»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen hänen.» —
Anna pudisti päätään.
»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., teidän miehenne?» — kysyin minä.
Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.
»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» — kysyi nyt kyytimies. »Minä olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä kyyditsin. Nyt kysynminä, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, kun minun Annani, minun vaimoni tässä? — Anna on näette nytminun.» —
Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja vihdoin vastasi Anna:
»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänenrikkautensa tähden; hän otti minunkauneuteni tähden, ja tämänkauneuteni tähden…
»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» — jatkoi Matti —»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. —Esa — —»
Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. — »Ei tästä asiasta enää» — katkasi hän puheensa. — »Esa on kuollut, Anna on nyt minun. Siinä kaikki.» —
Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.
Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.
»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. —»
Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut aavistaakaan — onneen, rakkauteen ja rauhaan.
»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksenkauneutensa tähden— ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä missään», lopetti kertoja.
Tämä olen minä. — Tämä on Jumala.
Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt minua hakemassa — tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun ystävällisesti vastaan.
Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen — maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.
Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista sukuperää.
Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.
Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.
Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin ajatellut — että hän oli syvästi tunteellinen.
Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme kylliksemme sitä. —
Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä — sitä pelkäsin — Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.
Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.
Kesä kului; sydäntalvi oli tullut — kylmin, mitä moniin aikoihin oli ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.
Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen tahtonsa.»
Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.
Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle puhuisin.
Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki siimeksellään ja katoovaisuudella.
Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos minun sisäänastuessani.
Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä ollessaan.
Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja olen niin onneton!» — Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.
»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, — kaikki paitsi minä; minä olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»
Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä — tunsin itseni voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko tuomari hänen Vapahtajaksensa?
Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen nälkään.»
Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:
Tämä olen minä.
Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta ja lopetin lukuni sanoen:
Tämä on Jumala.
Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä uskon kautta Jumalan tykö.
Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata ja ottaa osaa heidän iloonsa. —
Vielä kerran — viimeisen — näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.
Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut. Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa, mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä. Hänessä toteutuivat virren sanat:
Kun lammas eksyy laumastaJa joutuu korpeen kauvas,Siit' ompi paimen murheissa,Hän nousee, ottaa sauvans,Käy hakemaanPelastamaan,Sit' ettei pedot söisi;Ja olallaanVie kotiaan,Iloiten, kun sen löysi.
Kauhea hetki.
Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18— kolkutettiin kovasti ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin. Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään kutsumustani.
Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.
»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni eukkoon.
»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.
»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. Omat vaivani olivat vaan mielessäni.
»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta häntä tavannut… Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa vuoteellansa… Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat paleltuneet…»
»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»
Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»
Seoli äiti, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: »pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»
Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —
Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta vanha nuorukainen.
Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.Lumivalkoiset ne olivat.
Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja — kummallista! — tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi tunteita löytyvän — sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin kuuntelivat he minun sanojani.
Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän vastauksen — siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä — silmäyksen niin kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »Isä, sinun pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin kaasit», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt — ruumis.
* * * * *
Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.
Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani.Oma koti! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa oli minusta nytomassakodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan kappalais-virkatalooni.
Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta,oman kotimmekaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua nyt vielä rakastanut, se kumminkintulisiminua rakastamaan, sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla — mitä puuttui siis minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni — se loisti hänen silmistänsä.
Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: »kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän meille on antanut?» — Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut — tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.
Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.
»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.
Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui tervehdykseni.
»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» änkytti nuori poika.
»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. —
Julius S——, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.
Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on — suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut sananpartena — ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. »Ja minä olisin nyt onnellinen» — lopetti hän — »ellei vaan yksi tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. —
Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt — vaadittiin minua tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! —
»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. — Hellä vaimoni, joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, mitä on tapahtunut!»
Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, kun minä kiireesti lähtöä tein.»
Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli kruununvouti S——n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa hänet tunnustamaan!»
»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.
»Niin!» vastasi poika.
»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»
»En tiedä…» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla… En tiedä, mitä isä on tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' — En ole sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on pelottanut minua — pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» — lopetti poika nyyhkien — »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin — pahaa.»
Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa oli minuun kummallisesti vaikuttanut. —
Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut oikeassa?»
Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.
»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut… Minä olen syypää ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa minua.»
Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä — minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.
Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S—— oli surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin… Minä asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan… Eräänä iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä näin rahat… Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle… Minä tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni … ja … kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin…»
»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»
»Niin … minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle tilinteolleen … kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa —minulle!… Ja minä! — Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan kellekään muulle ilmaissut kuin …minulle; ei edes omalle vaimollensa… Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut… Hän muuttui synkkämieliseksi — hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti … päänsä puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi… Hän suri puhtaan nimensä häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti… Ja minä olin ääneti, kunnes samana päivänä, jona hänen … viimeistään piti lähteä lääninkaupunkiin … pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että hän oli … hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! — — — Hyväntekiäni perhe joutui maantielle… Minä koetin sitä auttaa niin paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä sain — kiitosta … kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni jälkeisen suosion… Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja kovuudella, mutta … kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten kuoli vaimoni… Tämä tapaus masensi minun… Minä olin antaa ilmi pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää sieluni huutavaa ääntä… Turhaan — turhaan! Hyväntekiäni haamu ei antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin… Ja nyt pitää minun mennä häntä tapaamaan Jumalan edessä…!»
Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin kauhistuneena kuin tässä.
Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja ihmisenä.
Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: »Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden…» Uusi verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen silmänsä sammuivat kuolemaan.
En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. — Aika on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.
Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän »salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin tämän salakomeron löysimme.
Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi — pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin silmän; Juliukseen.
Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, jotka poika halusi tietää — testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun viimeinen tahtosi on tapahtuva.» —
»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» —
»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut saanut mielestänsä?» — —
Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »Minä Herrasinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: »Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»
Vastakohtaisia kyyneleitä.
Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin iloisella, hartaalla mielellä patroona L——iä, jota aamulla olin käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.
»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.
Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli loppunut, ummistanut silmänsä, — mutta avasi ne ja viittasi sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!
* * * * *
»Oi kuinka lapsena olin paha!» — alkoi se. »Äitini itki usein minun pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, mutta huolen.
»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä huomanneet. Mutta — äitini itki.
»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta — kyynelissä silmin katsoi äitini minua.
»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä ja istui kussa pilkkaajat istuivat.
»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. — —
»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin itki hän ilon kyyneleitä.
»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.Minä — minä olin lakannut syntejäni itkemästä.
»Äitini kuoli. — —
»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat — — —»
* * * * *
»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin — olinko onnellinen? En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.
»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja kädessänsä.
»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'
»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet löytänyt!'
»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta…
»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua, niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän,juuri tämänkirjan minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?… Revitty oli se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini kirjoittamat sanat:
»'Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää sinun sanas jälkeen.'
»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'
»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui… Kyynelten lähteet eivät olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin — yhdennellätoista hetkellä — hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä…
»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle, mitä maailma ei voi antaa — rauhaa.»
* * * * *
Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa», joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut ruumissaarnat. — — —
Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi vaan muutamia sanoja:
»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni. Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu, löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»
Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies, istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.
Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa — Kaistalon — ja järkensä. Nyt puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä — se on tietty, — mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa ja onnetonta pilkkaa.
Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.
»Jussi, Jussi Juutalainen,Viinaväen viallinen!»
lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!» — huusivat he.
Pilkka — ilkein ilkeintä — oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.
»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.
»Jo kohta Jussi saarnaa!» — nauroivat pojat, huolimatta hänen rukouksistaan.
Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä, sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin rupesi rukoilemaan.
Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai — talvellakin — pitkät ajat odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.
Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.
Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty; nuppineuloilla pisteltiin häntä.
»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» — rukoili hän turhaan. — »Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa, hyvät pojat!» —
Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla ääneti, nähdä miten hänenveljeänsäpahana pidettiin.
»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti lujassa», nauroivat he.
Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla rauhassa.
»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. — »Kiitoksia! Tiesinhän minä, että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»
Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi heistä yksi. — »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi hän. — »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen markkaa.» — Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»
Kolmas mies pöydän päässä — se, joka todistajaa kysyi — otti lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.
»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja ettätunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaaSaaralan maan hinnan määrä-ajalla» — niin puhui lainanottaja, MattiNastola.
Harjakannut juotiin; Matti maksoi.
»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten koira.
»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut humalaan. — —
Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan, rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. —
Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.
Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille. — »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!» — Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.
Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja — ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla lyönyt Jussia vasten suuta.
Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä ympärilleen. — »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. — »Sinä neuvon annoit!Tulet itse kerran minun tilaani!… Sinä, poika, tottelit!»
Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin puheesta.
Ei — sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden, tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua, mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle avuksi.
Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen, harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt pöydän ääreen, oli — kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa — saanut joka ainoan setelin kouraansa.
»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. —»Tuhannen! Tuhannen markkaa!»
»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani poisJussilta — Jumalan tähden!»
Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut setelipakan heitetyksi.
Paloivatko rahat?
Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen »Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan, sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä, mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.
Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti, joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. —
Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä — hulluna.
Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.
Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.
* * * * *
Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa — sääli häntä! Hän on onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias Jumala.
»Isää viedään.»
Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni, kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.
Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet toisistansa, niin — aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona; mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria, Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö Kreeta vielä — sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka, kun hän läksi — ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa pitivät — ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen sydän, joka onnesta puhui.
Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S—— saarnasi, ja kaunis ja ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.
Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.
Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole. S——n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei muistanut — syntiä.
Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli pääsevä mestariksi.
Mutta…
Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti, joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä odottavat. Ja sitten … kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut, kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu — silloin kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön, eläköön kapakka! Semmoinen on se.
Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän »joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava — oli hänellä silloin tapana sanoa.
Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän muisti — ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»
Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.
Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta tuotiin… Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli. Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu, tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista vapauteen.
»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»
Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle — toisten hillitsemättömäksi huviksi.
Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla päähän.
Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.
Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.
»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»
»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.»Oi Kreeta, Kreeta!»
Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.
Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!» Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.
* * * * *
Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.» Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori, vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi punaposkiseksi Kreetaksi.
Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta pyytämään lohdutusta. Minä — mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia lohduttaa.
Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli — ja sepä miltei kuolemaa pahempi — Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan. Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon, että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja lapsensa Herran käteen.
»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»
Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu useimmiten vaan — suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta tahi maailman kiitoksesta.
Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan, kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää muutamien yksityisten mielessä — elää niin kauan kuin kentiesi puinen risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen levon löytänyt — harvoinpa niinkään kauan —; missä on heidän jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita, joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen ollut supistuneena — näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että jotkut — tuhansista kenties yksi — ovat taistelunsa voitolla päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on pystytetty — hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?
Helsingin suuressa kirkkomaassa, — missä niin monta ylhäistä ja jaloa, niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää — on pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot, joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän — sitä ei enää maailma tiedä. S——n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten — ken kysyisi hänen yksinäistä hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta — silloinkin huomattuna yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi — kätkee ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta — niin olen aprikoinut — osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi… Ja jos niin on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä raskaat patsaat painavat — muistomerkkinä taakasta, jolla hän omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.
Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka loisti hänen kasvoistansa — koko hänen olentonsa puhui sisällisestä rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty, tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin, oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä, jottei sitä jalka surmaisi — tämäkö käsi olisi verta vuodattanut! Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora, murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!