The Project Gutenberg eBook ofVanhoillinen: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vanhoillinen: RomaaniAuthor: Niilo KivinenRelease date: April 26, 2016 [eBook #51872]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHOILLINEN: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vanhoillinen: RomaaniAuthor: Niilo KivinenRelease date: April 26, 2016 [eBook #51872]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Vanhoillinen: Romaani
Author: Niilo Kivinen
Author: Niilo Kivinen
Release date: April 26, 2016 [eBook #51872]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHOILLINEN: ROMAANI ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Niilo Kivinen
Pohjalainen, Vaasa, 1891.
Kun on kysymys kirjailija, toimittaja Niilo Kivisen yli satavuotta vanhan pienoisromaanin 'Vanhoillinen' tekstin uudelleen kirjoittamisesta, lienee muutama sana lukijalle saatteeksi paikallaan.
Niilo Kivinen on kirjoittanut kaksi muutakin pienoisromaania: 'Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki' ja 'Aholan asukkaat'. Kun Lehtimäki-seura on metsästyksen jälkeen löytänyt edellämainitut romaanit, on niistä otettu näköispainokset samojen kansien väliin toistakymmentä vuotta sitten.
'Vanhoillinen' romaanin käsikirjoituksen on arkistosta löytänyt entinen lehtimäkeläinen, opettaja Ahti Vallinmäki. Vanhoillinen on julkaistu vuonna 1891 Vaasassa ilmestyneen sanomalehti Pohjalaisen alakertapalstalla, sen novelliosastossa. Niilo Kivinen on toiminut saman lehden toimittajana. Lehti on mikrofilmattu jälkeenpäin. Filmiltä otetut monisteet olivat hyvin heikkoja. Lehdet ovat olleet hyvin huonokuntoisia tai filmit ovat säilyneet huonosti. Niistä ei ollut mahdollista ottaa näköispainosta, vaan ne oli kirjoitettava uudestaan. Suuri osa lehdestä otetuista kopioista oli luettava pöytälampussa olevan suurennuslasin kautta. Muutamia lauseita kirjan loppusivuilta jäi selvittämättä sittenkin.
Vanhoillinen kuvaa hyvin elävästi 1800-luvun lopun elämää. Niilo Kivisen huomiot kanssaihmisistä ja asioista eivät ole perustuneet arkistoihin säilöttyihin tietoihin, vaan hän on kirjoittanut siitä ajasta, jota hän on itse elänyt. Esimerkiksi kansakoulun perustaminen on ollut Lehtimäellä, ja varmaan hyvin monissa syrjäseudun kunnissa ympärilläkin, hyvin samanlainen kuin Kivinen kuvaa. Esimerkiksi Lehtimäellä on ensimmäinen kansakoulu aloittanut toimintansa saman vuoden syksyllä kuin tämä kirja on julkaistu Pohjalaisen alakerrassa, ja naapurikunnissa samoihin aikoihin.
Kirjan sanat, lauseet ja virkkeet on kirjoitettu alkuperäisessä asussa, mikäli joka sanasta vain on saanut selvän. Tekstin kappaleasua on muutettu paremmin vuoropuhelumaiseksi, niin kuin kirjoissa yleensä. Sanomalehden palstalle ne on ahdettu hyvin tiiviiseen. Välimerkitystä on täydennetty luettavuuden parantamiseksi, eivätkä kaikki välimerkit ole näkyneetkään kopioissa. Teksti muuten on sanasta sanaan Niilo Kivisen tekstiä.
Kun ajattelee aikaa Niilo Kivisen ajoista 1800-luvun loppupuolelta, jolloin kansakouluja alettiin perustaa näille syrjäseuduillekin, on kehitys yhteiskunnallisesti ja varsinkin teknisesti ollut valtava. Useimmilla ihmisillä oli silloin ainakin välttävä lukutaito kirkon ja kiertokoulun opetuksen ansiosta, mutta kirjoitustaito oli vielä harvinaisuus. Useimmat asiakirjat allekirjoitettiin puumerkillä. Tänä päivänä käsinkirjoitus ja kirjoituskonekin on jäämässä sivuun, ja pääosa teksteistä kirjoitetaan tietokoneella, niin tämäkin 'uusi' käsikirjoitus annetaan kirjapainolle tietokoneen levykkeellä.
Toivon lehtimäkeläisen kirjailijan Niilo Kivisen kirjan parissa mielenkiintoisia tutustumishetkiä 1800-luvun loppupuolen asioihin ja asenteisiin.
Lehtimäellä 21. huhtikuuta 2001
Tuomo Puumala
Hän on asunut talonsa niin, että se on parasta paikkakunnalla. Kylmään metsään on aukon raivannut, sai saunan kokoonpannuksi ja asui siinä vaimonsa kanssa ensimmäisen kesän ja puoliväliin seuraavaa talvea, jolloin valmistui vähäinen tupamökki. Siinä sitä sitten asuttiin, kunnes kymmenen vuoden päästä valmistui komeanlainen tuparati. Muuta kartanoakin oli karttunut ja yhä lisää karttui vuosien vieriessä.
Aimo talolta näyttää Mäkelä tuolla joka taholle viertävällä kummulla, kauniina leviävät pellot kasevan kartanon ympärillä. Perhe on tullut lukuisaksi, tyttäriä, joita on viisi, on viety miehelään, mutta yhdelle on otettu kotivävy. Vanhin poika on tuonut miniän taloon, ja nyt on Ylli-ukko heittänyt nyörit käsistään, jakanut Mäkelän pojalleen ja vävylleen ja elelee Hetansa kanssa "syytingillä" siistinpuoleisessa edustuvassaan.
Tavallista elämänjuoksua! Onni on Yli-Mäkelälle ollut jotenkin suotuisa, vaikka kyllä hän on saanut ponnistella; sitä ei kukaan Yllin kohoamisesta tietävä voi kieltää. Karttuipa hänelle kartanoa rakentaessaan ja omaa peltoa muokatessaan useita tuhansia velkaakin, mutta tuli sitten hyviä vuosia, riitti viljaa myydä ja Ylli sai toteutetuksi lempiaatteensa: pääsi veloistaan.
Yli-Mäkelän merkitys on ollut hyvin suuri paikkakuntansa yhteisiin asioihin nähden. Siitä lähtien kun hän sai talonsa paraimpien joukkoon, alettiin hänelle itselleen antamaan suurta arvoa. Jokaisen täytyi myöntää että "kyllä se Mäkeläinen sentään on mies, kun kylmään metsään alkoi ja nyt on talo tuommoinen." Ja kyllä hän sen itsekin miehevyytensä tunsi ja tiesi. Milloin vain puheeksi tuli, niin tapasi sanoa: "Kyllä minä sen vain sanon ettei tälle ukolle ihan monen sovi tulla aikaansaavaisuuttaan kerskaamaan."
Kirkossa kävi Ylli lähes joka pyhä. Oli ostanut suuren virsikirjan ja laittanut sen kolmannelle penkille alttarikuorista lukien. Siinä penkissä hän aina istui kirkossa ollessaan ja virsikirja sai siinä penkinlaudalla levätä viikot. Usein hän veisasi yli lukkarin, ja sitten ihmiset sanoivat: "Mäkeläinen veti taas monta kertaa lukkarin yli." Kotonakin hän toisinaan tuli veisuutuulelle, ja luki myös jolloinkulloin raamattua, enimmäkseen Salomonin "Sananlaskuja" ja "Viisaudenkirjaa" sekä "Tobiaan kirjaa", joista oppimaa viisauttaan esitteli milloin aihetta oli. Mikään jumalinen hän ei oikeastaan ollut vaikkei tahtonut jumalattomainkaan joukkoon kuulua. Viinaa hänellä oli aina takana senkin jälkeen kun kotiviinankeitto kiellettiin, olipa joskus "parempaakin ainetta." Ryyppyjä otti aina silloin tällöin, ottipa useoita toisinaan. Enimmäkseen hän oli leikinsekainen, varsinkin "napsuja" otettuaan. Väliin kuitenkin kun pienet vastahakoisuudet ottivat vaivatakseen hän tuli karkealle mielelle, silloin ei ollut hyvä Hetankaan "niputtaa." Vieraita hän kutsui taloonsa aika-ajoittain. Niinpä seurakunnan pappi rouvineen vieraili Mäkelässä muutamia kertoja vuodessa, ja silloin piti pappi aina raamatunselityksen ja Ylli sai sopivan tilaisuuden vetää virttä selitykseen kokoontuneille. Ylipäätään oli Ylli hyvissä väleissä pappien kanssa, mutta joskus kuitenkin väli rikkoontui kuten tuonempana tulemme huomaamaan.
Wenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me kaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa, tavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa. Pappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa tietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän taputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:
"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin."
Ylli naurahti ja sanoi:
"Jopa se pastori nyt… jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin aviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?"
Kun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka puolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli hän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita olisi ja sanoi lopuksi: "Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi köyhtyne."
Ja niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.
Hän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta ja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin häntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui edustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti kädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla, ääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että "kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat", mutta sotatietoja hänkin kuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille tietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin siitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo saamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.
Keväällä huhtikuun alussa oli Mäkelän tilaus loppunut. Hänellä oli vähän aikomus uudistaa sitä, koska tuntui joltakin kaipiolta kun ei tietoja tullutkaan. Oli Vapunpäivästä kulunut muutamia päiviä. Hän teki lähtöä pappilaan "aidalle" ja tuumaili: "mitähän jos laittaisi niitä aviisia vieläkin tulemaan." Itse hän ei niistä niinkään paljon piitannut, sanoi, mutta Hilma, heidän nuorin tyttärensä niitä niin kovasti pyysi otettavaksi. Mutta eukko Heta pani vastaan, rupattaen, "Ole nyt niin hupsu ja tuhlaa rahojas semmoisiin, tarvitaan niitä todempaankin." Kun Heta siinä yhä kielteli ja kielteli, sanoi Ylli vihdoin päättävästi: "Akkavallan alle en minä ole koskaan taipunut enkä tee sitä nytkään." Ja sitten hän lähti.
Lumi oli jo melkein kaikki sulanut maasta, ainoastaan muutamissa metsäpensastoissa sitä vielä näkyi. Maantie oli paikoin aivan kuivaa, paikoin vielä, erittäinkin talojen kohdalla oli rapaa vahvasti. Lintuset, monenääniset, visertelivät elähyttävästi, oikeinpa innostuttavasti vaikutti kevään lempeä, kaunis ilma Ylliin. Talvella toisinaan pahoilla säillä oli 50 vuotta tuntunut painavalta hartioissa, vaan ei nyt laisinkaan. Olipa lähes tuntea oikein paraanmiehuuden reippautta siinä kun asteli pappilaa kohti. Astellessa tuli ajatuksia ja aikeita mieleen. Ehkäpä kymmenkunta vuotta hän vielä pitää Mäkelän ohjakset käsissään. Ja sitten kun Hilma on saanut aimo miehen, jakaa talon Heikki-pojalle ja Hilman miehelle. Kummallinen se Hilma kun haluaa niitä aviisia. Mitähän tekisi? No, onhan niissä sopivia juttuja, muitakin, vaikka se sota on loppunut.
Muutamia markkoja siihen nyt menisi… Ja minkähänlainen se uusi pappi on tavoiltaan? Kyllä se saarnasi mennyt pyhänä lemmon lailla. Taitaa olla hengen miehiä…
Tuommoisia ajatellen hän saapuu pappilan pihaan. Siinä tapasikin heti papin tämä kun oli juuri renkitupaan menossa. Hyvinpä talonpoikaiselta näyttääkin näin arkioloissa, ajatteli hän, nosti vähän lakkiaan ja sanoi:
"Päivää!"
"Päivää, päivää!" vastasi pastori ja tarjosi tervehtijälle kätensä sekä lisäsi: "Oudot ollaan vaan tutuks tullaan. Anteeksi, minun täytyy kysyä isännän nimeä?"
"No helpostihan tuo on sanottu. Minä olen — Mäkelän Ylli. Ei pastori ole vielä tainnut kuulla puhuttavan meidän talosta ja 'Mäkeläisestä', niin kuin ne tapaavat sanoa?"
"Jaa, noh, kyllä minä olen saattanut jotain kuulla, mutta eipä sitä muista aina tarkoin mitä on kuullut." — Pastori näytti muistelevalta.
"Niinpä niinkin", tuumaili Ylli ja sanoi sitten: "Missä reilassa se meidän aitaosa täällä lie? Aikomukseni oli sitä vähän tarkastella."
"Jahah. Missä päin se on?" kysyi pastori. Ja sitten he lähtivät yhdessä Mäkelän aitaosalle riihen ja sen takaisen pellon taaksi. Paikalle tultua pastori huomautti että aita oli hänestä kyllä muuten kunnollista, oikeinpa liiaksikin korkeaa, mutta varaseipäitä puuttui. "Pitäisi olla", sanoi hän edelleen, "ainakin joka viidennessä seiväsparissa vankka varaseiväs, joka estäisi aidan mahdollista kaatumista."
"Ei täällä meidän puolella ole tapana laitella mitään varapönkkiä. Kun aita kaatuu, niin se seivästetään uudestaan — siinä koko juttu." Yllin ääni kuului tuota sanoessaan hyvin itsetakeiselta.
"Niin, mutta kyllä minä vaadin laitettavaksi aidan ihan lailliseen kuntoon", uudisti pastori osottaen hieman kiivastumista.
"Vai niin, Te olette tulleet tänne vaatimaan lain täyttämystä vaikka saarnaatte kirkossa evankeliumia."
"Teidän täytyy", tiuskasi pastori.
"Herra pastori ei taida vielä tietääkään että Mäkeläisen sanalle on totuttu panemaan painoa tässä seurakunnassa", ärjäsi Ylli ja löi käsissään olevan aidaksen maahan että kupsahti. Pastori lähti tiehensä pötkimään ja Ylli huusi hänelle perään: "Kaikki nuoret herrarentut tulevat tänne määrimään. Perhana tempokoon heitä!"
Uudistamatta jäi sanomalehden tilaus. Kaukana siitä että olisi mennyt papin pakinoille ainakaan sillä kertaa. Hän lähti hetken aikaa tuumailtuaan, oikotietä pappilan kartanon taitse kävelemään kotia kohti. Kotiin tultuaan oli ukko kovin nyreällä tuulella, ja kun Hilma, viehkeä nuori tyttärensä kysyi että "laittoiko se isä niitä aviisia jälleen tulemaan", vastasi hän:
"Juutas heistä viis."
Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä, ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle, ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.
Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi sitten.
Erkki — se on vävyn nimi — oli viime aikoina useita kertoja apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla, ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas näytti leppyvän.
Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välilläeräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin jaHilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteliHetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."
"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi mustanruskeat silmänsä maahan.
Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:
"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski pöydälle.
"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan miehekkäästi.
"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi", puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se tuommoisia enää talossaan kärsii?"
"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut, pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä kotona että kokouksissa osottanut.
"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia, nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.
"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten —"
"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.
"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki rauhallisesti.
"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole sotiakaan, vai onko tulossa."
"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."
"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän hyvin painavasti perään.
Kerran muutamia päiviä sen jälkeen ottivat vanhemmat tyttärensä erityisen tutkinnon alaiseksi edustuvassa siitä, ettei tämä ollut edeltäpäin mitään maininnut aviisiien tilaamisaikeista.
"Omalla rahallaanhan se niitä hankkii", vastasi Hilma. "Mitenkä tekin, isä, olette tullut tuommoiseksi vaikka silloin ennen kuin sota oli luitte aviisia."
"Silloinpa minä juuri huomasin ettei niistä ole hyötyä, päinvastoin: rahanmenoa ja ajan hukkaa." —
"Kyllä sinun, Hilma, olisi pitänyt olla ottamatta miestä vieraalta kirkolta", rupatti äiti, "noin juonikkaan itsepäisen puoliherran sait." Hilma pillahti itkuun ja sanoi:
"Voi hyvä äiti mitä te julkeatte sanoa. Onhan se hyvä työmies ja eihän se tule koskaan kummankaan teidän silmille, vaikka sillä on omat ajatuksensa ja aikeensa. Aina siitä asti kun tulin sen kanssa tuttavaksi K——n kirkolla, silloin siellä Lauri-kirkolla, en olisi millään pakolla luopunut hänestä, ja minun on aina hyvä mieli että hänet sain."
Miettiväisinä jäivät vanhemmat istumaan kun Hilma poistui edustuvasta.
Seuraavana syksynä kuulutti pappi kirkossa että seurakuntalaisten tuli Mikkeli-lauantaina saapua pappilaan keskustelemaan, "eikö olisi aika perustaa kansakoulua kuntaan." Ylli Mäkelä tuli tuosta kuulutuksesta oikein raivoihinsa. "Joitakin lemmon vehkeitä sillä meidän papilla on", pahkiloi hän. Ja ketä ikään kuntalaisia niinä parina viikkona, jonka ajan kuulutus oli tiettynä, tapasi, niin kehotti lujaan vastarintaan kokouksessa. Erittäinkin sinne mentäessä ja pappilan renkituvassa odotettaessa kokouksen avaamista, hän innokkaasti yllytti vastarintaan.
Pappi tuli ja avasi kokouksen lausuen moniahkoja sanoja kokoontuneille.
"Olen huomannut", sanoi muun ohessa, "että lapsemme ja nuorukaisemme ovat kokonaan osattomia kunnon kansalaisille välttämättömistä tiedoista. Meidän velvollisuutemme on kasvattaa järjellisiä ja tietäviä ihmisiä yksistään senkin tähden, että he voisivat järjestää maallisetkin asiansa hyvin. Siis ja koska hyvin moniaalla muualla on jo valmistettu nuorille tilaisuus oppimiseen, kysyn arvoisilta seurakuntalaisilta, eikö ryhdyttäisi toimiin kansakoulun aikaansaamiseksi kuntaan."
Lausuttuaan tuon kysymyksen katsoi tuo nuori, puuhakas, kiharatukkainen herrasmies läsnäolevia silmiin, erittäinkin Mäkeläistä ja odotti vastausta.
Hetkeen aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan. Mäkelä vilkaisi tuontuostakin terävästi, vaikka vähän salamähkään pappiin, rykäsi, vilkaisi muihinkin, ne katsoa töllöttivät lattiansaumaan, taas hän rykäsi ja nousten seisomaan lausui kovalla, vaihtelevalla äänellä:
"Herra pastori! Koskei tässä muut näytä tuiskahtavan, niin täytyy minun vielä vanhoilla päivilläni puhua suuni puhtaaksi, — jos se tuntuu katkeralta, sille en mitään voi. Tuota, kyllä se on järkähtämätön totuus, että meidän köyhä kunta ei saa ruveta kouluttamaan herroja lapsistaan."
"Niin, hm, kyllä Mäkeläinen oikein puhuu", kuului hyvin huonosti, mukisevasti muiden huulilta, ja Mäkelä asettui istumaan.
"Pahoinpa minä olen erehtynyt Mäkelän suhteen", lausui pappi paheksumista ilmaisevalla äänellä, "kun olen luullut että te kaikkein enimmin harrastatte edistystä tässä kunnassa, siis näytätte edistyksen aatetta noudattaneen siinä että on mentävä muiden etupäässä. Ei kansakoulu tulisi kunnalle mahdottomia maksamaan; valtio kun antaa opettajan palkkaamiseksi —".
"Minun taloni", keskeytti Mäkelä. "Ei ikään olisi tullut semmoiseksi kuin se on josei siinä olisi tehty työtä", kova paino viimeiselle sanalle.
"Minä en kiellä ettette olisi tehnyt työtä, päinvastoin kunnioituksella sen tunnustan", lausui pappi painavasti hänkin, — "mutta nyt ei ole kysymys mistään työlle vastakkaisesta toimenpiteestä. Kansakoulun tarkoitus on jakaa oppia kansan lapsille, oppia joka on heille hyödyllinen niin hyvin maanviljelemisessä kuin kaikessa elämässä. Eikä kunta kansakoulun takia häviä, kunta kun vain laittaa kartanon, antaa polttopuut ja valon ja muun sem…"
"Niin sepä se, siinäpä sitä on kyllä", keskeytti taas Mäkelä, "kyllä ne herrat nylkeä ja kiskoa osaavat (ääni värähteli katkeruutta). Sen minä sanon että ellei kuokita ja kynnetä niin nälkä näppii!"
Nämä viimeiset sanat oikein muistuttivat ukkosen jyrinää ja nyrkki kupsautti akkunanlautaan.
"Pysykää asiassa ja kuunnelkaa!" kehoitti pappi äreänlaisesti hänkin ja löi nyrkkiä pöytään.
Nyt Mäkelä heitteli suustaan ajattelemattomia soimauksia herroja vastaan, mainiten sen ohessa esimerkiksi, kuinka Tohulan Santeri ja muut sellaiset nurkkakirjurit osottavat että "herra ilman virkaa on kuin koira ilman häntää." Ja semmoisia herroja tulisi lukemattomia, jos kansakoulu olisi.
"Kyllä Mäkeläinen totta puhuu, niin hm", kuului epäselvästi eri tahoilta huoneesta, ja sanojat oikoivat käsiään, haukottelivat ja syljeskelivät. Vielä ottivat pappi ja Mäkeläinen muutamia kertoja yhteen suunaseilla, mutta silleen se kansakouluasia jäi.
Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti perään mutta kävi jälleen puhumaan:
"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota — nuo jalat tuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa on jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen tiedä kuin että — kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa sinustakin on jälleen tuleva… Hohoi" (Hän ajatteli pitkään.) "Kyllä se on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti raatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo — luullakseni näyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans." Hän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti "ottamaan." Erkki ei ottanut. Sitten hän jatkoi: "Niin kuin toisinaan on puhetta ollut jaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te nuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne tietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja tuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa kuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että — minä tarkoitan — neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin."
Heikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt tyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.
"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?" Hänen äänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli hitaampaa.
"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?" kysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta. "Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä nuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on saattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta."
"Hm." hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä — "on se eri kummallista ettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun seitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia aikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään pitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on: väsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua… Tästä minä olen tullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä on, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi." Hän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi: "Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä meidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki, on samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan, kansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki senkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla työnteolla, vehkeilemättä mitään muuta." Ääni sai lopulta katkeran väreen.
"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia tuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä talosta", päätteli vävy kiivastuneesti.
"Erkki, Erkki!" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä itkeä — "älä nyt noista isän puheista… Sinä et saa lähteä" —
"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'", keskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen: "Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei sitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan", sanoi hän katsoen vävyyn, — "sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut näkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä käynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla makaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni. Minä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja Hilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki ja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee pajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto Erkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille puhuttu. Huomenna tehdään kirjat." Hän nakkasi taas piironginlaudalta ryypyn suuhunsa.
"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä", kuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.
"Vanhuus, vanhuus voitti ukon", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja oli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että hänkin oli ottanut viinaryypyn.
Pellot saatiin sinä syksynä täydellisesti jaetuksi, osaksi niitytkin, mutta loput näistä ja metsänjako jätettiin tulevaksi kesäksi.
Eläkkeeseen vanhukset olivat määränneet 12 tynnyriä rukiita ja 3 tynnyriä ohria, 2 lehmää hyväkseen elätettäväksi ja villat 5 lampaasta. Tämän kaiken olivat nuoret isännät sitoutuneet, puolet kumpikin, suorittamaan joka vuosi niin kauan kuin vanhukset elävät, taikka kun jompikumpi heistä ennen kuolee, niin sitten toiset puolet kaikesta. Ja molemmat vanhukset olivat "saatettavat kunnialla hautaan", se oli talon luovutuskirjaan myös kirjattu.
Eräänä iltana tuli Erkki appivanhempiensa luokse edustupaan. Hän oli pari päivää vasta asunut Hilmansa ja piikatytön ja rengin kanssa uudessa tuvassa, ja näytti nyt hyvin tyytyväiseltä ja hilpeämieliseltä.
"Miltäs tuo rupee tuntumaan siellä uuden tuvan puolella?", kysyi appi ollen hyvällä tuulella hänkin.
"Hoo, mukavalta kyllä. Siellä näyttää kaikki paikat oikein uudenaikaisilta. Tulinkin juuri ajatelleeksi, kuinka vaari on laittanut tuon tuparadin sekä päältä että sisältä paljon nykyajantapaisemmaksi kuin tämä vanha tupa on. Kyllä kai te kuitenkin olette tarkoittanut että miehelle, jolla on uusia harrastuksia, piti laittaa sen mukaisen asunnonkin." Hän nauroi hienosti.
"Sinä semmoisilla päätelmillä nyt yrität minua pois tolaltani. En suinkaan minä ole tarkoittanut tuparakennusta juuri semmoiseksi kuin se nyt siinä seisoo. Ne nykyiset mestarit, nikkarit ja muurarit jopa timmermannitkin, ne tekee työn ihan toiseen malliin kuin ennen vanhaan tehtiin. Ei se nyt vanha kelpaa enää siinäkään. Ennen kelpasi paksu höylätty palkki penkiksi, kaksi leveää yhteensalvattua honkalautaa ristijalan päällä pöydäksi, mutta nyt pitää olla ruusauksilla koristetut arkkupenkit, samoin laatikoilla ja ruusatuilla laatikkolaudoilla ja sorvatuilla jaloilla varustetut pöydät. Samaan tapaan ne nyt laitetaan ovet ja sängyt ja tuolit. — Kaikki senkinpäiset erinomaisesti koristettuja sen suhteen, mitä ne olivat ennen. Siinä pitää olla kummallisia kierteleviä mutkia yksin torninreiässäkin, joka ennen tehtiin suoraa taivasta kohti. En minä suinkaan niin olisi niitä laitettavaksi tahtonut muun vuoksi, mutta kun kaikki nyt siihen tapaan laittavat, niin ei siitä pääse perhanoillekkaan."
"Niin, siitäpä vaari nyt huomaa että on semmoinen ikään kuin näkymätön pakko, joka väkisenkin vie muiden muassa eteenpäin. Minulla täytyy olla näin, koska muillakin on niin, ajattelevat ja päättelevät ihmiset, eikä vaarikaan ole voinut siitä mihinkään päästä."
"Olehan vaiti, äläkä väsytä minua noilla viisasteluillasi. Sano, mitä hyötyä siitä semmoisesta eteenpäinmenosta sitte oikein on?"
"Mitäkö hyötyä? Vaari sen mahtaa tietää toki yhtähyvin kuin minäkin. Penkkiarkut esimerkiksi ovat siitä hyvät että siellä sopii säilyttää kaikenlaisia työkaluja ja vaatteita, jotka penkillä ajelehtien ovat vaivoina rumennuksena. Samoin pöytälaatikot ovat sopivia pikkukapineitten säilytyspaikkoja. Penkkien, pöydän ja ovien ulkonainen kauneus ja siisteys se taas miellyttää silmää, jopa ilahuttaa mieltäkin. Ja savureiän mutkallisuudesta on siitäkin hyötyä. Muori on usein sateilla tuskistellut kun nokista vettä sataa keittopataan, ja miksei sitä sada, kun torninreikä, muutenkin hyvin suuri, tulee suorastaan pilvistä alas. Tämä haitta on niinsanotussa röörimuurissa poistettu."
"Miten niitä sellaisia mutkaisia rööriä sitten kolataan?" kysyi vanha Heta, joka paahtoi kahvia kakluunin edessä. "Kuinka semmoista myöten saa kuusennärettä luistamaan?"
"Kyllä niitä nuohata voi sukavalla kuusennäreellä niitäkin", vastasiErkki siihen.
Samassa tuli Hilma sinne ja kertoi että kauppias Kosola, josta Erkki oli puhunut, oli jo tullut kirkonkylään ja hyyrännyt kevarin pienemmän rakennuksen. "Tohulan Santeri on meidän tuvassa ja se siitä tiesi. Tavaroita kuulemma tuodaan kuorma kuorman perään."
"Vai jo on tullut", sanoi Erkki ja näytti riemastuvan. "Häntäpä käydään huomenna katsomassa. Kosola soittelee vaskitorvella, ehkäpä saadaan tulevaisuudessa soittokunta toimeen täällä."
"Soittelee vaskitorvella!" huudahti vanha Heta. "Oikeinko rupeavat Herran pasuunaa matkimaan? Ne on, niin kuin minä olen monta kertaa ajatellut ja sanonut, lopun ajat käsissä. Ei suinkaan Herra sitä kauan kärsi, että ihmiset matkivat hänen viisauttaan."
"Sano sitä", säesti Ylli mukaan. "En minä niin suuresti kummaksukaan sitä, että kartanot ja pellot edistyvät, mutta nuo tuollaiset kaikenlaiset perki-ihmeelliset uudet mielipiteet, ne pöyristyttää mua. Maailma on ihan varmasti mullin mallin!"
Toiseksi sunnuntaiksi sen jälkeen oli vanha Mäkelä kutsunut pastorin rouvineen vieraikseen. Vanhukset tahtoivat vielä entiseen tapaan nähdä seurakunnan opettajan luonansa. Iltapäivällä kello 3 ajoissa herrasväki tuli.
Kohtuullisen kahvin ja ruuantarjoamisen jälkeen, jonka vanhukset itse toimittivat, piti pappi raamatunselityksen uudessa tuvassa. Rouva, hienopiirteinen, vähän kalpea, saali hartioilla, istuutui pöydän taakse ja pastori pöydän päähän. Kaikki mäkeläiset, lukuunottamatta piikoja ja renkejä, asettuivat lähelle pöytärahille ja sivupenkeille. Kyläläisiä oli kokoontunut tupa joltisen täyteen. Vanha Mäkelä nytkin veisasi papin kanssa kilpaa, vaikka kyllä itsekin paheksui äänensä vapisemista.
Pappi oli valinnut aiheekseen apostoli Paavali sanat (I kor. 1:23, 21) "Me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juutalaisille pahennukseksi ja Grekiläisille hulluudeksi, mutta kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi." Hän puhui innokkaasti, puhui pitkältä tekstinsä alkusanain johdosta, tehden selväksi että "tämän maailman viisaus on hulluus Jumalan tykönä, kuten apostoli saman lähetyskirjan 3:n luvun 19 värssyssä sanoo. Maallisesti viisaat, jotka luulevat syviä ja korkeita asioita käsittävänsä, luulottelevat jotakin olevansa, ne ovat tyhmiä Jumalan edessä, sanoi hän, — vaan ne, kuin maailman edessä hullut ovat, vakuuttaa apostoli, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattaisi." Tätä hän teroitti kuulijain mieliin mitä moninkertaisimmasti ja vaihtelevissa lausemuodoissa, tuntikauden kestäneessä puheessaan.
Kun virsi päätteeksi oli veisattu selitti pappi olevan kuulijoilla vapaan sananvallan ja toivoikin hän että heränneet ja etsiväiset sielut kyselisivät häneltä neuvoja ja puhuisivat kokemuksistaan ristin tiellä hänelle. Siitä olisi molemminpuolista hyötyä. Kristityille oli hyvin valaisevaa ja vahvistavaa semmoinen keskustelu.
Kansa lappoi vähitellen ulos tuvasta; ainoastaan vanhempia ihmisiä jäi ja näyttivät muutamat kovin hartailta, muutamat enemmän miettiväisiltä. Edellisten laatuisiin kuului vanha Heta, joka katsoen allapäin virsikirjansa kansiin virkkoi pienellä, hartaalla äänellä: "Niin se on, Jumalan sanassa se on suuri viisaus kätkettynä, niinkuin pastori äsken sanoi. Hohoi. Kyllä sitä ihminen monasti luulee viisaammaksi muita, mutta mitä viisautta meillä on itsestämme! Ei mitään."
"Aivan oikein sanoo emäntä", myönsi pappi. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä kuin Jumalan henget ovat."
Ylli hyvin miettiväisen näköisenä valmistelihe jotain sanomaan. Ryähteli ja suurenteli harmaita vähän vanhuuden raukeutta osottavia silmiään.
"Pastori nyt tietää enemmän kuin meistä kukaan. Kuinka sen asianlaita oikein on? Tuota, tässä puheessa pastori selitti asiaa ihan toisin, minun ymmärtääkseni, kuin siitä kansakoulusta väitellessä. Pastori väitti silloin että ihmisellä pitäisi olla maallista viisautta, mutta nyt sanoi pastori siihen tapaan että maallinen viisaus on turmioksi autuuden asioissa. Ja sehän se pitää olla, niinkuin pastori sitä sanoikin, ihmisen pääpyrintö, autuaaksi tuleminen kuoleman jälkeen."
Pastori ja rouva katsoivat ihmetyksen ällistyksellä Ylli-ukkoon, Hetken perästä pastori sanoi: "Te olette ymmärtänyt selitystäni väärin. Ei oppi korkeakaan ja maallinen viisaus ole vahingoksi autuuden asiassa, kun ei vain ihminen kerskaile ja ylpeile opillaan ja viisaudellaan, vaan nöyrtyy ja rukoilee Jumalalta oikeaa viisautta ja sielun valaistusta."
"Taisin käsittää sitten väärin. Mutta ainakin pastori hyvin tarmokkaasti vakuutti että me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen itsevanhurskaille juutalaisille pahennukseksi, maailmanviisaille kreekiläisille hulluudeksi, ja sitä laatua minä olen opettajilta elämänikäni kuullut. Semmoinen oppi täytyykin olla oikeaa Jumalan sanan totuutta; ja pahoin pelkään että nykyaikana on villihenget liikkeellä silloin kun kouluja ja viisastumista tahdotaan."
"Ei — mutta teidän olisi pitänyt ottaa huomioonne sekin kun Paavali sanoo: 'kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi' Ja kutsutuita taas ovat kaikki, jotka kutsumuksen kuulevat. Kaikki ovat samanlaisia Kristuksessa, niin oppineet kuin oppimattomat, niin mies kuin vaimo, niin orja kuin vapaa. Mutta kaikkein tulee pitää itsensä niinkuin ei mitään olisi ja kokonaan uppoutua Kristuksen armon syvyyteen."
"No en minä sitten käsitä, minkätähden sitä niin usein ja kovasti saarnataan että maailmallinen viisaus on hulluus Jumalan edessä. Minä olen yksinkertainen mies, enkä käsitä muuta kuin yksinkertaisen autuuden opin…" Hän katsoi ajattelevasti lattiaan.
"Men nog är han en märkvärdig människa, den där gubben!" (Mutta, kylläpä tuo ukko on merkillinen ihminen!) puhkesi rouva sanomaan pastorille.
"Ja, han är en tänkare, han också", (Niin, hänkin on ajattelija) vastasi pappi, huokasi ja nojautui ajattelevana seinää vasten, kohottaen silmiään, joiden edessä lasisilmät välähtivät.
Vasta parin viikon perästä siitä kun ensin oli aikomus, tuli Erkiltä ja Hilmalta mennyksi kauppias Kosolaa katsomaan. Esteenä olivat osaksi olleet kiireelliset syyskynnöt ja muut semmoiset sulanajan työt ja sitä paitsi Erkki oli tuntenut kummallista masennusta mielessään siitä kun vanhukset niin ällistyivät silloin vaskitorvesta. Viime sunnuntaina he olisivat menneet, jollei pappi olisi silloin kutsuttu Mäkelään. Nyt kyllä oli arkipäivä, vaan menivät kuitenkin. Oli satanut ensimmäisen lumen, ja reellä he ajoivat.
Kosola oli oitis vastaanottamassa, paljain päin. "Terve tuloa! Olipa hauska että tulitte; olenkin jo kauan odottanut." Hän hääri niin liukkaasti, tuuli vain punervanvalkoista tukkaa tuopsautteli, kun siinä päästeli valjaista hevosta taluttaakseen sen talliin. "Johan siitä taitaa olla kaksi vuotta kun olemme toisemme tavanneet."
"Muutamaa viikkoa vaille muistaakseni. Minä kovasti ihastuin kun sain kuulla että sinä olit jo tullut tänne, ja päätimme oitis lähteä katsomaan. Mutta niinpä se jäämistään jäi tähän asti. — Ettekös te ole kerran jo toisianne tavanneet", muistutteli Erkki, katsoen vaimoonsa ja kauppiaaseen.
"Joo, joo, joo, kyllä me tulimme jo esitellyksikin Rinta-Jokelassa. — Mutta kovasti sinä olet vakaantunut täällä ollessasi! Mehän sitä oltiin iloisia poikia ennen."
"Kylläpähän sitä mies vakaantuukin kun saa maailmaa kokea", myönteliErkki hymyillen.
"Minä se olen aina vieläkin iloinen poika ja yksinäinen mies", huomautti kauppias sisälle tultua. "Mutta kyllä tuo kevarin Hilda-tytär keittää meille teetä, minä käyn pyytämässä." Äkkiä hän pujahti ulos, mennäkseen isosta tuvasta Hildaa tapaamaan, laisinkaan huomioonottamatta vieraiden kohtuullista teeskentelyä, ettei nyt olisi semmoisiin vaivoihin pitänyt ryhtyä.
"Nii-ih, yksinäisellä miehellä täytyy edes jotain huvitusta olla", virkkoi hän takaisin tultuaan ja viitaten pöydällä oleviin vaskitorveen ja viuluun lisäsi: "Ne on minun huvitukseni kaupanteon ohella." Sieppasi sitten torven huulilleen ja puhalsi "Porilaisten marssia", jonka sävel loitsi riemun tunteita tuohon kolmihenkiseen seuraan.
"Kyllä se tuo sävel tosiaankin virkistyttää ihmistä, se oikein kuin vuodattaa hilpeyden nestettä mieleen!" ihasteli Erkki. "Meidän pitäisi välttämättömästi saada tänne soittokunnan."
"Jaa, mutta ruvetaanpa puuhaamaan sitä. Kyllä minä rupeisin harjoituttamaan muutamia tuntia parina kolmena iltana viikossa. Sinä nyt ainakin tulet yhdeksi jäseneksi, mutta mistä saataisiin muita?"
"Kyllä siinä on vaikeuksia täällä, jossa ei edes ole kansakoulunkäyneitä nuorukaisia. Mutta minä tiedän kuitenkin pari nuorta poikaa, jotka soittelevat kanteletta, semmoista virsikanteletta, ja osottavat taipumusta sävelharjoitukseen. Ne ovat meidän naapuritalon Kalle-poika ja eräs nuorukainen tuolla Rannan kylässä, Jaakko Kaiku, joka on ollut pari lukukautta kansakoulussakin."
"Ja minulle tulee tänne kauppapalvelija, jolla luulemma on taipumusta soittoon. Minä, sinä, ne kaksi nuorukaista ja minun kauppapalvelijani — siinä olisi jo viisi. Kyllä pitäisi ehkä olla seitsemän."
"Monta mutkaa siinä kyllä on. Mistä saataisiin ensin torvien hinta, kun luultavasti eivät kaikki jaksaisi eivätkä hentoisi torveaan itse ostaa. Ne hankaavat täällä hirmuisesti vastaan kaikkia uusia pyrinnöitä. Tuo mun appivaarikin se on ankara vastustamaan kaikkea uutta. Panen minä kuitenkin puumerkkini sen vakuutuksen alle, että yrittää tulee."
"Onko se appesikin semmoinen vanhoillinen!" huudahti kauppias, ivallista säettä äänessä.
Erkki vain nyökäytti päätään ja henkäsi syvään.
"Kukas sitten jos ei isä!" puhkesi Hilma sanomaan. "Sitä ei uskoisi kuinka se panee kovasti vastaan aina kun vain mikä asia käy toisin kuin hänen aikoinaan. Mutta kyllä se jo toisinaan myöntää, että ei siinä taida mikään auttaa estämään niiden puuhia. Niinpä tässä —"
"Kas, pastori Stenroth ajoi pihaan", havautti kauppias ja juoksi ulos. He tulivat yhdessä. "Sepä sopivasti sattui", sanoi pappi ja veti lasit silmiltään. "Minä aijoin sunnuntaina siellä kotonanne puhua kanssanne kansakouluasiasta, mutta eipä siinä ollut hyvin tilaisuuttakaan. Aikomukseni näet on kohdakkoin jälleen kuuluttaa kokous kansakouluasiasta. Minä kuitenkin toivon että asia lopultakin menee läpi."
"Se on tehtävä", innostuttivat yhdestä suusta kauppias ja Erkki pastoria.
"Mitä mahtanee sanoa appi-ukkos", sanoi pastori katsoen Mäkelän Erkkiin. "Sillä on hyvin merkillisiä ajatuksia sillä ukolla. Minä en sano että hänenkään ajatukset olisivat merkitystä vailla. — Tokkopa hän kokoukseen enää —."
"Mutta meillä täällä on ollut puheena soittokunnan perustaminen", keskeytti Kosola ja lisäsi leikillisesti, "pastori ei kumminkaan mahtaisi ryhtyä soittokuntaan, mutta kyllä se tarpeen olisi."
Pappi ihmetteli vähän, naurahti ja sanoi sitten: "Soittokunta soittokuntanaankin: jospahan edes kansakoulu saataisiin aikaan." Mutta hänellä oli kiire, oli vain tullut kahvia ja mannaryyniä ostamaan.
Teetä toi Hilda, valkoverinen, ujo tyttö sitten. Pastorinkin tuli juoda. Puheen käänsi Kosola sen jälkeen kauppa-aikeisiin. "Täällä näytti kauppa käyvän hyvin. Hänen tulonsa tänne", arveli kauppias, "oli hyvin tarpeen. Kolun kauppias, eli miksi 'Haltusen porvariksi' ne sitä sanoo, kuuluu täällä olleen kovasti ruhtinaallinen, kuuluu kiskoneen mahdottomia korkoja velallisiltaan ja aivan hävyttömästi kohdelleen kaupantekijöitä, jolleivät hyvinkään suuria kauppoja käteisellä tehneet. Semmoista epäkohteliaisuutta ei tulla hänen puodissaan osottamaan. Hän tahtoi pitää hyviä tavaroita mitä halvimmista hinnoista, ja kohtelu tulee olemaan sivistyneen kohtelua. Ja olihan parannusta kauppa-alallakin pidettävä edistyksenä."
"Pakana kun panee kauniisti." Yllin silmissä näkyi riemullisuutta.
"Semmoistakohan se on taivaassakin kun ne pasuunat soi ja enkelit laulaa!" huudahti Heta iloissaan ja arveli hartaasti perään: "Kaikki pyhät yhteen pauhaa enkelten joukon kanssa."
Ja kauppias Kosola soitti torvellaan "Maamme" laulua Mäkelän uudessa tuvassa.
"Niin, ne on säveleitä ne", varmensi Erkki Kosolan lakattua puhaltamasta. "Ei vaari eikä muori enää väitä että soitto olisi hirmuista Jumalalle, vaikka se on maallistakin laatua."
"Maallistako se tuo olikin?" kysäisi muori hämmästyneesti.
"Se on isänmaallista", vastasi Kosola siihen naurusuin. Ja sitten hän rupesi soittamaan virttä: "Sen suven suloisuutta"…
"Tämä on taivaallista", sanoi hän soitettuaan sen virren sävelet.
"Yhtä kaunista kumpikin, vaikka ihan erilaista", vakuutti vanha Heta.
"Pirut ainakin pakenevat kun tuollaista heleää ääntä kuulevat."
"Soitappa vieläkin", kehoitti Ylli. Kosola soitti "Porilaisten marssin."
"Mutta oikeinpa tuntuu vanhoissa jäsenissä siltä kuin olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi." Kyynel vierähti ukon poskelle.
"Jos te kuulisitte kokonaisen soittokunnan soittavan, niin sitte te vasta riemastuisitte. Tämä on nyt ainoastaan tenoori, se tahtoo sanoa ensimmäinen ääni, joka onkin paras. Mutta kun koko soittokunta soittelee, niin silloin monta erilaista ääntä raikuu yhtaikaa sopivassa sopusoinnussa."
Vanhukset kumpikin myönsivät sitten että jos kaikki uudenaikaiset touhut olivat tuommoista laatua, niin ei niissä sitten mitään pahaa olisikaan. Hetken aikaa mietittyään Heta kuitenkin arveli että "sanotaan sanassa pirun kans pukevan itsensä toisinaan valkeuden enkeliksi. Ja kuka sen tiesi milloin ja missä muodossa se ilmestyisi."
"Ole vaiti", muistutti Ylli siihen leikillisesti, "ei se ainakaan soittamaan pysty, se ruman henki."
"Muistathan ukko Pelikuuttivainaan, jolla piru soitatti niin että kynnetkin sormista lähtivät." Heta näytti jo täydellisesti epäilevän soiton ylevyyttä.
"Kylläpä ne on hupsuja ihmisiä nuo vanhat akat täällä!" kuiskasi KosolaErkille, he kun istuivat vierekkäin penkillä.
"Se on totta, mutta kyllä niitä on muuallakin yhtä hupsuja", vastasiErkki hyvin hiljaa.
Vanhukset lähtivät samassa omalle puolelleen.
Hilma, joka oli ollut peräkamarissa, tuli nyt tupaan. "Ihmeen kauniilta kuului soitto tuonne kamariin."
He kaikki kolme menivät kamariin. Kosola, joka kehoitettuna istui soututuolille, kehui kamaria miellyttäväksi.
"Täällä on niin puhdasta, kauniit matot, aistikkaasti tehdyt ja maalatut piironki, sänky ja pöytä."
Nuoret miehet sitten siinä kahvin juodessaan lupasivat toisilleen, että koettavat saada lujan edistyspuolueen toimeen tässä kunnassa.
"Näitä voi vetää vaikka mihin suuntaan näitä tämän kuntalaisia, kun vain pontevasti asian esittää", päätteli Erkki.
"Kun nyt tulee kokous kansakoulusta", muistutti Kosola, "niin silloin on esiinnyttävä pontevasti. Ketä sinä tiedät, että varmaan tulisivat puolustamaan kouluasiaa."
— "No epäilemättä Tanhunen, Siiponen, Ollila", hän luetteli niitä kymmeneen asti, ja lisäsi: "kaikki ne kun vain on joka käy pontevasti etupäässä. Ne eivät ole tähän asti mitään itsenäisyyttä osottaneet, vaari on kaikessa ratkaisevan sanan sanonut. Mutta nyt…"
"Minä olen joskus ajatellut sitä että kauankohan tuo pastori Stenroth on edistyspuolueen miehiä. Sanomalehdissä näkee jo tuon tuostakin uutisia että papit hankaavat vastaköyttä sivistyspyrinnöille. Ja oletko lukenut Jussin kirjeitä — Savossa — viimetalvisilta valtiopäiviltä?"
"Ei. Minulla on ainoastaan Uusi-Suometar ja Waasan Lehti."
"Sinä et sitten tiedä 'mustasta seinästä' mitään." Hän selitti mitenkäJussi kuvasi valtiopäivillä istuvia pappeja.
"Ei, kyllä tämä meidän pappi on edistyksen mies. Mutta saarnoissaan se menee sitä vanhaa latua." Hän kertoi sitten, kuinka vaarinsa oli toissa sunnuntaina ottanut papin kanssa yhteen eräästä raamatullisesta ongelmasta. Se oli tapahtunut raamatunselityksen jälkeen eikä hän ollut siinä läsnä, mutta niin ja niin oli vaari kertonut.
"Mutta onpa sillä ukolla älyäkin", sanoa revautti kauppias aika naurulla.
"Voi voi minkälaisia porsaita nuo lapset on!" pani Hilma kun siinä vanhan tuvan peripenkillä joi kahvia Kaisan ja Heikin kanssa.
"No tietäähän nuo kenekset; semmoisiahan ne on aina." Kaisa tuota sanoessaan lähti ottamaan päreorrelta piintyneenlikaista pyyherasua, jolla sitten pyyhki velliä pois pikku Riinan suun ympäriltä ja rinnan edustalta.
"Kalle samanlainen porsas. Hyi!"
"Mitä sitä on nyt pitänyt moiseen siivoon itseään laittaa", nuhteli äiti ja pyyhki pois vaatteista ja suun ympäriltä velliä. "Oletteko te, sen siat, kaataneet velliä pöydälle tuolla lailla!" ärjäsi hän huomattuaan mitä oli tapahtunut, ja lyödä pänttäsi poikaa korvalle. Poika itki. Heikki naurussa suin katseli tuota kaikkea, ja laskettuaan kahvikupin kädestään pöydänlatvalle, lähti pihalle halkokuormaansa purkamaan.
"Ja pikku Ylli rypee ja leikittelee porossa takkakivellä. Moista siivoa ei Erkki ainakaan kärsisi, ei ikipäivinä!" Hän meni ja nosti poikasen lattialle seisomaan, puisteli poroa sen vaatteesta ja puhalteli lapsen rupisia käsiä.
"Älä kesken kiittele", tokaisi Kaisa suutahtuneena samalla kertaa lapsiin ja Hilmaan. "Annappa olla kun teillekin tulee keneksiä puoleen tusinaan asti, niin saattepa nähdä mitä siivonpito maksaa."
"Meidän pöydällä ei koskaan pidetä ruokia kaiken vuorokautta vaikka olisi lapsia kaksi tusinaa. Eihän sitä viitsi mikään nähdä kun pöytä on aina kuin lähtevä laiva. Siinä kuivavat ja pahenevat silakat salkkarissa, ja kori järsityitä leivänpaloja kukkurapäänä kököttää keskellä pöytää. Kärpäset ja rusakat kämpivät vellin tähteissä ja puuronlopuissa. Ei luulis ihmisten saattavan syödä. Ja siellä sitten lapset ovat aina kyns—"
"Hohhoh hohhoh, kuinka Mäkelän Hetan tyttärestä on tullut fiini rouva! Tuskinpa se on ennenkään niin herrallisen puhdasta tässä talossa ollut." Kaisan sienteät kasvot kävivät nyt oikein punaisiksi ja askareikseen rupesi taittamaan luutaa ovenpuolella takkakiven vieressä olevasta varpukasasta.
"Sanon minä vieläkin ettei meidän tuvassa semmoista sianruuhenmoista pöytää koskaan pidetä. Siinä sitten lapset nenineen kynsineen tahrivat ruokain kanssa yhtämyötään. Ei sitä tarvitse siihen vetää että minä olen Mäkelän Hetan tytär. Kyllä minä olen ihmisiä muuallakin nähnyt ja ainakin kuullut kuinka oikeat ihmiset pöytänsä pitää. Heti se siivotaan ja pyyhitään kun syöty on. Eikä ne anna lapsensa porossa peppuroida ja muuttavat ne vaatteetkin lapsilleen ettei niiden tarvitse kuukausia paksulikaisissa ketaleissa olla niin kuin sinun lapses."
Samassa tuli vanha Ylli tupaan ja meni pöytärahille istumaan. Kalle itkuisena pyrki hänen polvelleen ja vaari otti, vaikka moitti hänkin ja sanoi: "ööh porsas kun olet törkeä."
Kaisa ei voinut vaarinkaan nähden itseään hillitä "Niin, niin, Erkiltä, Erkiltä sin' olet kaikki kuullut ja oppinut", tuiskusi hän. "Muuten et mitään tietäisikään, mutta se Erkki on sinulle kullanpoika se."
"Niin onkin. Kyllä se tietää vähän enemmän kuin sinä, lika-myyräin emä." Itkua pusertaen Hilma lähti tuvasta ja Kaisa viskasi luudanteelmänsä hänen hameelleen ovella.
"No no perhanoitako nyt riidellään!" pahkasi Ylli-ukko, joka suurella silmin oli katsellut nuorten emäntäin kohinaa.
"On olevinaan kuin mikä rouva, vieläpäs tässä hipales!" Kaisan ääni kuulosti itkuiselta ja hän paineli silmiään kaadillaan.
"Haa, kyllä se on totta kun sanotaan että: 'ei kako kauvan satamatta tuule eikä akat kauvan itkemättä riitele'."
Hetakin tuli samassa tupaan ja äkkäsi pian Kaisan nurrutuulen.
"Mikä nyt on nenään pistänyt?"
"Tuo uuden tuvan rouva täällä oli komentelemassa. Hän on niin puhdasta että pois, pois tieltä!"
"Riitelemiselläkö se kahvinjuonti päättyikin! Kahvillehan sinä lupasit sitä käskeä." Heta naurahti ivallisesti. Sitten hän mankutti:
"Kyllä se Hilma onkin liiaksi olevinaan, se on heti pienestä tytöstä alkain mielinyt kummallisia, juurikuin olisi herrain tyttö. Kokemusta puuttuu parkaselta vielä. Ei sitä siivoa ole niin helppo pitää kun on paljon mukuloita. Ei sitä semmoista tyhjänpäiväistä siisteyttä kuin uudessa tuvassa pidetään, ole tähän asti nähty muualla kuin herroissa. Saas nähdä mitenkä talon käy, kun herroja yritetään matkia. Ei — kyllä on parasta mennä siinäkin vanhaan tapaan. Monta kelpo ihmistä on jo kasvanut sen vanhan tavan mukaan. Mutta mikäs siivonpito niille uudenaikaisille puhtaudenpitäjille kelpaa. Hohoi…"
"Jaa… Ne on akkain asioita ne", päätteli Ylli noin vain itsekseen.
Talvi oli jo kevätpuolellaan. Heleän kirkkaana loisti aurinko selkeältä taivaalta ja sulatti lempeällä lämmöllään lunta maassa ja katoilla, joiden räystäiltä suuria vesipisaroita valui alas.
Kevättalvisen ilman raitis helakkuus loi ikään kuin toivehikkaamman muodon muuten yksinkertaiselle matalarakennuksiselle kirkonkyläryhmälle, jonka keskellä puinen kirkontorni ristineen ylimpänä silmään osui ja ajatuksetkin leijailemaan pani. Tuo näkymätön kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja virvokkaat tuulelmat vaikuttivat ihmisten mieliin hilpeyttävästi ja toimintahalua herättävästi. Niinpä kevarin pihaan tuleskelevat miehet näyttivät tavallista vilkkaammilta ja puhelivat useammat uutterasti keskenään. Olipa moni ennen välinpitämätön mies nyt oikein kuin vähän jännityksissään. Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola olivat erittäin toimeliaalla päällä. He menivät puhuttelemaan isäntiä toista toisen perään ja selittivät heille kansakoulun tarpeellisuutta ja hyötyä. Pappi Stenroth ajoi pihaan, ja heti he häntä kättelemään. "Nyt on yritettävä oikein miesten pontevuudella", kuiskailtiin siinä kolmen kesken.
Miehistä täyttyi kevarin suuren tuvan penkit jopa takkakivikin. He ottivat esiin visapiippujaan, kaivelivat "perää" suuhunsa, täyttivät pesiä kessuilla täysinäisistä kukkaroistaan ja alkoivat poltella. Mutta kun pappi sitten tuli tupaan, niin ottivat miehet lakit päästään ja näyttivät häpeävän piippujaan. Elikkä oikeammin tiesivät he, ettei pappi kärsi kessunsavua.
Kuntakokouksen puheenjohtaja, vanhanpuoleinen, maltillisen näköinen ukko istuu pöydän takana. Pappi, Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola asettuivat pöydän päästä sivuikkunaan päin.
Pappi nousi seisomaan ja lausui: "Minä oikeastaan olen vaatinut tätä kokousta pidettäväksi, mutta katsoin että asia kuuluu kunnan — eikä kirkon kokoukselle. Ystävät, läsnäolijat! Tiedonhalu on ihmiselle omituista, eikä tätä halua saa tukahduttaa. Meidän ei sovi kieltää opinhaluista oppimasta, päinvastoin meidän tulee pakoittaakin nuorta kansaa oppimaan sitä mikä hyödyllistä ja terveellistä on niinhyvin heidän sielunsa autuudeksi kuin luonnollisen älyn kehittymiseksi. Sitä ainoastaan tulee meidän pitää silmällä, mitä tietoja lapset ja nuori kansa saavat. Turmiollisilta tiedoilta meidän tulee heitä varjella ja rukoilla Jumalaa varjelemaan. — Ja minä toivon että kunnan miehet ovatkin jo sitä mieltä että kansakoulu on aivan kohtuullinen vaatimus nykyaikana, jolloin taitavuus ja tiedot tulevat lähes kaikilla elämän aloilla kysymykseen. Ajatelkaa, tehkää suotuisa päätös sovinnossa!"
"Mitä miehet nyt sanoo siihen asiaan?" kysyi puheenjohtaja arvelevasti.
Isoon aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin muutamia syljeskelyjä. Erkki lopetti hiljaisuuden. "Minun mielestäni asia on ihan selvä, ettei siitä pitkiä arveluita tarvitse olla. Koulu on perustettava ja rakennustöihin on ryhdyttävä heti."
Taas hetkinen hiljaista. Mutta sitten rupesi eri tahoilta kuulumaan puoliumpinaisia ääniä: "Mistäs rahoja tulee? Kuka kukkaronsa avaa? Täytyykö nyt töllinsä hävittää kansakoulun tähden? Onpa jotain! Hm!" Ja noita kyseleviä ja ihmetteleviä ääniä olisi jatkunut kuinka pitkältä, jollei Erkki olisi puhumaan ruvennut.
"Mistä rahoja tulee, täytyykö nyt töllinsä hävittää!" matki hän. "Mistäs rahoja tulee viinaan ja muihin väkeviin? Ja onko kauniimpaa hävitä konnultaan viinatulvan kuin koulun tähden? Kumpi tuo katkerampia seurauksia? Sopii vertailla juopon kurjaa kotielämää, riitoja ja tappeluita arvostaanpitävien ymmärtäväisten ihmisten elämään." (Mukinaa kuului: Juohan länsmannikin, ja kai se on kouluja käynyt ja oppinut). "Eikä siitä talot häviä", jatkoi Erkki pikkusen kuunnahdettuaan. "Vaikka tämä kunta on pienenlainen, ei se kuitenkaan niin pieni ole, eikä niin köyhä, ettei täälläkin karttuisi kansan kädestä. Onhan täällä nykyään puolitoistasataa taloa, joskin useammat niistä pieniä, ja torppia ja mökkejä yhteensä lähes kolmesataa, ja väkeä kaikkiaan noin 3000 henkeä. (Ylli Mäkelä avasi oven, ja hämmästyksen puna levisi puhujan kasvoihin, mutta kuitenkin hän jatkoi). Häviäisikö talo siitä että sen puolesta uhrattaisiin esimerkiksi kolme markkaa vuodessa lasten opetuksen hyväksi? Ja häviäisikö kukaan yksityinenkään pikku uhrauksista sivistyksen eteen? Vai onko edullisempaa tuhlata monia kymmeniä, ehkäpä satojakin markkoja turmeleviin väkijuomiin? Minä kysyn vain. (Onhan se kiertokoulu, kuului taas.) Jos rakennuskustannukset tulisivatkin vähän rasittaviksi — eikä ne kovinkaan rasittaviksi tule, kun on melkein joka talolla hirsimetsääkin, — mutta jos ne olisivatkin suuremmat, niin opettajan palkkaus ja kotitarpeet eivät tule suuresti rasittamaan. Valtio nimittäin maksaa kansakoulun opettajalle rahapalkkaa." Vielä hän selitti pitkältä kansakoulun tarkoitusta. "Ei se ollut mikään herrain koulu, se olikansankoulu ja siis kaikille kansalaisille aiottu." Hän oikein innostui lopulta eikä enää huomannutkaan että vaari ällistyksissään kuuhoili ovisängyn laidalla.
Kauppias Kosola rupesi puhumaan. Hän ei ymmärtänyt minkätähden ihmiset olivat niin — tyhmiä, teki hänen mielensä sanomaan, että edes tuli kysymykseen vastustaa kansakoulun perustamista. Sitten selitti kansakoulun välttämätöntä tarpeellisuutta. Varsinkin joilla oli jotakin äffääriä toimitettavana, täytyi olla kansakoulun käyneitä.
"Minä olen kyllä nyörit käsistäni heittänyt nuoremmille", alkoi Ylli vähän vapisevalla äänellä. "Mutta pyydän kuitenkin että kokeneen, vaikka pian hautaanmenevän ukkorasun mielipide otettaisiin huomioon, — tuota tuokkeroista… Minä en enää jyrkästi väitä ettei kansakoulu tulevaisuudessa synny tännekin. Mutta nyt vielä kumminkin saisi muutamia vuosia se asia viivähtää. Ei kestä kunnan varat, kun kirkkokin kaipaa korjausta. Ja tietysti nyt Herran temppeli on pantava etusijaan. Eiköhän miehet ota tuota asiaa miettiäkseen?"
"Joo kyllä vanha Mäkelä on oikeassa, hm-hm", kuului usealta taholta.
Pappi huomautti tähän että kirkko tietysti oli korjattava, mutta ei se aivan suuria kustannuksia nielisi, kun katto vain tarvitsisi perinpohjaisempaa korjausta. Mutta tästä hän pitää kirkonkokouksen. Kyllä kansakoulu oli nyt päätettävä perustettavaksi.
"Sen alle puumerkki", päättivät nuori Mäkelä ja Kosola. Edellisen kasvoista kuvastui sisällistä taistelua.
"Nouse harmajapään edessä ja kunnioita vanhan kasvoja, sanotaan sanassa, mutta eivät nämä nuoret miehet kallista korvaansa vanhuksen sanoille", Yllin äänellä, vaikka se vapisi, oli juhlallinen sointu.
Tuskasta oikein pakahtumaisillaan sanoi Erkki tulisen kiivaasti:
"Tämä on valkeuden taistelua pimeyttä vastaan. Ja sanoohan Kristuskin:'Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään'…"
Ällistyneinä katsoa töllöttivät miehet Erkkiä. Vielä useat sitten Yllin johdolla verukehtivat moneen kertaan vastaan, pitkällisesti kaikenlaisia syitä esitellen. Mutta eivätpä Erkki, Kosola ja pappikaan vaiti olleet. Runsaasti kolmituntisen, osaksi kouluhuoneen paikkaakin koskevan keskustelun perästä, tultiin tämmöiseen päätökseen: "Kansakoulu perustetaan, ja avataan jos mahdollista tulevana syksynä. Kunnalle karttuneet ja vasta tulevat viinaverorahat luovutetaan kansakoulun hyväksi." Koulun paikaksi määrättiin Erkin tahdosta Vehkakunnas, vähän matkaa etelään päin Mäkelän kartanosta. Erkki lupasi paikan yhden tynnyrin-alan peltomaineen ilmaiseksi. Hirsiä tulee jokaisen talon tuoda osaltaan jo tänä kevännä hangen aikana, salvumiehet ja nikkarit palkataan. Timpraamaan ryhdyttävä heti kun hirsiä saapuu, vaikka kivijalan lopullinen laskeminen täytyy lykätä sulan maan aikaan.