"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."
"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.
"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.
"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"
En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.
"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa", hän sanoi.
"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi, että Carlottani on kaunis."
Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua ihastuneena.
"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"
"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."
"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous rakas, ja minun täytyy suudella teitä."
Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille olkapäilleen.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun kanssani."
"Tietysti", sanoi Carlotta.
Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin. Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi. Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.
Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi, ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme. Milloin opin hänet ymmärtämään?
Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa — mutta ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta, perhosta?
Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä valtakunnassa, missä sadut päättyvät!
Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin, raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin ylitsepääsemättömäksi.
Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.
Lokak. 27 p.
Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti, ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä totisesti elän — ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että niiltä nyletään nahka; he sanovat "mea culpa" tai "piru vieköön" tai "Kismet", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.
Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa — joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa — ja joka sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja kuitenkin minä kirjotan — tai kirjotin — yhteiskunnallista tutkielmaa ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.
En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen. Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi ajoiksi suljetuita portteja.
"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."
"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun velvollisuuteni oli tulla."
"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.
"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut naiselle."
"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi poispäin. — "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni nainen välittää ystävyydestä?"
"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"
"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.
"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.
"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen."Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"
Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä minä sanoin.
"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin, "minä tulen tänne näin varhain aamulla."
Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä muistoja — monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen fajanssilohikäärme — epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.
"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän huoneeseen."
Hän nauroi — ilotonta, katkeraa naurua.
"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"
"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni? Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni — ja Taivas tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan — mitä tahdot, että minun pitää tehdä?"
"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein äänin.
"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."
Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.
"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta minuun:
"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen. Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa — ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on ollut leikkiä — mutta minulle —."
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.
"Ei leikkiä, Judith —"
Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä minä saatoin sanoa?
"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne; minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut. Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt maailmaa etkä naisia etkä intohimoja — sinä olit hillitty, älyperäinen — sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin, että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit suhdettamme — sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva, irrallinen intelligenssi — enkä minä siitä sen enempää välittänyt. Minä nauroin sinulle — oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi, onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin — minä olin hullu — mikä rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken, mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi. Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi, "minä toivon, että olisin kuollut!"
Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt naissydämen, eivät mitkään sanat auta.
"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa — luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."
Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo. Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä oli mustelma silmän kohdalla — sen hänelle luultavasti oli antanut tuo posetiivia vingutteleva heittiö — mutta kuitenkin hän virnisteli kuin onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista. Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen posetiivinvääntäjä?
Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!" Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.
Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.
"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.
Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.
Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan, sanoin hänelle hyvästi.
"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta minä en pyydä sinulta."
"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä kädelle ja menin.
Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.
"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen. Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."
"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.
"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat pelkkää petkutusta."
"Niin kai ne olivat", minä myönsin.
"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut, että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi nolostui."
"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."
"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."
"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."
Pasquale pudisti minua käsivarresta.
"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"
Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi hyvinsopivassa sinisessä puvussaan — hänellä ei ollut päällystakkia yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten — ja moitteettomissa hansikkaissaan.
"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.
"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja nyt on inhottava ilma."
Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään suunnattoman suuri mytty — suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin hänen oma kuutiosisältönsä — jonka hän oli laskenut liukkaalle katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa vastaan.
"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulinPasqualen sanovan lähestyessäni.
"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.
"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"
Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle, Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi minuun.
"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.
Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen sateensuoja kädessään — ja koneellisesti minäkin seurasin mukana. Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.
"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?" huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa vääntyvän ilkeään virnistykseen.
"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.
"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja sitten jatkoimme matkaamme.
Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle, aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.
"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä sanoit, ettei aamiainen maittanut?"
Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista; tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta; hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.
Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi. Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa. Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.
Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin unohtanut Judithin.
Lokak. 28 p.
Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.
Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.
Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.
"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."
Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille — viiden minuutin kävely.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin, "mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"
"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.
"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"
"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."
Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti vereni kuin pohjoistuuli.
Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.
Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan enää ole oleva mitään Carlottaa.
Ajoin poliisiasemalle.
"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.
Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.
"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan. "Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."
Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut. Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.
"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.
"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra suokoon, että hän täyttää lupauksensa."
"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."
Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi? Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään — kunhan vain sain takaisin elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän asui aivan täällä lähellä.
"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin. Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."
Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.
"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.
"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."
Kirjotin pari hätäistä riviä:
"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"
Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin. Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan; hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon parhaita ravaajia.
"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.
"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin tai on ylösalasin", minä sanoin.
Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei australialaisen.
Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.
Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava olemuksensa — Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä — hänen kyyhkysäänensä — kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.
"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.
"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää mielenrauhaa.
Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla hyötyä.
"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten onnettomuustapausten sattuessa."
Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on "Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän vakavana.
"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.
"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen lähtiessään kotoa tänä aamuna."
Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula (ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen; hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat hansikkaat.
"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen ominaista?"
"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.
Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven — hän kaatui kerran lapsena portaissa — ainoa puutteellisuus, jos moista vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.
"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.
Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi, kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi kunnioittava ilme kasvoissaan.
"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"
Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti. "Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi saada käsiimme herra — herra Pasqualea (hän loi silmäyksen muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."
Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."
Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt. Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen, jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.
"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme on nyt pidättää se turkkilainen piru."
"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän sanoi.
"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"
"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."
Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä aurinkoa.
Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella. Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen, että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi, että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.
Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa.Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet.Menin kadun poikki.
Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi katukäytävältä.
Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois. Luultiin, että hän oli kotona.
Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron. Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin numero!"
Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven kautta vihani esine oli astuva ulos.
Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.
Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi kohteliaasti.
"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"
"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.
Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.
"Carlottan?"
"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"
"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"
"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"
Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.
"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen — mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. — "Toden totta, hyvä herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" — hän kohautti olkapäitään — "nyt minä olen sen todennut."
"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei ole yhtä arkadilainen."
"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä konna. "Te olette käynyt Scotland — Scotland Place'lla — Scotland — no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."
"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.
"Kuinka — eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra, pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse poliisimies, niin että minä tiedän sen."
Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.
"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette palauta minulle vaimoani —"
Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.
Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta pudonnut maahan.
Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen, hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä lepakko kohosi suoraan ilmaan.
Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni. Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni kuului naurunhohotusta.
Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa. Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua. Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä Jumala! Missä hän on?
Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni, että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini, että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva, kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme tulevaisuutta kohti.
Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies, olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja hyljätyksi.
Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt. Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith — hänen luokseen en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin — kuten Carlotta kätki omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani, rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!
Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin. Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa — jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat — on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan — tunnen, että kannu vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.
Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni, kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon, että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein uskomattomalta.
Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan. Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.
Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.
"Sir Marcus Ordeyne?"
"Niin on."
"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."
Marrask. 1 p.
Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.
Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani. Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit — joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta Zoologisesta puutarhasta.
Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista, tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen, katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona, jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä, Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää — siitä minä todentotta ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.
Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä minun sukukuntani välitä minusta.
En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä, joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.
Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi:"Minä olen niin iloinen."
Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä. Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä voi — Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen jättäessään sen — ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.
Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla. Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi minä olen joutunut — petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet häntä epäröimään; mutta minä luulin — oliko siihen muuta syytä kuin oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä — minä luulin, että hän aina osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni lemmikkini suden kynsistä.
Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa; onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta toiselta puolen — eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan? Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta, johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.
Marrask. 2 p.
Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on hän jälleen mullaksi muuttunut…
Marrask. 3 p.
Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.
"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi.Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.
"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"
Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa sitten Carlottalle ostamani turkikset — häntä niin paleli, lapsi parkaa, kylmässä ilmanalassamme.
"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka —"
"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.
Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.
"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana — ei näet Lontooseen voi rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso erämaa — ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."
"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."
"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.
Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas oven jälkeeni.
Marrask. 9 p.
Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana vuoteessani, keksin ratkaisun — välttämättömän, peruuttamattoman ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä tekemäni päätös on hyvä — silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta ovat kuumeisessa tilassa — ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa yhden päivän ajan.
Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin, että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu tämä verraton lahja — naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.
Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä, hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä, vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini. Minä tarvitsen naista sydämeeni.
Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa. Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu, eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on alkua parempi — isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink. Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on vallitseva rauha.
Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä lisäsi kirkas tulenvalo — minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti minua olemukseni sisintä myöten.
Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.
Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän päätökseni.
Huomenna menen Judithin luo.
Marrask. 10 p.
Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli avaamaan.
"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."
"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan — minulla on tärkeää asiaa hänelle."
Hän jätti minut seisomaan eteiseen — semmoista ei vielä koskaan ollut tapahtunut Judithin kodissa — ja tuli pian taas tuomaan minulle vastauksen.
Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen. Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu — paperiarkkeja, silkkejä ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä. Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin puutteeni.
Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.
Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin minun viimeksi käydessäni hänen luonansa — levoton ja kulunut, omituinen ilme katseessaan.
"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle elottoman kätensä.
"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut,Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.
"Todellako?"
Hän nauroi omituista naurua.
"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."
"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No", hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää sinulla on sanottavaa minulle?"
"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on Pasqualelta saamasi kirje."
Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.
"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."
Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.
"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"
"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?" hän sanoi pilkallisesti.
"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.
Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi hermostuneissa sormissaan.
"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja. Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia, Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan salaile."
"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.
"Carlottasta?"
"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."
Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.
Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"
Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään — minä kävelin edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä — hän ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.
"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa, Judith, jos voin — ehkä onnea!"
Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.
"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli luonnottoman terävä sointu.
"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan — minä tarkotan, että rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan — kuin vampyyrin, lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi, Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi — sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken, mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan — antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni. Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"
Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai sanotuksi.
"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."
"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot minuun noin?"
Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako, harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta — sitä en voinut sanoa.
"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."
"Koston?" minä toistin. "Missä suhteessa sinä olet rikkonut minua tai mitään muuta elävää olentoa vastaan? Kas niin, rakas Judith", ja minä menin hänen luokseen, istuuduin pöydännurkalle ja kumarruin hänen puoleensa, "katselkaamme asiaa tyynesti ja järkevästi. Jos milloin mies on tarvinnut naista, niin minä nyt sinua tarvitsen. En voi elää yksin enää. Tästälähin meillä täytyy olla yhteinen koti. Sinä ja minä, me saatamme välittää viisi maailmasta. Jos sinulla on jotakin ehdotusta vastaan, niin keskustelkaamme siitä rauhallisesti!"
Judithin solakka vartalo vapisi kuin liiaksi jännitetty soittimen kieli. Hänen äänensä vavahteli.
"Niin, keskustelkaamme siitä rauhallisesti! Mutta älkäämme tehkö sitä täällä! Minä hermostun nähdessäni sinut täällä jokapäiväisen elämäni keskellä, ompelukoneen ja kirjoituskoneen välissä. Menemme saliin! Siellä vallitsee jonkunlainen rauha" — kuulin jotakin nyyhkytyksen tapaista — "pyhäinen rauha."
Soluin alas pöydältä ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Sano minulle, Judith, mikä sinua vaivaa?"
Hän riuhtasi itsensä kiivaasti irti ja työnsi minut luotaan.
"Ei mikään. Naisen ei mikään, jos ymmärrät, mitä se merkitsee. Tule saliin!"
Minä aukaisin oven; hän kulki edelläni, ja minä seurasin häntä käytävää pitkin. Hän astui sisään saliin, ja minä pysähdyin sekunnin verran haparoiden ovenripaa, joka oli ollut epäkunnossa kuukausmääriä. Kun käännyin huoneeseen päin, säpsähdin ehdottomasti tavattoman hämmästyksen valtaamana.
Me emme olleet yksin. Uuninmatolla, kädet selän takana seisoi papinpukuun puettu mies, joka katseli minua lempeän näköisenä. Hänen ulkonäkönsä oli kerskailevan, liiotellun papillinen. Hänen papintakkinsa oli tavattoman pitkä; hänen kenkänsä harmillisen paksuanturaiset; iso valkea kaulaliina, jonka solmu peitti alaskäännetyn kauluksen kärjet, osotti, että hän oli evankelinen pappi. Punaisia, muuten sileäksi ajettuja kasvoja koristi ruskea, jokseenkin pitkä poskiparta. Kaljua, kiiltävää päälakea ympäröi ruskea tukka seppeleenä.
Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän katseen Judithiin.
"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni, herra Rupert Mainwaring."
Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät — minne hän sitten oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän — missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.
"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.
Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.
"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan.Toivon toiste saavani tutustua teihin."
"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi. Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."
Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan, leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas, kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.