Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta, olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, — ainakin toiset puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat, syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.
Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto, ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa, siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta loppuisi…
Ja nyt oli käynyt sillälailla… Ja hän katui että luovuttikaan talonsa pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä, sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut. Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan… Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti. Lempoko tuota aavisti.
Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään…
Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja kalkatus… Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia. Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä, vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo poika, Santeri — heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks viraton herra, elikkä hännätön koira… Ei… välttämättömästi hän tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa eikä hommata turhia…
"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"
"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä Savon maassa näihin aikoihin."
"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti. Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.
"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."
"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."
"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."
"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä — isännäksi minä vieläkin sanon — eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."
Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.
"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia valitusasioita ennenkin toimittanut?"
— "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa." — Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret. Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", — niin loppui valituskirjoitus — "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."
Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.
Kesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä viheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään venyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka näyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin viehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään ja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin taas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan mahtavana.
Tuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se tuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon oli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli tapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä, sitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi mieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se toi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja suurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti oltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin vuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti liiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän kirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään ja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti. Sen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti yksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan hevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti ihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma kolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään. Tulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä olevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu oli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa viljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi kovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä maailmaa säästi.
Muistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat koettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan heitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi kuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien onnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat kateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä Herra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin antanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset kymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.
Kovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea muistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja, lähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi pitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja hyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä tahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.
Muuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista menoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi, tuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin, yhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla timprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös kuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden toivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat. Silloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!
Hänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta kuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että metsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana tunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä takausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien perintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki saaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki täytyy tulla noin menetellessä.
Kevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä Mäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se nyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää heinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista tuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat Yllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen tulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen viikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita kummallisia konelaitoksia!
Ja kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut raittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään oli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty silloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat rapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin ollut.
Tästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut: "Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin", ja voihan sitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin. Näihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia kohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia juoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä penniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi hänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi. Ja sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko veli pahenee.
"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio", tapasiYlli siihen ivallisesti vastata.
Kerran — se oli syyspuolella kesää — olivat Mäkelän vanhukset ja kummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman päässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin myös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä lähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa oivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään joitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä vaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän eikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa kovasti tahtoi.
Aamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin surkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.
"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin".
Vanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja Hilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan. Viimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli tänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla rapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli, että kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa. Kaisa itki ja haukkui.
"No ei se usein tapahdu", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella itseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka päättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.
"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi", huokasi hän syvästi perään.
"Siitä on hyvä ettei Erkki juo", ihanteli Hilma.
"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi olla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä sitten rentuille tapahtuukaan!" Erkki näytti voitollisen varmalta. Hänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.
Ylli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten hän sanoi vähän arvellen:
"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys.Ihmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa."
Puhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa raittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää mitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat saamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon viimeinen ryyppy!
Tullut oli kansakoulu. Siellä se oli "opinpaja" Vehkakunnaalla. Ei ollut auttanut valitus kuvernööriin. Syyskuun lopulla, siis lähes puolivuotta viipyneenä, oli vihdoinkin kuvernöörin päätös saapunut ja velvoitti kunnan oman päätöksensä mukaan perustamaan kansakoulun heti. Ei siitä kuitenkaan "heti" olisi mitään tullut, jollei Erkki Mäkelä omaa päätään noudattaen ja omien uhraustensa uhalla olisi rakennuttanut kansakouluhuoneusta sitä vauhtia, että se oli jotenkuten valmiina samaan aikaan kun kuvernöörin päätös saapui. Opettajaa oli alkuun hankittu yksityisesti, mutta kun se oli seminaarin läpikäynyt, pidettiin heti jotenkin varmana että hän tuli saamaan paikan siinä koulussa varsinaisena opettajana ja valtion palkalla. Kalle Kosola on hänen nimensä ja edellisenä kevännä seminaarista kokelaana laskettu. Hän oli veljensä kauppiaan luona asunut kesää ja tullut siten tunnetuksi Erkille ja muille kunnan miehille.
Niin kyllä se oli kummallista että heidän harmaapäinä, haudan partaalla piti näkemän ajan, jolloin kansakoulu oli heidän kunnassa, eikä ainoastaan kunnassa, vaan vieläpä Mäkelän maalla, pikkusessa matkaa kartanosta. Tuolla aina näkyvällä Vehkakunnaan mäellä… Mutta olihan heistä aika jättänyt. Maailma muuttuu, kummallisesti mullistelee. Turhaa sitä vastustaa. He lähenevät kiirein askelin hautaa…
Tätä vanhukset tuumailivat laskiaissunnuntaiaamuna. Ei sentään Heikki ollut pannut vielä poikiaan kouluun, eikä moni muukaan. Lupaa Heikki pikku Yllin panna, kun se kykenemään rupee.
"No jospa tuo nyt herra yhdestä pojasta tulis. Jos tulis pappi, niin se olis jotakin." "Jotka monta autuuteen johdattaneet ovat, niiden pitää sitä kirkkaamman kruunun saaman", arveli Heta. "Mutta jos opettaa väärin pappikin ja näyttää pahaa esimerkkiä, niin joutuu alimmaiseksi pahaan paikkaan. Ei se ole niin papinkaan helppoa. Hohoi." — "Älä nyt turhia huolehdi", lohdutteli ukko, "kyllä siinä monta matkaa on ennenkuin Ylli-pojasta pappi tulee, jos kouluunkin pannaan."
Samassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.
"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa. Minkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa veisaamaan."
"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten mukaan ovat tulleet." Äidin ääni oli valittavainen.
Tytär luki harvakseen;
"Mutta mieli sokeentuiMeiss on synnin sumusta,Tahtommekin turmeltunutKaikk on lankeemuksesta.Katso, Herra, eksymme,Työmme, aivoituksemmeHarhailevat luotas kauas;Se vie sielustamme rauhas".
"Eikö se luista kauniisti?"
"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo viimeiset säkeet:
"Työmm ja aivotuksemmeHarhailevat sinust kauvas,Siit' on sielumm surkiass vaivass."
Hän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa virsikirjassa sanotaan.
"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi. Hyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis tohtivankaan…"
"Mutta etkö sinä lapsi-parka ymmärrä minkälaisia ihmisiä ne on joita Jumala poies potkii! — Kyllä ne uuden virsikirjan virret kauniilta kuuluvat, mutta ne ovat ihmisten kaunistamia. Eksytykset tulevat kauniissa muodossa ja ovat sitä vaarallisempia. Vanhassa virsikirjassa on Jumalan sana semmoisena kuin hän itse on sen meille ilmoittanut."
"Voi voi kuinka lyhyesti te äiti käsitätte. Eihän Jumala ole antanut suorastaan muuta kuin raamatun, tuskin sitäkään kaikkia. Virsikirjahan on vanhakin ihmisten tekemä. Eikös niin isä?"
"En minä häntä tiedä", vastasi ukko vähä yreästi. "Papit taitavat tietää. Mutta kyllä se on totta että tuo uusi virsikirja on alusta loppuun ihan nurinpäin kokoonpantu. Vanha virsikirja alkaa virrellä: 'Nämät ne kymmenen käskyy ovat', Mutta uusi alkaa adventtivirrellä. 'Iloitse morsian, Ja riennä vastahan', niin niin kai siellä ensimmäiset sanat kuuluu. Ja semmosta sekasotkua se on alusta loppuun saakka."
"Mutta adventtisunnuntaistahan kirkkovuosi alkaa."
"Tuolla se on ukon suuri virsikirja viratonna piirongin päällä. Toissa pyhänä kantoi sen kirkosta kotiin. Se joka niin kauan on kelvannut, ei kelpaa enää! 'Hajota henget ynsiät, Kuin ovat viekkaat, viriät, Ain outoi edes ottamaan, Sun selkiää sanaas sortamaan!'" Huokaillen hän lausui nuo sanat.
"Useinhan sitä muistaa kun näkee tuo virsikirjan tuossa että niin sitä silloin ja silloin veisattiin. Nyt ne on veisuut veisattu…"
Erkki tuli sanomalehti kädessä.
"Nyt vaari ja muori ihastuvat sanomalehtiin ja kaikkiin uudenaikaisiin touhuihin, kun kuulevat kuinka täällä kehutaan meidän kuntaa edistyväksi kunnaksi." Hän luki sieltä: "Kansakoulu oli vastuksista huolimatta saatu toimeen. Soittokunta oli pitänyt ensimmäisiä harjoituksiaan. Raittiusseuraa puuhataan. Uusi virsikirja oli otettu veisattavaksi kirkossa." — Noista kustakin asiasta kerrottiin seikkaperäisesti ja ihan niin kuin ne olivat tapahtuneet. Lopussa oli:
"Jos kuntamme edelleenkin edistyy sitä kyytiä kuin viime vuonna ja kuten tämä vuosi hyviä toiveita antaa, niin pian olemme Etelä-Pohjanmaan edistyneimpien kuntain rinnalla. Vastus on murtunut, pimeys poistuu valkeuden tieltä."
Edistyksen ystävä
"No no mutta mistä pakanoilta ne ovat sinne semmoista tienneet präntätä", pahkasi ukko. "Olet tainnut sinä lähettää selityksiä niille? Kaikki ne vetävät yhtä köyttä, aviisit ja muut…"
Muori oli kokonaan hämmästyksissään. Erkki ei puhunut mitään.
"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.
"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan", vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.
"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä olen siviä ja nöyrä sydämestä.' — Ihmetyttää minua, eikä vaan ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, — mutta kun kehtaa tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan…"
"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoiErkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.
"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom…"
"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin kovasti hän säikähti.
"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä: 'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä talossa, jos te ette kunnioita vanhoja… Muistakaa että äidin kirous maahan kukistaa huoneet!"
"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.
Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."
Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:
"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin…" Ja laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:
"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin…"Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.
Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.
Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta. Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli eräälle tyttöselle:
"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve." Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen — tyttö — poika. Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat: 'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.
Pastori Stenroth kävi tavallisesti kerran viikossa kansakoulussa. Matkaa pappilasta oli Vehkakunnaalle noin puoli peninkulmaa, mutta pianhan hän nuorella oriillaan ajaa karautti sen välin. Hänen käynnillään koulussa oli päätarkoituksena aina noin tarkastaa mihin suuntaan koulun henki alkaisi käymään. Siihen hänellä seurakunnan sielunpaimenena oli kaksinkertainen oikeus, Hän oli opettaja Kosolan ystävä, isällinen neuvova ystävä. Olihan hän 10 vuotta vanhempi mies ja pappi….
Toisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti oppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että virret oli tärkeämpiä opettaa. "Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään että säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä lauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla nuotilla."
Tästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet opettajan kamarissa.
"Minun mielestäni", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja arasti, "tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin virvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle."
"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita isänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta hengellisten laulujen — tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä — näiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan muuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa. Kristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat aina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme on taivahissa.' — Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on suurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat painetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen taipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja surumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä kuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle vesilähteelle."
Opettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen mielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita mielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan, mutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli välinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli myös usein kuullut "kovaa hopeaa luettavan." Kaikki ne taipumukset ihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä painettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona riehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja sanomalehdissä oli saatu lukea: "Röttelöitä — seminaarissa."
Kerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein aikonut, että "oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja halveksittu maailman hauskuuksia."
"Ei tosin", vastasi pappi. "Kyllä sitä kouluaikana ja vielä ylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin toisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan sielunpaimeneksi — taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät velvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät ihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä vaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää uskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun sanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin synninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun saa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä kysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset todella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat onnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä lauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.
"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee usein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän. Sairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon muutosta. — Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen harras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat suoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas, uskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla semmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin. Tämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen laulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin siirtyä hyvin syrjään."
Kansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään. Kenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin ja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa viitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?…
Kunnan lainakirjasto oli tähän asti ollut papin hoidettavana. Nyt se siirrettiin kansakouluopettajan huostaan. Sen ohessa oli kysymys nostettu kirjaston parantamisesta: pärtyneet kirjat oli uudestaan sidotettavat ja uusia teoksia hankittava.
Tästä asiasta oli kuulutettu kokous kansakoululle erääksi lauvantaiksi toukokuun alkupuolella. Siitä oli koko talven ollut puhetta kunnan etumiesten kesken, mutta niin se oli jäämistään jäänyt kesän suuhun.
Kokoukseen oli saapunut ainoastaan vähäinen luku kuntalaisia.
Pastori Stenroth piti pienen puheen siitä että hän nyt jätti hallustaan lainakirjaston, jota kaikella huolella täällä-oloaikana oli koittanut hoitaa. Ja ilahuttavaa oli hänestä se että kirjastoa oli varsinkin nuori kansa ja lapset uutterasti käyttäneet. Se todisti tiedonhalua "kansassa kasvavassa".
Kuitenkin oli hänen toisinaan tullut surukseen huomanneeksi että muutamat lapset ja nuoret olivat noutaneet kirjoja tuontuostakin ja kun hän epäillen tokko niin paljon ehtivät lukea, oli kysellyt jotain kirjan sisällöstä niin eivät tietäneetkään siitä kertoa mitään. Kirja vain oli likaantunut ja pärstynyt. Tämä todisti sitä pahaa tapaa kansassa että kirjoja selataan vain eikä lueta. Mutta ajat paranevat tässäkin suhteessa, kansakoulu varmaankin vaikuttaisi käänteen parempaan päin. — "Nyt on joku 50 markkaa uhrattava kunnan varoista ränstyneitten kirjojen uudestaan sidottamiseksi ja ehkäpä 100 markka uusien kirjojen ostamiseksi. Siinä on kyllä koko joukko huvittavia teoksia, niin kuin satukirjoja ja matkakertomuksia. Edellisistä Andersénin sadut ovat erittäin terveelliset ja puhdashenkiset, matkakertomuksista ovat nuorisolle vallan sopivat Nordenskjöldin matkat pohjoisnavalle, Wallinin, Livingtonen ja Chaillyn matkat Afrikassa ynnä monet muut. Kaunokirjallisuudesta ovat kaikki Sakari Topeliuksen teokset vallan terveelliset kaikille, jotka maallisempaa kirjallisuutta haluavat lukea. Ei ole myöskään muistuttamista Walter Scottin teoksia vastaan, monia muita mainitsematta. Sanalla sanoen, kaikki ne kirjat, joita lainakirjastossamme nykyään löytyy, ovat huolella valitut ja vaarattomat antaa kenen tahansa luettavaksi. Mutta nyt olisi hankittava uusia kirjoja, ja minun mielestäni enimmäkseen hengellistä kirjallisuutta, sillä sitä löytyy kirjastostamme niukanpuoleisesti, ja useimmat niistä ovat pahoin kuluneet. En kuitenkaan tahdo olla vastaan maallisen, esim. kaunokirjallisuudenkaan hankkimista, mutta sen vain tahdon muistuttaa että tarkka valinta on tehtävä. Nykyään ei enää kaikki suomenkielinenkään kirjallisuus ole vaaratonta, jota hyvällä omallatunnolla voisi laskea lasten ja nuorison käsiin." Viimeisissä sanoissa huomasi hartauden vivahdusta.
"Pastori on hyvä ja erhetysten välttämiseksi luettelee ne vaaralliset suomenkieliset kirjat", huomautti Erkki. — Tuo papin puhe ei suinkaan ollut hänelle aavistamatonta, mutta asian tärkeys näytti jännittävän häntä.
"Vaikea niitä on minun tässä häthätää luetella, kun uusia kirjoja ilmestyy ehtimäntakaa", vastasi pappi. "Mutta ylisummaan sanottu ovat useimmat Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset turmiolliset lukea."
Kauppias Kosola vastasi siihen oitis vähän ivallisella äänenkorolla:"Tuomio summamutikkaan langetettu, ei ole tuomio tutkimuksen perästä.Vai onko pastori lukenut noiden kirjailijoiden teokset?"
"En. Pappina ei ole velvollisuuteni lukea sellaisia kirjoja, eikä edes soveliastakaan. Mutta Uudesta Suomettaresta olen niistä lukenut A:M:n arvosteluja. Nämä kirjailijat, erittäinkin Minna Canth, on ottanut kuvatakseen mitä likaisinta elämässä on, ja senkin vielä mitä mustimmilla väreillä. Semmoista ryökälettä kuin esimerkiksi Kauppa-Lopo tuskin löytyy Suomen naispuolisissa, ja jos löytyisikin, pitäisikö semmoista sitten kuvata esikuvaksi lukeville neitosille! Ja semmoinen sydämetön työmies kuin on 'Työmiehen vaimo', näytelmässä, kelpaako se esikuvaksi Suomen nuorukaisille! Raivostunut mustalaistyttö julistaa kansan lait ja oikeudet ammuttaviksi! Voiko semmoistakin turmeltumatta lukea ja katsella! Koko tuommoisen kirjallisuuden tarkoitus ei ole muu kuin herättää napinaa, nurinaa ja kapinaa olevia oloja vastaan. Epäsuotuisempiin oloihin joutuneen ihmisen toivon kipinä on tuon kirjallisuuden mukaan tykkänään sammutettava, toivottomuuden erämaa kaivettava kauheaksi epäilyksen suoksi, johon täytyy hukkua, sen sijaan että viitattaisiin ihmiskunnan pelastajaan, tuohon toivon tukeen ja elämänpuuhun. Tuommoinen vaarallinen oppi on tosin ulkomailla, erittäinkin Ranskassa, jo kauan kalvanut kansan onnen juuria ja yhteiskunnan perusteita, meillä se vasta on muutaman vuoden lapsi. Jumala varjelkoon sen myrkyltä! Muistakaamme Kristuksen sanoja: 'joka pahentaa yhden näistä pienimmistä —, parempi hänen olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen'."
"Se on nyt tuota tunnettua kauhistuksen valitusvirttä, jota muutamissa sanomalehdissä tuontuostakin veisataan", rupesi kauppias Kosola rämäjämään. "Sitä virttä, johon vellit ja puurot ja raamatut sekotetaan. Hui hui hui, huudetaan juuri kuin oltaisiin ammottavan hornan partaalla. Tuo kauhea mörkö nielee meidät! Tuo kyykäärme puree. Sen kita on jo auki. Paetkaa tuota mörköä, tuota kyykäärmettä! Tulkaa tänne kirkon hempeään helmaan! Täällä teidän silmänne ja korvanne tukitaan näkemästä ja kuulemasta loassaan rypevän maailman menoa. Uneksikaa ja uneksikaa tuntematonta ja tietämätöntä ja unohtakaa mitä ihmisten elämä on kaikessa pahuudessaan ja juonissaan!" Sentapaista sieltä tuli, ja puhujan kasvoissa näkyi suuttumuksen puna.
Nuoremmasta veljestä tuntui olo kamalalta. Häntä oikein kuin repi.Siinä papinpuheessa oli paljon totta…
Ei. Kuka tietää…? Totta siinä oli veljenki puheessa. Muttei pitäisi olla noin rohkean, noin hävyttömyyteen asti hänenkään. Oi, oikein hävettää tässä. Ei suinkaan tuon papin mielipidettä kukaan sydämestään hyväksy. Mutta antaisi tuommoisten asiain olla eikä puhuisi mitään…
Vanha Mäkelä oli kävellä köpsytellyt koululle. Sisääntultuaan hän istuutui ovensuunpuolelle koulupenkille.
Kauppiaan lakattua rupesi Erkki puhumaan.
"Asiaa voi aprikoida tuolta ja tältä puolen", alotti hän ajattelevasti. "Jos puheenaolleiden kirjailijain kuvaamia henkilöitä on pidettävä hyvän esikuvina, niin kuin pastori tahtoisi kuvatut henkilöt olemaan, että ihmisten tulisi elää miten he elävät, niin olen minäkin valmis sanomaan: pois semmoiset esikuvat. Mutta minä en ole ajatellut asiaa siltä kannalta lukiessani noita uudenaikaisia kirjoja. Ne ovat minussa herättäneet ajatuksia, jopa säälintunteita. Noin kipeitä mätähaavoja on yhteiskunnassa. Mitä voisin tehdä niiden parantamiseksi? Toiset kärsivät sanomattomasti, toiset voivat aina paksusti. Kuinka voitaisiin onnen-osat tasoittaa? Semmoisia kieroja kohtia, jotka tuottavat kärsimyksiä toiselle, voi olla siellä, missä ei luulisikaan. Torpparin ja talollisen, isännän ja palkollisen välillä, aviopuolisojen keskuudessa ja vieläpä vanhempain ja lasten välillä. Ja semmoisia on sekä herroissa että talonpojissa, eri tavalla tietysti olojen mukaan. Eikä voi olla myöntämättä että on tarpeellista jokaiselle tulla tuntemaan elämää niin kieroine kuin sileine puolineen. Silloin mahtaisi jokainen koettaa parantaa kohdaltaan mikä parannettavissa on. Kaunistelemalla ei paha parane. Kaikkia on lupa tutkia, sen myöntää raamattukin, koska siellä sanotaan: 'tutkikaa kaikki ja pitäkää se kun hyvä on'. — Pidän kuin pidänkin tärkeänä että näitä riidanalaisia kirjoja ostetaan lainakirjastoon."
Väittelyitä kesti vielä tuntikauden. Niiden kestäessä vanha Yllikin pyysi jotakin sanoa.
"Minä olen tässä tullut huomaamaan", lausui hän painolla harvakseen, "että sekoitus on tapahtunut uudistuksenkin miehille nyt. Toisen mielestä on hyvä tuo, toisen tuo. Mitenkähän siitä selvitään? Muuten siinä joudutaan semmoiseen sekasotkuun, niin kuin me vanhat olemme sitä ennustaneet."
"Jaa, sitä liikkuu maailmassa monen moista, josta vanhoilla ei ole aavistustakaan", vastasi pappi siihen. "Raamatun selvää oppia kierrellään, turmelevia tuulia puhaltelee milloin miltäkin taholta. Edistys on näetten hyvä, kun sitä ohjataan oikeaan suuntaan."
Päätökseksi tuli ettei Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksia osteta. Niitä puolustivat ainoastaan Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola. Pärstyneet kirjat sidotaan uudestaan ja siihen tarkoitukseen myönnettiin ehotettu summa 50 markkaa. 100 markan edestä ostetaan enimmäkseen hengellisiä kirjoja, eri jumaluusoppineitten saarnakirjoja. Otto Funcken kaikki suomeksi ilmestyneet teokset. Maallisia kirjoja valitsemaan valittiin pastori, ja kansakoulunopettaja siinä toimessa hänen apulaisekseen. Lukkari, kirkkoväärti ja muutamat isännät, jotka kokouksessa olivat, eivät enempää kuin kansakoulunopettajakaan olleet puhuneet juuri mitään, mutta päätökseen kyllä olleet avullisia.
Erkki oli joskus puhunut apelleen kansanopistosta. Kansakoulu oli ainoastaan lapsia varten ja siellä saadut tiedot, opinalkeet, oikeastaan haihtuvat muutamilta lähes huomaamattomiin, kun he ovat huolettomia lisäämään koulussa lasketulle perustukselle uutta. "Ihmisen täytyy", sanoi Erkki, "pyrkiä alati kehittymään, muuten hän menee takaisinpäin. Ja monelta jää kansakoulun käytyään sikseen kaikki opinharjoitukset, vaikka sitä ominpäinkin tavallaan opiskella voisi, jos oli halua ja lujaa tahtoa. Mutta kansanopisto olisi tässä tarkoituksessa peräti tarpeellinen ohjauslaitelma, kun siellä todella ohjataan semmoiseen tietämiseen ja taitamiseen, joka kaikilla ihmisille pitkin elämänvartta kuuluu. Semmoista opistoa ei tule meidän kuntaan, ainakaan vielä moniin maailman-aikoihin, mutta niitä puuhataan muualle, yhteisiksi kokonaisille maakunnille, ja semmoisten alkuja on jo muutamia Suomessa."
"Tottaakseen onkin aikomus kaikista ihmisistä tästäpuoleen tehdä herroja", pahkasi Ylli-appi siihen tavallisella kummastuksellaan. "Kuka helkkarissa sen leivän viimeinkään maasta kiskoo?"
Ja sitten Erkki juhannuksen jälkeen valmistelihe käymään kotipuolellaan. Se nyt kyllä oli apesta ja anopista tavallista kyllä käydä kotiseutuaan joskus katsomassa, eikä työnaikakaan nyt ollut kaikkein kiireimpiä. Mutta se heitä kummastutti että Erkki sanoi siellä tulevan suuren juhlan kansanopiston hyväksi. Merkillisiä juhlia ja puuhia!
Kovin mielellään Erkki olisi vaimonsa myös suonut tulevan. Mutta hän, Hilma oli keväällä tullut kivulloiseksi ja niin raskasmieliseksi ettei hänestä matkalle ollut, eikä näyttänyt ajattelevansa muuta kuin kuolemaansa. Se oli Erkkiä usein surettanut, nähdä hänen niin raskaasti kärsivän… Kuka tietää tokko hän enää elossa tapaisikaan palattuaan…? Luultavasti kuitenkin, ja kaikissa tapauksissa on matka virvoittavaa.
Kosola-veljekset, kauppias ja opettaja, tulivat hänen matkatoverikseen. Matka rautatieasemalle, noin pari peninkulmaa, enimmäkseen käveltiin, mutta ajettiin vähän kyydilläkin. Ihmisten peltovainioilla laihot huojuivat vienossa lounaistuulessa, heinämaat loistivat kauniisti kukista. Kaikkialla tuoksui tuore, elähyttävä kasvillisuus. Matkustajamme tunsivat virvoitusta niin hyvin tästä kuin siitäkin että olivat tulleet ikäänkuin vapaampaan, laajempaan maailmaan. Ja rautatiematka se aina on semmoista mahtavaa kiitämistä, joka tuntuu omituisen mukavalta mielessä, varsinkin kesällä kun on niin sopiva seisoa platformalla katsomassa oheen jääviä kyliä ja seutuja. Paljon rämeiköitä ja metsiä, mutta viimeiseltä yhä enemmän laajoja viljavainioita.
Asemalta, johon rautateitse oli määrä tulla ja johon saavuttiin iltapäivällä, oli toista peninkulmaa matkaa juhlapaikalle. Mutta huomenna juhlapäivä vasta olikin. Iltaa ja yötä kuluttamaan meni matkustajat lähes puolimatkassa olevaan Rinta-Jokelaan, Erkin entiseen kotiin. Sinne kokoontui muitakin juhlaan aikojia. Sangen virvoittava yöntienoo oli Erkille, varsinkin, kun hänelle pakkasi surua tuomaan kotoiset olot. Mutta äidin — isänsä oli aikoja kuollut — sisarten ja nuorempien veljien ja vieraiden joukossa vilkkaasti puhellen kuitenkin haihtui suru jotenkin tyynni. Erkki tunsi nyt kuten usein ennenkin luonteensa irtonaiseksi ja eläväksi, vaikkei hän tosin piisannut kauppias Kosolalle suunkäytössä.
Seuraavana aamuna tuuleskeli kovemmin kuin eilen, pilvenjyhkyjä nouseskeli taivaalle. Sateen pelkoa oli vähän, mutta kuitenkin näyttivät ihmiset hilpeiltä ja iloisilta kokoontuessaan Saarelan peltokedolle joen varrelle, jossa liehui lippuja tangoissa, näkyin virstain päähän kartanoiden ja vainioiden yli. — Virren sävelet kaikuivat vaskitorvista tuulisessa ilmassa, joku puhe pidetään, lauluja lauletaan ja sitten raikuvat "Maamme" mahtavat säveleet soittona ja lauluna yhtaikaa. Mieliala on yltyleensä saanut juhlavan virityksen, tyttöjoukossakin huomaa monet kasvot kirpoavan kankeasta ujouden kuorestaan ja pukeutuvan hilpeyden hymyyn.
Lehtipuilla somistetulle puhujasijalle astuu nyt nuorenpuoleinen, hieman synkkäpiirteinen herrasmies, valkoinen lakki päässä. Se on filosofiian maisteri Viitta.
"Kansalaiset!
"Pimeydestä valkeuteen pyrkii Suomen kansa. Vuosikymmeniä sitten se on jo perustanut kansakouluja lastensa hyväksi. Näitä opinahjoja on esimerkiksi tässä pitäjässä jo puolikymmentä. Enemmänkin on kansamme valistuksen eteen uhrannut. Sen karttusasta kädestä on kerääntynyt kymmeniä tuhansia oppikoulujen kannattamiseksi yliopistoon pyrkiville nuorukaisille." — Puhui sitten seikkaperäisesti tämän maakunnan lyseon synnystä ja kannatuksesta y.m. sivistyspyrinnöistä ja kuinka kansanopistokysymys on täällä vireille tullut.
"Itse kansaa varten tahdotaan jo enemmän kuin kansakoulu voi tarjota, tahdotaan kansanopistoa." Tarkemmin kansanopiston tarkoituksesta, sen kehittymisestä Skandinaavian maissa, erittäinkin Tanskassa.
"'Valoa kansallemme', vaati Topelius jo kohta parikymmentä vuotta sitten. Ja nykyään on yhä vaativammaksi ja varmemmaksi tunnussanaksi tullut: 'Kaikki kansa valistuneeksi!' Ja valistuksessahan se onkin kansan voima. Ne kansat, jotka ovat omistaneet sivistyksen, tulleet taitamattomuudesta taitoon, tietämättömyydestä itsetietoisuuteen, sanalla sanoen pimeydestä valkeuteen, ne kansat ovat tulleet vallitseviksi maan päällä, sillä ne ovat täyttäneet Luojan määräämää tarkoitusta." Puhuja esitti monia esimerkkejä historiasta.
"Muutamia vuosisatoja kukoistivat Kreikkalaiset sivistyksen kukkuloilla, mutta sitten tuli heidän lankeemuksensa. Mikä siihen oli syynä? Heidän valistuksensa oli muuttunut pimitykseksi, heidän sivistyksensä turmelukseksi. Heidän sivistyksensä oli niinsanoakseni altapäin mädännyt, ja niin romahti koko rakennus — joka ennen uljaana seisoi — hävityksen kuiluun juurikuin joku huone maanjäristyksen avaamaan halkeamaan."
"Nykyaikana liikkuu aatevirtauksia toisesta maasta toiseen, aatevirtauksia, jotka kuten tuulenpyöriäiset tyyntä vettä häiritsevät kansain vakavia mielipiteitä. Surullista on jos kansanopistomme joutuu tämmöisten kaikenlaisten aatteiden ajeltavaksi. Sivistys niin Euroopassa kuin Amerikassa on kohta tyhjä kuori vain. Koko sivistynyt maailma on kohta valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta. Materialismilla, jonka aatteen omii se mataloitunut mieli, joka ei enää muuta halua kuin mitä tämä maailma matoinen tarjoo, on lukuisasti edustajia kaikissa maissa, ja Jumala paratkoon, sitä kannatetaan jo meidänkin maassamme. Kuinka se on mahdollista? kysymme itseltämme. Kuinka voisi ylöspäin pyrkivä, kuolematon ihmishenki tulla todellisesti tyydytetyksi aineellisuudesta, tuosta maan mudasta ja mullasta! Ei, se ei tule, vaikka niin luulotellaan ja pimennyksessään väitetään. Järki tahdotaan taas julistaa jumalaksi niin kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, eikä huolita raamatunopista, tuosta järkähtämättömästä, muuttumattomasta uskonnosta, johon useat suuret ajattelijat ovat aikansa harhailtuaan palanneet. Uskonto on ainoa pysyvä, ja se kansa, joka tälle perustukselle rakentaa, se pystyssä pysyy. Uskonto — siinä on Suomenkin kansan turva ollut nälässä ja sodassa, se on sen tuki nykyisinäkin uhkaavina aikoina.
"Tässä on meille kansanopiston puuhaajille miettimistä… Perustakoon Suomen kansa yhä edelleen sivistyksensä uskonnon horjumattomalle pohjalle. Silloin ei nykyajan turmeleva mato pääse kalvamaan kansan onnen perusteita. Suomen kansa on uskonnollinen kansa, se on Jumalaa pelkääväinen kansa. Ja semmoisena se voi rohkeasti käydä kohti tulevaisuuttaan kammomatta idän synkkiä pilviä."
Erkkiä ajatutti tuo puhe. Onkohan niitä todellakin niin vaarallisia aatteita liikkeellä, kun niitä huutavat ei ainoastaan papit, mutta filosofiian maisteritkin. Ja ajattelemisenko vapautta sitten täytyisi supistaa niiden uhan ja ahdistusten tähden, joista sanomalehdissä lakkaamatta kerrotaan… Kummallista! — Kauppias Kosola pysyi juhlan ja arpajaisten jatkuessa yhä hilpeällä tuulella ja sanoi kerran Erkille:
"Ne vaaralliset aatteet ovat kuviteltuja mörköjä. Ajatella saa vaikka mitä, kun ei vaan pahaa tee." Nuorempi Kosola oli ihan välinpitämätön ja nautti vapautta kuin häkistä päässyt lintu, teki tuttavuutta tyttöjen kanssa, nauroi ja puhua löpötti kaikkia vähäpätöisyyksiä.
Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden, joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.
"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä määrätä", Erkki perusteli.
"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava", vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"
"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista puolista."
"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa… Huomaatteko erotusta tässä."
"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."
"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin mennessä ulos ja lähti itse perään.
Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua. Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:
"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä merkinnee?" — "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."
Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta, mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin edellisenä iltana Erkille sanonut:
"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen välittänyt.
— Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin uusia uusimpiin oloihin. — Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä, näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.
Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa — vähälumista talvea.
Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.
Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.
Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana ollut.
"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.
"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat, isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.
"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä Helmajärveen päin):
"Me kättä voimme ojentaaJa vettä rantaa osoittaaJa sanoa: kas tuossa on seMaa armas isäimme!
"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai ulkoa päin."
Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten olojemme häiritsemiseksi.
"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.
"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen ihmisarvoaan.
"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan. Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee (kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen aikaan on hyvin jalostuttava.
"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen, heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti. Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een. Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.
"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko. Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet, jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.
"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. — Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön valistuspyrinnöt."
Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa…
Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa: Jumala on meille antanut…"
"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. — Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä, mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa näyttelijäin puutteen tähden.
Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä — ei yhtä oivaa terävyyttä salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei jaksanut olla — jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.
Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista, joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja haltioiltaan.
Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen. Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen, ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään. Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit, viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.
Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa, Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla. Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.
Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!
"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia mielitekoja ja juonikas luonto."
Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.
Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se häneenkin masentavasti.
Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen luokseen.
Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää. Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin oikeassa Jumalan edessä…?
Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.
Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi, joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti, ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi, iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa, jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.
Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota ilmaisevat sanat: "koska hän helvetissä vaivassa oli" ja "minä kovin vaivataan tässä liekissä." Haki selitykselleen pontta sieltä täältä raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen suurta painoa sen 8 värsylle: "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema."
Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut saaneeksi "Joonas Hookananpojan näky" nimisen kirjan, jossa kuvattiin helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille viskasi sen tuleen ja sanoi:
"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin kohmeloisen pahoja unennäköjä." Mutta silloin anoppi valitti vävyn julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä ajatella.
"Se ei ole oikeaa", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta kivulloisuudesta; "on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti." Ja Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät, hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa kahvikuppiin. "Mutta kyllä paranee", vakuutti tietäjä, "ette uskokaan kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt."
— "Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa", pani vanha Heta.
Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä. Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.
Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin, jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä, iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin lääkkeitä apteekista.
Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän tunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri yhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.
Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.
Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman hilpeältä. — Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle, jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen keveän elämän, — niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.
Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.
"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa — jo tänä yönä joutua helvettiin", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi aivan tajuttomaksi.
Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan — neljän peninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä. Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen tuvan Heikin? Jaa.
Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.