Heinäk. 10 p.
Judith ja minä olemme tehneet pienen huviretkemme maalle. Meillä on tiedossamme pieni mitätön asema erään rautatielinjan varrella noin puolentoista tunnin matkan päässä kaupungista; sinne voimme pysähtyä, saada munia ynnä silavaa ravintolassa ja heinäkekoja yksinäisellä niityllä, ja siellä me voimme nauttia näitä miellyttäviä etuja karjalauman seurassa. Judithia viehättävät munat ja silava ja heinäkeot. Minun mielialani filosofinen tyyneys jossain määrin vaimentaa omaa ihastustani.
Hän oli puettuna lemmikin siniseen puuvillapukuun, joka sopii hänen kalpeaan ihoonsa. Hän oli oikein sievän näköinen. Kun minä sanoin hänelle sen, niin hän punastui kuin nuori tyttönen. Olin mielissäni nähdessäni hänet hyvällä tuulella jälleen. Hän on viime aikoina tuntunut synkältä ja mielialaltaan horjuvalta, mikä jossain määrin on häirinnyt keskinäisen suhteemme tavallista tyyneyttä. Mutta tänään hän ei ole osottanut "temperamentin" jälkeäkään. Hän on osottautunut siksi miellyttäväksi, henkeväksi Judithiksi, josta hän tietää minun pitävän, kohtalainen annos keimailua käytöksessään. Lausuipa hän jonkun ystävällisen sanan Carlottastakin. En pitkään aikaan ole viettänyt niin häiritsemättömän miellyttävää päivää Judithin seurassa.
En luule, että hän tahallaan koetti miellyttää minua. Se olisi minusta harmillista. Minä tiedän, että naiset, miellyttääkseen miestä, joka ei aavista mitään pahaa, saattavat kulkea peninkulmamääriä rakot jalkapohjissa ja taivaallinen hymy huulillaan. Mutta sellaiseen Judith on aivan liian järkevä.
Toinen miellyttävä puoli päivän hauskuudessa on ollut se, ettei Judith ollenkaan ole osottanut sitä taipumusta hentomielisyyteen, joka on esiintynyt hänessä hänen palattuaan Pariisista. Tämä tyhmä tapa — sillä muuta se ei itse asiassa ole — on saanut väistyä henkisen harrastuksen tieltä. Hänen parhaita ystäviään on Willoughby, suuri tilastotieteilijä, joka leikillisinä hetkinään julkaisee kuvitettuja kirjotelmia kansantajuisissa aikakauslehdissä. Hän esimerkiksi piirustaa sarjan kuvioita, jotka esittävät maailman kansoja ja vaihtelevat nämä kooltaan kunkin maan asukasluvun mukaansa niiden yläpuolelle hän piirustaa rivin sikoja, joiden koko on suhteellinen siihen sianlihamäärään, jonka jokainen eri kansakuntiin kuuluva yksilö syö. Ne omituiset luonteet, joiden ravintona ovat tosiseikat (minä puolestani voisin yhtä hyvin käyttää munankuoria ravintonani), pitävät tällaista kuvaopetusta erittäin mielenkiintoisena. Judith, jolla kuten useimmilla naisilla on oikullinen sekä henkinen että ruumiillinen ruuansulatus, on ihastuksissaan, kun hän saa tietää, kuinka monta sikaa pääministeri syö elämässään, ja kuinka suuren osan maan pintaa saattaisi pestä niillä lattiaharjoilla, jotka vuosittain valmistetaan koko maailmassa.
Minä en moiti häntä tämän johdosta, enemmän kuin moitin häntä siitäkään, että hän pitää rediiseistä, jotka tekevät minut sairaaksi; en suinkaan tahdo väittää, että hänen makunsa on sairaloinen. Päinvastoin kiittelen sitä. Nyt Willoughby nähtävästi on huomannut, että yleisö on niin mieltynyt näihin ajatusta säästäviin tietopillereihin — shelatiinikuoriin kätkettyjä pahanmakuisia lääkkeitä — että hän tarvitsee apua. Hän on pyytänyt Judithia avukseen, ja tänään olen saanut Judithin suostumaan hänen ehdotukseensa. Siitä tulee erinomainen toimi rakkaalle pikku olennolle. Se on johtava hänen ajatuksensa toisaalle. Hän on unohtava hentomielisyytensä, jota en voi hyväksyä, ja ellei hän tarjoa minulle kovaksi keitettyjä tosiseikkoja päivälliseksi, on seurustelu hänen kanssaan oleva entistään vielä mieluisampi minulle.
Kerran vain hän taas lankesi heikkouteensa. Tämä tapahtui, kun erotessamme suutelin häntä.
"Se on ensimmäinen, Marcus, kahdentoista tunnin aikana", hän sanoi, tosin hyvin suloisesti, mutta kuitenkin nuhtelevasti.
Mutta mitä Herran nimessä hyödyttää, että eri sukupuolta olevat järkevät ihmiset, jotka ovat lähteneet huvimatkalle, alituisesti tapailevat toistensa huulia? Jos Paavali siinä kuuluisassa kohdassa, missä hän huomauttaa, että "kaikella on aikansa", vain olisi maininnut suutelemisen, olisi hän tehnyt ihmiskunnalle vieläkin suuremman palveluksen.
Heinäk. 13 p.
Tänä iltana tunnen ensimmäisen kerran perintöni saamisen jälkeen mikä este köyhyys on. Jos olisin hyvin rikas, ostaisin molemmat naapuritalot, repisin ne ja rakentaisin niiden sijalle neljänkymmenen jalan korkuisen tornin. Ylinnä siinä olisi hauska huone, jonne päästäisiin hissin avulla, ja tässä huoneessa minä oleskelisin, eikä minun tarvitsisi pelätä, että kukaan minua häiritsisi tai murtautuisi tyyssijaani. Antoinetten toissilmäinen kissa ei voisi raapia oveani päästäkseen sisään. Antoinette itse ei voisi tulla houkuttelemaan minua talousasioiden varjolla turhiin jutteluihin; ja minä voisin olla välittämättä Carlottasta, jonka kanssa pian olen yhtä pääsemättömissä kuin pikkelsinhajun kanssa, mikä lähtee Crosse Blackwellin tehtaasta. Hän tulee sisään koputtamatta, katselee kuvateoksia, kävelee ympäri huonetta, polttaa parhaita paperossejani, hyräilee sävelmiä, jotka hän on oppinut posetiivinsoittajilta, kumartuu olkani ylitse nähdäkseen, mitä kirjotan, märehtii iänikuisia karamellejään korvani ääressä ja nauraa minulle, kun sanon, että hän auttamattomasti on katkaissut ajatuksenjuoksuni. Tietysti voisin olla töykeä ja heittää hänet ulos ovesta. Mutta miten lieneekin, unohtuu se minulta aina, kunnes minulle — liian myöhään — selviää, minkä vahingon hän on saanut aikaan.
Luulin kumminkin, että kun Carlotta oli neiti Griggs'in huostassa ja Antoinette kissoineen hommaili aamiaiskastrullien keskellä, minun ei tarvinnut pelätä mitään häiritseviä käyntejä. Nyt käsitän, että torni on ainoa pelastukseni. Ja tornia en voi rakentaa; tästälähin minun siis täytyy antautua alttiiksi kaikille kissa- tai naisolennoille, jotka vain suvaitsevat hännystellä ympärilläni.
Järjestelin muistiinpanojani. Päähäni oli juuri pistänyt nerokas ajatus, joka koski Francois de Villon'in elämää ja Cosrao de Medicin samanaikuista hovia; aijoin juuri panna sen paperille, kun ovi avautui ja Stenson ilmoitti:
"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."
Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei vielä ole tullut takaisin.
Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät. He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.
"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.
"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät aivan täynnä!"
Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan, mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää — saatoinhan kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?
"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa henkilöä. En voi ehdottaa ketään."
"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun itsesi täytyy armahtaa meitä."
"Minä — säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte varmaankin kärsiä hirveää merikipua."
Dora tuli juosten huoneen poikki.
"Minä tahtoisin ravistella häntä! Hän ymmärtää kyllä, vaikkei ole ymmärtävinään. En tiedä, miten voimme selviytyä, ellet sinä tule mukaan."
"Et saata kieltäytyä, Marcus. Siitä tulee viehättävä huvimatka — ja huvipursi on erinomaisen mukavasti sisustettu — ja ajattele tummansinisiä vuonoja — ja sitten meillä on ranskalainen kokki. Sinä teet meille suuren palveluksen."
"Kas niin suostu pois!" pyysi Dora.
Toivoisin, ettei tyttö olisi tuollainen uhkea Juno. On vaikea tulla toimeen sellaisten isokasvuisten, atleettisten naisen kanssa. Täti ei tuota minulle vaikeuksia — hänen päänsä minä panen pakinallani pyörälle.
Mutta Dora ei ymmärrä ivaani; hän purskahtaa äänekkääseen, raikkaaseen nauruun ja sanoo: "Mitä joutavia!" ja se tuhoaa koko minun henkisen sotavarustukseni.
"Te olette kovin ystävällisiä, kun ajattelette minua", sanoin tädille, "ja ehdotus on houkutteleva — niin — hyvin houkutteleva — mutta —"
"Mutta mitä?"
"Minulla on niin paljon työtä", vastasin laimeasti.
Jessica täti nousi paikaltaan, hymyili armollisesti minulle, aivan kuin olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, ja vei minut mukanaan parvekkeelle Doran kainosti siirtyessä toiseen huoneeseen kirjojen luo.
"Etkö voi järjestää asioita jollakin tavalla? Dora rukka on muuten aivan lohduton."
Minä tuijotin hetken verran häneen ja sitten Doran leveään selkään ja tukeviin lanteisiin. Lohduton? En käsitä, mitä kunnon nainen tarkottaa. Jos hän olisi halpa olento, joka koettaisi tunkeutua hienoihin seurapiireihin parooniuteni avulla, saattaisin käsittää, että hän tahtoisi ottaa minut joukonjatkoksi kerskatakseen minusta. Mutta arvonimet ovat hänen salongissaan yhtä tavallisia kuin teekupit. Ja Doran lohduttomuus —.
"Jos tulisin, hän kuolisi ikävään!" minä sanoin.
"Sille vaaralle hän kernaasti paneutuu alttiiksi!"
"Mutta miksi hän tavottelisi marttyyrinkruunua?"
"Toisestakin syystä", sanoi täti välittämättä kysymyksestäni ja katsoi minuun terävästi, "toisestakin syystä olisi hyvä, jos tulisit mukaan huvimatkalle." Hän hiljensi äänensä. "Sinä tapasit neiti Gascoignen puistossa viime viikolla —."
"Erittäin miellyttävä ja ystävällinen nuori neiti", pistin väliin.
"Minä pelkään, että olet ollut hiukan varomaton. Ihmiset ovat alkaneet juoruta."
"Silloin he ovat olleet varomattomia, enkä minä."
"Mutta, hyvä Marcus, kun singautat kauniin nuoren naisen, jonka esität muhamettilaisena holhokkinasi, keskelle Lontoon seurapiirejä, ja kun hän panee toimeen julkisen kohtauksen — niin — mistä ihmiset puhuisivat ellei siitä?"
"He saattaisivat puhua ennaltamääräysopista tai kalanhinnasta", vastasin kohteliaasti.
"Mutta minä vakuutan sinulle, Marcus, että tästä on syntymässä skandaali. Väitetään totisesti, että hän asuu täällä sinun luonasi."
"Väitetään niin paljon sekä totta että valhetta", sanoin minä.
Täti huoahti, ja me keskustelimme hetken ajan ihmisluonnon kehnoudesta.
"Minä olen ajatellut", sanoi täti vihdoin, "että jos ottaisit holhokkisi mukaasi tälle Norjan matkalle, niin skandaali tukahtuisi alkuunsa."
Hän loi minuun terävän katseen, ja hänen suvaitsevaisen hymynsä takana piili vanhan sotapäällikön järkähtämätön lujuus. Se oli taitavasti viritetty ansa.
Minä tartuin hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen sormenpäitään.
"Kiitos, rakas täti, että jalomielisesti luotat kunniallisuuteeni", sanoin minä, "vakuutan sinulle, että sinulla on täysi syy siihen."
Takanamme olevasta huoneesta kuuluva raikas, äänekäs nauru keskeytti minut.
"Harjoitteletteko te molemmat jotakin näytelmäkappaletta?" huudahtiDora.
Minulla oli ylläni vanha koulutakki ja jaloissa keltaiset maurilaiset tohvelit, jotka pari vuotta sitten olin ostanut Tangerista. Hiukseni olivat pystyssä, koska tapanani on työtä tehdessäni pujotella sormeni niihin. Näin ollen ulkonäköni mahdollisesti ei tehnyt aivan niin arvokasta vaikutusta kuin olin luullut. — Käytin hyväkseni tilaisuutta saadakseni tädin pois parvekkeelta huoneeseen, missä Dora oli.
"No, onko äiti voittanut?"
"Dora hyvä", sanoin minä kohteliaasti, "kuinka saatat olettaakaan, että voisi olla kysymys voittamisesta?"
"Tuon saattaa käsittää kahdella tavalla", sanoi Dora kiivaasti.
"No, no, älkää nyt riidelkö, lapset", ehätti täti sanomaan hellään ja äidilliseen tapaansa, joka minusta on kovin epämiellyttävä. "Marcus koettaa järjestää asiansa, ja hän antaa meille vastauksen parin päivän kuluttua."
"Milloin aiotte lähteä?" minä kysyin.
"Aivan piakkoin. Kahdentenakymmenentenä päivänä."
"Minä kyllä annan teille varman vastauksen hyvissä ajoin", sanoin minä.
Saattaessani heitä portaita alas, kuulin ovea avattavan käytävän toisessa päässä, ja kun käännyin katsomaan, näin Carlottan pistävän ulos kauniin päänsä katsellakseen vieraita. Viittasin hänelle kiireisesti, että hänen piti hävitä, ja täti ja Dora poistuivat aavistamatta mitään. Heidän pois vierivien vaunujensa töminä oli musiikkia minun korvissani.
Carlotta syöksyi ulos huoneestaan kintereillään neiti Griggs, joka pani vastalauseensa tätä menettelyä vastaan.
"Kutka nuo hienot naiset olivat?", hän huudahti ja otti minua käsivarresta.
"Kutka nuo naiset ovat?" korjasin minä.
"Kutka nuo naiset ovat?" toisti Carlotta kuin papukaija.
"He ovat ystäviäni."
Sitten tuli ikuinen kysymys:
"Onko se nuori naimisissa?"
"Neiti Griggs", sanoin minä, "olkaa hyvä ja terottakaa Carlottan mieleen, ettei yksikään englantilainen tyttö koskaan ajattele avioliittoa, ennenkuin hän todella on kihloissa, eivätkä hänen ajatuksensa silloinkaan ulotu häitä pitemmälle."
"Mutta onko hän naimisissa?" intti Carlotta.
"Soisipa taivas, että hän olisi", nauroin minä varomattomuudessani, "silloin hän ei tulisi häiritsemään minua aamutyössäni."
"Vai niin, hän tahtoo mennä naimisiin teidän kanssanne!" huudahtiCarlotta.
"Neiti Griggs", sanoin minä, "Carlotta ryhtyy jälleen opiskeluunsa", ja sitten menin portaita ylös ikävöiden ihanaa tornia, jonne saattoi päästä ainoastaan hissin avulla.
Heinää. 14 p.
Pasquale tuli yhdeksän aikaan; Carlotta ja minä pelasimme juuri silloin korttia.
Pasquale on muuttolintu, jolla ei ole vakituista asuntoa. Muutama viikko sitten hän jätti entiset huoneensa ja muutti asumaan erään hyvän ystävänsä luo, joka on näyttelijä ja jonka vaimo on matkoilla. Tämä ystävä asuu aivan lähellä meitä. Mistä syystä Pasquale, joka rakastelee olemassaolon sykähteleviä keskuksia, on katsonut hyväksi hautautua tähän melkein maaseutua muistuttavaan osaan kaupunkia, sitä en käsitä. Hän väittää, että hän voi ajatella paremmin täällä.
Pasqualeko ajattelisi! Yhtä hyvin lohi saattaisi väittää laulavansa paremmin lammikossa! Tästä naapuruudesta on joka tapauksessa ollut seurauksena, että hän monta kertaa ohimennen on pistäytynyt meillä, vaikka hän tavallisesti tulee myöhemmin.
"Istukaa kaikin mokomin hiljaa, älkääkä turmelko taulua!" hän huudahti."Mikä suloisen runollinen pari! Te pelaatte korttia! Ihastuttavaa!"
Minä inhoan kortteja. Ne ikävystyttävät minua. Samoin on shakkipelinkin laita. Ihmiset nimittävät niitä mielellään älylliseksi ajankuluksi; mutta jos ihminen tahtoo harjotella järkeään, saattaa hän kyllä tässä mutkikkaassa maailmassa löytää tarpeeksi paljon ongelmia, joilla vaivata järkeään ja joiden miettimisestä koituisi enemmän hyötyä sekä maailmalle että hänelle itselleen. Ja mitä ajankuluun tulee, on minun mielipiteeni se, että jos kaksi tai useampia järkeviä ihmisiä asettuu korttia pelaamaan, osottavat he siten syvästi halveksivansa toistensa keskustelutaitoa. Nämä huomautukset eivät koske Carlottan ja minun peliä. Carlotta on lapsi, ja häntä täytyy huvitella. Hän on harvinaisen nopeasti oppinut pelaamaan korttia, ja vaikka tänä iltana vasta pelasimme kolmannen kerran, oli hän juuri voittamaisillaan, kun Pasquale ilmestyi.
"Se on erinomaisen hauska peli", selitin minä. Pasquale nauroi.
"Epäilemättä! Kunnioitettava ajanviete. Olkaa hyvät ja jatkakaa!"
Mutta Carlotta heitti kortit pöydälle, heittäytyi itse istumaan sohvaan ja sanoi, että hän mieluummin tahtoi puhella Pasqualen kanssa.
"Hän sanoo niin hullunkurisia asioita."
Sitten hän hypähti alas sohvalta ja ojensi Pasqualelle suklaarasian, joka ei koskaan ole kaukana. Miten notkeat hänen liikkeensä ovat!
"Pasquale sanoo, että te olette ollut hänen opettajanaan koulussa ja että te usein löitte häntä isolla kepillä", huomautti hän kääntyen minun puoleeni Pasqualen valitessa karamelleja suklaalaatikosta.
Pasquale menetteli kuitenkin niin kömpelösti, että laatikko liukui Carlottan kädestä ja sen sisältö vieri lattialle. Molemmat ryömivät nyt nauraen ja kuiskaillen ympäri lattiaa poimien takaisin ne laatikkoon.
Omituista, etten muista Pasqualen Carlottan läsnäollessa puhuneen nuoruudenajastamme. Aioin juuri kysyä, milloin hän oli sepittänyt sen jutun — sillä ensiksikään ei koulun apulaisopettajilla ollut oikeutta kurittaa oppilaita ja toiseksi Pasquale minun tullessani sinne oli kuudennella luokalla ja jo vapautettu ruumiillisesta rangaistuksesta — kun molemmat nousivat lattialta punaisina ponnistuksistaan, ja Pasquale teki jonkun hupaisan huomautuksen, joka sai minut unohtamaan kysymykseni.
Kaikki tämä on vähäarvoista. Pasqualen tämäniltaisen käynnin tärkein seuraus on muuan keksintö.
Mutta onko se todella keksintö? Eikö se pikemmin ole vaikutinten vääristelyä, johon Pasqualen moraaliton intelligenssi on tehnyt itsensä syypääksi?
"Kapalolapsi olisi älynnyt sen", vakuutti Pasquale. "Taivas varjelkoon, jos minä olisin sinun sijassasi, lähtisin tuolle huvimatkalle, hakkailisin hurjasti jokaista purressa olevaa naista, täyttäisin kokonaisen albumin heidän hiuskiharoillaan, saisin heidät vihaamaan toisiaan kuin myrkkyä ja julkaisisin matkan päätyttyä kihlaukseni Carlottan kanssa, ja kun he sitten tulisivat häihin, asettaisin tuon albumin etumaiseksi niiden lahjojen joukkoon, jotka sulhanen antaa morsiamelle. Hitto vieköön! Minä parantaisin heidät, niin etteivät he enää pyydystelisi miestä!"
Mikä lienee saanutkin minut kertomaan Pasqualelle aiotusta merimatkasta. Kauan sen jälkeen kuin Carlotta oli lähetetty levolle, me istuimme avoimen ikkunan ääressä tupakoiden ja katsellen, miten täysikuu valaisi puiden latvoja. Meitä ympäröi leudon kesäillan lumoava ilma, joka vaikuttaa tylsistyttävästi sekä ruumiiseen että tahtoon. Jos nuorella Lorenzolla sellaisena iltana sattumalta on Jessica vieressään, käyttäytyy hän ikuiseksi onnettomuudekseen kuin idiootti, ja sellaisena iltana filosofi on kylliksi hullu keskustellakseen yksityisistä asioistaan Sebastian Pasqualen laisen ihmisen kanssa.
Mutta jos hänen olettamuksensa ovat oikeat, on minun kiittäminen illan tylsistyttävää vaikutusta paljosta. Minua on varotettu vaaroista, jotka ympäröivät minua; vaaroista, jotka uurtaisivat tornini perustusta ja petollisesti kiipeilisivät ylös sen muureja pitkin, vaikka se olisi luoksepääsemättömin torni, minkä ihmiskäsi koskaan kykenisi rakentamaan Regent's Parkin laitaan. Nainen, joka kaikin voimin tavottelee miestä itselleen, pystyisi varsin hyvin lentämään torninikkunaani ilmapallossa. Eikö Jessica tädin tarkotuksena ole yllättää minut ja viedä minut mukanaan huvipurressaan?
"Kunpa vain saamme miehen onnellisesti merirosvolaivaan, on hän meidän!" hän ajattelee.
Mutta mies ei aio tulla merirosvolaivaan. Hän aikoo pysytellä niin kaukana laivarannasta kuin suinkin mahdollista. Ei hän myöskään aio antaa vietellä itseään ottamaan mukaansa kaunista muhamettilaista holhokkiansa oikeamielisyytensä ja moitteettoman moraalinsa todistukseksi. Pitäkööt he häntä muhamettilaisena holhokkinani tai hourina tai babylonilaisena prinsessana — miten vain haluavat.
Pasquale mahtaa olla oikeassa. Sadat pikkuseikat ovat omiaan todistamaan sen. Nyt johtuu mieleeni, että Judith kerran piti minua pilanaan yksinkertaisuuteni tähden.
Jessica tädin vehkeilyjen koko tarkotuksena on saada minut naimisiin Doran kanssa, ja Dora on taipuvainen. Mennä naimisiin Doran kanssa! Paljas ajatus vaikuttaa kuumetta lieventävän ja hikoilemaan panevan lääkkeen tavoin! Hän paukuttaisi epäsointuja minun kuluneilla hermosoittimillani päivän pitkään. Kuukaudessa olisin aivan hullu. Mieluummin, niin, äärettömän paljon mieluummin minä menisin naimisiin Carlottan kanssa. Carlotta on luontoa; Dora ei ole edes taideluomana mitään. Miksi ihmisten ja enkelien nimessä menisin naimisiin Doran kanssa? Ja miksi (ellei saadakseen Lady Ordeyne'n nimen) hän tahtoisi mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole leikitellyt hänen neitseellisillä tunteillaan; ja että hän viime aikoina äkkiä romanttisen intohimoisesti olisi kiintynyt minuun, on minun vaikea uskoa. Minusta nähden hän mielellään saa olla lohduton kuin Kalypso. Se on tekevä hänelle hyvää. Sitten hän voi kirjottaa siitä pienen kertomuksen johonkin aikakauslehteen.
Tämä on pöyristyttävää. Huolimatta hänen meluavasta esiintymisestään, hänen kerrassaan eläimellisestä hyvinvoinnistaan ja hänen puutteellisista tiedoistaan, olin kuitenkin aina luullut, että Dora oli kiltti tyttö.
Onko kilttien tyttöjen tapana pyydystellä miehiä?
Taatto taivahinen! Tuohan kuulostaa jonkun The Daily Telegraph lehteen painetun hullunkurisen kesäpakinan otsakkeelta!
Xl LUKU.
Heinäk. 19 p.
Campsie Skottlanti. Tänne minä olen matkustanut merirosvoutta harjottavia sukulaisiani pakoon. Minä olen turvautunut keskellä skottlantilaista nummea sijaitsevaan pappilaan, ja kylästä, joka on täältä puolen peninkulman päässä, on viisi peninkulmaa lähimmälle rautatieasemalle. Täällä voin olla välittämättä Jessica tädistä.
Keskusteluni Pasquale'n kanssa aiheutti minulle rauhattoman yön. Uneni häiriytyi nähdessäni unta merirosvoaluksista. Olin näkevinäni pääkallon ja luunikamien oudosti sulavan yhteen vihkisormukseksi ja aito lemmensolmuksi. Minä heräsin ja olin vakuutettu siitä, että, niin kauan kuin alus liikkui Englannin vesillä, en voinut elää turvallisena Lontoossa. Minä päätin paeta. Mutta minne?
Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma, ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.
Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa, vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.
Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti. Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa: kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika, kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.
Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet. Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan, ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian kaltaisella teoksella on.
Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja, mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana olen uskonut hallitusohjakset.
Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.
Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä, rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.
"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo, "edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"
Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?
Heinäk. 21 p.
Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni ollen ilosta aivan suunniltaan.
"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?" minä kysyin ajaessamme kotiin.
Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.
"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."
"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.
"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.
Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin tehdään lapselle.
"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"
"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"
Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.
Heinäk. 22 p.
Kaikesta päättäen ei hänen käytöksensä kuitenkaan ole ollut ollenkaan moitteetonta. Neiti Griggs kertoi, että hän oli käyttänyt hyväkseen minun poissaoloani upottautuakseen hajuvesiin, mikä meidän talossamme lasketaan inhotttavimpien rikosten joukkoon kuuluvaksi.Mulier bene olet, dum nihil olet(Nainen haisee hyvälle, kun hän ei ollenkaan haise) on kirjoitettuna meidän huoneentauluumme. Kerran kun hän oli ollut tottelematon ja tuli seurusteluhuoneeseen löyhkäten ylang ylang'ille, lähetin hänet takaisin huoneeseensa vaihtamaan vaatteet kiireestä kantapäähän asti, kylpemään ja pysymään poissa, kunnes Antoinette takaisi, että hän oli hajuton. "Voi, herra", muistan Antoinetten vastanneen, "se on mahdotonta; se karitsa kultahan tuoksuaa kuin kevätkukkaset — luonnostaan." Ja se on totta. Hän tekeekin sentähden kaksinkertaisen rikoksen käyttäessään hajuvesiä.
"On vakavammastakin asiasta kysymys", neiti Griggs sanoi.
"Minä voin tuskin uskoa, että saattaa olla olemassa mitään vakavampaa kuin se, että tekeytyy vastenmieliseksi lähimmäisillensä", minä sanoin.
"Ellei miellyttäväksi tekeytyminen", neiti Griggs vastasi pisteliäästi.
Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkotti.
"Minä olen keksinyt", hän ilmotti, "että Carlotta on harjottanut salaista hakkailua maustepuoti-herran kanssa."
"Minä olen mielissäni, ettei kysymyksessä ole teurastajapoika", minä mutisin.
Neiti Griggs tirskahteli hölmömäisesti, ikäänkuin olisin minä laskenut leikkiä. Vakavasti häntä siihen kehotettuani hän kertoi koko kamalan jutun. Hän oli tavannut Carlottan heittämässä lentosuukkosta miehelle. Hän oli myös nähnyt miehen salavihkaa pistävän kolmikulmaisen kirjelipun Carlottalle, ja Carlotta oli uhmaillen kieltänyt luovuttamasta lemmenlehtistä.
"Mitenkä nykyaikaan käsitellään", minä kysyin, "nuoria naisia, jotka hakkailevat maustepuotilaisia. Renessanssiaikaan heitä piestiin. Viisaalla Navarran Margaretalla oli tapana lyödä tytärtänsä Jeanne d'Alberecht'ia paljon pienemmistä rikkomuksista. Tai sitten hänet lähetettiin luostariin ja pantiin koppiin rottia seuranaan. Mutta nykyaikaan — mitä te ehdotatte?"
Mielikuvitukseton olento ei osannut ehdottaa mitään. Hän uskoi, että minä ymmärsin, miten rikos oli käsiteltävä. Kenties ehkäisytoimenpiteet olisivat tehoisemmat kuin rankaisu. Mutta mitäpä minä tiedän suojeluskeinoista, joita käytetään nuorten naisten kasvatuslaitoksissa.
"Lähettäkää Carlotta tänne minun luokseni", minä vihdoin sanoin alistuen kohtalooni.
Vielä yhden aamun työ piloilla!
Carlotta astui huoneeseen ja tuli kirjoitustuolini ääreen isot tummat silmät luotuina minuun ja kädet kaikkein säädyllisimmin selkään painettuina. Hän oli kuin viattomuutta esittävä Greuze'n taulu. Minä uskoin entistä vähemmin, että rikos oli niin kuulumaton.
"Tiedättekö, miksi olen lähettänyt noutamaan teitä?" minä kysyin ankarasti.
Hän nyökkäsi.
"Te olette siis hakkaillut maustekauppa-herraa?"
Hän nyökkäsi jälleen. Minä rupesin tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä maustekauppa-herraa kohtaan. Se oli nöyryyttävimpiä kokemuksia, mitä milloinkaan olen tehnyt. Luulen, että olen nähnyt kysymyksessä olevan yksilön — tanakka, punatukkainen, kesakkoinen nulikka.
"Miksi teitte niin?" minä kysyin.
"Hän tahtoi hakkailla minua", Carlotta vastasi.
"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.
"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.
"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö, että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"
"Nyt te olette vihainen minulle?"
"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."
Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen, ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit. Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan hyvettä.
"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla maailmassa."
"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä —", Carlotta sanoi.
"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä minä tulen oikein iloiseksi."
Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen paperiliuskan taskustaan.
"Hän kirjoittaa runoja — minusta", hän huomautti ja ojensi minulle paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.
Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja heitin sen paperikoriin.
"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle. Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet hirtettäisiin."
"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.
"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan, rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"
"Pasquale", Carlotta vastasi.
"Pasquale?"
"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko?Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä onTimkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen.Hän saa kernaasti tappaa itsensä — siitä minä en välitä."
"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta.Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"
Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen tohvelinsa kärkeä.
"Minä menin kävelemään, ja hän tuli minua vastaan kulmassa ja käveli minun kanssani. Oliko se väärin?"
"Mitä kunnon Hamdi Efendi olisi sanonut siitä?"
Naisen tavoin hän kiersi kysymykseni.
"Minä toivon, että Hamdi on kuollut. Luuletteko, että hän on kuollut?"
"Toivon, ettei hän ole. Sillä jos te käyttäydytte näin, täytyy minun lähettää teidät takaisin hänen luokseen."
Huomaamatta hän oli lähestynyt tuoliani ja tullut aivan minun viereeni. Nyt hän laski käsivartensa hartioilleni. Se on hänen kauniita, mielisteleväisiä temppujaan.
"Minä lupaan olla kiltti — hyvin kiltti", hän sanoi.
"Se teidän pitää olla", minä sanoin ja kumarsin pääni taaksepäin.
Hän huomasi varmaankin pehmeämmän sävyn äänessäni; sillä minä häpeän vielä, kun minun pitää panna paperille, mitä tapahtui. Salamannopeasti hänen toinen käsivartensa laskeutui leukani alle yhtyäkseen toiseen, ja kun hän sitten oli saanut minut paulaan, hän kumartui alas ja suuteli minua. Hän painoi myös poskensa minun poskeani vastaan.
Vaikka hän on mennyt levolle monta tuntia sitten, tunnen vielä sanomattoman pehmeän, lämpöisen syleilyn.
Minä vannon, että miehen täytyisi olla vähintäin kivenkovaksi keitetty muna työntääkseen hänet luotaan. Hänen huuliensa kosketus oli kuin kasteisten ruusunlehtien kevyt hyväily. Hänen hengityksensä tuoksui kuin vastaniitetty heinä. Hänen tukassaan, joka hipaisi minun otsaani, oli orvokin haju.
Lähetin hänet takaisin neiti Griggsin luo. Hän juoksi nauraen ulos huoneesta. Hän on saanut täydellisen synninpäästön hävyttömästä kiemailustaan ja raa'asta kielestään. Vielä pahempi on, että hän on keksinyt, miten hänen vastedes pitää menetellä saadakseen sen. Velho on älynnyt lumousvoimansa, ja käytettyään kerran voitokkaasti valtaansa, hän kyllä ensi tilaisuuden sattuessa tekee sen uudelleen. Minä olen sekä omissa silmissäni että hänen silmissään romahtanut alas korkealta jalustaltani. Tästälähin hän on tunteva minua kohtaan ainoastaan hyvänsävyistä suvaitsevaisuutta; hän on pitävä minua vain Timkinsinä, joka tosin ei varastele.
Minä olin houkka, kun vastasin hänen suudelmaansa.
Sen jälkeen en ole nähnyt häntä. Söin klubissa ja olin velvollisuuskäynnillä rouva Ralph Ordeynen ja Rosalie serkun luona heidän auringottomassa kodissaan Kensingtonissa.
Minut otettiin vastaan hyvin kylmästi. Rosalie ojensi minulle tavallista veltomman kätensä ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta jättääkseen minut kahden äitinsä kanssa, joka jääkylmään tapaan keskusteli lämpimästä säästä. Itse teekin oli jos mahdollista tavallista kylmempää.
Olin luvannut tavata Judithin Kensington Gardensissa. Saattaessani hänet kotiin kerroin, miten kylmästi minut oli otettu vastaan.
"Hyvä ystävä", hän huomautti — minä en siedä noita alkusanoja, joita Judith aina käyttää jonkun epämiellyttävän huomautuksen johdantona. "Hyvä ystävä, olen vakuutettu siitä, että sinulla on huonoin maine, mitä juuri kellään Lontoossa saattaa olla. Sinun taloasi pidetään suunnilleen samanlaisena kuin — Salomon taloa — vähentämällä vaimojen kunniallinen vastapaino, ja sinun rakkaat sukulaisesi ovat syystä närkästyneet."
Minä selitin, että se oli pöyristyttävää. Judith vastasi, että itse olin antanut aihetta panetteluun.
"Mutta mitä minä saatan tehdä?" minä kysyin.
"Toimita hänet täysihoitoon johonkin perheeseen; se sinun olisi pitänyt tehdä heti. Minäkin, joka kuitenkaan en ole ahdasmielinen, pidän ylen sopimattomana, että hän asuu sinun kotonasi."
"Lapsi kulta", minä sanoin, "onhan siellä Antoinette."
"Pyh!" tai jotakin sentapaista pääsi Judithin huulilta.
"Ja Stenson. Ei kukaan, joka näkee Stensonin, saata epäillä hänen isäntänsä moitteetonta kunniallisuutta."
"Kun puhuu sinun kanssasi, saattaisi todella menettää kärsivällisyytensä", Judith sanoi.
On toivotonta keskustella Carlottasta hänen kanssaan. Minä en aio tehdä sitä enää.
Istuimme hetken ajan puiden alla puhellen vähäpätöisistä asioista. Hän viihtyy siinä toimessa, jonka Willonghby on hänelle antanut. Aamut hän viettää British Museumissa asiakirjojen ja muun makulatuurin ympäröimänä ja illat hän käyttää muistiinpanojensa järjestämiseen. Willonghby kehuu häntä paljon.
"Ja sitten minun pitää kertoa sinulle jotakin, joka varmasti ilahduttaa sinua", hän jatkoi. "Arvaahan, kuka kävi minun luonani eilen? Rouva Willonghby. Hänen miehensä tahtoo, että minun pitää viettää elokuu ja syyskuu maatilalla, jonka he ovat vuokranneet Pohjois-Wales'issä, ja auttaa häntä hänen kirjoittaessaan uutta kirjaansa — hänen yksityissihteerinään, ymmärräthän. Vastasin, etten koskaan noudattanut mitään kutsuja. Minun täytyy mainita sinulle, että nyt näin rouva Willonghbyn ensimäistä kertaa. Hän laski sydämellisen ystävällisesti kätensä minun käsivarrelleni ja sanoi: 'Minä tunnen koko asian, rakas ystävä, ja siksi juuri minä itse tulen Haroldin puolesta.' Eikö hän ollut herttainen?"
Judith katsoi minuun, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Hyvä Marcus, enhän minä ole huono nainen, vai kuinka?"
"Lapsi kulta", sanoin syvästi liikutettuna, "sinä olet maailman paras nainen. Asia ei suinkaan ole niinpäin, että rouva Willonghby on tehnyt sinulle palveluksen, vaan päinvastoin hän on hankkinut itselleen verrattoman edun — sinun ystävyytesi."
"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."
Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista, jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.
Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia — se on, koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen persoonallisuutensa — mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän peittää vaatteillaan.
Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö, vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että, kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn kutsun hänessä herättämiä tunteita.
Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimmeKensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in.Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hänkatseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.
"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta — siitä, kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan, taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että sinä tahdot käydä naispsykologista!"
"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.
"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento, joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."
Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.
Elok. 3 p.
Etretat, Seine Inférieure. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja sanoin ääneeni:
"Nyt minä keksin sen!"
"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.
"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin saanut vaikenemaan.
Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää, surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.
Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti kasvatetun nuorison keskuudessa.
Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään, olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa, kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.
Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle. Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen hulluuteen — rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.
Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni. Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on vain uusi kiihotin — vain tällaista kiihottelua varten Pasquale näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän, vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.
Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen, golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.
Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea, jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen, joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi, jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet. Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.
Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme taivaanrannalla.
Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää, ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä, kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän nuoren neidin ruumiillisista avuista — yksityiskohtainen todistelu, joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina, jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta. Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.
Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen, jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.
Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:
"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."
Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!
"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"
Hän oli hullaantunutles betits chevaux[pienet hevoset] nimiseen uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan heikosti vastustella.
"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."
"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.
"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."
"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka näin eräässä kaupassa. Voi — se oli niin kaunista!" Sitten tunnen, miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta, ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.
"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava, puhdas, valkea, kaunis hevonen."
Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.
"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"
"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"
Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen hänelle varmasti jotakin pahaa.
Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde. Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan. Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä, tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin Carlottan tahmeista karamelleista.
Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä hartioilleni.
"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."
"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, Carlotta."
"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.
"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."
"Ei, ei totisesti", minä sanoin.
Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä alan halveksia Hamdi Efendiä.
"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti juttuja.
"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."
"Onko se säädyllinen laulu?"
"Kim bilir— kuka tietää?" Carlotta sanoi.
Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen äkkiä.
"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan ole nähnyt Alexandrettaa — enkä Ayeshaa — enkä Hamdia. Minä luulen, että aina olen ollut teidän luonanne."
Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet turviinsa.
"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.
"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.
Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut. Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua, ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.
Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen — ei koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.
"Teillä on kolme, neljä, viisi — oo, koko joukko harmaita hiuksia",Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.
"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä sanoin.
"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."
"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."
"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa.Silloin ei kukaan pitäisi minusta."
"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"
"Niin — te — te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."
"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"
"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."
"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena. Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"
"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain kirjoissa — turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."
"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.
"Niinkö?" Carlotta kysyi.
"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee naimisiin hänen kanssansa."
"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.
Se oli pulmallinen kysymys.
"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."
"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen miehettömänä!"
"Sitä minä en usko", minä sanoin.
"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.
Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi kasvonsa lähelle minun kasvojani.
— "Olenko minä rakastava Seer Marcousta? Mutta kuinka minä saatan tietää, milloin minä rakastan?"
"Silloin, kun käsitätte, miten äärettömän sopimatonta on keskustella siitä asiasta nöyrän palvelijanne kanssa", minä vastasin.
"Kun tyttö rakastaa, hän siis ei puhu siitä?"
"Ei, lapsi kulta. Hän antaa salaisuuden kuin umpussa piilevän madon kalvaa ruusuposkeaan."
"Silloin hänestä tulee ruma?"
"Aivan oikein", minä vastasin. "Katsokaa yhä peiliinne, ja kun huomaatte, että olette käynyt hirvittävän näköiseksi, niin tiedätte olevanne rakastunut."