The Project Gutenberg eBook ofVanina Vanini; Pallianon herttuatar: Kaksi kertomustaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vanina Vanini; Pallianon herttuatar: Kaksi kertomustaAuthor: StendhalTranslator: Timo TuuraRelease date: August 27, 2017 [eBook #55441]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR: KAKSI KERTOMUSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vanina Vanini; Pallianon herttuatar: Kaksi kertomustaAuthor: StendhalTranslator: Timo TuuraRelease date: August 27, 2017 [eBook #55441]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Vanina Vanini; Pallianon herttuatar: Kaksi kertomusta
Author: StendhalTranslator: Timo Tuura
Author: Stendhal
Translator: Timo Tuura
Release date: August 27, 2017 [eBook #55441]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR: KAKSI KERTOMUSTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Stendhal
Suomentaneet Timo Tuura
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
Oli ilta keväällä 182-. Koko Rooma oli liikkeellä: herttua de B——, kuuluisa pankkiiri, pani toimeen tanssiaiset uudessa palatsissaan Venetsian torin varrella. Kaikki mitä Italian taide, kaikki mitä Pariisin ja Lontoon ylellisyys kykeni aikaansaamaan, oli käytetty tämän palatsin kaunistamiseen. Tungos oli tavaton. Ylhäisen Englannin vaaleat ja jäykät kaunottaret olivat kilvoitelleet kunniasta saada ottaa osaa näihin tanssiaisiin; heitä saapuikin joukottain. Rooman kauneimmat naiset kilpailivat heidän kanssaan ensimmäisistä sijoista. Muuan nuori tyttö, jonka säihkyvät silmät ja sysimusta tukka ilmaisivat hänet roomattareksi, saapui isänsä saattamana — kaikkien katseet seurasivat häntä. Hänen joka ainoa liikkeensä kertoi tavattomasta ylpeydestä.
Muukalaisten nähtiin sisään astuessaan hämmästyvän tanssiaisten komeutta. — Euroopan ainoankaan kuninkaan juhlat, he sanoivat, — eivät vedä vertoja tälle.
Kuninkailla ei ole palatseja, jotka ovat roomalaisen rakennustaiteen veroisia ja heidän on pakko kutsua kaikki hovinsa ylhäiset naiset. B——n herttua ei suosinut muita kuin kauniita naisia. Tänä iltana hän oli onnistunut kutsuissaan — miehet näyttivät häikäistyiltä. Oli vaikea ratkaista, kuka niin monesta ihanasta naisesta oli kaunein: jonkin aikaa oli vaali ratkaisematta, mutta viimein julistettiin ruhtinatar Vanina Vanini, mustatukkainen ja tulikatseinen nuori tyttö tanssiaisten kuningattareksi. Heti jättivät muukalaiset ja nuoret roomalaiset kaikki muut salit ja tungeskelivat siellä, missä hän oli.
Hänen isänsä, ruhtinas don Hasdrubal Vanini oli tahtonut, että hän ensin tanssisi parin saksalaisen ruhtinaan kanssa. Sen jälkeen hän valitsi tanssittajikseen muutamia hyvin kauniita ja hyvin ylhäisiä englantilaisia, mutta heidän jäykkyytensä ikävystytti häntä. Eniten hänelle näytti tuottavan huvia kiusata nuorta Livio Savellia, joka tuntui olevan hillittömästi rakastunut. Tämä oli Rooman loistavin nuori mies ja sitä paitsi ruhtinas hänkin, mutta jos olisi antanut hänelle luettavaksi romaanin, hän olisi parikymmentä sivua luettuaan heittänyt kirjan kädestään väittäen, että se tuotti hänelle päänsärkyä. Vaninan silmissä se oli puute.
Keskiyöllä levisi tanssiaisissa uutinen, joka herätti melkoista huomiota. Muuan nuori carbonaro, jota säilytettiin San-Angelon linnoituksessa, oli samana iltana valepuvussa paennut. Suunnatonta romanttista rohkeutta osoittaen hän oli viimeisen vartion luo saavuttuaan hyökännyt sotilaitten kimppuun aseenaan tikari. Mutta hän oli itsekin haavoittunut, sbirrit seurasivat pitkin katuja hänen jättämiään verisiä jälkiä, ja toivottiin, että hänet löydettäisiin.
Kun parhaillaan kerrottiin tästä tapahtumasta, sanoi don Livio Savelli viedessään paikalleen Vaninan, jonka kanssa juuri oli tanssinut, hurmaantuneena hänen sulostaan ja omasta menestyksestään ja miltei hulluna rakkaudesta:
— Mutta suvaitkaahan sanoa, kuka sitten teitä miellyttäisi?
— Se nuori carbonaro, joka on päässyt pakoon, vastasi Vanina — on sentään tehnyt jotakin muutakin kuin ottanut vaivakseen syntyä maailmaan.
Ruhtinas don Hasdrubal lähestyi tytärtään. Hän on rikas mies, joka kahteenkymmeneen vuoteen ei ole tehnyt tiliä taloudenhoitajansa kanssa; tämä lainaa hänelle omat tulonsa hyvin korkeata korkoa vastaan. Jos tapaisitte hänet kadulla, voisitte luulla häntä vanhaksi näyttelijäksi; ette huomaisi, että hänen käsissään on viisi kuusi suurta hyvin suurilla timanteilla koristettua sormusta. Hänen kaksi poikaansa ovat ruvenneet jesuiitoiksi ja ovat siis kuolleita narreja. Hän on unohtanut heidät, mutta häntä harmittaa, ettei hänen ainoa tyttärensä Vanina halua mennä naimisiin. Neitonen on jo yhdeksäntoistavuotias ja on hylännyt mitä loistavimpia avioliittotarjouksia. Mikä mahtanee olla syynä siihen? Sama syy kuin Sullalla oli vallastaan luopumiseen, ylenkatse roomalaisia kohtaan.
Tanssiaisten jälkeisenä päivänä Vanina huomasi, että hänen isänsä, joka oli niin huolimaton kuin suinkin ja joka ei koko elämänsä aikana ollut viitsinyt liikuttaa avainta, sulki hyvin huolellisesti erään käytävän oven, joka vei palatsin kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen. Tämän huoneen ikkunat olivat oranssien kaunistamalle parvekkeelle. Vanina oli menossa jollekin vierailulle Roomaan. Koska pääportti oli suljettu juhlavalaistuksen valmistusten tähden, palasivat vaunut takapihan kautta hänen tullessaan kotiin. Vanina katsahti ylös ja näki hämmästyksekseen että yksi sen huoneen ikkunoista, jonka hänen isänsä niin huolellisesti oli sulkenut, oli avoinna. Hän erkani kamarineidostaan, nousi palatsin ylempiin kerroksiin ja etsittyään löysi viimein pienen ristikkoikkunan, joka antoi oranssiparvekkeelle. Avattu ikkuna oli kahden askeleen päässä siitä. Aivan varmaan joku asui tuossa huoneessa, mutta kuka? Seuraavana päivänä Vaninan onnistui saada käsiinsä avain, jolla pääsi oranssiparvekkeelle.
Hän lähestyi hiipien ikkunaa, joka oli nytkin avoinna. Ikkunaluukku esti vapaasti näkemästä huoneeseen. Huoneen perällä oli vuode ja vuoteessa makasi joku. Ensi hetkellä hän aikoi paeta, mutta huomasi naisen puvun tuolilla. Katsoessaan tarkemmin vuoteessa olevaa henkilöä hän näki, että tämä oli vaalea ja nähtävästi hyvin nuori. Hän ei enää epäillyt, vieras oli nainen. Tuolille heitetty puku oli veren tahraama, myöskin eräällä tuolilla olevat naisenkengät olivat veriset. Tuntematon liikahti; Vanina huomasi, että hän oli haavoittunut. Suuri veren tahraama liinainen vaate peitti hänen rintansa, se oli kiinnitetty ainoastaan nauhoilla. Haavalääkäri ei olisi sitä siten asettanut. Vanina totesi mielessään, että hänen isänsä joka päivä kello neljä sulkeutui huoneeseensa mennäkseen katsomaan tuntematonta, palasi pian ja nousi vaunuihin lähteäkseen kreivitär Vitteleschin luo. Heti kun hän oli lähtenyt, nousi Vanina pienelle parvekkeelle, mistä hän saattoi tarkata tuntematonta. Hän tunsi voimakasta myötätuntoa nuorta onnetonta naista kohtaan, hän koetti arvata, mitä hänelle oli tapahtunut. Tuolilla oleva verinen puku näytti tikariniskujen lävistämältä. Vanina saattoi laskea reikien lukumäärän. Eräänä päivänä hän näki tuntemattoman tarkemmin: hänen siniset silmänsä olivat luodut taivasta kohti, hän näytti rukoilevan. Kohta hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä — nuoren ruhtinattaren oli vaikeata pidättäytyä häntä puhuttelemasta. Seuraavana päivänä Vanina rohkeni ennen isänsä tuloa kätkeytyä pienelle parvekkeelle. Hän näki don Hasdrubalin tulevan tuntemattoman luo kantaen pientä koria, jossa oli ruokatavaroita. Ruhtinas näytti levottomalta eikä puhunut paljon. Hän puhui niin hiljaa, että Vanina ei voinut kuulla hänen sanojaan, vaikka ikkuna oli auki. Hän poistui.
Tuolla naisraukalla mahtaa olla pelottavia vihollisia, ajatteli Vanina, koska isäni, joka on niin huoleton, ei uskalla kertoa asiasta kenellekään ja vaivautuu joka päivä nousemaan satakaksikymmentä porrasaskelta.
Kun Vanina eräänä iltana varovasti kurotti päätään tuntemattoman akkunaan, kohtasivat heidän katseensa, ja kaikki oli tullut ilmi. Vanina heittäytyi polvilleen ja huudahti.
— Rakastan teitä, säilytän salaisuutenne.
Tuntematon viittasi häntä astumaan sisään.
— Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. — Tyhmä uteliaisuuteni tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en milloinkaan palaa.
— Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. — Asutteko tässä palatsissa?
— Tietysti, vastasi Vanina. — Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua: olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.
Tuntematon katseli häntä kummastuneena, punastui kovin ja lisäsi sitten:
— Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan, mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.
Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen suunsa tuli usein täyteen verta.
— Eikä teillä ole haavalääkäriä! huudahti Vanina.
— Tiedättehän, sanoi tuntematon, — että Roomassa haavalääkärien täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista. Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.
Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.
— Olisin onnellinen, sanoi Vanina, — jos saisin tietää nimenne.
— Nimeni on Clementine.
— No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä tervehtimään.
Seuraavana päivänä oli Vaninan uusi ystävätär hyvin heikko.
— Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen häntä.
— Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. — Voisinko paljastaa hyväntekijäni?
— Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; — hän on meille uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan häntä.
— En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se hämmästytti Vaninaa. — Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.
Seuraavana päivänä oli tuntematon vielä heikompi.
— Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, — otatte vastaan haavalääkärin.
— Jos hän tulee, katoaa onneni.
— Lähetän hakemaan häntä, sanoi Vanina.
Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo, tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:
— Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro…
Hämmästyneenä siirsi Vanina tuoliaan ja nousi.
— Tiedän, jatkoi carbonaro, — että tämä tunnustus riistää minulta ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias, isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro. Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan. Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja; annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki, kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.
— Kreivitär Vitteleschi, isäni ystävätär, sanoi Vanina.
— Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. — Olkoon miten tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi, pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas, muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.
Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan ainoastaan loukattua ylpeyttä.
Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan, hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut. Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?
Vanina painoi joka yö poskensa nuoren carbonaron ikkunan ruutuja vasten.
Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en saa häntä enää nähdä.
Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja häämöttivät vain kaukaa.
Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa, säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että häntä koetettiin pidättää.
Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään nuoren potilaan luona.
Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.
No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni, oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.
Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.
Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli. Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat, jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.
Vanina ei uskonut, että korkeinkaan onni tulisi ainaiseksi sitomaan Pietron; hän näytti liian onnelliselta; mutta muuan kenraali Bonaparten lause kaikui katkerana nuoren miehen sielussa ja vaikutti koko hänen suhtautumisensa naisiin. Kun Bonaparte 1796 jätti Brescian, sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka seurasivat häntä kaupunginportille, että brescialaiset rakastivat vapautta enemmän kuin kaikki muut italialaiset.
— Niin kyllä, hän vastasi, — he puhuvat siitä mielellään rakastajattarilleen.
Missirilli sanoi Vaninalle onnettoman näköisenä:
— Yön tultua minun täytyy lähteä.
— Pidä huolta, että päivän koittaessa olet takaisin palatsissa, odotan sinua.
— Päivän koittaessa olen monen peninkulman päässä Roomasta.
— Hyvä on, sanoi Vanina kylmästi, — minne lähdette?
— Romagnaan, kostamaan puolestani.
— Koska olen rikas, sanoi Vanina mitä levollisimman näköisenä, — niin toivon, että otatte minulta aseita ja rahaa.
Missirilli katsoi häneen hetkisen silmiään räpäyttämättä, sitten hän sulki hänet syliinsä ja sanoi:
— Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki, velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin sinun tulisi minua ymmärtää.
Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta vasta kahden päivän päästä.
— Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, — te olette usein sanonut minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi suureen sotaan kaukana meistä.
— Epäilemättä, sanoi Pietro kummastuneena.
— No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema: tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan isäni suostumuksen.
Pietro lankesi hänen jalkoihinsa, Vanina säteili ilosta.
— Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, — mutta olen vain isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa. Vanina, minä hylkään tarjouksesi.
Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa alkoi pettää.
— Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, — että Roomasta lähteminen on minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista! Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.
Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.
— Milloinkaan et ole minusta tuntunut enemmän rakkauden arvoiselta, sanoi hän; — niin, oma haavalääkärini, olen sinun iäti. Sinä olet suuri mies kuten vanhat roomalaisemme.
Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki järkevät epäilyt kaikkosivat, hetki oli täynnä onnea. Kun he jälleen saattoivat puhua järkeä, sanoi Vanina:
— Olen Romagnassa miltei samaan aikaan kuin sinäkin. Käsken lääkärin määrätä minulle Porettan kylpyjä. Asun linnassamme San Nicolassa, lähellä Forlia.
— Minä vietän elämäni siellä sinun kanssasi, eikö niin!
— Minun kohtaloni on uskaltaa tästälähin kaikki, virkkoi Vanina huoaten. — Joudun perikatoon sinun tähtesi, mutta vähätpä siitä. Voitko rakastaa kunniansa menettänyttä tyttöä?
— Olethan vaimoni, sanoi Missirilli, — iäti jumaloitu vaimoni. Tahdon sinua rakastaa ja suojella.
Vaninan täytyi lähteä vierailulle. Tuskin hän oli jättänyt ystävänsä yksin, kun tämä jo alkoi pitää menettelyään raakamaisena.
Mitä onisänmaa?hän mietti. Se ei ole olento, jolle olemme hyvästä työstä kiitollisuudenvelassa ja joka on onneton ja voi meitä soimata, jos petämme hänet.Isänmaa ja vapaus, ne ovat kuin viittani, kuin jotakin, mikä minulle on hyödyllistä ja jota minun on pakko ostaa, ellen ole perinyt isältäni; mutta loppujen lopuksi minä rakastan isänmaata ja vapautta siksi, että ne kumpikin ovat minulle hyödylliset. Jollen voi niillä mitään tehdä, jos ne ovat minulle samanarvoiset kuin viitta elokuussa, mitä hyödyttää niitä ostaa niin tavattomasta hinnasta? Vanina on niin kaunis, hän on niin erinomaisen älykäs! Häntä koetettaisiin liehitellä, hän unohtaisi minut. Kuka on se nainen, jolla on ollut vain yksi rakastaja? Noilla roomalaisilla ylimyksillä, joita minä kansalaisena halveksin, on niin paljon etuja minun rinnallani. He mahtavat olla hyvin rakastettavia! Oi, jos lähden, Vanina unohtaa minut ja menetän hänet ainaiseksi.
Keskellä yötä tuli Vanina hänen luokseen; hän kertoi epävarmuudesta, joka häntä oli vaivannut ja miten hän oli ottanut tutkistellakseen tuota suurta sanaaisänmaa— koska rakasti. Vanina oli hyvin onnellinen.
Jos hänen olisi ehdottomasti valittava minun ja isänmaan välillä, ajatteli hän, olisi minulla etusija.
Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:
— Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita? Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo, palkitaksesi huolenpitoni.
Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi karabinieerisantarmia.
— Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa käyttää aseita, sanoi Missirilli: — isänmaamme ei ole saari kuten onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan kuninkaitten sekaantumista asioihimme.
Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen päästään luvattiin palkinto.
Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan; silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän. Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta, joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa velvollisuudelle:vapauttaa Italia barbaareista. [Liberar l'Italia de' barbari, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]
Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää. Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus, että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet, oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja. Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat hallituksen vakoojina.
Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan. Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto — kuten aina tapahtuu — vangitsemalla päälliköt.
Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina siihen asti oli vallinnut:
— Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, — sitä en odottanut.
Heti sen jälkeen hän alkoi itkeä, mutta se tapahtui häpeästä, että oli alentunut lausumaan moitteita. Missirilli vastasi hajamielisenä näihin kyyneleihin. Äkkiä Vanina päätti jättää hänet ja lähteä Roomaan. Hän tunsi julmaa iloa voidessaan rangaista itseään heikkoudesta, joka oli saanut hänet puhumaan. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hänen päätöksensä oli varma, hän olisi pitänyt itseään arvottomana Missirillille, ellei hän olisi tätä jättänyt. Hän nautti rakastajansa tuskallisesta hämmästyksestä, kun tämä turhaan etsisi häntä. Sitten hänelle tuotti syvää surua ajatus, ettei hän ollut kyennyt säilyttämään sen miehen rakkautta, jonka vuoksi hän oli tehnyt niin paljon mielettömyyksiä. Hän katkaisi vaitiolon ja teki parhaansa saadakseen häneltä rakastavan sanan. Missirilli puhui hänelle hajamielisen näköisenä hyvin hellästi, mutta hänen äänensä oli monin verroin syvempi, kun hän puhuessaan valtiollisista yrityksistään sanoi tuskallisesti:
— Ah, jos tämä yritys ei onnistu, jos hallitus vielä kerran saa sen ilmi, niin lähden maasta.
Vanina ei liikahtanut. Jo tunnin ajan hän oli tuntenut, että hän näki rakastajansa viimeisen kerran. Äskeinen lause herätti hänen mielessään turmiollisen ajatuksen. Hän ajatteli:
— Carbonarot ovat saaneet minulta useita tuhansia sekiinejä. Ei voida epäillä minun suosiollisuuttani salaliittoa kohtaan.
Vanina riistäytyi irti mietteistään vasta, kun hän sanoi Pietrolle:
— Tahdotko tulla vuorokaudeksi kanssani San Nicolon linnaan? Tämäniltaisessa kokouksessa ei tarvita sinun läsnäoloasi. Huomenaamulla voimme kävellä San Nicolossa, se tyynnyttäisi sinua ja antaisi sinulle takaisin sen kylmäverisyyden, jota sinä tarvitset näissä suurissa yrityksissä.
Pietro myöntyi siihen.
Vanina jätti hänet mennäkseen valmistamaan matkaa ja lukitsi, kuten tavallista, pienen huoneen, jossa piti häntä kätkettynä.
Hän kiiruhti erään entisen kamarineitonsa luo, joka oli mennyt naimisiin ja avannut pienen kaupan Forlissa. Tämän luona hän kirjoitti kiireesti huoneesta löytämänsä rukouskirjan lehtien reunoihin tarkan kuvauksen paikasta, missä carbonarojen sinä yönä piti kokoontua. Hän päätti kuvauksensa seuraaviin sanoihin: "salaliitossa on yhdeksäntoista jäsentä, tässä seuraavat heidän nimensä ja osoitteensa". Kirjoitettuaan luettelon, joka oli hyvin tarkka, paitsi että Missirillin nimi puuttui siitä, sanoi hän naiselle, jonka uskollisuudesta hän oli varma:
— Vie tämä kirja kardinaalilähettiläälle; hänen tulee lukea mitä siihen on kirjoitettu ja antaa kirja takaisin. Tässä on kymmenen sekiiniä. Jos kardinaali milloinkaan ilmaisee nimesi, olet kuoleman oma, mutta jos saat lähettilään lukemaan kirjoittamani lehden, pelastat henkeni.
Kaikki sujui ihmeellisen hyvin. Lähettiläs ei peloissaan uskaltanut esiintyä suurena herrana. Hän salli kansannaisen, joka pyysi päästä hänen puheilleen, tulla eteensä naamioituna ja sillä ehdolla, että hänen kätensä sidottiin. Tässä asussa pääsi kauppiaanvaimo mahtavan henkilön puheille, joka oli vetäytynyt suojaan suuren vihreällä veralla peitetyn pöydän taakse.
Lähettiläs luki rukouskirjan lehden pitäen sitä hyvin kaukana itsestään, koska hän pelkäsi kekseliästä myrkytysyritystä. Hän antoi sen takaisin kauppiaanvaimolle eikä käskenyt ketään tätä seuraamaan. Ei ollut kulunut vielä neljääkymmentäkään minuuttia siitä hetkestä, kun Vanina oli jättänyt rakastajansa, kun hän nähtyään entisen kamarineitonsa tulevan takaisin, palasi Missirillin luo uskoen, että siitä lähtien saisi hänet kokonaan omistaa. Hän kertoi, että kaupungissa vallitsi tavaton liike, karabinieeriosastoja kulki kaduilla, missä niitä ei muulloin milloinkaan näkynyt.
— Jos tahdot luottaa minuun, lisäsi hän, — niin lähdemme heti SanNicoloon.
Missirilli suostui. He kulkivat jalan nuoren ruhtinattaren ajoneuvojen luo, jotka hänen seuranaisensa kera — tämä oli hänen vaitelias uskottunsa ja hyvin palkittu — odottivat puolen peninkulman päässä kaupungista.
Kun oli saavuttu San Nicolon linnaan, Vanina, joka tunsi levottomuuttakummallisen tekonsa johdosta, oli kaksin verroin hellä rakastajalleen.Mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ilveillyt puhuessaan rakkaudesta.Edellisenä päivänä hän oli pettäessään hänet unohtanut tunnonvaivat.Sulkiessaan rakastettunsa syliinsä, hän ajatteli:
On yksi sana, jonka voisi hänelle sanoa, ja jos se sana tulisi lausutuksi, tuntisi hän minua kohtaan kauhua nyt ja aina.
Keskellä yötä tuli eräs Vaninan palvelijoista äkkiä hänen huoneeseensa. Mies oli carbonaro, Vaninan sitä aavistamatta. Missirillilla olisi siis salaisuuksia, vieläpä pikkuasioissa. Vaninaa värisytti. Mies tuli ilmoittamaan Missirillille, että yöllä oli Forlissa yhdeksäntoista carbonaron talot piiritetty ja heidät oli vangittu juuri kun he palasivat kokouksesta. Vaikka hyökkäys oli äkkiarvaamaton, oli yhdeksän heistä päässyt pakoon. Karabinieerit olivat voineet kuljettaa vain kymmenen heistä linnoituksen vankilaan. Sinne vietäessä oli yksi heittäytynyt syvään kaivoon ja saanut surmansa.
Vanina menetti itsehillintänsä; onneksi ei Pietro sitä huomannut, hän olisi voinut lukea hänen rikoksensa hänen silmistään.
… Tällä hetkellä, lisäsi palvelija, — muodostaa Forlin linnaväki ketjun kaduilla. Jokainen sotilas on niin lähellä vierustoveriaan, että voi puhua hänen kanssaan. Asukkaat saavat kulkea toiselta puolelta katua toiselle vain siellä, missä on upseeri.
Miehen lähdettyä Pietro mietti vain hetkisen, vihdoin hän sanoi:
— Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä?
Vanina oli kalpea kuin ruumis, hän vapisi, kun rakastaja katsoi häneen.
— Mikä kumma teitä vaivaa? sanoi Pietro.
Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:
— Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte rauhallisena.
— Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka saiVaninan värisemään.
Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän joutui suunniltaan ja haki koko talon — Pietroa ei löytynyt mistään. Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin kirjeen. Hän luki:
"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."
Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat ja polttavat.
Viimein hän heittäytyi polvilleen:
— Suuri Jumala! hän huudahti. — Kuule lupaukseni: minä rankaisen kurjaa petturia, mutta sitä ennen minun täytyy vapauttaa Pietro.
Tuntia myöhemmin hän oli matkalla Roomaan. Hänen isänsä oli jo kauan kiirehtinyt häntä palaamaan. Hänen poissaollessaan oli ruhtinas puuhaillut hänen avioliittoaan Livio Savellin kanssa. Tuskin Vanina oli kotiutunut, kun hän varovaisesti otti asian puheeksi. Hänen suureksi ihmetyksekseen Vanina myöntyi ensi sanoista. Vielä samana iltana hän kreivitär Vitteleschin luona toi miltei virallisesti don Livion hänen luokseen. Vanina puhui hänen kanssaan paljon. Don Livio oli hienoimpia nuoria miehiä, ja hänellä oli erittäin kaunis tukka, mutta vaikka häntä pidettiin hyvin älykkäänä, katsottiin hänet kuitenkin luonteeltaan niin kevytmieliseksi, ettei hallitus ollut vielä milloinkaan häntä epäillyt. Vanina ajatteli, että jos ensin panisi hänen päänsä pyörälle, saisi hänestä sopivan asiamiehen. Koska hän oli Savelli-Catanzaran, Rooman kuvernöörin ja poliisiministerin veljenpoika, eivät vakoojat uskaltaisi hänen jälkiään nuuskia.
Kohdeltuaan muutaman päivän rakastettavaa don Liviota hyvin ystävällisesti, ilmoitti Vanina hänelle, ettei hän milloinkaan rupeaisi hänen puolisokseen, hän olisi Vaninalle liian kevytmielinen mies.
— Ellette olisi lapsi, sanoi Vanina, — eivät setänne virkamiehet paljastaisi mitään salaisuuksia teille. Mitä on esimerkiksi päätetty niiden carbonarojen suhteen, jotka hiljattain joutuivat kiinni Forlissa.
Kaksi päivää myöhemmin don Livio tiesi kertoa, että kaikki Forlissa vangitut carbonarot olivat paenneet. Vanina loi häneen suuret mustat silmänsä hymyillen syvimmän ylenkatseen katkeraa hymyä eikä suvainnut koko iltana puhua hänelle sanaakaan. Kahden päivän päästä tunnusti don Livio punastuen, että häntä oli ensin petetty.
— Mutta, hän sanoi, — nyt olen hankkinut avaimen setäni työhuoneeseen; olen nähnyt siellä löytämistäni papereista, että kardinaaleista ja huomattavimmista papeista kokoonpantu neuvosto kokoontuu suurimmassa salaisuudessa ja pohtii kysymystä, onko soveliaampaa tuomita carbonaroja Ravennassa vai Roomassa. Yhdeksää Forlin luona vangittua carbonaroa ja heidän Missirilli-nimistä päällikköään, joka teki sen tyhmyyden, että antautui vapaaehtoisesti, säilytetään tätä nykyä San Leon linnassa. [Lähellä Riminiä Romagnassa. Tässä linnassa kuoli kuuluisa Cagliostro; kansa kertoo, että hänet tukehdutettiin.]
Vanina nipisti ruhtinasta kaikin voimin, kun tämä lausui sanan tyhmyys.
— Tahdon itse nähdä viralliset paperit ja käydä kanssanne setänne työhuoneessa. Olette varmaan lukenut väärin, sanoi Vanina.
Nämä sanat kuullessaan don Livio kauhistui. Vanina pyysi miltei mahdottomia, mutta nuoren tytön omituinen luonne kiihotti hänen rakkauttaan. Muutaman päivän kuluttua Vanina saattoi mieheksi pukeutuneena, yllään soma pieni Saveliin talon livree-takki, viettää puolituntisen selaillen poliisiministerin salaisimpia papereita. Hän tunsi voimakasta onnea, kun hän keksi ilmoitukset mainitusta Pietro Missirillista. Hänen kätensä vapisivat hänen pidellessään paperia. Lukiessaan uudelleen tuon nimen, hän oli vähällä ruveta voimaan pahoin. Heidän poistuessaan Rooman kuvernöörin palatsista Vanina salli don Livion syleillä itseään.
— Suoriudutte mainiosti koetuksista, joita asetan teille, hän sanoi.
Sellaisten sanojen jälkeen olisi nuori ruhtinas voinut Vaninan mieliksi sytyttää Vatikaanin. Samana iltana oli tanssiaiset Ranskan lähettilään luona. Vanina tanssi paljon ja miltei aina don Livion kanssa. Tämä oli juopunut onnesta; oli estettävä häntä ajattelemasta.
— Isäni on välistä kummallinen, sanoi Vanina eräänä päivänä, — hän on tänä aamuna ajanut pois kaksi palvelijaa, jotka tulivat minulle valittamaan huoliaan. Toinen pyytää päästä setänne Rooman kuvernöörin palvelukseen, toinen, joka on ollut Ranskan tykistössä, tahtoisi saada toimen San Angelon linnassa.
— Otan heidät molemmat palvelukseeni, sanoi nuori ruhtinas innokkaasti.
— Olenko sitä teiltä pyytänyt? sanoi Vanina ylpeästi. — Toistan sanasta sanaan noiden miesparkojen pyynnön. Heidän täytyy saada mitä ovat pyytäneet, eikä muuta.
Mikään ei ollut vaikeampaa. Monsignore Catanzara oli kaikkea muuta kuin kevytmielinen henkilö eikä huolinut taloonsa muita kuin sellaisia palvelijoita, jotka hyvin tunsi. Keskellä kaikenlaisten huvitusten täyttämää elämää kalvoivat Vaninaa omantunnonvaivat ja hän oli hyvin onneton. Tapausten hidas kulku oli masentaa hänet. Hänen isänsä taloudenhoitaja oli hankkinut hänelle rahaa. Tuliko hänen paeta kodistaan ja koettaa Romagnassa auttaa rakastajansa pakoon? Niin hurjapäinen kuin tämä suunnitelma olikin, hän oli vähällä panna sen täytäntöön, mutta sattuma armahti häntä. Don Livio kertoi hänelle:
— Missirillin salaliiton kymmenen carbonaroa tuodaan Roomaan siitä huolimatta, että heidät tuomion langettua tullaan mestaamaan Romagnassa. Sen määräyksen on setäni tänä iltana saanut paavilta. Te ja minä olemme ainoat henkilöt Roomassa, jotka tietävät salaisuuden. Oletteko tyytyväinen?
— Te miehistytte, vastasi Vanina, — lahjoittakaa minulle kuvanne.
Päivää aikaisemmin kuin Missirillin piti saapua Roomaan läksi Vanina jonkin tekosyyn nojalla Città-Castellanaan. Tämän kaupungin vankilassa yöpyisivät carbonarot, joita kuljetetaan Romagnasta Roomaan. Hän näkikin Missirillin aamulla hänen tullessaan vankilasta: hän oli kahleissa ja istui yksin rattailla; Vaninasta hän näytti kalpealta, mutta pelottomalta. Vanha vaimo heitti hänelle orvokkikimpun; Missirilli hymyili kiittäessään häntä.
Vanina oli nähnyt rakastettunsa ja kaikki hänen ajatuksensa saivat uutta eloa, hänen rohkeutensa kasvoi. Jo aikoja sitten hän oli tehnyt huomattavan palveluksen apotti Carille, joka oli vankilapappina San Angelon linnassa, mihin hänen rakastettunsa piti teljettämän; hän oli ottanut tuon kunnon papin rippi-isäkseen. Roomassa ei ole niinkään vähäpätöinen asia olla jonkun ruhtinattaren, kuvernöörin tulevan sukulaisen rippi-isänä.
Oikeudenkäynti Forlin carbonaroja vastaan ei kestänyt kauan. Kostaakseen carbonarojen tulon Roomaan, mitä ei ollut voinut estää, äärimmäisyyspuolue sai aikaan, että heitä tuomitsevaan valiokuntaan tuli kaikkein kunnianhimoisimpia pappismiehiä. Valiokunnan puheenjohtajana toimi poliisiministeri.
Laki carbonaroja vastaan oli selvä: Forlin salaliittolaisilla ei ollut mitään toivoa, heidän asiaansa ei auttanut, vaikka he puolustivat itseään kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Tuomarit eivät ainoastaan tuominneet heitä kuolemaan, vaan vieläpä monet vaativat hirveitä kidutuksia, käden poikkihakkaamista ja muuta. Poliisiministeri, jonka tulevaisuus oli varma (sillä häntä, joka on päässyt tuohon virkaan, odottaa kardinaalihattu), ei tarvinnut käden poikkihakkaamista; viedessään tuomiopäätöksen paaville, hän muutti kaikkien tuomittujen rangaistuksen muutaman vuoden vankeudeksi. Vain Missirillin suhteen tehtiin poikkeus. Ministeri piti häntä vaarallisena intoilijana, ja sitä paitsi hänet oli tuomittu kuolemaan syyllisenä kahden karabinieerin murhaan. Vanina tiesi tuomion ja muutoksen muutamia minuutteja sen jälkeen, kun ministeri oli palannut paavin luota.
Seuraavana päivänä Canzara palasi puoliyöstä palatsiinsa eikä löytänyt kamaripalvelijaansa; hämmästyneenä ministeri soitti monta kertaa, viimein tuli muuan vanha, typerä palvelija. Ministeri kävi kärsimättömäksi ja päätti riisuutua omin neuvoin. Hän lukitsi ovensa. Oli hyvin kuuma, hän riisui nuttunsa ja heitti sen käärönä nojatuolille. Tämä nuttu, joka heitettiin sellaisella voimalla, lensi nojatuolin ylitse ja osui ikkunan musliiniverhoon, jolloin näkyviin piirtyi ihmisen vartalonmuoto. Ministeri syöksyi nopeasti vuodettaan kohti ja tarttui pistooliinsa. Kun hän jälleen läheni ikkunaa, tuli häntä vastaan aivan nuori mies hänen omassa livreessään pistooli kädessään. Tämän nähdessään ministeri tähtäsi ja aikoi laukaista. Nuori mies sanoi nauraen:
— Mitä, herra, ettekö tunne Vanina Vaninia?
— Mitä näin sopimaton pila tarkoittaa? sanoi ministeri vihoissaan.
— Puhukaamme levollisesti, sanoi nuori tyttö. — Ensiksikään pistoolinne ei ole ladattu.
Kummastuneena ministeri tutki asiaa, sitten hän veti liivinsä taskusta tikarin.
Vanina sanoi hieman mahdikkaan näköisenä, mikä teki hänet sangen viehättäväksi:
— Istukaamme, herra.
Itse hän istuutui rauhallisena sohvalle.
— Oletteko edes yksin? kysyi ministeri.
— Aivan yksin, vannon sen! sanoi Vanina.
Juuri sitä teki ministerin mieli tutkia, hän kulki ympäri huonetta ja katsoi kaikkialle; sen jälkeen hän istuutui tuolille kolmen askeleen päähän Vaninasta.
— Mitäpä hyötyä minulla olisi, Vanina sanoi lempeän ja tyynen näköisenä, — maltillisen miehen surmaamisesta, jonka sijaan luultavasti saisimme jonkun heikon ja hurjapäisen miehen, sellaisen, joka syöksisi turmioon itsensä ja muut?
— Mitä siis tahdotte, neitiseni? sanoi ministeri äreästi. — Tämä kohtaus on sopimaton eikä saa kestää kauan.
— Se mitä aion sanoa, puhui Vanina ylpeästi, unohtaen äkkiä suloisen ilmeensä, — koskee teitä enemmän kuin minua. Tahdotaan, että carbonaro Missirilli jää eloon; jos hänet mestataan, ette te ole viikkoakaan sen jälkeen hengissä. Minua ei tämä kaikki liikuta, mielettömyyteen, jota te moititte, olen ryhtynyt, koska se ensiksikin minua huvittaa, ja toiseksi tehdäkseni eräälle ystävättärelleni palveluksen. Olen tahtonut, jatkoi Vanina näyttäen jälleen rakastettavalta, — olen tahtonut tehdä palveluksen älykkäälle miehelle, joka kohta on setäni ja joka kaikella todennäköisyydellä tulee suuresti edistämään perheensä onnea.
Ministeri ei enää näyttänyt vihastuneelta, epäilemättä Vaninan kauneus vaikutti osaltaan tähän nopeaan muutokseen. Catanzaran mieltymys kauniisiin naisiin oli Roomassa tunnettu asia ja Savellien kamaripalvelijan puvussa, ahtaisiin silkkisukkiin, punaiseen liiviin ja taivaansiniseen, hopeallakirjailtuun takkiin pukeutuneena, pistooli kädessä Vanina oli ihastuttava.
— Tuleva veljentyttäreni, sanoi ministeri puoleksi nauraen. — Teette suuren mielettömyyden, eikä se tule olemaan viimeisenne.
— Toivon, että niin järkevä henkilö, vastasi Vanina, — säilyttää salaisuuteni etenkin don Livion suhteen, ja saadakseni teidät siihen sitoutumaan, rakas setäni, suon teille suudelman, jos lupaatte pelastaa ystävättäreni suojatin elämän.
Keskustelua jatkettiin tuohon puolileikilliseen tapaan, millä roomalaiset vallasnaiset osaavat käsitellä vakavimpiakin asioita, ja Vaninan onnistui antaa tälle pistoolit kädessä aletulle kohtaukselle vieraskäynnin leima, aivan kuin nuori ruhtinatar Savelli olisi ollut setäänsä, Rooman kuvernööriä tervehtimässä.
Ja pian monsignore Catanzara, joka ylpeästi torjui ajatuksen, että antaisi pelon vaikuttaa itseensä, ryhtyi veljentyttärelleen kuvaamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka hän kohtaisi koettaessaan pelastaa Missirillin. Keskustellessaan ministeri käveli huoneessa Vaninan kanssa; hän otti uunilta juomakarahvin ja täytti siitä kristallilasin. Juuri kun hänen piti viedä se huulilleen, tempasi Vanina sen pois, ja pidettyään vähän aikaa sitä kädessään pudotti sen ikään kuin hajamielisenä puutarhaan. Hetkisen kuluttua ministeri otti suklaamakeisen makeislaatikosta. Vanina otti sen häneltä pois ja sanoi hymyillen:
— Olkaa varuillanne, kaikki täällä on myrkytettyä, sillä tahdottiin teidän kuolemaanne. Mutta minä olen hankkinut armahduksen tulevalle sedälleni, jottei minun tarvitse aivan tyhjin käsin tulla Saveliin perheeseen.
Monsignore Catanzara kiitti hämmästyneenä veljentytärtään ja antoi hyviä toiveita Missirillin hengen säästämisestä.
— Sopimuksemme on tehty! huudahti Vanina, — ja merkiksi siitä minä annan teille maksun, sanoi hän ja suuteli ministeriä.
Ministeri otti vastaan palkinnon.
— Teidän tulee tietää, rakas Vanina, sanoi hän, — että minä en suosi verenvuodatusta. Sitä paitsi olen vielä nuori, vaikka teidän silmissänne ehkä näytänkin vanhalta, ja voin elää vielä siihen aikaan, kun nyt vuodatettu veri saattaa tahrata minut.
Kello oli kaksi, kun Catanzara saattoi Vaninan puutarhansa pikkuportille.
Kun ministeri seuraavana päivänä tuli paavin puheille huolissaan suoritettavanaan olevasta asiasta, sanoi Hänen Pyhyytensä:
— Ennen kaikkea on minun pyydettävä teiltä vielä yhtä armahdusta. Forlin carbonaroista on yksi tuomittu kuolemaan; tämä ajatus estää minua nukkumasta. Se mies täytyy pelastaa.
Nähdessään, että paavi oli jo asian päättänyt ministeri esitti useita vastaväitteitä ja kirjoitti viimein käskykirjeen eli motu proprion, jonka paavi vastoin tavallisuutta allekirjoitti.
Vanina oli ajatellut, että hän ehkä voisi hankkia rakastajalleen armahduksen, mutta että tämä koetettaisiin myrkyttää. Eilisestä alkaen oli Missirilli saanut rippi-isältään, apotti Carilta muutamia pieniä paketteja laivakorppuja ja neuvon, ettei kajoisi vankilan ruokaan.
Saatuaan tietää, että Forlin carbonarit siirrettäisiin San Leon linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua. Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen, että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.
Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa? Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta. Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään. Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla. Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän patsaansa olivat kurjan näköisiä.
Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten. Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta. Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi: hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin kylmä oli hänen käytöksensä.
— Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, — kadun rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo kuin Italian vapaus.
Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.
— Ah, sanoi hän, — vanginvartijat kun niin lupasivat kohdella sinua hyvin.
Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet, jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.
Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:
— Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä, Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.
Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti turhaan. Missirilli lisäsi:
— Velvollisuus on armoton, mutta ellei sen täyttäminen tuottaisi mitään vaivaa, missä olisikaan silloin sankarillisuus? Luvatkaa minulle, ettette koeta enää tavata minua.
Sikäli kuin hänen jokseenkin tiukat kahleensa sallivat, hän teki pienen liikkeen ranteellaan ja ojensi sormensa Vaninalle.
— Jos sallitte miehen, joka oli teille rakas, antaa teille neuvon, niin menkää naimisiin ansiokkaan miehen kanssa, jonka isänne teille määrää. Älkää tehkö hänelle kiusallisia tunnustuksia, mutta älkää myöskään milloinkaan koettako minua tavata. Olkaamme tästälähin vieraita toisillemme. Te olette antanut huomattavan rahasumman isänmaan hyväksi; jos se milloinkaan vapautuu sortajistaan, maksetaan tämä summa teille rehellisesti valtionvaroista.
Vanina oli vaipunut maahan. Pietron silmät olivat hänen puhuessaan loistaneet vain silloin, kun hän mainitsi isänmaan.
Viimein tuli ylpeys nuoren ruhtinattaren avuksi. Hän oli ottanut mukaansa timantteja ja pieniä viiloja. Ne hän ojensi Missirillille vastaamatta hänelle.
— Katson velvollisuudekseni ottaa nämä vastaan, sanoi Missirilli, — sillä minun on koetettava päästä pakoon. Mutta en näe teitä enää milloinkaan, vannon sen nähdessäni teidän uudet hyvät työnne. Jääkää hyvästi, Vanina! Luvatkaa, ettette milloinkaan kirjoita minulle ettekä milloinkaan koeta minua tavata. Jättäkää minut kokonaan isänmaalle, minä olen teille kuollut: hyvästi.
— Ei, virkkoi Vanina raivoissaan, — tahdon että tiedät, mitä olen tehnyt rakkaudesta sinuun.
Hän kertoi kaikki tekonsa siitä hetkestä alkaen, kun Missirilli oli lähtenyt San Nicolon linnasta antaakseen vangita itsensä. Kun tämä kertomus oli päättynyt, sanoi Vanina:
— Kaikki tämä ei ole mitään, olen tehnyt enemmän rakkaudesta sinuun.
Sen jälkeen hän kertoi petoksestaan.
— Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja koetti surmata hänet kahleillaan.
Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.
— Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat ja timantit ja poistui nopeasti.
Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.