The Project Gutenberg eBook ofVanhanpojan moraaliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vanhanpojan moraaliAuthor: William John LockeRelease date: June 4, 2017 [eBook #54842]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHANPOJAN MORAALI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vanhanpojan moraaliAuthor: William John LockeRelease date: June 4, 2017 [eBook #54842]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto
Title: Vanhanpojan moraali
Author: William John Locke
Author: William John Locke
Release date: June 4, 2017 [eBook #54842]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHANPOJAN MORAALI ***
E-text prepared by Jari Koivisto
Kirj.
Suomensi K. B.
Helsingissä, Kustannusliike Minerva O.-Y., 1920.
Suomalainen Kirjapaino Osakeyhtiö.
Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa ja kirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyet päiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotan onnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.
Toukok. 20 p.
Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä. Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä, jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijatnascuntur non fiunt[syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään tapauksessa koulumestariksi — eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen, jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista suvaitsevaisuutta.
Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen. Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut — kaikki kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa, menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:
"Hän on varmaankin saanut potkut!"
Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi. Minä nauroin ääneen.Olin todella saanut eron, vaikka en siten, kuin hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille. Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani — kuten pari kertaa aikaisemmin olin tehnyt — vain jatkaakseni jossakin muualla orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta, turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.
Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset auringossa.
"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.
"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti jättää virkani nyt heti."
"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi ystävällisesti.
Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.
"Minä tiedän, että teille on sattunut jokunen luokka, joka tuottaa teille hankaluuksia", hän jatkoi.
Silloin minä säpsähdin. Hänen olettamuksensa loukkasi minua syvästi.
"Ei nyt ole kysymys kykenemättömyydestäni", minä keskeytin.
"Mistä sitten on kysymys?"
"Isoisäni, kaksi setää, kaksi serkkua ja eräs palvelija hukkuivat pari päivää sitten Välimereen", vastasin minä tyynesti.
Sittemmin olen ymmärtänyt, miten kyynillisesti annoin hänelle tämän tiedon. Esimieheltäni jäi suu auki.
"Otan vilpittömästi osaa suruunne", hän vihdoin sanoi.
"Kiitos!" sanoin minä.
"Kauhea tapaturma. Eipä ihme, että olette suunniltanne. Kamalaa! Kuusi ihmishenkeä! Kolme sukupolvea!"
"Niin juuri", minä sanoin. "Kolme sukupolvea minun perhettäni kuin lakaistu pois maailmasta. Siten minä nyt olen suvun päämies."
Samassa johtajan rouva hyökkäsi huoneeseen aamulehti kädessä. Minut nähdessään hän syöksyi luokseni.
"Oletteko saanut mitään surullisia tietoja?"
"Olen. Puhutaanko siitä sanomalehdessä?"
"Minä tulin juuri näyttääkseni sen miehelleni. Nimi on harvinainen.Ajattelin, ehkä he olivat teidän sukulaisianne."
Minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi. Johtaja luki artikkelin, jota hänen vaimonsa osotti; sitten hän katsahti minuun.
"Minulla ei ollut aavistustakaan —" hän sanoi. "Mutta nyt — nyt te olette Sir Marcus Ordeyne!"
"Se kuuluu tavattoman typerältä, eikö totta?" sanoin minä hymyillen."Mutta kyllä kai se nyt on nimeni!"
Tällainen oli vapautumiseni vankeudesta. Kauhea tapaturma teki minuun syvän vaikutuksen, mutta olisi pelkkää teeskentelyä, jos väittäisin, että tunsin henkilökohtaista surua. En ollut tuntenut ainoatakaan näistä kuolleista — ja luulen totisesti, että palvelija oli heistä paras. Isoisäni ja setäni eivät olleet olleet tietävinäänkään, että minua oli olemassa. Ei kukaan ollut ojentanut auttavaa kättä köyhälle äiti raukalleni, kun hän jäi leskeksi.
Ordeynein perhe ei näytä olleen erikoisen rakastettava. Millainen minun isäni — nuorin poika — oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan, koska hän kuoli minun ollessani kahden vuoden vanha, mutta äitini, joka oli ankara puritaani, puhui hänestä suunnilleen samalla tavalla kuin hän, äiti, olisi puhunut profeetta Joelista, jos olisi tuntenut hänet mieskohtaisesti.
Seitsemän vuotta olen nyt ollut vapaa mies.
Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat. Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.
"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut kaupungissa pääsiäisestä saakka?"
"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta."Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"
"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi postimerkkien tuhlailemista."
"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.
"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili viekkaan näköisenä.
Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla olisikin halua — siitä minut jumalat muuten varjelkoot — niin eivät tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. —
Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani. Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen, vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää olevan joka miehen velvollisuus.
"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."
"Mitenlystikässinä olet!" sanoi tätini ja nauroi.
Omasta mielestäni en ollut ollenkaan lystikäs.
"Mutta puhuaksemme vakavasti", hän lisäsi, "sinuntäytyymennä naimisiin."
Tuo hänen alituinen alleviivailunsa on kiusallista. "Tiedätkö, että jos et saa mitään poikaa, katoaa arvonimesi sinun mukanasi?"
"Ja jos se katoaisikin", minä huudahdin, "kuka maailmassa välittää siitä hitustakaan?"
Minä alan väsyä arvonimeen. Alussa se tuotti minulle huvia. Nyt näyttää siltä, kuin olisi se pantu taivaan kanslian rekistereihin ja asetettu jumalallisten käskysanojen turviin. Äskettäinkin muuan tuntematon pappi pyysi minua panemaan toimeen myyjäiset kirkollisia tarkoituksia varten ja esiintyi aivan kuin olisi hän saanut ohjesääntönsä suoraan Kaikkivaltiaalta.
"Mutta —kaikki ihmisetvälittäisivät siitä", huudahti täti närkästyneenä. "Se olisikamalaa. Sinulla on velvollisuuksia sekä jälkeläisiäsi että esi-isiäsi kohtaan. Mene naimisiin saadaksesirahoja."
Minä hymyilin ja pudistin päätäni. En luule, että täti on mielissään, kun hymyilen ja pudistan päätäni — näin, että hänen silmänsä välähtivät. "Ei, täti hyvä, sitä en tee! Minusta se ei ollenkaan olisi hauskaa. Raha, se on jotakin kovaa, kylmää ja särmikästä! Hyi!"
Täti nauroi taas.
"Mitä sinä sitten tahdot?"
"En mitään. Mutta jos minulla välttämättä pitää olla jotakin — olkoon se sitten lihaa ja verta!"
"Sinä ihmissyöjä!" sanoi täti.
Me nauroimme molemmat.
"Mutta sinä voit saada sekä lihaa ja verta että rahoja, jos vain tahdot", intti hän, mutta samassa molemmat serkkuni, Dora ja Gwendolen, astuivat sisään saliin ja keskeyttivät keskustelun. He ovat molemmat reippaita, punaposkisia tyttöjä, iältään hiukan yli kahdenkymmenen. He ratsastavat ja ampuvat ja pyöräilevät ja pelaavat golf-peliä ja tanssivat, ja vanhempi kirjoittaa pieniä kertomuksia sanomalehtiin. Koska minä en tee mitään sentapaista, olen vakuutettu siitä, että heillä on hyvin alhainen käsitys minusta. Kun he ojentavat minulle kupillisen teetä, odotan melkein, että he taputtaisivat minua päälaelle ja sanoisivat: "Kiltti poika!" Minä olen pitkä, laiha, likinäköinen, minä kävelen selkä kumarassa, minulla on terävät, kapeat kasvot, koukkunenä. En ole ollenkaan niin rivakka kuin hauskat, nuoret pörssimiehet, joiden kanssa he seurustelevat. He herättävät minussa melkein pelkoa. Sitäpaitsi heidän on onnistunut koota suunnaton varasto aivan vääriä tietoja kaikesta, mitä on auringon alla, ja niitä he rakeina lennättävät korviini. Se panee pääni pyörälle ja tekee kaiken keskustelun mahdottomaksi.
Koska en ollut nähnyt Doraa siitä asti, kun hän palasi Roomasta, missä hän oli viettänyt kevään, minä epäröiden kysyin, mitä hän piti siitä. Ja ennenkuin arvasinkaan, sain sulatettavakseni Pietarinkirkkoa koskevan esitelmän. Hän kertoi minulle, että Michel Angelo oli sen rakentanut. Minä huomautin, että hiukan ansiota sen suhteen kai oli myöskin Bramantella, puhumattakaan Rosellinosta, Baldassare Peruzzista ja Antonio de Sangallosta.
"Oh", sanoi nuori neiti opettavaisesti, "Michel Angelo se teki piirustukset.Toiset vain sitten paikkailivat sitä."
Saatuani tämän tiilikiven päähäni, sanoin jäähyväiset.
Toukok. 21 p.
Koko aamun istuin avonaisen ikkunani ääressä ja tein työtä.
Minä asun pienessä talossa Lindfield Terracen varrella Regent's Parkin pohjoisella puolella; salini, joka on ensimmäisessä kerroksessa, on etelään päin. Näinä viimeisinä päivinä ilma on ollut lämmintä ja aurinkoista, ja jalavat ja plataanit, jotka kasvavat käytävän toisella puolella, alkavat komeilla vihreissä pukimissaan, aivan kuin olisi kevään kultainen viini hurmannut ne. Parvekkeen ovet ovat auki, ja parvekkeella liikkuu auringon muodostama kolmikulma hitaasti ympäri, sen mukaan kuin aamu kuluu. Työpöytäni on vedetty ikkunan luo. Minulla on kiire, sillä tahdon saada valmiiksi "Renessanssin moraalin historian" ensi osan — sitä koskevat muistiinpanoni olen jo saanut valmiiksi. Minusta tuntuu hyvältä olla näin eristettynä maailmasta. Tuolla puiden latvojen yläpuolella kaareutuu vaaleanpunainen taivas, ja sen alla on Lontoo kaikkine kilvotteluineen, kurjuuksineen, paheineen ja turhuuksineen. Kahdessakymmenessä minuutissa saatan tulla sinne. Ja jos tahtoisin, voisin olla yhtä kilvottelevainen, yhtä kurja, yhtä pahansuopa, yhtä turhamainen kuin konsaan joku muu. Voisin harjottaa pörssikeinottelua tai sekaantua politiikkaan tai kaupitella kallisarvoista arvonimeäni Lontoon hienojen seurapiirien nuorille naisille. Jessica täti sanoi minulle kerran, että minulla oli Lontoo jalkojeni juuressa. Minä annan sen aivan kernaasti olla siinä, missä se on. Minä pelkään sitä suunnilleen yhtä paljon kuin raivoavaa merta. Jos antautuisin sen kuljetettavaksi, heittelisi se minua sinne tänne, kunnes ruhjoutuisin kallioita vastaan ja menehtyisin. Mieluummin pysyn loitolla ja katselen sitä. Jos luonto olisi suonut minulle hiukan enemmän rohkeutta, voisin saada jotakin aikaan. Pelkään, että olen vain kuhnuri maailman isossa mehiläispesässä. Mutta sen sijaan, että kohtalo olisi heittänyt minut rikkaläjään, se hyväntahtoisesti on suojellut minua, ehkä asettanut minut lasikuvun alle omaan museoonsa jonkinlaisena merkillisyytenä. No niin, minä olen onnellinen suojatussa nurkassani.
Työni keskeytyi sen kautta, että Antoinette, keittäjättäreni ja emännöitsijäni, astui huoneeseen. Hänestä oli ikävää, että hänen täytyi häiritä minua, mutta pitikö herra happamista ruuista? Hän laittoi juuri erästä hapanta ruokaa aamiaiseksi, ja Stenson (minun miespalvelijani) oli väittänyt, että se oli inhottavaa ja ettei herra sitä syönyt.
"Antoinette", sanoin minä, "menkää te sanomaan Stensonille, että niinkuin hän pitää huolta ulkoasustani, niin pidätte te huolta sisäisestä ihmisestäni, ja että minulla on rajaton luottamus teihin molempiin — kumpaankin omalla alallaan."
"Mutta pitääkö herra happamista ruuista?" kysyi Antoinette huolissaan.
"Minä vallan jumaloin niitä", sanoin minä, ja Antoinette poistui voitonriemuisena.
Miten kunnioitettavan suuressa määrin ranskalaiset palvelijattaret huolehtivatkaan isäntiensä sisäisestä ihmisestä! Se on toisinaan liikuttavaa. Monta kertaa on tapahtunut, että minä olen heittänyt makupaloja tuleen, ainoastaan ollakseni loukkaamatta Antoinetten tunteita.
Löysin hänet kolme vuotta sitten Loiren maakunnassa sijaitsevan pikkukaupungin pienestä ravintolasta. Hän valmisti päivällisen ja keskusteli sitten siitä sellaisella tavalla, että meidät pian yhdisti mitä hellin ystävyydenside. Sitten sattui siellä muuan rahavarkaus. Antoinettea syytettiin siitä ja hänet erotettiin heti toimestaan. Minä epäilin suuresti erästä toista henkilöä varkaaksi — epäilykseni osottautuivat sittemmin aivan oikeiksi — ja otin puolustaakseni Antoinettea.
Mutta Antoinette oli kotoisin kylästä, joka oli kahdeksankymmenen peninkulman päässä sieltä, ja hän oli aivan outo paikkakunnalla. Asia päättyi siten, että tarjouduin ottamaan hänet mukaani Englantiin, vapauden maahan ja sorrettujen turvapaikkaan, ja lupasin ottaa hänet emännöitsijäkseni. Hän suostui itkien ja hymyillen. Ja hänen hymyilynsä olivat leveät, ne kalvoivat ryppyjä koko hänen paksuihin punaisiin kasvoihinsa, ja niitä ryppyjä myöten valuivat lakkaamatta suuret, kirkkaat kyyneleet puroina alas. Hän oli yksin maailmassa. Hänen ainoa poikansa oli kuollut Madagaskarilla suorittaessaan sotapalvelustaan. Vaikka hänen miehensä oli kuollut, ei laki tahtonut pitää häntä leskenä, koska hän ei koskaan ollut naimisissa ollut, eikä se siis suostunut vapauttamaan hänen ainoaa poikaansa sotapalveluksesta. "Ainoastaan yhden kerran ihminen on nuori, eikö totta, herra?" sanoi Antoinette puolustaakseen nuoruutensa harha-askelta.
"Ja Jean-Marie", hän lisäsi, "oli niin kunnon mies ja niin hellä poika, kuin olisi minut vihkinyt itse Isä Jumala."
Minä tein torjuvan kädenliikkeen ja sanoin hänelle, ettei se tehnyt ollenkaan mitään. — Sellainen oli juuri della Scalan perheen syntyperä, ja sen perheen jäsenet olivat kuitenkin monen sukupolven aikana Veronan hallitsijoina. Jopa Vilhelm Valittajakin —
"Niinkö todella!" Antoinette lohdutettuna keskeytti, "ja hänhän onSaksan keisarinna — hän ja Bismarck!"
Antoinetten historialliset tiedot ovat puutteellisia. En sittemmin ole koettanut kehittää niitä.
Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani tämä ulkomaalaisen sorron uhri, luulen, että Stenson oli vähällä pyörtyä. Stenson on maailman moitteettomin palvelija, ja hänen ainoa paheensa on luullakseni hanuri, ja sillä hän soittelee sieviä virrensäveliä, kun minä en ole kotona. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän kohteliaasti kysyi, miten he voisivat ymmärtää toisiaan. Minä selitin, että hänen piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia. Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja sen avulla he nähtävästi erinomaisesti ymmärtävät toisiaan. Joskus he ovat eri mieltä, kuten esim. tänään, ja riitelevät minun maustani, mutta yleensä he elävät hyvässä sovussa, ja Antoinette pitää Stensonia hyvällä tuulella.
Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut käymään toista tätiäni tervehtimässä, ohjasi tänään iltapäivällä askeleeni toisen, rouva Ralph Ordeynen luo. Hän on aivan toisenlainen ihminen kuin hänen kälynsä; hän on nimittäin hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen kauhean koettelemuksen jälkeen hän kokonaan oli antautunut uskonnollisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Hän asuu pienessä, synkässä talossa auringottoman syrjäkadun varrella Kensingtonissa. Rosalie-serkku oli yksin kotona. Hän tarjosi minulle haaleaa teetä ja keskusteli eräästä näyttelystä, jossa hän ei ollut käynyt, ja uudesta romaanista, jota hän ei ollut lukenut. Turhaan minä koetin saada keskustelua elpymään. En luule, että mikään herättää hänessä mielenkiintoa.
Minä tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Hän on laiha, kolmekymmenvuotias, väritön, lapseton. Olin vähällä sanoa tunteeton — oikein luotu vanhaksi piiaksi. Hän ei koskaan ole juonut lämmintä teetä eikä oleskellut auringonpaisteessa eikä nauranut sydämensä pohjasta. Ja hänelle ovat hänen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yhtä hyvin olisin minä voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.
Hän kertoi, että hänen äitinsä aikoi kutsua minut päivälliselle jonakin päivänä ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma kyllä mielelläni syön päivällistä siellä, vaikka seurustelumme on hyvin muodollista ja vaikkemme koskaan ole päässeet sen pitemmälle, kuin että nimitämme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sekä äiti että tytär ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin vähän, niin kovin vähän nykyajan naisten joukossa.
Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siellä minua odotti sähkösanoma.
"En ikävä kyllä voi tarjota sinulle päivällistä. Keittäjätär hulluna.Tule myöhemmin, Judith."
Minun täytyy tunnustaa, että minulta pääsi helpotuksen huokaus. Minä pidän Judithista ja otan osaa hänen taloushuoliinsa, vaikka käykin yli ymmärrykseni, miksi hän yhä vielä sietää tuota juopottelevaa petoa keittiössään. Yhtä naiset eivät ainakaan osaa: valita, opettaa ja kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten asia on niin, että Antoinette on siinä määrin pilannut minut hyvällä raolla, etten mitenkään voi hyväksyä Judithin keittäjättären keittotaitoa. Minulta pääsi kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja minä ilmoitin Stensonille, että aion syödä päivällisen kotona.
Päivällisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.
Pelkään, että saavuin jonkun verran myöhään Judithin luo.
Toukok. 22 p.
Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista, hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän pituisilta.
Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole — heidän sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.
"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.
"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.
Judith nauroi.
"Sinäköullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään temperamenttia!"
Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole ajatellut.
"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."
"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."
"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on elämän kirous."
"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"
"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.
Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.
"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.
Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi taivaan täydeltä, jäimme kotiin.
"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään meitä kohtaan", sanoi Judith.
"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.
Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen ruumistaan.
"Hyi, miten minua palelee!"
"Rakas lapsi", minä huudahdin, "minkä ihmeen vuoksi sinä et lämmitä huonetta?"
"Kun viimeksi lämmitin, väitit sinä, että täällä oli tukahduttavan kuuma."
"Mutta silloinhan oli loistava auringonpaiste, sinä epäjohdonmukainen pikku ihminen", minä huudahdin ja etsin taskuistani tulitikkulaatikkoa.
Raapaisin tulta. Minun täytyi laskeutua polvilleni sytyttääkseni tulen uuniin. Hän ojensi kätensä — hänellä on kauniit valkeat kädet ja ohuet sormet — ja kosketti hiljaa päätäni.
"Kauanko olemme tunteneet toisemme?" hän kysyi.
"Kahdeksan vuotta suunnilleen."
"Ja kuinka kauan tuttavuutemme on jatkuva?"
"Niin kauan kuin tahdot", sanoin minä, ajatukset sytyttämishommissa.
Judith veti pois kätensä. Minä olin yhä polvillani, kunnes tuli syttyi leimuamaan.
"Tämä uuninristikko on erinomainen", sanoin iloisesti ja vedin esille mukavan nojatuolin.
"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.
Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta, mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?
Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen — voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas — se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä näkyy, että hän on kärsinyt — taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä. Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota. Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin kengissään — suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.
"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.
"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen. "Minä olen tottumuksen orja."
"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."
"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.
"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."
"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."
"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa, joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.
Minä sytytin uuden paperossin. "Luulen, että naittamishulluus on villinnyt koko naissukupuolen", huudahdin hiukan kiivastuneena. "Toissapäivänä Jessica täti kiusasi minua. — Ikäänkuin se häntä liikuttaisi!"
Judith nauroi ja nimitti minua tyhmeliiniksi.
"Miksi?" minä kysyin.
"Siksi, ettei sinussa ole temperamenttia."
Se oli tyhmästi sanottu; se ei ollut mikään vastaus. Sen minä sanoinkin hänelle. Hän vastasi, että hän oli minua paljon vanhempi ja tiesi enemmän. Minä huomautin, että hän oli paljon nuorempi.
"Montako sydämentykytystä sinulla on ollut elämässäsi — oikeita rajuja, hillittömiä sydämentykytyksiä — ikuisuuksia yhden tunnin rajojen sisäpuolella?"
"Tuon sinä olet lukenut jostakin Blaken teoksesta", minä mutisin.
"Sen tiedän. Vastaa kysymykseeni!"
"Se on tyhmä kysymys."
"Eikä ole. Kun vastedes näet kapalolapsen, jota työnnetään lastenvaunuissa, niin paljasta kunnioittaen pääsi!"
Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.
"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"
Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen. Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran. Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut." Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen — minä en rakasta Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni — kohtalo on niin määrännyt — edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa — ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.
En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään teatterimaisuutta.
Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.
"No?" sanoin minä kysyvästi.
"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet suutu!"
"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin: 'Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit heti vapautua, jos tahdot!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää, enkä suuttua."
"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius", sanoi Judith suuttuneena.
Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.
"Sen minä ymmärrän", minä sanoin. "Mies käyttää hyväkseen filosofian tarjoamaa lohdutusta; nainen turvautuu uskonnon lohdutukseen."
"Minä en voi tehdä kumpaakaan", vastasi hän ja muutti asentoaan, tarmokkaasti vetäen hameensa suoraksi. "Jos voisin, niin en tahtoisi matkustaa tieheni."
"Matkustaa tiehesi?" minä toistin.
"Niin. Et saa suuttua minuun. Minulla ei ole mitään keittäjätärtä —."
"Ei, sen kyllä saattoi huomata aamiaisesta, jonka tarjosit, rakas ystävä."
Alkohoolia rakastava keittäjätär oli nimittäin edellisenä iltana saanut pätkiä tiehensä kimpsuineen, kampsuineen, niin pian kuin hän oli selvinnyt sen verran, että saattoi pysytellä pystyssä.
"Ja sentähden sopisi matka niin hyvin", jatkoi Judith kiinnittämättä mitään huomiota kohteliaisuuteeni — ja siinä hän teki aivan oikein; tuskin olin lausunut sen, kun tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti itse oli käynyt häiritsemässä Tottenham Court Roadin ruokatavarakauppiaiden sunnuntailepoa hankkiakseen minulle ruokaa.
"Minä voin ilman muuta sulkea huoneuston. En koskaan ole onnellinen lontoolaisen sesongin alussa. Tiedän, että olen tyhmä", jatkoi hän kiireisesti. "Jos voisin sietää kauheaa Marcus Aureliustasi, olisin kyllä järkevämpi — vuoden muina aikoina en välitä koko asiasta, mutta sesongin aikana kaikki ihmiset ovat kaupungissa — sellaiset ihmiset, jotka ennen tunsin ja joiden kanssa seurustelin; minä tulen heitä vastaan kaduilla, ja he välttelevät minua ja se — loukkaa minua — ja siksi tahdon matkustaa pois jonnekin, missä saan olla yksin. Kun väsyn yksinäisyyteen, tulen takaisin."
Omituisen sulavin liikkein, kuten hänen oli tapana, hän laskeutui polvilleen viereeni ja tarttui käteeni.
"Ole armelias, Marcus, sano, että ymmärrät minua!"
Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi,Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."
"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla kannalla."
"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.
Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse — hän oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha — ja kärsivällisesti tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut? sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä jalomieliseksi Jumalaksi.
Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen, etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."
Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee! Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa — mutta jos hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut kurjuuteen.
Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta, toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No — niin pitkälle minä en koskaan ole joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua; mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!" Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä. Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa ihmiskuntaa."Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi? Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti laskisi tämän taakan sen hartioille."Jos sovinnaisavioliiton kautta hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.
Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani! Lähimmässä läheisyydessäni — sekä ruumiillisesti että henkisesti — minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni tosi veli eikä unelmieni sisar — ei, ei koskaan! Ei koskaan maailmassa!
Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.
Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.
Avioliitto — jos se yleensä olisi mahdollinen — toisi mukanaan vain onnettomuutta. Miellyttävää, vapaata, kaikilta myrskyiltä säästyvää suhdettamme pidämme molemmatkin ihanteellisena.
Minkähän vuoksi hän luuli, että hänen ehdotuksensa matkustaa pois joksikin aikaa suututtaisi minua.
Siihen ajatukseen sisältyy, että minulla olisi jonkinlainen oikeus kieltää häntä lähtemästä, ja sellainen käsitys ei minua miellytä. Kaikista inhottavista tavoista, millä mies voi kohdella naista, on turkkilaisen pashan tapa inhottavin. Mutta naiset uskovat harvoin, että miehet pitävät sitä niin vastenmielisenä.
Minä suutelin Judithin valkoista kättä ja pyysin häntä luottamaan ymmärrykseeni. Silloin hän itki hiukkasen.
"Enhän minä tee elämäsi tietä hankalammaksi, Judith?" minä kuiskasin.
Hän hillitsi itkunsa, ja hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti.
"Sinä? Sinä et muuta tee kuin tasottelet sitä."
"Aivan kuin höyryjyrä", sanoin minä.
Hän nauroi, hypähti seisomaan ja veti minut mukanaan keittiöön teetä laittamaan. Minä avustin siten, että sytytin kaasukeittiön, jonka päällä oli kastrulli, missä ei ollut vettä. Sitten sysäsin keittiön pöytää ja katselin sydän kurkussa, miten Judith leikkasi ohuita leipäviipaleita naisten tavalliseen kömpelöön tapaan. Kerran, kun kiiltävä terä oli vaarallisen likellä hänen kättään, pidätin kauhuissani henkeäni.
"Mies ei koskaan menettelisi tuolla tavalla!" huudahdin nuhdellen.
"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja ojensi minulle leivän sekä veitsen.
Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.
"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on tehtävä."
Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.
"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole maininnut, minne aiot lähteä."
"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."
"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."
Olen tavannut Delphine Carrèren — kunnon nainen, jos kukaan, ja maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä, joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt, että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.
"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla hyvin ankarassa työssä — enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään häiritsemättä."
En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith, koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa maan päällä — mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa tukassaan, muistutti — sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti mietiskeleväiseen tapaan — suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut. Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.
"Ja milloin sinä matkustat?"
"Huomenna."
"Huomenna?"
"Miksei? Minä sähkötin Delphinelle tänä aamuna. Minun täytyi mennä ulos ostamaan ruokaa aamiaiseksi (otaksumiseni oli siis oikea) ja silloin ajattelin, että oli parasta mennä raitiovaunulla Charing Crossiin lähettämään sähkösanoma."
"Mutta milloin aiot laittaa matkalaukkusi kuntoon?"
"Sen tein eilen illalla. Panin maata kello neljä tänä aamuna. Päätin matkustaa vasta sen jälkeen, kuin sinä olit mennyt", hän lisäsi arvaten, mikä seuraava kysymykseni olisi ollut.
Parasta on, ettemme ole naimisissa. Tuollaiset äkilliset päätökset saattaisivat elämäni kokonaan oikealta tolaltaan. Minun henkinen ryhtini olisi samanlainen kuin automobiilin tiellä seisovan kanan. Kun matkustan ulkomaille, tahdon ruveta ajattelemaan sitä ainakin pari viikkoa aikaisemmin. Täytyy sovittaa mielensä uusiin olosuhteisiin, tehdä suunnitelmia, miettiä iloja, jotka odottavat, totuttaa ajatuksensa siihen salaperäisyyteen, joka ympäröi kaikkea tuntematonta. Sellainen ihminen, joka muutamana kauniina aamuna herää huoneistossaan Lontoossa, raapii päätään ja sanoo: "Mitä minä tänään tekisin? Hemmetissä! Minä matkustan Timbuktuun!" on minun mielestäni selittämätön, käsittämätön olento. Häneltä puuttuu esteettinen tajunta.
En uskaltanut sanoa Judithille, että häneltä puuttui esteettistä tajuntaa. Aivan yhtä hyvin olisin voinut syyttää häntä hopealusikoiden varastamisesta. Sanoin, että olin kaipaava häntä (kuten epäilemättä olenkin tekevä) ja lupasin kirjoittaa hänelle kerran viikossa.
"Ja sinulla", minä sanoin, "on varmaankin hyvää aikaa kirjoittaa minulle: Yksinäisen ja mietteisiin vaipuneen sielun tarina — mutta menkäämme nyt jonnekin päivällistä syömään."
Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni nimikortin. "Sebastian Pasquale."
Olen pahoillani, etten tavannut Pasqualea. En ole nähnyt häntä pariin kolmeen vuoteen. Hän on miellyttävä nuori mies, jota on mielenkiintoista tutkia. Minun pitää pian kutsua hänet tänne kotiin päivälliselle. Täällä on rauhallisempaa kuin klubissa.
Toukok. 24 p.
Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni varsin luonnollinen tapahtuma.
Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän. Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.
Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolelle?
Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä. Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.
"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.
"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.
"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.
"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.
Antoinetten kanssa on turha keskustella.
Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä. Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti. Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi ole minun, vaan jonkun toisen.
Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia. Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani, hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin, englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä. Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen, houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt kauhean skandaalin Wienissä.
Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena. Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale. "Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa ja heittänyt miehelle rahakolikon.Mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa harkita asioita. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi, Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.
Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli yksi kappale Cristofore da CostanElogi della Donne Illustrinimisen teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt — suurenmoisen kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana — lähettänyt sen minulle vapaasti käytettäväkseni.
Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan — viivyteltyäni tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan. Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja, vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas, joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia, Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn hinnasta!
Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani nykäistiin — suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu raapii käpälällään — ja siten jouduin takaisin proosalliseen todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien, ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta en ollut välittänyt.
"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"
Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen, ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen surkeasta puvustaan. Hänen kätensä — hänellä ei ollut mitään hansikkaita — olivat pesemisen tarpeessa.
"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen kanssa julkisissa paikoissa."
"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi minusta jonkun verran loitommaksi.
Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin liian iso hänelle. Siellä täällä — mitä mahdottomimmissa kohdin — se oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet — mustaa samettia ja pillihelmiä — olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta taittunut sulka.
Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin, ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät olivat tuskin kuin ihmisen silmät.
Minä antauduin!
"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.
Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.
"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut hänet."
"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.
"Minun tuleva mieheni."
"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"
"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa haralleen.
"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.
Hän pudisti surullisesti päätään. "Ja minun alkaa olla niin nälkä."
Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.
"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"
"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.
"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen.Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."
Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.
"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä hänen nimeään, sitä —."
"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan, kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä, että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin —"
"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.
"Alexandrettasta."
"Mitä te siellä teitte?"
"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli —"
"Minkä muurin?"
"Pihan muurin — kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän ilmoitti jonkun verran ylpeästi.
"Todellako?" sanoin minä.
"Kyllä. Isä ja äiti — molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli. Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"
Tunnustin, etten ymmärtänyt.
"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"
Hän katsoi minuun kummastellen. "Missä hän ilmestyy?"
Minä kysyin hiukan toisin sanoin.
"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis — kauniimpi kuin te", lisäsi hän.
"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.
"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut niin pitkä kuin te."
"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"
Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen kysymyksen aivan kuin kuulan.
"Keksittekö koko tuon jutun — nuori nainen?"
Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.
"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta.Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"
Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea kuin hänen pukunsakin.
Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin silmiin. Hän puhui totta. — Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan. Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.
— "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.
Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista, että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi, istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.
Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.
"Antoiko hän teille lipun?"
"Ei."
"Millainen konna!" minä huudahdin.
"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.
Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan, sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista, jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle, että hänen piti nousta junasta — hän oli ollut yksin vaunussa — ja hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta, kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei hän tiennyt miehen sukunimeä.
"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä onteidännimenne?"
"Carlotta."
"Carlotta mikä?" kysyin minä.
"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."
"Oli kai isällänne — varakonsulilla — joku nimi?"
Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.
"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.
"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham — ei", keskeytin puheeni, "sellainen puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä. Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."
"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.
"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan'Sir Marcus'."
"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.
"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."
Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.
Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä ristiin päänsä ylitse.