Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli, olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin. Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi evankelisen papin hahmossa — evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa — se oli minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.
"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette vaimoni hyvä ystävä."
Minä mutisin vastaukseksi, että olin tuntenut rouva Mainwaringin monta vuotta.
"Te tunnette epäilemättä hänen onnettoman tarinansa?"
"Olen kuullut hänen puhuvan siitä", minä sanoin.
"Silloin te varmaankin olette yhtä kummastunut kuin hänkin nähdessänne minut täällä tänään. Tahtoisin kernaasti vakuuttaa teille, joka nyt tässä edustatte hänen ystäviään ja seurapiiriään ja muuta sentapaista, aivan niinkuin olen vakuuttanut hänellekin, etten ole ottanut tätä askelta, ennenkuin olen vakavasti rukoillut ja neuvotellut Kaikkivaltiaan kanssa."
Minä en suinkaan ole mikään ahdasmielinen pietisti, mutta minusta on mautonta puhua kevytmielisesti kaikkivaltiaan Jumalan neuvoista.
Jäykistyin kuullessani nämä ruikuttavalla äänellä lausutut sanat.
"Epäilemättä teillä on painavat syyt, miksi nyt taas ilmestytte hänen elämäänsä", minä sanoin.
"Minulla on siihen maailman paras syy", hän vastasi silitellen poskipartaansa, "se nimittäin, että minä olen kristitty."
Hän miellytti minua yhä vähemmän.
"Uskallanko kysyä, onko se myös ollut syynä siihen, että olette pysytellyt poissa kaikkien näiden vuosien aikana?"
"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna kahdeksantoistasataa —"
"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.
Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä valkuaisista.
"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä asiaan, minä tarkotan — sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi, kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette — mutta minä en saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."
Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin haltioitunut profeetta.
"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa, jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."
"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan herjausta tai —"
Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.
"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette? Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun —" hän tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää minut mukaansa — "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte, missä Hoxton on — en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne — Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen, valehtelenko minä!"
Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."
Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:
"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne — parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"
En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.
"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa minun selittää!"
Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen (minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt minua julkaisemasta sitä. Niin — itse asiassa se oli hänestä hyvin mieluisaa. Ellei muistini petä minua — aivojani nimittäin pyörrytti kuunnellessani häntä — oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään tällainen:
Hän oli ollut synnin lapsi — ei ainoastaan epämääräisessä kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista. Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.
"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni yhdelle tehtävälle — tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen — sinkkisen — Hoxton'issa sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir Marcus."
"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.
"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."
Minä tuijotin häneen suu auki.
"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanneHoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.
"Miksei? Hänonminun vaimoni."
Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa.Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.
"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.
"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."
"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki helppoa."
"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.
Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin epäilykset.
"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.
"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka evankelisessa kodissa on kauhistus."
"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."
"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte paheissannekin", minä sanoin.
"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.
"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.
"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa, "että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa papillista tointani."
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."
Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi, että keskustelu oli lopussa.
"Hän tekee sen, Sir Marcus."
Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.
"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.
"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.
"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."
"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.
"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."
"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän teidän täydellisesti."
Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.
Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt, minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin ääneeni.
Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.
Marrask. 11 p.
Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä, joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään rangaistus.
Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa, millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin Perseus — hyvin arkaluontoinen Perseus — jonka piti pelastaa hänet hirviön vallasta — sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen lähetyskirkko.
Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.
Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti ympärilleen, viittasivat siihen.
"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"
Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut, kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä. Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet rauhalliseen satamaan.
"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.
"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi tulla."
Mieleni lannistui.
"Miksi?" minä kysyin.
Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki solmun.
"Minä aijon palata mieheni luo."
Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.
Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.
"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."
"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä huudahdin.
"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan seurassa. Minä valehtelin sinulle — mutta minä olin hulluuden rajalla."
Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään, hän jatkoi:
"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei niin ollut — mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään Carlottan seuraa koko sen päivän aikana — suremaan kuollutta rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."
"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden tähden", mutisin minä katkerasti.
"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia salateitä. Marcus — sinun täytyy antaa minulle anteeksi — minä olin epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin, että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin, että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit — ja minä olin kylliksi hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi — että sinä unohtaisit — että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman varotuksen sanaakaan — se on aina ollut hänen tapojaan — mieheni ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt sinulle vääryyttä, rakkaani — ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin, joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."
Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä arvostelukyky.
"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin — mutta etkö sinä voi pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin — olla ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"
"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä. Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."
"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"
Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.
"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. — Hän uskoo ruumiilliseen kidutukseen — liekkeihin ja paholaisiin ja sellaiseen. — Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa. Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta, niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni hermojani."
Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut. Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida naisten kuullen — enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla ja sadatella, mutta toisten kuullen — ei. Minä luulen, että isoisäni oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.
"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."
Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.
"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa — ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."
Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta, ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.
"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"
"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi missään muualla."
"Ja Historia — kuinka pitkälle se on edistynyt?"
Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan — hän silmäili paria sivua.Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.
"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."
Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen — se oli nyt yksin uuninreunuksella.
"Antaisitko tuon takaisin minulle?"
"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.
"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle — minä en tahtoisi, että sinä polttaisit sen."
"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"
Hän katseli minua kyyneleet silmissä.
"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle — etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"
"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö, että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"
"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"
"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.
Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman — muistojen ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?
Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä, tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi, jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä elää.
Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.
Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa, eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet erottaa meitä toisistamme.
Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen kanssaan — naisparka — mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."
Voi, Jumalani!
Marrask. 12 p.
Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan päähäni — en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se ei ole tämä talo — tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten tyyssija — ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt rauhan.
Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla minun moraalini — kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla, että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa, kuten minä teen — jos voitte!
Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani, rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän — alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua — ellei hän erikoisesti tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa — kuin olla perehtynyt Kabbalaan tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä, opettaa poikia ajattelemaan — niin väitetään. Se ei ole totta. Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.
Minä olen hullu tänä iltana — miksi näin hyökkään matematiikan kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka käytökseni kautta olin menettänyt.
Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin, ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se oli sulamaisillaan — silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset, kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin lumoavaksi.
Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:j'ai les sangs tournés d'elle— hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause tarkottaa sellaista.
Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä. Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä, tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi kuolleena jalkojeni juureen.
Marrask. 22 p.
Veronassa. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian." Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä, niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.
Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden. Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa, joka ympäröi hänen päätään: "Miseratrix Virginum Regina nostri miserere" — Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä — ja katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä. Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" — se oli varmaankin tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi kirous ja minä heitin sen nurkkaan.
Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä, riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän. Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua, pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni Pasqualen.
Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa. Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan, päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen hammassärkyni hetkenä!
Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan. Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani. Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka. Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat tähdet kuulijoina.
Yhdenlahjan,yhdensiunauksen korkeat jumalat ovat suoneet, näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin huoahtaen sanoa: "La commedia e finita— kappale on lopussa", ja sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta — "Marcus Ordeynen moraalia."
Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien muistiinmerkitsemistä — sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.
Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen — sen saatan vakuuttaa — mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.
Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.
Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä — maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja valmistauduin kuolemaan.
Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista. Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta, häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen, värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen, juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla — lumivalkea unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan — tapahtui jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.
Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää. Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa? kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan — murhaisin toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla, ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse, järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa kädessäni.
Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo, jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni taapäin — ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin, "minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä", itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen, ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.
Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen teon välissä — joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.
Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut ottanut lukuun aasin arkuutta.
"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin, "koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."
Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut, että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.
"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.
Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää, alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.
Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.
Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta. Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin. Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa. En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha, jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa, missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.
Palasin alakuloisena laivaan.
Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan lumoavan kuvan. Mutta ei — tämä oli vain yksi niistä monista vääristä luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput — olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin — kaikkialla sama levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.
Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.
"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.
"No — suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.
"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin kaikenlaista roskaa", minä sanoin.
Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.
"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen ystävättäreni.
Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.
"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.
"Ah — se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"
"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.
"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan, ovat ansainneet suuret määrät rahoja."
"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"
"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.
"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."
"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"
"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuinPyöreän Pöydän ritari. — Minä etsin elämänteoriaa."
"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.
"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.
Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson. Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän muuttunutta.
Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan, joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan — minä olin myöskin kirjoittanut kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä tunne.
Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän veden tai Viisaiden kiven.
Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen melua.
"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos auringonpaisteeseen."
"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee sieluun, joka rakastaa hämärää."
Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti vatsaa.
"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin, "jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."
"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.
"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein sinihappopulloa.
Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen, viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut, kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa, että se voidaan ratkaista?
Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi. "Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni, jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua. Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet, että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."
Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista, jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.
Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se seikka, ettemme me — ellei mitään erikoista sattunut — koskaan enää tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta, jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.
Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti, juhlapukuinen mies ja nainen — viimemainittu silkkien, pitsien ja turkisten ilmava yhdistelmä — tulivat ulos ja seisoivat hetken verran portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla, etenkin ylemmissä kerroksissa — nyt oli nimittäin se aika, jolloin ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa: "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen laboratorioon — eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö? Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys — mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä, tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin pylväspyhimyksen elämästä.
Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.
"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin ja pistin avaimen reikään.
Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja Antoinette hyökkäsi ulos.
"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka minä saatan sanoa sen?"
Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.
"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra joutuu siitä pahoilleen."
"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut päivällisen?"
Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.
"Herra — hän on tullut takaisin!"
Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.
"Herra ei saa ajaa häntä pois."
Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.
Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen. Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.
"No?" minä vihdoin sanoin.
"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.
"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.
"O-olen", sanoi Carlotta.
"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.
"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin —. "Minulla ei ollut mitään muuta kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu — eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin kotiin."
"Mutta missä — missä on Pasquale?" minä kysyin.
"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt häntä."
"Oletteko naimisissa?"
"En!"
"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.
"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian — voi, rakas Seer Marcous — pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"
Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.
"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.
"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun tuskin mennä ulos kadulle yksin."
"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.
Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa — joka ei tosiaankaan muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli saanut vuosi sitten — ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana, pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan, ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän tuli minua vastaan.
"Seer Marcous", hän kuiskasi.
"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen käsiinsä.
"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.
Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.
Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.
"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"
Minä käännyin sinnepäin.
"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte siinä ja itkette?"
"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.
"Se on totta", minä sanoin.
Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman paksulta pölyä!
"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "jaStenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"
Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.
"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"
"Olen — hyvin väsynyt!"
"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän huoneenne kuntoon?"
"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous —" hän sanoi hetken kuluttua; sitten hän taas vaikeni.
"No?"
"Minä saan pienen lapsen."
Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.
"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin tukehtuneella äänellä.
Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni. Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.
"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne", minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."
Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.
"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan järjestyksessä — tuossahan on minun yöpaitani — ja tuossa on lämmintä vettäkin!"
"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se on kyllä jo kylmää."
"Ja minun punaiset kenkäni — ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.
Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi itkuun.
Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.
Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan jäätävän otteen.
Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan, katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän kuiskasi minun korvaani:
"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin, että tahtoisitte sitä."
Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin saattanut osottaa myötätuntoaan.
Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.
"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"
"Nemesis", minä sanoin.
"Mikä on Nemesis?"
Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:
"Minä en ymmärrä."
Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!
"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.
"Kuollut", minä sanoin.