"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen, alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."
Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.
"Ette saa lähettää minua takaisin — Hamdi tappaa minut — voi, olkaa hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin — hän pakottaa minut menemään naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa — Mustaphalla on vain kaksi hammasta — ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha — ja hänellä on jo yksi vaimo — minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta. Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut Mustaphalle."
Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan suunniltaan.
"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin minä.
"Te ette voi olla niin hirveän julma", hän nyyhkytti, ja hän pyöritteli "r"-äännettä niin sulosointuisesti kurkussaan, että hänen syytöksensä tuntui kahta järkyttävämmältä. Hän käänsi onnettomat silmänsä minuun.
Lieneeköhän koskaan ollut olemassa niin hullua ihmistä kuin minä?
Minä vannon kunniani kautta, etten jättäisi häntä Turkin konsulinviraston huostaan.
Otin ajurin ja ajoin hänen kanssaan Waterloon asemalle. Tiellä hän muistutti minulle, että hänen oli nälkä. Annoin hänen syödä aseman ravintolassa. Hän antautui innokkaasti syömään kovaksi keitettyjä munia ja juomaan limonaadia. Näytti siltä, kuin ei hän olisi paljoakaan välittänyt Harrystä, hän jutteli vain minun kanssani ravintolan sisustuksesta. Oluthana näytti huvittavan häntä tavattomasti. Minun täytyi tilata lasillinen, jotta hän saisi nähdä, miten hana toimi, ja hän purskahti äänekkääseen nauruun. Siistin näköinen, mutta mielikuvitusta vailla oleva tyttö, joka seisoi tiskin takana, tuijotti häneen hämmästyneenä. Muut läsnäolijat tuijottivat myöskin.
Olin iloinen, kun sain pelastautua asemasillalle.
Sinne seurasi meitä kuitenkin joukko tyhjäntoimittajia, jotka asettuivat piiriin ympärillemme, kun pysähdyimme puhumaan erään rautatienvirkamiehen kanssa. Kaunis pronssitukkainen kirkassilmäinen nuori nainen kauheassa puvussaan — en milloinkaan ole nähnyt taitetun mustan sulan kiikkuvan kamalammalla tavalla — oli todella hämmästyttävä näky. Ja minun läsnäoloni lisäsi ehkä kummastusta. Minä olen pitkä, laiha ja ruma, sen minä tiedän; mutta lohdutukseni on, että olen moitteettoman ja kunnioitettavan näköinen. Meistä molemmista minä ehdottomasti olin se, jota yleinen huomio enemmän kiusasi. Rauhallisesti ja välinpitämättömästi tyttö vastasi kansanjoukon katseisiin ja näytti olevan hiukan harmissaan siitä, että niin innokkaasti koetin saada Harryn käsiini. Juuri kun vakavasti neuvottelin asemapäällikön kanssa, pyysi Carlotta minulta pennyn, jonka hän voisi pistää karamelliautomaattiin, niinkuin hän oli nähnyt erään pojan menestyksellisesti tekevän. Minä kielsin lyhyesti ja käännyin taas asemapäällikön puoleen. Kaikuva naurunrähähdys keskeytti minut. Carlotta oli ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin pyytänyt poikaa luopumaan tahmeasta karamellipalasesta ja oli nyt juuri pistämäisillään sen omaan suuhunsa.
"Tulen takaisin huomisaamuna", sanoin kiireisesti asemapäällikölle. "Jos kyseessä oleva herra saapuisi sillä aikaa, niin pyytäkää häntä ilmottamaan nimensä ja osotteensa!"
Sitten otin Carlottaa käsivarresta, ja henkivartijajoukkoni ympäröimänä vein hänet pois ja viskasin hänet ensimäisiin ajurinrattaisiin, jotka tapasin.
Harrystä ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Ei mikään ihana nuori mies tallustellut alakuloisena asemalla. Ei kukaan ollut epätoivoisena kysynyt virkamiehiltä eksynyttä naista, joka oli puettuna huonoon mustaan pukuun. Ei ollut mitään Harrya. Oli siis turha kauemmin tarjota yleisölle vapaanäytäntöä.
"Ajakaa", sanoin ajurille. "Ajakaa hemmetissä!"
"Minne?"
Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää pyörälle.
"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"
Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne hameeseensa.
"Minne me menemme?" hän kysyi.
"Waterloon sillan yli", sanoin minä.
"Minkätähden?"
"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi. "Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä laitoksista."
"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.
"Länteen", vastasin umpimähkään.
Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on löytänyt hyvän isännän.
"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois rattaista tässä?" ehdotin minä.
"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten tapaisin jonkun toisen kiltin herran."
"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?" huudahdin minä.
Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä — ja se on kamala", huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."
Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli seitsemän.
Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni olemassaolon vastuun — ja Carlottan.
Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää juossut.
"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.
Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.
"Regent's Parkin seutuvilla", vastasin minä. Tiesin varsin hyvin, ettei tämä tieto tehnyt häntä paljoa viisaammaksi.
Annoin kuskille osotteen kattoluukun läpi.
"Minä vien teidät mukanani kotiini täksi yöksi", sanoin ankarasti. "Minulla on erinomainen ranskalainen emännöitsijä, joka saa pitää huolen teistä. Ja ellemme huomiseen mennessä ole saaneet käsiimme kirottua n.k. sulhastanne, ei se missään tapauksessa ole englantilaisen poliisin vika."
Hän laski pienen likaisen kätensä minun kädelleni. Se oli hyvin pehmeä ja viileä.
"Te olette vihainen minulle. Miksi?"
Minä siirsin pois hänen kätensä.
"Noin te ette saa tehdä", selitin minä. "Ei, minä en ole ollenkaan vihainen teille. Mutta toivon, että käsitätte, että tämä tapaus on ainoa laatuaan."
"Mitä merkitsee ainoa laatuaan?" kysyi Carlotta, kompastuen vaikeisiin sanoihin.
"Se merkitsee, ettei tällaista koskaan ennen ole tapahtunut eikä — kuten hartaasti toivon — koskaan enää ole tapahtuva."
Hän oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Alahuuli vapisi hiukan.Koirankatse loisti taas ihmeellisistä silmistä.
"Aiotte kai olla kiltti minulle?" hän kysyi lapselliseen tapaansa, pysähtyen jokaisen sanan jälkeen.
Minä tunsin, että olin käyttäytynyt kuin sydämetön konna aina siitä hetkestä asti, jolloin Waterloon asemalla viskasin hänet rattaisiin. Kaduin ja aloin nauraa.
"Jos te olette kiltti tyttö ja teette niinkuin käsken", sanoin minä.
"Seer Marcous on minun herrani, ja minä olen hänen orjansa", kuului hänen hämmästyttävä vastauksensa.
Silloin tulin ajatelleeksi, että hän oli Hamdi Efendin kasvattama.Haaremikasvatus on kuitenkin terveellistä.
"Hauska kuulla", sanoin minä.
Hän sulki silmänsä. Näin nyt, että hän oli hyvin väsynyt. Ajattelin, että hän oli nukahtanut, ja tuijotin eteeni syventyneenä probleemiini. Äkkiä paiskattiin vaunujen ovi auki, ja ellen olisi pidättänyt häntä, olisi hän hypännyt ulos ajopeleistä.
"Katsokaa!" hän huudahti kiihkeästi. "Tuolla! Se on Harryn nimi!"
Hän osotti edessämme olevia leipurinrattaita, joihin oli isoin kirjaimin maalattuna "E. Robinson."
Minä tarvitsin koko matkan Oxford Cirkuksesta Portman Squarelle asti saadakseni hänet ymmärtämään, että Lontoossa oli tuhansia, joiden nimi oli Robinson, ja ettei mitenkään ollut luultavaa, että leipurinrattaiden kautta voisimme saada mitään tietoja Harryn olinpaikasta.
Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä matka?"
"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."
"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"
Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan. Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka, että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.
"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä suurelta?"
"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää. Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä — ettei hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään — oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois tavallisista oloistaan.
Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.
"Antoinette", sanoin minä, "tämä nuori neiti on matkustanut koko matkan Vähästä Aasiasta — missä kunnon apostoli Paavalilla oli niin monta seikkailua — riisumatta kertaakaan vaatteita yltään."
"Hyvänen aika, onko se mahdollista?" huudahti Antoinette.
"Antakaa hänelle hyvä, lämmin kylpy, ja ehkä sitten tahdotte lainata hänelle ne alusvaatteet, joita sukupuolenne käyttää. Asettakaa kuntoon vierashuone hänelle, koska hän on yötä täällä, ja katsokaa, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee."
"Hyvä", sanoi Antoinette ja katseli ihmetellen Carlottaa.
"Ja heittäkää tuo hattu ja tuo puku tunkiolle!"
"Hyvä."
"Ja koska neiti on tuiki väsynyt matkustettuaan koko matkan VähästäAasiasta, on parasta, että hän panee maata niin pian kuin mahdollista."
"Enkeli raukka!" sanoi Antoinette. "Mutta eikö hänen pidä syödä päivällistä herran kanssa?"
"En luule", sanoin kuivasti.
"Mutta entä ankanpojat, jotka juuri paistuvat herran päivällistä varten?"
"Jos niitä ei paistettaisi, voisivat ne kerran vielä varttua ankoiksi", sanoin minä.
"Oh la la!" nauroi Antoinette.
"Carlotta", sanoin minä kääntyen nuoren tytön puoleen, joka nöyrästi oli istuutunut suoraselkäiselle tuolille, "nyt seuraatte Antoinettea ja teette niinkuin hän sanoo. Hän ei puhu englantia, mutta hän on kyllä tottunut selviytymään."
"Mutta minä puhun vähän ranskaa", sanoi Carlotta.
"Silloin te kyllä voitatte Antoinetten sydämen, ja hän lainaa teille parhaan — hyvää yötä", lopetin äkkiä. "Toivon, että nukutte hyvin."
Hän tarttui ojennettuun käteeni ja saattoi minut aivan hämilleni painamalla sen huuliaan vastaan. Antoinette katseli kohtausta kyynelsilmin.
"Enkeli raukka!" hän sanoi uudelleen.
Stensonille tein lyhyesti selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Siihen maineeni minut velvotti. Sitten menin ylös pukeutumaan päivällistä varten. Sitä pidin velvollisuutenani Stensonia kohtaan. Kello oli kahdeksan, kun istuuduin ruokapöytään, mutta Antoinetten ankanpojat olivat herkulliset ja soivat minulle lohdutusta päivän vaivojen jälkeen. Olin juuri aukaisemassa sanomalehteäni, jonka aina luen puoli tuntia päivällisen jälkeen, kun Antoinette tuli sisään tehdäkseen tiliä toimistaan.
Hän nukkui niin makeasti, lapsi rukka! Voi, miten väsynyt hän oli! Hän oli syönyt vähän lientä, vähän kalaa ja munakkaan. Miten kaunis hän oli, lempeä kuin lammas; ja hänen ihonsa — sitä luulisi silkiksi. Eikö herra ollut huomannut sitä?
Minä vastasin pontevasti, että sitä minä en ollut tehnyt.
"Herra katselee mieluummin kirjojaan", Antoinette sanoi.
"Se kannattaa tavallisesti paremmin", sanoin minä.
Antoinette ei sanonut mitään; mutta hänen suupielensä nytkähtelivät naisten tapaan.
Täksi yöksi hänestä siis oli pidetty huoli. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Huomenna salapoliisin piti ryhtyä hakemaan ilmoihin haihtunutta Harrya. Hyvä oli, että Carlotta muisti hänen sukunimensä — se teki etsiskelyn paljon helpommaksi. Sytytin paperossin ja avasin sanomalehteni.
Joku minuutti sen jälkeen tuijotin pelästyneenä ja pettyneenä eteeni.
Harry oli löytynyt. Tässä ei voinut olla kysymys mistään erehdyksestä.Harry Robinson nuorempi, Robinson ja Kumpp. toiminimen osakas. Olitosiaankin turhaa hakea apua salapoliisilta. Harry oli ampunut itsensäSouth Westernin hotellissa Southamptonissa.
Olen lukenut sanomalehtiuutisen moneen kertaan. Ei epäilystäkään, että tämä on sama Harry.
Ihmisen tiet ovat käsittämättömät. Ihminen, joka houkuttelee tytön itämaisesta haaremista, pukee hänet kauhistuttavaan pukuun, vie hänet salaa laivaan, missä hän pitää hänet lukkojen takana eikä välitä hänestä ollenkaan, pistää hänet ilman lippua ja ilman rahoja Lontooseen menevään junaan, menee sitten tiehensä ja ampuu itsensä kuoliaaksi. Mitä järkeä siinä on?
Minä en tunne hitustakaan myötätuntoa Harrya kohtaan. Moinen itsekäs poikanulikka. Hänen olisi pitänyt ampua itsensä vuosi sitten. Hänen menettelynsä ei ole puolustettavissa. Millä tavalla minun hänen mielestään pitää ilmoittaa asia Carlottalle? Hänen itsekkäisyytensä on kauhea. Siellä hän makaa kaikessa rauhassa South Westernin hotellissa, eikä Carlottalla suorastaan ole vaateriepua yllään, koska hänen hirvittävät pukimensa on heitetty likasäiliöön. Kenen hän luulee antavan Carlottalle ruuan ja asunnon ja punaisen puvun? Minkälaiseksi hän luulee petetyn tyttöparan kohtalon muodostuvan? En koskaan elämässäni ole kuullut puhuttavan kyynillisemmästä itsemurhasta.
Olen kulkenut edestakaisin tuntikausia, nauranut ja kiroillut ja potkinut rikki kallisarvoisen Muratorini kannet. Olen kysynyt itseltäni, kumpiko on joutunut oikealta tolaltaan, maailmako vaiko minä itse. Yksi seikka on näet selvinnyt minulle — Carlotta on täällä, ja tänne hänen täytyy jäädä.
Miten tuhoavasti se vaikuttaneekin elämäni säännölliseen rauhaan, täytyy minun ottaa Carlotta turviini. Mitään apua ei ole.
Toukok. 25 p.
Syytetäänköhän minua pian siitä, että kätken talossani koko joukon haaremiorjattaria? Panettelu ja liiottelu kulkevat käsi kädessä Regent's Parkin pohjoispuolellakin. Jos ne tänä aamuna olisivat nähneet Carlottan seisovan ikkunassani, olisivat ne menneet Jessica tädin luo iltapäiväteetä juomaan ja odottaneet rukouskappelin ulkopuolella tavatakseen rouva Ralph Ordeyneä. Kysymys on: ehtiikö totuus ennen niitä? Sitä en usko. Jokaisella perheellä on mahdoton, auttamaton, parantumaton musta lampaansa, joka aina tekee väärin, vaikka tarkottaisikin parasta. Totuus on musta lammas Hyveiden perheessä. Toisinaan se panee ne punastumaan ja saattaa ne hämilleen; toisinaan se lavertelee kuin pahin valehtelija; toisinaan taas se änkyttää kuin kiinni joutunut varas. Ei koskaan tiedä, miten totuus käyttäytyy; siksipä en aiokaan sallia, että se käy tervehtimässä sukulaisiani.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Carlotta tänä aamuna seisoi parvekkeelleni johtavassa avonaisessa ovessa, pelkäsin sitä mahdollisuutta, että nuo ilkeät kumppanukset kulkisivat ohitse. Hän on todella hävyttömän kaunis. Hän on puettuna tummanpunaiseen silkkiseen aamupukuun, joka oli avokaulainen ja julkean pariisilainen ja joka sopeutui hänen ruumiinsa kaikkiin muotoihin. Minä ihmettelen, mistä kaiken moraalin nimessä hän oli saanut käsiinsä tuon vaatekappaleen. Sittemmin sain tietää, että se oli Antoinetten ilo ja ylpeys; kerran, kauan sitten, kun hän oli erään varieteetähden kamarineitsyenä, se oli verhonnut tämän sulottaren ihania muotoja. Antoinette oli kaikkien näiden vuosien halki säilyttänyt sammuneen, nyt seitsemänkymmenvuotisen tähden vanhoja komeuksia, ja nyt ne epämoraalisessa pirullisuudessaan tekivät Carlottasta uuden ihmisen. Hän oli myös moitteettoman puhtaaksi pesty. Kun hän liikkui, levisi hänestä tuoksu, jommoista ei minkään saippuan tai keinotekoisen hajuaineen avulla voida aikaansaada. Hänen pronssinvärinen tukkansa oli sievästi kammattu. Minä panin merkille hänen käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin saakka; iho oli kuin silkkiä. "Ja hänen ihonsa! Sitä luulisi silkiksi!" Peijakkaan Antoinette! Ja päälle päätteeksi tyttö rohkeni tulla alas avojaloin. Minä näin jotakin varpaantapaista — ruusunpunaista ja kerrassaan viehättävää.
Sanon vieläkin, että hän oli hävyttömän kaunis. Kahdeksantoistavuotiaalla tyttösellä (niin vanha hän nimittäin kuuluu olevan) ei ole mitään oikeutta komeilla sellaisella kauneudella, jonka oikeudenmukaisesti pitäisi olla kahdenkymmenenseitsemänvuotisten naisten yksinoikeutena. Hänen pitäisi olla vaatimattoman sievä, kuten hänen kehittymättömälle lapseniälleen sopii. Hän ei sovellu yhteen vakavien kirjojeni kanssa, ja minä tunsin häntä katsellessani jonkunlaista harmia. Minä en pidä siitä, mikä on outoa ja omituista. Kurjenpolvet miellyttävät minua enemmän kuin kämmekät. Minulla on koko rivillinen edellisiä parvekkeellani. Stensonin, Antoinetten ja minun yhteiset ponnistukset eivät ole saaneet niitä kukkimaan, mutta minä rakastan niiden vaatimattomia, samettimaisia lehtiä.
Carlotta on korea kämmekkä, joka vaikuttaa hermostuttavasti silmieni verkkokalvoon.
Kerroin hänelle surulliset uutiset niin säälivästi kuin saatoin.
Olin saanut tietoja Harrystä, sanoin vakavasti. Carlotta näytti vain uteliaalta ja kysyi, milloin Harry aikoi tulla.
"Pelkään, ettei hän tule milloinkaan", sanoin minä.
"Jos hän ei tule, saanko silloin jäädä teidän luoksenne?"
Hänen silmissään ilmeni jonkun verran levottomuutta. En kuolemaksenikaan voinut olla olematta ivallinen.
"Jos suvaitsette oleskella vaatimattoman kattoni alla perheeni jäsenenä."
Iva jäi häneltä huomaamatta. Hän huudahti ilosta ja ojensi molemmat kätensä minua kohti. Hänen silmänsä kimaltelivat.
"Voi, miten iloinen minä olen, ettei hän tule! Minä en enää pidä hänestä. Minä tahdon jäädä tänne teidän luoksenne."
Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ei kukaan kuolevainen olisi voinut menetellä toisin.
"Voitteko arvata, miksei Harry koskaan tule?"
Hän pudisti kaunista päätään, pani sen kallelleen ja kohotti kulmakarvojaan, aivan kuin tarkkaavainen koiranpentu.
"Onko hän kuollut?"
"Olisitteko pahoillanne, jos niin olisi?"
"E-en", vastasi hän miettivästi.
"No niin", sanoin minä, päästin irti hänen kätensä ja käännyin pois,"Harry on kuollut!"
Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä, joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan. Hän loi minuun suloisen katseen.
"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.
Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä, ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa. Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.
Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen kauniita kasvoja.
Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?
Sen voin vannoa — ihminen hän ei ole.
Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen, että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään. Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.
"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin mereen."
"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.
"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän jää."
"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi, että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä — ja yhtä ja toista?"
"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin minä.
"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.
Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni kesälintu.
Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa McMurrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.
"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen Olympiodorolaisen taruolennon."
"Olymp—?" alkoi Mc Murray.
"Niin", tiuskasin minä.
"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja ostan hänelle vaatteita."
"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain yksi puku — ja se on silkkinen yönuttu — kauhea vaatekappale, jonka on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän päälle päätteeksi on avojaloin!"
"Siinä tapauksessa minä tulen teille katsomaan, mitä voin tehdä!"
"Ja minä tulen hitto vieköön mukaan!" huusi Mc Murray.
"Et missään tapauksessa", sanoi hänen vaimonsa.
"Jos annan teille sadan punnan maksuosotuksen", sanoin minä, "luuletteko, että voitte hankkia hänelle kaiken, minkä hän tarvitsee tullakseen toimeen?"
"Sata puntaa!" Pikku rouvalta pääsi ihastuksen huudahdus, ja minä luulin, että hän lentäisi syliini. Mc Murray paukutteli minua olkapäälle.
"Ihminen!" ärjyi hän. "Tiedättekö, mitä teette — päästätte kunnioitettavan puolison ja äidin vapaasti riehumaan Lontoon kauppaliikkeisiin sata puntaa taskussa? Luuletteko, että hän tästälähin on omistava ainoatakaan ajatusta kodilleen ja miehelleen? Tahdotteko turmella kotionneni, saattaa minut juopoksi ja tuottaa perheelleni taloudellisen häviön?"
"Jos te vielä pauhaatte", sanoin minä hieroen olkapäätäni, "niin annan hänelle kaksisataa."
Kun tulin kotiin, istui Carlotta turkkilaiseen tapaan sohvalla polttaen paperossia (jonka hän oli anastanut laatikostani) ja selaillen kirjaa. Ihmettelin, että kirjallisuus häntä huvitti. Mutta samassa huomasin, että hän katseli kuvateosta, joka esitti eri aikakausina käytettyjä pukuja. Hän oli varmaan löytänyt sen naisellisen vaistonsa avulla. Kerroin hänelle, että rouva Mc Murray aikoi tulla häntä tervehtimään. Hän hypähti seisomaan, ihastuneena tästä tiedonannosta, ja heitti kauniin kirjani (sillä oli vasikannahkaiset kannet, ja se sisältää pari sataa värikuvaa) lattialle. Minä nostin sen varovaisesti ylös ja asetin sen kirjoituspöydälleni.
"Carlotta", sanoin minä, "kaikkein ensimäiseksi teidän pitää oppia, että kirjat Englannissa ovat kallisarvoisemmat kuin pikkulapset Alexandrettassa. Jos pitelette niitä tällä tavalla, niin turmelette ne, ja minä annan hirttää teidät."
Tämä hillitsi hänen hilpeytensä. Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta, ja hän seisoi siinä nöyränä ja katuvaisena. Minä palasin pukukysymykseen.
"Sanalla sanoen", minä lopetin, "teille hankitaan sellaiset vaatteet, jommoisia hienot naiset käyttävät."
Hän aukaisi kirjan ja etsi sieltä korean kuvan, joka esitti naishenkilöä. Naisella oli yllään vaaleanvihreä, kultareunuksinen tunikka, jossa oli punaiset hihankäänteet ja punainen vyö. Tunikan alla hänellä oli ruusunpunainen alusleninki, jonka hihat riippuivat nilkkaniveleen saakka. Päässään hänellä oli punainen hattu, jota koristivat valkeat neilikat ja muratinlehdet.
"Tuollaisen puvun minä tahdon", selitti Carlotta.
Ihmettelin itsekseni, minkälainen väriaisti rouva Mc Murraylla mahtoi olla, ja vapisin. Koetin varsin lempeästi selittää Carlottalle, miksi sellaista pukua on sopimaton käyttää Lontoon kaduilla; mutta makuasioista on turha keskustella, ja minä näin, että sain hänet vain puolittain vakuutetuksi. Hän on esteettisen kasvatuksen tarpeessa.
Hän on hyvin tottelevainen. Kun käskin hänen mennä ulos Antoinetten luo, meni hän heti paikalla ja vastaanväittämättä. Minun täytyy asettaa hänelle kuntoon yksi huone lisää; täällä hän ei voi oleskella. Toistaiseksi hän myös saa syödä huoneissaan. En voi loukata ihmeteltävää Stensonia aterioimalla Carlottan seurassa, niin kauan kuin tyttö on puettuna tuohon kevytmieliseen aamupukuun. Sitäpaitsi Antoinette on kertonut minulle, että lammas raukka itämaalaiseen tapaan syö lihaa sormineen. Mutta koska hän luultavasti koko elämässään ei koskaan ole istunut ruokapöydässä kenenkään seurassa, ei häntä voi loukata se seikka, ettei hän saa istua ruokapöydässä minun seurassani. Hänen täytyy kuitenkin oppia kristillisiä pöytätapoja yhtä hyvin kuin estetiikkaa; sen lisäksi monta muuta seikkaa.
Rouva Mc Murray saapui tuoden mukanaan mittanauhan, lyijykynän ja muistiinpanokirjan.
"Ensiksikin", ilmoitti hän, "minun täytyy mitata hänet joka puolelta. Sitten menen hankkimaan hänelle päällysvaatteita, ja huomenna me vietämme koko pitkän päivän kauppaliikkeissä. Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän osan sadasta punnasta ajamiseen?"
"Ottakaa vaunut ja kuusi hevosta, hyvä rouva Mc Murray", sanoin minä."Se on Carlottasta epäilemättä hauskinta."
Lähetin hakemaan Carlottaa ja esitin hänet. Hämmästyksekseni hän ei ollenkaan esiintynyt ujosti, vaan pyysi erinomaisen kohteliaasti vierastaan tulemaan hänen huoneeseensa.
Kun rouva Mc Murray tuli takaisin saliin, ei hänen ilmettään voi sanoin kuvailla.
"Mikä, hyvä Sir Marcus, luulette, että tämän nuoren naisen lopullinen kohtalo on oleva?"
"Hän saa oppia konekirjotusta", sanoin minä. Tämä neuvo oli äkkiä pistänyt päähäni. "Ja sitten hän saa kirjottaa renessanssin moraalia käsittelevän teokseni kauniisti puhtaaksi."
"Siitä tulisi siistiä", sanoi rouva kuivasti.
"Onko hän niin kauhea?" kysyin levottomana. "Aamunuttu — tiedän kyllä —."
"Aamunuttu vaikuttaa ehkä myöskin osaltaan asiaan."
"Taivaan tähden", sanoin minä, "pukekaa hänet silloin säkkikankaaseen!Leikatkaa häneltä tukka ja ommelkaa hänelle nappirivi selkään!"
Ystäväni silmät tuikkivat. "Huomenna tulee hauskaa", hän sanoi.
Carlotta oli jo mennyt levolle, kertoi minulle Antoinette, kun rouva Mc Murrayn tekemät ostokset saapuivat. Olen hyvilläni, että hänen tapoihinsa kuuluu mennä aikaisin levolle. Koko iltapäivän hän kuulema oli huvitellut katselemalla kuvitettuja ranskalaisia pilalehtiä, jotka ovat erinomaisen emännöitsijäni omaisuutta.
En tiedä, lieneeköhän oikein järkevää ranskalaisten pilalehtien avulla muodostaa hänen ensimäiset käsitteensä länsimaisesta sivistyksestä. Minun täytyy miettiä sitä asiaa. Minun täytyy myös puhua vakavasti hänen kanssaan hänen tulevaisuudestaan. Mutta koska punaisen aamunutun näkeminen vaivasi minua, aion odottaa, kunnes hänellä on säädylliset vaatteet. Luulen, että minun täytyy käyttää muutama tunti päivässä opettavaiseen keskusteluun Carlottan kanssa. Minun täytyy kehittää hänen sieluaan — se on hyvin kehittymätön. Päivän muut tunnit hän saa viettää omin päin. Hänen itämaalainen kasvatuksensa tekee tämän puolen asiasta helpommaksi, olen näet vakuutettu, ettei Hamdi Efendi suuresti välittänyt siitä, miten hänen haareminsa naiset viettivät aikansa. Ja kun oikein ajattelen, ei hän varmaankaan sallinut Carlottan oleskella hänen yksityisessä huoneessaan. Minun ei pidä länsimaalaistuttaa Carlottaa liian nopeasti. Turkkilaisella kasvatustavalla on epäilemättä hyvät puolensa.
Tämä on tavallaan lohdullista. Kunpa minä vain voisin pitää häntä inhimillisenä olentona! Mutta kun muistelen, miten kylmäverisesti hän otti vastaan tiedon tuon onnettoman nuoren miehen kuolemasta, tuntuu minusta oikein kolealta. Sellainen olento saattaisi omantunnonvaivoitta pistää paistiveitsen nukkuvan ihmisen ruumiiseen ja nauraa, kun onneton huutaisi. Muistakaamme vain hänen mustaa kiittämättömyyttään kunnon Hamdi Efendiä kohtaan, joka jo ennen hänen syntymäänsä otti hänet suojeluksensa alaiseksi ja joka on kohdellut häntä tyttärenään koko hänen elämänsä ajan! Ei, minä en usko, että hänen isänsä oli Englannin varakonsuli. Hän oli Saatana.
Mitähän Carlotta sanoi rouva Mc Murraylle?
Ei ole mikään tyhmä tuuma opettaa Carlottalle konekirjotusta.
Toukok. 26 p.
Tänä aamuna sain kirjeen Judithilta.
"Älä naura minulle", hän kirjottaa. "Tie Pariisiin on kivetty hyvillä päätöksillä. En todellakaan voinut auttaa sitä. Delphine kietoi suuren käsivartensa miettiväiseksi erakoksi aiotun minäni ympäri ja vei minut mukanaan, ja tässä minä nyt olen aamiaisten, taulunäyttelyiden, päivällisten, illallisten, teatterinäytäntöjen ja tanssiaisten pyörteessä; ja jos sinä naurat — niin, silloin minun nöyrtyneenä täytyy tunnustaa, että minulla on ollut oikein hauskaa."
Sitä siunattua pientä ihmislasta, nauraisinko minä hänelle? Minä olen vain iloinen, että Pariisin keväiset ilotulitukset saavat hänet luomaan yltään katumuksen talvivaipan. Täällä kurjassa Lontoossa hänellä tosiaankaan ei ole paljon huvia. Täytä sydämesi sillä, lapsi kulta, ja kokoa varastoja tulevia ikäviä kuukausia varten! Omasta puolestani olen kuitenkin hyvilläni, ettei Delphinen iso käsivarsi ulotu minun olinpaikkaani asti. Minun täytyy kirjottaa Judithille. Minun täytyy selittää Carlotasta; mutta luulen, että odotan, kunnes hän on hiukan helpommin selitettävissä. Kun on tekemisissä naisten kanssa, on parasta menetellä hiukan varovaisesti. Ei milloinkaan voi tietää, ovatko he aivan yksinkertaisesti kanoja vaiko mutkikkaimmat kaikista luoduista olennoista. Ehkä he ovat kokoonpanoltaan niin omituisia, ettei tiedä, kummanko puolen kanssa kulloinkin on tekemisissä, yksinkertaisen vaiko mutkikkaan. Eikö voi olla vertauskuvista syvimpiä se, että Eeva seisoo viattoman omenan ja viekkaan käärmeen välissä? Minun täytyy tuntea Carlotta hiukan paremmin, ennenkuin ryhdyn selittämään häntä Judithille.
Ainakaan hän ei nyt enää ole puettu kuin toisen keisarikunnan aikuinen odaliski, ja rouva Mc Murray on estänyt hänet noudattamasta sitä surkuteltavaa makua, joka ilmeni tuossa ranskalaisessa naiskuvassa, jota Carlotta äskettäin ihaili. Oivallinen ystävättäreni toimitti kotiin väsyneen ja aivan ymmällään olevan turvattinsa kello kahdeksan illalla ja vakuutti, että hänen tehtävänsä oli ollut helppo sekä että tämä päivä, kuten hän oli odottanutkin, oli ollut hänen elämänsä hauskin. Oli aivan kuin olisi hän pukenut nukkea, selitti hän säteilevänä.
Mieltäylentävä huvitus täysikasvuiselle naiselle! En lausunut ilmi tätä ajatustani — silloin hän syystä olisi pitänyt minua kiittämättömimpinä kaikista hirttonuoran ansanneista lurjuksista.
Carlotta oli siis seurannut hänen mukanaan aivan kuin nukke nukenvaunuissa, ja hän oli antanut hänen koetella kaikenlaisia koruja. Isojen kauppaliikkeiden ilma oli nähtävästi vaikuttanut huumaavasti Carlottaan. Hän oli liikkunut kuin horrostilassa, ja valitsemisvaisto oli hänessä aivan lamautuneena. Ainoat esineet, joihin hän eräänä selvänä hetkenä kiihkeästi oli kiintynyt, olivat punaiset, korkeakantaiset kengät ja huokea, punainen päivänvarjo.
"Te ette voi aavistaakaan, mitä merkitsee, että on ostettava kaikki, mitä nainen tarvitsee", sanoi rouva Mc Murray.
Minä vastasin, että spekulatiivinen filosofia herätti minussa suurta kunnioitusta.
"Nuppineula-arkista aina teatterivaippaan saakka", jatkoi hän.
"Minä pelkään, hyvä rouva Mc Murray, etteivät naisen tarpeet rajoitu teatterivaippaan", sanoin minä. "Kunpa ne sen tekisivätkin!"
Hän nimitti minua kyynikoksi ja meni.
Tänä aamuna Carlotta tuli sisään ja keskeytti työni.
"Tahtooko Seer Marcous tulla minun huoneeseeni katsomaan kaikkia kauniita tavaroitani?"
Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin armollisesti.
Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski. Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.
"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."
Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi suuret, rukoilevat silmänsä minuun.
"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.
"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää hulluutta!" huudahti Antoinette.
"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.
Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen käsittämätöntä turhamaisuutta.
"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.
Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa välissä jotain suurta ja tahmeaa.
"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."
Minä vastasin kieltävästi.
"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."
Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän pisti inhottavan palasen suuhuni — se oli aivan liian tahmeaa, jotta olisin voinut ottaa sitä käsiini — ja nuoleskeli sitten nauraen sormiaan.
Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.
Toukok. 29 p.
Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa — ainakin vastaiseksi — kuten hän teki eilenkin.
Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.
"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.
Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan — en näyttämöllä enkä näyttämön ulkopuolella — ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"
Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.
"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne pian ovat kuin taivaankaari."
"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.
"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista ajatellaan Alexandrettassa."
"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."
Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.
"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo korvarenkaat!"
Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi, menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan — niin se häntä huvitti. En voi kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.
Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme, herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.
"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin valehdella.
"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä peruskäsitteitä", sanoin minä.
Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta, mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.
Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:
"Seer Marcous ei ole naimisissa?"
Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.
"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.
Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.
"Siinä tapauksessa —"
"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."
Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.
Toukok. 31 p.
Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli — kuka muu kuin onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot — seikkailuni Waterloon asemalla olivat tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut, että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei mainittu sanaakaan — kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan — salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä, kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia; valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä kysymystä.
"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot. "Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa sukulaiset —"
"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.
"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali. Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."
Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.
"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."
"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."
"Voinko olla varma siitä?"
"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Suoruus — tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus — on tämän nuoren naisen vikoja."
Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.
"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani harha-askel."
Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja kerroin, minkä lupauksen olin antanut.
"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.
"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"
"Pelkään, etten minä sitä voi."
"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä."Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."
"Minä mielelläni — hyvin mielelläni — antaisin avustusta hänen ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.
Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.
"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen luona", sanoi hän koetteeksi.
"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen. Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."
Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi, mutta luulen, että arvostelukyky — elintäni vaivaa kroonillinen tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten Sisarten yhteensaattamista.
"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan näköisenä.
"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.
"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."
Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.
"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.
Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä — oi, niin surumielisesti.
"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi tutustua teihin."
Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.
"Pidättekö — pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.
"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se on ihana maa."
"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.
"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.
"Kaikkien paras."
"Mutta jos on vanha — eikö se ole hyvä silloinkin?"
"Silloin ei mikään maa ole hyvä."
Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.
"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut. Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani — mutta hänen äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä koituisi hänelle kuolema."
Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.
"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.
Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean näköisenä.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Mennä naimisiin kenen kanssa?"
"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen kanssaan."
Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa — kasvatustarkoituksessa.
"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.
"En."
"Hän oli Harryn isä."
"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun, että olin niin kohtelias hänelle."
Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?
Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet Alexandrettasta.
Kesäk. 1 p.
Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun. Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.
"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."
"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle aivankuin olisit itse keksinyt sen."
"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."
"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale nauroi.
Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet — olennon, joka on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa. Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan, ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan. Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi, temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla. Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.
Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi toimeenpanna salaliitto Sofiassa — ladatut revolverit yrityksen perustana — niin tulisin hulluksi.
"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä sinä sitten vaadit?"
"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä — punaista väriä — tervettä, kaunista verenvuodatusta!"
"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.
"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota preussilaisia luutnantteja!"
Minä nojauduin taapäin tuolissani — päivällinen oli jo ohitse — ja hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.
Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin, että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.
Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.
Nousin seisomaan ja soitin.
"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen totisesti pitäisi olla täällä."
Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.
"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.
"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan. Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.
"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi pitänyt unohtaa sitä saliini."
Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.
Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen, kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.
"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi — oikea elävä ylimyksellinen kreivitär!"
Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun.Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.
"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus 'Francion'in koomillisesta tarinasta'."
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale suuttuneena.
"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna 1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli — se olisi naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa vuotta vanha."
"Joutavia!" sanoi Pasquale.
"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.
Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa. Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja. Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättäFrancion'in koomillista tarinaa.
Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.
Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.
"Olen pahoillani, että olen —" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti. Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko elämänsä ajan.
Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin — hän näet juoksi minua vastaan.
"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.
"Näen sen."
"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani — sanoiStenson", selitti Carlotta.
"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin minä.
"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä sitten?"
Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.
"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"
"HerraPasqualen", oikaisin minä.
Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos huoneesta.
"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoiPasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos HamdiEfendiä."
"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoiCarlotta.
"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi Englannissa nauttimaanne vapautta."
Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos käytän juhlallisia sanoja.
"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin", sanoi Pasquale.
Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani tarpeettomiksi.
"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan olen nähnyt."
"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."
"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.
"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki, ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."
"Hän on hyvin rikas."
"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"
"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.
"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"
"Siitä ei puhuta", sanoi hän.