"Mutta kun minusta on tullut niin ruma, ette te enää huoli minusta", hän huomautti. "Siis ei ollenkaan kannata rakastua teihin."
"Teillä on enemmän johdonmukaisuutta kuin luulin", minä sanoin.
"Mitä on johdonmukaisuus?" Carlotta kysyi.
"Se on antiseptinen aine, joka tuhoaa järjettömyyden basillin ja tuottaa tosi onnea."
"Minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Minua kummastuttaisi suuresti, jos ymmärtäisitte", vastasin nauraen.
"Tahtoisitteko te, että minä menisin naimisiin ja matkustaisin tieheni ja jättäisin teidät?" Carlotta kysyi kauan vaiettuaan.
"Minä otaksun", vastasin huoahtaen, "että jonakin kauniina päivänä tulee tinasotamies ajaen linnaan ajurinrattaissa ja vie mukanaan prinsessani."
"Oletteko pahoillanne silloin?"
"Rakas ystävä", minä vastasin, "älkäämme keskustelko niin kamalista asioista näin kauniina iltapäivänä!"
"Tahdotteko mieluummin, että minä taas olen olevinani turkkilainen vaimonne?"
"Tuhat kertaa mieluummin", minä sanoin.
Ah! Päivä on lopussa. Minä olen pyytänyt pakenevaa hetkeä viipymään; mutta se nauroi, pudisteli hämähäkinverkkoisia siipiään ja jatkoi kiitävää lentoaan iäisyyttä kohti.
Istun ikkunassani katsellen rannikkoa, maille vedetyitä kalastajaveneitä ja kuivamaan ripustettuja verkkoja, jotka häämöttävät tähtien valossa, ja minä kuuntelen aallokon rytmillistä valitusta, ja se jyskyttelee korviini tuon typerän lauseen, jota tänä iltana lakkaamatta olen muistellut.
Mutta miksi minä olisin hullu? Siksikö, että täytän sieluni Jumalan ihmeellisen maan ja meren ja taivaan katselemisella? Siksikö, että sydämeni iloksi seurustelen terveen ja suloisen immen kanssa? Siksikö, että kerran elämässäni antaudun nauttimaan tätä aistien unelmaa, jota ei ainoakaan epäpuhdas ajatus häiritse?
Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?
Syysk. 30 p.
Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain nurin.
Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin, että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia kevättunnelmaa?
"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta syksyä kuin se, joka on sydämissämme."
"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.
"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani roomalaiskatolilainen."
"Miksikä niin?"
"Silloin voisin mennä luostariin."
"Paljon parempi on, että menet Delphine Carrère'n luo", minä sanoin.
"Minä olen ollut kotona vain yhden päivän, ja kumminkin sinä jo tahdot päästä minusta!" hän huudahti johdonmukaisesti kuten naiset ainakin.
"Minä tahdon, että olisit onnellinen ja tyytyväinen, rakas Judith."
"Hm", pääsi häneltä.
Hänen kenkänsä, joka kuten tavallisesti viippui aivan varpaankärjellä, putosi lattialle. Minä saatan vakuuttaa, että olin vain puolittain tietoinen tapaturmasta — ajatukseni olivat toisaalla.
"Sinä et edes nosta kenkääni lattialta", sanoi hän.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi", minä huudahdin ja karkasin pystyyn. Mutta hän oli ehtinyt ennen minua. Me istuimme tuijottaen tuleen emmekä sanoneet sanaakaan. Koska hän sanoi olevansa väsynyt, poistuin aikaisin.
Kadulle tultuani huomasin, että olin unohtanut sateenvarjoni. Menin takaisin ylös ja soitin ovikelloa. Lasioven läpi saatoin nähdä Judithin tulevan, mutta ennenkuin hän aukaisi oven, hän sammutti kaasun eteisessä.
"Marcus!" hän huudahti kiihkeästi; ja hämärästä huolimatta näin, että hän oli itkenyt. "Sinä olet tullut takaisin!"
"Olen", sanoin minä, "hakemaan sateensuojaani."
Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen ollut julma?
Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.
Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa — hän tulee ylihuomenna.
Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä olen loukannut ylimmäisen papin tunteita — ai, täällähän häntä nimitetään kirkkoherraksi — nyt minä muistan sen — sillä, että minä menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua, niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette, miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous, minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani. Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle (toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa Seer Marcous yhdenCaarlottaltaan."
Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän olisi täällä taas.
Lokak. 1 p.
En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä. Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi ruuansulatustani.
Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni kuohahti.
"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"
Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.
"Sitä minä en usko", minä sanoin. "Sinulle on kerrottu, että minä olen kehno, kunnoton mies, joka teen kauheita syntejä, ja siksi sinä, kuten hyvä pikku tyttö ainakin, pelkäät puhua minun kanssani. Kun vastedes tapaat nuo ihmiset, niin sano heille terveisiksi minulta, että he ovat hanhia!"
Kohotin hattuani, vapautin Rosalien vastenmielisestä seurastani ja jatkoin kiukkuisena matkaani. Minut oli vallannut aivan tolkuton suuttumus. Tulin ajatelleeksi Jessica tätiä, joka minun käsitykseni mukaan oli syypää serkkuni esiintymiseen. Sotaisen mielialani kannustamana päätin lähteä hänen luokseen. Kaksikymmentä minuuttia kestäneen ajomatkan jälkeen olin hänen salissaan. Hän oli yksin — tytöt olivat matkoilla. Hän otti minut vastaan jääkylmästä. Lausuin ilmi toivomukseni, että heidän merimatkansa oli ollut hauska.
"Erinomaisen hauska", tiuskasi täti.
"Toivon, että Dora voi hyvin", sanoin minä ja koetin peittää hymyilyni, jota olisi voitu pitää Doran murtunutta sydäntä tarkottavana viittauksena.
"Sangen hyvin — kiitos!"
Koska en ole erikoisen mieltynyt tällaiseen nykimiskeskusteluun, niin minä kohteliaasti vaikenin.
"Minua kummastuttaa", täti vihdoin puhkesi sanomaan, "että sinä mainitset Doran."
"Todellako? Uskallanko kysyä, mistä syystä."
"Saanko puhua suoraan?"
"Tehkää niin, olkaa hyvä."
"Minä olen kuullut puhuttavan sinun olostasi Etretat'ssa ja sinunholhokistasi."
"No, entä sitten?" minä kysyin.
"Eikö siinä ole tarpeeksi?" täti vastasi.
"Ja sinä olet kertonut rouva Ralphille ja Rosalielle kesälomastani ja kuvaillut minut heille epäsiveelliseksi hirviöksi. Minä olen sinulle sangen kiitollinen. Tapasin äsken Rosalien kadulla, ja hän pelkäsi minua, niin kuin olisin ollut itse perisynti ihmisen hahmossa."
"Hänen viattomalle mielelleen sinä sitä luultavasti oletkin", vastasiJessica täti.
Suvaitsevainen hymy, joka hänellä aina ennen oli ollut varattuna minun omituisuuksiani varten, oli poissa; hänen kasvonsa olivat kovat ja järkähtämättömät.
"Olen mielissäni, että minulla on niin helliä sukulaisia", minä jatkoin.
"Minä olen maailmannainen", vastasi tätini, "ja minun mielestäni moiset seikat, kun ne paiskataan yhteiskunnalle vasten kasvoja, käyvät epäsiveellisiksi."
Minä nousin seisomaan. "Tee syntiä salassa — niin paljon kuin tahdot", minä sanoin, "mutta punastu kun asia tulee tunnetuksi!"
Tätini ilmaisi elein yhtyvänsä lausumaani.
"Nyt minä päinvastoin", sanoin kiihtyneenä, "olen tehnyt koko joukon hyvää sekä salaa että julkisesti, mutta tietysti minä punastun harmista, kun näen, mitenkä minut väärin käsitetään."
Minä katsoin tiukasti tätiini, ja minä näin hänen silmistään, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä minä sanoin. Vannon, että jos minä olisin voinut esittää epäämättömiä todisteita siitä, miten viaton olin, tämä kunnon nainen olisi tuntenut syvää surua.
"Jääkää hyvästi", minä sanoin.
Hän pudisti kättäni kylmästi ja kääntyi painamaan soitinta. Samassa — uskon todella, että joku ystävällinen vaikutin oli hänessä vallalla — hän jättäen sen tekemättä pysähtyi ovelle.
"Minä tiedän, että sinä olet eriskummallinen ja että sinulla on haaveellisia päähänpistoja", hän sanoi lempeämmällä äänellä. "Minä toivon, että sinä et tee mitään harkitsematonta tekoa."
"Mitä sinä tarkotat?" minä kysyin suunniltani suuttumuksesta.
"Minä toivon, että sinä et koeta parantaa asiaa menemällä naimisiin tuon — nuoren henkilön kanssa."
"Että tekisin hänestä kunniallisen naisen, tarkotat?" minä kysyin tuimasti.
"Niin", tätini vastasi.
Silloin saatana äkkiä meni minuun ja sekotti yhteen kaikki levottomuuden, vihan ja kaipuun ainekset kattilassa, joka luullakseni oli minun sydämeni. Seurauksena oli räjähdys. Minä astuin askeleen eteenpäin kädet kohotettuina, ja tätini peräytyi peloissansa.
"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet."
Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.
Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä sulo häikäisee minun silmäni.
Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin kolkko — aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.
Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta. Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä olen auttamattomasti hukassa.
Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi — hurjaksi, pääenkeli Weber'in säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus, joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden malja.
Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia — sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.
Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut, sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux, haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!
Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko? Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi, rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet — niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.
Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä. Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.
"Minä en välitä", minä huudahdan, ihmisistä enkä perkeleistä, Polyphemus! Kas niin, tyhjennä maitomukisi, niin minä tyhjennän pulloni! Samppanja tuoksahtaa hyasintilta. Sitä en ole ennen huomannut. Carlottan hiuksissa on orvokin tuoksu, mutta hyasintin haju lähti hänen paljaista nuorista käsivarsistaan hänen kietoessaan ne kaulaani — ja hänen ihonsa oli kuin silkkiä. Carlotta on viinissä viehätyksineen ja nauruineen ja nuoruuksineen, ja minä juon Carlottaa.
"Minne minut tempaatkaan valloissasi, Bacchus, aivan?"
Siihen uuteen valtakuntaan, silmäpuoliystäväni, missä en vielä milloinkaan ole ollut! Haukotteletko sinä? Onko sinun ikävä? Minä sinkautan, mitä on jäljellä lasissani, hänen avoimeen kitaansa. Hän karkaa pois sihisten ja päristellen, ja minä painaudun tuolini selkänojaa vastaan pakahtumaisillani nauruun — — —.
Lokak. 2 p,
Minulla on ollut helvetillinen päänsärky koko päivän herättyäni kello kuusi ja silloin kömmittyäni vuoteeseen. Huomaan, että Pommery ja Greno eivät ole puolijumalia ollenkaan, vaan aivan yksinkertaisesti eräänlaisen alkoholin hankkijoita, jota on ymmärtämätöntä nauttia litrallinen silmäpuolikissan seurassa kello kolme aamulla.
Mutta minä en kadu sitä. Jos esiinnyin mielettömästi eilen illalla, niin sitä parempi. En enää taistele sitä vastaan, mikä ei ole vältettävissä, kun se esiintyy maallisten asiain ylimmän ilon muodossa. Sillä — raittiina ja totuudenmukaisesti puhuen — minä rakastan häntä rajattomasti.
Lokak. 6 p.
Huomenna hän tulee kotiin. Antoinette ja minä ponnistelemme valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Tuo kunnon nainen on täyttänyt koko huoneen kukilla ja — tunkeutuen Stensonin toimialalle — hän on hangannut huonekaluja ja kirjanseluksia ja hopeita ja pannut puhtaat uutimet ikkunoihin ja pessyt ja kiillotellut, niin että minä lopulta en uskalla astua enkä istua — niin minua pelottaa ylen puhtaan kotini tahraantuminen.
"Yhden seikan olette unohtanut, Antoinette", minä huomautin pilkallisesti. "Olette unohtanut sirotella portaille orjantappuralehviä."
"Tahtoisin itse paneutua pitkälleni sinne rakkaan enkelin jalallaan tallattavaksi", Antoinette virkkoi.
"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.
Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma hopeaharjoja ja kampoja — enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen rakasta enkeliä."
"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä herra tahtoo."
"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan muutakin.
Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle — niiden laskuun näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä tulee häät!"
Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina minua uhkeaa rintaansa vastaan.
Lokak. 7 p.
Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.
"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"
"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."
"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"
Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.
"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista — savua ja surinaa ja sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana — ja sitten sen tasaisten, sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii. Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva — nykyaikaisesta Hadeksesta. On rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."
"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta saapuu."
Hän keikautti niskaansa ja nauroi — sointuvaa nuorekasta naurua.
"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan—Hadeksen—Olympon rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa — oikea herttuatar — ole vakuutettu siitä."
"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.
Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan saapumisesta.
Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.
"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut Lontooseen. Näkemiin."
Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen, Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan iloinen keskustelu — kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet asemalla.
Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja niskapeiliä toisessa kädessään.
"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"
"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.
"Oo — oo."
Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.
"Oi — kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en saa suudella teitä."
"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini. Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.
"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."
Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa. Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on, että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia, vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä — mutta hän oli täysin tyyni. Niin, vielä lisäksi — hän peilaili aivan rauhallisesti.
"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä — oi, Budessa oli tyttö, jolla oli kultamedaljonki — kylkiluidensa keskellä — ne saattoi laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin pehmeä — koettakaa!"
Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.
"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua siinä kovin hyvin. Kas — minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille onnea."
Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha — hänen täytyi olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."
Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli niihin rukoileva ilme.
"Oo — oo!" hän huudahti nuhdellen.
Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen — olisi minun omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.
Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.
"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi — sopimatonta."
Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta, joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.
"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"
Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.
"Näin", minä sanoin.
"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin."
"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä tekevä niin."
Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.
"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."
"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"
"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut hänelle", hän vastasi.
"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä hyvä?"
"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.
"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"
"Aa — hänen pitäisi olla kiltti — ei sellainen kuin Mustapha."
Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.
Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin, ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.
Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.
Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen, joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.
Lokak. 14 p.
Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet yritykseni voittaa hänen rakkautensa.
Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni ainoastaan luonnoton intohimo?
Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi. Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani — hän rakastaa hyväilyjä; hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin sukupuoleton.
Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa, missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.
Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella, saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä kehittävä …
Lokak. 21 p.
Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.
Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen joutumaisillani väärälle tolalle.
Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus. Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies! "Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?
Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet." "Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua." "Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä." "Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu. Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.
Lokak. 23 p.
Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja, hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy kääntyä aivolääkärin puoleen.
Lokak. 25 p.
Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan. Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta. Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:
"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"
"Koska tahdot, rakas Judith."
"Ehkä huomenna?"
"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.
"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"
"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."
"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä vaitiolo.
"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin sanoi.
"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"
"Miksei?"
"Minua se hämmästytti — siksi minä kysyin — minä luulin, ettet pitänyt Carlottasta."
"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen, joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."
"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä molempia."
"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."
"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta Veuve Gliquot'asikin."
"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.
Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.
Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen — naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.
Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani. Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.
Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi tuottanut minulle suurta huvia. Tänään — mitä merkitsevätkään minulle Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.
Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan — avokaulaisena — tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.
"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.
"Mikä on hätänä?"
"Minulla on rotta sängyssäni."
Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.
"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää heti takaisin vuoteeseenne!"
Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret silmät täynnä viatonta nuhdetta.
"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla alas noin puettuna."
"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja astui askelen lähemmäksi.
Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.
"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.
Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.
"Hou!Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.
Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo, että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää, mitä hän sanoo tai kirjottaa.
Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa: Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.
Lokak. 26 p.
Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala ivan henkeä määrättyihin valokuviin.
Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa, meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi; vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti olevan jotakin ilmavaa unikangasta — luulen, että sitä nimitetään chiffon'iksi — se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa. Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun, uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä naisen sielu — ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa avautuisi ja nielisi minut.
Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä — rauhallinen nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen — ja alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.
"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"
"Sen minä olen unohtanut."
"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."
"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.
Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin oikeassa. Muttakuinkate tiedätte sen?"
"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella kaikki seikkailunne — niin, en kaikkia — mutta niiden tapahtuma-ajat kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on aivan erikoinen taipumus."
"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita — ne ovat täynnä numeroita, jotka saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle — ja julkaisee ne kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"
Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista herkemmät.
"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä —."
"Hou!" Carlotta huudahti — tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.
"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."
"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia — äitelä juoma, jota hän rakastaa.
Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.
"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.
"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan, että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."
"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?" sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.
"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle koristukseksi valokuvan sijalle."
"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla. Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.
"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla. "Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas pois Abyssiniasta."
"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"
"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring", Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani on näin suuri" — hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."
"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus", Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy tehdä liitto."
"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.
"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.
Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme. Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.
"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se selvittäisi monet pulmat."
Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä, nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin, aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.
"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.
Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa — se mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja musiikki taukosi.
Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.
"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"
Minä säpsähdin.
"Faustinko?" kysyi Judith.
"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta, kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään — ja onko hän kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana, rouva Mainwaring?"
Judith hymyili. "Oletteko te ollut Mefistofeleksena?"
"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.
"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi jälleen."
"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi, että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."
"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua kapalovyö ja maitopullo."
Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä nauroin myös — kohteliaisuudesta — Judithin katkeralle ivalle ja aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.
"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"
Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.
"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."
Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.
"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.
"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin, "niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä voiton viekkaudessa."
"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."
"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski kätensä minun käsivarrelleni.
"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän kaikkien pitäisi hävetä."
"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.
"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.
Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja. Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä, siirtyi Judith lähemmäksi minua.
"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."
Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.
"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."
"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"
"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.
Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa ajatellessani Empire-teatteria.
Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan. Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä — olento, joka kuuluin todelliseen maailmaan — olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen. Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini. Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin viereen.
"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi hymyillen.
"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.
"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa vavahtelivat.
Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi — katkerasti ja kylmästi. Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja nyökkäsi ystävällisesti minulle.
"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö se ollut tyhmää?"
Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.
"Hamdi — hän seisoo tuolla alhaalla — hän on nähnyt minut."
Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.
Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:
"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."
Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava, mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä aitioon.
"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.
Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen aition nurkkaan.
"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.
"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta rukoili.
"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.
"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.
"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.
Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.
"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän puhui ranskaa kurjan huonosti.
"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.
"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."
"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin puhuvan teistä — mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."
"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla kielellä.
"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani ilman hänen suostumustaan."
"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."
"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."
"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät vankeudesta."
"Te annoitte lahjoa itsenne."
"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy mellakka!"
Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.
"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella tästä asiasta kuin gentlemannit."
"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon, että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti paikalla."
"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä suinkaan te — ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."
Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.
"Pidä puoliasi, Ordeyne!"
"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen; menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne — mitä pikemmin, sitä parempi."
"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.
Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.
"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän sitten hitaasti meni takaisin permannolle.
Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttuiPasqualea käsivarteen.
"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten lausui.
Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille paperossikotelonsa.
"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."
"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä tuolla tavalla!"
Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.
"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi —" alotin minä kääntyenJudithin puoleen.
Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana. Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan, ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana kalmankalpealle iholle.
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle ajurin."
Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.
Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. — Minä suutelin hänen huuliaan ja hänen tukkaansa.
Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen — ilta oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi — ja istuuduin hänen viereensä.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille — että te olitte minun vaimoni?"
"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.
"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."
"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.
"Jos huolitte minusta, Carlotta."
"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö naimisiin huomenna?"