"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja ihmisiä", huomautti Carlotta.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.
"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.
"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."
"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.
"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.
"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.
"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."
"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille."
Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin, mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin; minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta, ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta; eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.
Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena. Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.
"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan, että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."
"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."
"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti pitänyt niistä — lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein, että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö? Voi, Hamdi on kamalan paha."
Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan, hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain erehdyttäviä muistoja jälellä.
Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä mielelläni luovu vakaumuksestani.
Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta — miten todella koristeellinen hän voi olla.
Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on — siitä nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:
"Vai niin — te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on siis päätetty?"
"Tietysti", nauroi Carlotta.
"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"
Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin riikinkukko.
"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."
Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton julkeus!
"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"
"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"
"Ette suinkaan."
"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.
Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen ja kumarsi syvään.
"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"
"Kernaasti", sanoi Carlotta.
Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."
Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.
"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy päinsä."
"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja katsoi minuun.
"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."
"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.
"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut ymmärtämään pilaa."
"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.
"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."
"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.
"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.
Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.
"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."
Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.
"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"
"Mikä?"
"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti pikku olento!"
"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.
"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]
"Miksi?" kysyin minä.
"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.
Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan, niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä oliEnfilons des Perles!— laittakaamme itsellemme helminauha! — Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole eläessäni kuullut moista roskaa — ensiksikään minulla ei ole mitään rukousnauhaa.
Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.
Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.
Heinäk. 1 p.
Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.
Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen vaimon sisarena.
Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.
Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen, luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia — nykyään hänellä muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon. Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi sitten ja saapui — äärettömästi säikähdyksissään — kotiin poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli? Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun. Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.
Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani. Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen. Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti. Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.
Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt, olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun käskin hänen lopettaa.
"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin minä.
"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."
"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."
"Miksi ei?" kysyi Carlotta.
Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua. Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut. Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies, jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin: "Renessanssin Moraalin Historiaa."
"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.
Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.
Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia.Minun täytyy puuttua asiaan.
Heinäk. 2 p.
Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän helpotuksen tunteen vuoksi.
Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta. Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.
Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin, joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä, että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä. Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän valtaamana viedä itsensä alas.
Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue. Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan kuohuksissa.
"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.
"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin nopeasti ulos käytävään.
Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.
Ajaessamme kotiin hän kysyi:
"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"
Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.
Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.
Heinäk. 4 p.
Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että suoriuduin helpolla — sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en toiste saa tehdä niin.
Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme rauhallisen järven kuohuksiin.
"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."
"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin minä.
Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy kasvoillansa:
"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah, miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö yhteensä."
"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä kyllä hiukan liiottelet."
"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja puhui vielä enemmän hullutuksia.
Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.
"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.
"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"
"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."
"Se on vain matkan syy", vastasi hän.
Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.
"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä.Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."
"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."
"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.
Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.
"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"
Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.
"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi hirtettävä kirottuine harppuineen."
"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?" Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko ajan."
"Todellako? Mitenkä niin?"
"Naisen kuudennen aistin avulla!"
Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.
"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"
Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.
Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän kylmästi.
"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"
"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."
"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith kylmästi.
Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin, että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia henkilöitä.
"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt, että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen muodossa —."
"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin", jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."
Kerroin jutun alusta loppuun.
"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.
"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.
"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."
"Miten sinä olisit menetellyt?"
"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."
"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."
"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.
"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."
"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.
"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia?"
"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"
"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."
"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.
"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä laskin viikot hänen sormillaan.
Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen sormillaan. Omituista!
Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä Eifeltornin huipulla.
"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "'paetkaamme yhdessä. Kuten englanninkielellä sanotaan — fly with me!' [lentäkää kanssani. Puhuja sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli viehättävää!"
"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."
"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen sinulta."
Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.
En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani päättyi?"
"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."
"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"
"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä viehättävä."
Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä sopivaan ja sopimattomaan aikaan.
Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.
Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan — harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille — kuulin kaukaa hänen suloisen soittonsa.
Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.
"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."
"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia, ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"
"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."
Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa.Hänellä on kauniit korvat.
Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten siellä roomalaisessa täyshoitolassa — se ja hänen tuuhea, silkinhieno, vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.
"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.
Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.
Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.
"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.
"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.
"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää", sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme, jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.
"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi sinä tutustuisit häneen."
"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."
"Varoittaa minua mistä?"
Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja moisen hölmön opastamiseen.
"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän sanoi.
Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä, säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta ikävyydestä.
Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!
"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä, että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." — Minä vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin? Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin, niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa — silläkö tavalla parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut arvonimen perijälle?
Komea serkku — siinä virassa minä tosiaankin olen mies paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä? Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen kypäri päässä?
Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!
Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta. Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa. Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. — Luulen, että Carlotta on parempi.
Heinäk. 5 p.
Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos. Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko viehätyksensä.
Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään esiintymiseen.
Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan, ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja mielipiteistä.
Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan mieleen — käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.
Kutsutin Carlottan luokseni.
"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä samalla tavalla kuin hekin."
"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"
Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina, puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin paljon huolta.
Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku yltään.
"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa törrölleen.
"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."
"Mutta lauantai-iltana —" hän alotti.
"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen joskus toiste."
"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.
Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne putosivat yhtäaikaa alas poskille.
"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.
"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.
Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.
Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin sen hänen käteensä.
"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän teille."
Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.
En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta hellyydenosotuksestaan.
"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt saavat syleillä ainoastaan isoisiään."
Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas foksterrieriä.
"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.
"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla, käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.
"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"
"He luulisivat teitä —" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he luulisivat teitä katunaiseksi."
"Hou!" huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun luokseni ja veti minua hihasta.
"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"
Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.
Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä.Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.
Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä. Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä. Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin, hän kysyi:
"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"
"Ovatko nemitä?" läähätin minä.
"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. NeitiGriggs pani minut lukemaan ääneen siitä — Thack — Thack —"
"Thackeray?"
"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä. "Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne — myydäksenne minut?"
"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.
Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle, joka päästi surkean ulvonnan.
"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen kaunis."
Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.
"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen, mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä, saisin teistä ehkä puoli kruunua." —
"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian sananmukaisesti.
"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi. Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."
"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"
"Pelkkää valhetta", sanoin minä.
Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle anteeksi.
"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"
"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.
Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena tajuttaviin asioihin.
"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.
"Kuka sen on sanonut?"
"Pasquale."
"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan, Caligula, Faublas, Casanova."
"Ja hän sanoo myöskin valheita?"
"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata krossia päivässä."
"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän hänestä paljon", sanoi Carlotta.
"Ikävä kuulla", minä sanoin.
Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan, ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän päähän.
"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.
Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan säikähtyen suuttumustani.
"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini — pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan — on muhamettilainen, ja — hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt on tapahtunut."
Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti hymyillen minuun.
"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."
Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani koiran!
"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin ymmälleni —."
"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona", keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani transcendentaalisesta matematiikasta."
Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut omaatuntoani."
"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.
Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.
Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.
"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.
"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."
Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.
Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa. Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä, ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.
Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.
"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa, eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni koira ja että minä olin suuttunut häneen.
Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali, joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa vireillä.
Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi, olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki, mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.
"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo 'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan — ihana kirja, jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: 'Yhtä paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan, että hanhi käy paljain jaloin'."
"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" — hän purskahti ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan — aivankuin Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle — kuin saattaisi nähdä Hamdin itkevän.Hou!"
Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.
"Seer Marcous!"
"No?"
Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo olla oikein mielisteleväinen.
"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne lauantaina."
"Todellako?"
"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"
Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.
"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli ihastuksissaan.
Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.
Heinäk. 8 p.
Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan puoleen ja sanoin:
"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."
"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.
"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.
Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne, oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai "E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:
"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."
"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."
"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.
Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen, nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin poskella hehkui punainen täplä.
Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten — surkea rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus, terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. — Valkoinen puku, kalpeat kasvot, vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.
Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.
"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."
Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä heinäkuun helteestä huolimatta.
"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"
Judith nauroi — mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"
Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella olevan peilin edessä.
"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä.Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta.Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."
"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.
"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.
"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith nauroi jälleen.
"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."
Tehden rintamanmuutoksen — semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa —Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.
"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä tulet minua tervehtimään?"
"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän — teemme jonkun huviretken", minä sanoin.
Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi, että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.
"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."
"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin."Hänhän on nuori."
"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."
"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta nuorempi minua."
"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."
"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"
"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olinniinkohtelias. Ensin minä kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer Marcous?"
"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä, kuinka kohtelias te olitte!"
"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen, ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua. Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään, mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."
Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena; lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo: "Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"
Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin CarlottalleIdän ja Lännen eroavaisuutta.
"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä — minä näet olen määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen suuren nenäni vierustaa — "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"
Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat huoneitansa näillä.
"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti käsivartensa.
"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."
Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi onneksi unohduksiin.