»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli puhe.
Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut … palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan — vaalenematta? Ja kun kerran nuori, uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa, siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?
Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo, minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut, ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen ihmiskunnan kanssa sovitti? — Rikos, josta hän oli tuomittu, oli tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli. Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös: mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja, se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut, sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut. Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas, joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla: »minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat — nehän osottivat paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi. Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja vanhuutta puhuvat hivukset — ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin, että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse. »Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti, kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen omaan itseensä. — —- —
Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»
»Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime pyhänä» — kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt. Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi vielä kummastusta, jota ukon käytös B—— suvun jäseniä kohtaan meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä, muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt, minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni, vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa. Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa… Nyt on arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin yksinkertainen. Se kuuluu:Hän oli viaton; hän kärsi, mitä toisen olisi tullut kärsiä.
»Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo erään hänen esi-isistänsä kapteeni B——n kanssa, Kustaa 10:nen aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen edestänsä — ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina pitänyt, vaan — pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet vielä L—— kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen sukuhautansa S——n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui ja 'kehtasi särkeä B—— suvun aateliset vainajat', ja kuinka 'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä' alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä' kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B—— suvun sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin 'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella tällä osotettiin… Anna anteeksi, veli, että poikkean pois asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja kaikilla S——n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.
»Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa, joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon rusthollarina', nyt omistaa L——n kartanon. Hän onkin isänsä todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa B—— suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä — palveliana. Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on käynyt vaihdoksiin.
»Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni kirje L——n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa. Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan. huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja arvellut, että olen sairas' — alkoi hän. — 'Minä olen sairas, olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut, hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt, sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata.' — Hän vaikeni ja loi kiihkeän silmäyksensä minuun.
»Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä, joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii totuutta.'
»'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun suvustani…' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville seuraavat sanat:
»Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi, olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»
»Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä — joista oli mahdotonta mitään tolkkua saada — rupesin tavailemaan, keskeytti minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni, ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen, että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa, etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden. Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:
»Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella surmasitte … sulhasen ja saatoitte viattoman naisen onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!' Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin, uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö! Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu, kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin. Jumala teitä auttakoon!»
»Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta, monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli — syytön. Oletko moista uhria kuullut?
»Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin, tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, — palvelia isännällensä — ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi, vastasiko hän edes — sitä en tiedä. Te, joka olette minua vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti. Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa, koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi. Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin: 'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani. Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin, kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja kirjeitä — kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta, murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt… Synkkämielinen, mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä — hän kirjeiden kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?… Kuinka kauan siinä kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan, nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä. Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt… Kauan nuhteli minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa totuuden ilmi, jos Hän sen minulle jaHänelleparhaaksi näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni, käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta. Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon, vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän — oli kova ja uhkaava. Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki… Äkkiä täyttyivät uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'…
»Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen. Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia päiviä, kunnes…»
Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja katkonaisella äänellä jatkoi hän:
»Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka, minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut. Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin, seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä … muuksi kuin näyksi en voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!' kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä … mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte ymmärtää!… Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt… Minä vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi… Sitten läksin kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin…»
»Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa. Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä kuiskattavan… Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut, epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut — kuulin sanottavan. Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi, ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi. En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa silmänräpäyksessä minussa… Paroni istui kirjoituspöydän vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt — paeta. Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä … kunniaa etsimään!… Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut. Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi. Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen. En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin, huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan tähden!…' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien päällikkö… Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi, sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi… Tuo juttu häväistyksestä ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini… Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa. Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen tomullensa!» —
»Oli» — lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa — »oli jo myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja — vaikka ne vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko elämäni levottomaksi… Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?… Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» — Hän vaikeni ja loi kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.
»Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin — sen tunnustan — kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. — 'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', — vastasin minä viimein — 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'
»Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia, pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut, mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…' Te tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön, että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä hänen häpeänsä.'
»Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty, joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on valkeuteen saatettu? — Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään, ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää päällensä. — —
»'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle. Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt. Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi ystävällesi ——»
Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona kotiopettajana oleskelin S——n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään, joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen lepoon — missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa», ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaaiso-isänsähäpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin sanat:
Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee.
Veljekset.
Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska — Esau ja Jaakoppi, kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen; mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. — Niin yksiluontoisia ei ole nähty — sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.
Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt, istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin neEskon ja Jaskanpuiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa, Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.
Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.
Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän tuttavistansa havainnut.
Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä, hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa, vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille menestyy — sanottiin — he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse jakaa maatansa.
Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se on!»
Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta; ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.
Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa. Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei koskaan soimannut. — Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi — sanottiin.
He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet naimisiin. — Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät — sanottiin.
Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.
Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun puettu. Hän oli kerettiläinen.
Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä ei enää sammuttanut mikään.
Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan. Jaska ei tahtonut.
Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran elämässään. — »Kuuntele Jumalan sanaa!» — sanoi Esko. — »Pane pois yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» — sanoi Jaska.
Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato. Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä vielä.
»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhuiEsko. — »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennytEskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» — toiset.
Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla — noitia siellä on ainakin ollut?»
Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi. Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi, mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen, hedelmöitsi — ylpeyttä.
Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» — Esko suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.
Jaskan silmät olivat kuivat.
Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.
* * * * *
Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten veljensä ja hän.
Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä. Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.
Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena, silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki pois sen, nouti kirveen ja — Eskon pihlaja oli maata myöten poikki hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina. Vielä ei ole onneni hukassa — sanoi Jaska.
Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi koko maailmaa.
»Mitä isä miettii?» — kysyi kymmenvuotinen poika.
»Miksi isä on niin surullinen?» — kysyi kymmenvuotinen tyttö.
Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän karkealla äänellä, — poika totteli kummastellen.
»Lyö sisartasi, poika!» — karjasi Jaska.
»Miksi?» — kysyi poika.
»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun veriseksi!»
Poika itki. — »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»
Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» — huusi hän.
»Lyö minua, veli!» — rukoili tyttö.
Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. — »Niin, lapseni», sanoi hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte toisianne, niinkuin minä Eskoa. — Me olemme mierontiellä, lapseni, ja siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»
Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies tielle. Jaska ei häntä huomannut.
»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. —
Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen. Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. — »Antakaa anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua. Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»
Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa. — »Nyt alkaa huutokauppa» — sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»
Väki syöksyi huoneesen. — »Joko on myyty, kuka sai?» — kysyi Jaska.
»Sinä sait sen, lurjus!» — huusi väki. »Neljä tuntia olemme odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»
Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» — mumisi hän — »se on mahdotonta!»
* * * * *
Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu Eskon oven takana. Hän vapisee.
»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» — kuulee mies tuvasta rukoiltavan — »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun syliini!»
Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa sen, ja — kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä sylissä.
* * * * *
Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha, sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen, Jaskankin on ruvennut versomaan.
Poikani, minun poikani!
Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika, nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään. Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä. Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.
Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan — toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin, näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa: »Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!» Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin. Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä, kuten elohopea, alati liikkuva, ja — milloin missäkin vahinkoa aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa, jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä tämmöinen — hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä — kovuus kylvi rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti kokoonkyhätyn, muuten — vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin! Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä lujempaan juurruttanut.
Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle. Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.
Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi, liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos…? Sanottu ja tehty!
Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä, mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta, minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan, turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä, kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti — selkänsä vielä kihelmöidessä — monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän — herkun, jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.
Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen, joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina uhkaavana lakina, ja ettätälläkin tavallavoidaan lapsia vihaan yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.
Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat, sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista mieliharmia — salassa tietysti — missä vaan voi: saattoipa hänelle tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.
Pietari oli saanut hyviä ystäviä — helposti niitä saa — ja näiden parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut »patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki. Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut. Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä viipyä, — alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria »ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen poikansa oli, mutta hän — oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari» täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»
Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten…» — »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista. Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään, huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»
Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.
Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta, liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos huoneesta.
Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa; se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä, mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»
Omantunnon murheet, vaiko pahat henget — jommatkummat tai molemmat yhteisesti — ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa, mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa» tavoittamaan.
Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840 saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi, mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea. Kiiruhdan mieluummin siihenvarkaan, rosvon ja murhaajanelämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa ovat.
* * * * *
Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan. Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja — Siperiaan. Hänen koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt, siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä; sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.
Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat, näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle vyölleen. Sitten — sitten sai koko hänen olentonsa taasen tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien luonnissa ei enää leimua ollut.
Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta — kuriin on hän tottunut.»
Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.
* * * * *
Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu; ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla vaikuttaa — itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen pelostajokuhillitsi pahoja aikeitaan;montaei niitä ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili — oliko tämä pahantekiälle parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt, kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »hän on piiskattu», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta — oliko siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.
Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi. Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun »pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen onnettomuudestaan syyttää itse isää — »sillä mahdotontahan oli kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» — olisi luullut vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta — omituista — Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen, kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.
Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen, löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta, äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä — sitä lienee vaikea sanoa — mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielämuutakin asiaaniiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.
Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa, kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän perästä tuli pahantekiä ilmi — »pikku Pietari!» Hän, josta moniin aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut — tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun puheeni — tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan. Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan. Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka, kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen, isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki… Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä — hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta — siltä ainakin minusta näytti. — Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin … ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla mielellä erosin minä vanhuksesta.
* * * * *
Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa. Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.
»Kuka on sairas?» kysyin.
»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.
»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»
»Hän on meillä, meidän pirtissämme… Ja siellä on myös pikkuPietari…»
»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»
»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli ajanut. Se on muuten omituinen juttu… Pietari sai puolipäivän aikana rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on hänellä merkki — oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli, taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt. Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme. Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he, isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»
»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»
»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii, mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»
Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. —
Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.
Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä, joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli noudattanut hänen pyyntöään.
Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut, sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin, oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa kärsinyt.
Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat lähestyneet toisiaan.
Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi, painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.
Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.