Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.
Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni. Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.
Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan. Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi vapaaksi.
Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani armasta kotoa. — Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta? Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota kaipaavat kadonneena?
Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni! Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa, tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata kohtaloa… enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin todellakin ilkeän yön.
Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni, joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän, olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan. Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella tavalla?
Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.
Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset vanhempani, mutta Häneen en luottanut.
Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle, ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa, ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja lähdettiin.
Astuessamme noita komeitaJättiläisten rappusiaalas, muistui mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan, ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin keskelle oli lava rakennettuna.Jättiläisten rappusistalavalle asti seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti käydä.
Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.
Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: — tää on onnettomuuden kotopaikka!
Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: — Kenties noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän ehkä minut tuntee.
Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen, paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla äänellä.
Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause:tuomitut kuolemaan. Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin:tuomitut kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico viideksitoista.
Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San Michele'n saarella.
Ne, jotka ennen meitä oli tuomittu, olivat jo matkalla Laibach'iin ja Spielberg'iin, erään poliisikomisariuksen johdolla. Nyt odotettiin häntä takaisin meitäkin viemään määräpaikkaamme. Odotus kesti kuukauden aikaa.
Ajan vietteeksi me juttelimme ja kuuntelimme muiden jutelmia. Sitä paitsi Maroncelli ja minä luimme toisillemme kummankin meidän kirjallisia tuotteitamme. Eräänä iltana esittelin Canova'lle, Rezia'lle ja Armari'lle ikkunastaniEster d'Engaddi'nja seuraavana iltanaIginia d'Asti'nteokset.
Mutta yöllä olin levoton ja itkin, unta en saanut paljon yhtään.
Minua yht'aikaa halutti ja peloitti saada tietoa, mitenkä vanhempani olivat vastaanottaneet sanomaa kohtalostani.
Vihdoin tuli kirje isältäni. Siitä huomasin surukseni, ett'ei kirjettäni oltu lähetettykään niin pian, kuin olin pyytänyt, vaan että isäparkani, joka yhä vaan oli pysynyt siinä toivossa, että pian pääsisin vapaaksi, oli eräänä päivänä jossakin Milanon sanomalehdessä lukenut tuomioni! Itse hän nyt kertoi minulle tuon surkean kohtauksen, ja hänen kirjeestään saatoin arvata, minkä haavan tämä sanoma oli iskenyt hänen sydämeensä.
Oi kuinka minä, samalla kun mitä syvimmin säälin isääni, äitiäni ja koko perhettäni, paloin harmista, että kirjettäni ei oltu oikeaan aikaan lähetetty! Ilkeydestä ei tuo myöhästys liene tullutkaan, vaan minusta se näytti silloin mustaa mustemmalta, sillä luulin siinä havaitsevani hienon hienoa häijyyttä, joka muka vartavasten tahtoi antaa viatonten omaistenikin tuntea rangaistustani mitä jyrkimmässä muodossa. Mieleni teki vuodattaa kokonainen meri verta, kostaakseni tämmöistä hirmutyötä.
Nyt kun tyynimielin asiata arvostelen, en pidä luuloani todenmukaisena. Tuon myöhästyksen syyksi lienee luettava vaan asianomaisten huolimattomuus.
Vihan vimmassa kuin olin, kiristin hampaitani kuullessani, että kumppalini aikoivat ennen lähtöänsä käydä Pääsiäispyhänä ripillä. Tunsin selvään, ett'ei minun sopisi ottaa siihen osaa, koska mieleni ei tehnyt antaa kellekään anteeksi. Sitäkö pahennusta olisin vielä aikaan saattanut!
Vihdoin komisarius saapui Saksasta takaisin ja ilmoitti, että meidän täytyi parin päivän perästä lähteä.
— Mielihyväkseni, lisäsi hän, voin teille kertoa jotakin lohduttavaa. Palaten Spielberg'istä, sain Wienissä tavata H. M. Keisarin, joka sanoi tahtovansa lukea 12 eikä 24 tuntia teidän vankeutenne vuorokaudeksi. Sillä hän nähtävästi tarkoitti sitä, että rangaistuksen aika tulee puolta lyhyemmäksi.
Tästä lyhennyksestä ei tullut meille mitään virallista tietoa, mutta ei ollut luultava, että komisarius siinä asiassa pani omiansa, sitä vähemmän, koska hän ei sitä salaa ilmoittanut, vaan Toimikunnan läsnäollessa.
Vähänpä tuo ilmoitus sittenkin minua ilahutti. Mielestäni seitsemän ja puoli vuotta raudoissa oli melkein yhtä hirveätä, kuin viisitoista. Mahdottomalta näytti, että niin kauan eläisin.
Terveyteni oli nyt taas hyvin huono. Tunsin rinnassani kovia vaivoja ynnä yskää, niin että luulin keuhkoni vahingoittuneiksi. Söin vähän, eikä sitäkään vatsa sulattanut.
Lähdettiin matkalle yöllä Maaliskuun 25 ja 26 päivän välillä. Ennen lähtöä saimme luvan jäähyväiseksi syleillä ystäväämme tohtori Armaria. Poliisimies pani meille raudat poikkipuolin oikeasta kädestä vasempaan jalkaan, estääksensä karkaamista. Astuimme gondolaan, ja vartijamiehet soutivat Fusina'an.
Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain kutsinlaudalla.
Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista varten sanoja löydy.
Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme, komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme syleillessä, vuodattaa!
Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.
Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla, vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme, joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin. Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.
Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.
Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota säälivää huudahusta:Arnie Herren!(Herra raukat!)
Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni. Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!
Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä vastaan, joita sanoin vastustajikseni.
— Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta, jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!
Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat luottamuksella kättä toinen toiselleen.
Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli, voi helposti kuvata itselleen.
Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi. Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita, jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää, että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.
Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen, joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta kansaamme rakastamaan!
Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte, saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: — Oi, sallikoon hyvä Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!
Huhtikuun 10 p:nä saavuimme matkamme perille.
Brünn on Määrin pääkaupunki; siellä asuu Määrin ja Itävallan Sleesian maakuntien kuvernööri. Se sijaitsee ihanassa laaksossa ja näyttää jotenkin varakkaalta. Siihen aikaan siellä olivat useammat verkatehtaat, jotka sittemmin ovat joutuneet rappiolle; väkiluku oli noin 30,000 henkeä.
Kaupungin länsipuolella kohoaa vuori, jonka kukkulalla on tuo onneton Spielberg'in linna, ennen aikaan Määrin herttuain asunto, nykyään Itävallan kovin vankila. Se on ollut hyvin vahva linnoitus, mutta mainion Austerlitzin tappelun aikana (Austerlitzin kylä on aivan lähellä) ranskalaiset pommittivat ja valloittivat sen. Sitten ei sitä enää ole laitettu sotalinnaksi, hävinnyt osa muurista vaan on korjattu. Noin kolmesataa pahantekijää, enimmiten rosvoja ja murhaajia, on tänne suljettu, mitkäkovassa, mitkäkovimmassavankeudessa.
Kovaanvankeuteen kuului: pakkotyö, raudat jaloissa, puinen makuu-sija ja ruoka mitä huonointa.Kovimmassavankeudessa on vangeilla rautavyö kupeissa, josta lähtevä ketju on seinään kiinnitetty ja niin lyhyt, että vanki vaivalla pääsee makuu-lavan kohdalla liikkumaan; ruoka on kumpaisillakin sama, vaikka asetus määräävettä ja leipää.
Meitä valtiovankeja tuomittiin kovaan vankeuteen.
Kulkiessamme vuorenrinnettä ylöspäin, loimme silmät vielä taaksepäin sanoaksemme hyvästi maailmalle, epätietoisina, tulisiko se kuilu, joka meidät nyt nielasi, koskaan laskemaan meidät ulos. Ulkonaisesti olin levollinen, sisässäni kuohui. Turhaan koetin paeta filosofiian turviin, rauhaa ja mielentyvenyyttä saavuttaakseni. Mutta filosofiia ei voinut tarjota minulle riittävää tyydytystä.
Huono oli terveyteni jo Veneziasta lähtiessäni, ja matkan vaivat veivät viimeisetkin voimani. Päätäni kivisti ja koko ruumis hehkui kuumeesta. Ruumiillinen pahoinvointi vaikutti sekin mieleni kivulloisuuteen, ja tämä vuorossaan enensi taas edellistä.
Me jätettiin Spielberg'in päällikön valtaan, ja nimemme pantiin kirjaan rosvojen sekaan. Keisarillinen komisarius syleili meitä lähtiessään ja sanoi liikutettuna: — Ennen kaikkea, hyvät herrat, muistakaa olla kuuliaisina. Vähinkin järjestyksen rikkominen saattaisi tulla mitä kovimmin rangaistuksi.
Nyt Maroncelli ja minä vietiin maan-alaiseen käytävään, jossa meille aukaistiin kaksi hämärää huonetta toisistaan erillään. Me pantiin kumpikin omaan luolaamme.
Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä, kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi toivonut eläissään enää saada nähdä minua; — minä taas katselin sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!
Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen niitä minulle määrätyiksi.
Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi minulle ruukullisen vettä.
— Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon teille leivän.
— Kiitoksia, hyvä mies!
— En ole hyvä, vastasi hän.
— Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. — Ja nämä ketjut, lienevätkö ne minua varten?
— Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.
Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää, vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista kovuutta.
Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan, ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.
Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää, käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:
— Anna tänne juotavani!
Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: — Sinä röyhkeä, täällä sinun täytyy luopua komentamisesta!
Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.
— Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.
— Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta, sekä omaa, että muitten.
Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi katsahdus oli siinä herättänyt.
— Mikä on nimenne? kysäsin.
— Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle suuren miehen nimen. Se on Schiller.
Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.
Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana; sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.
Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.
Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen ihmisen siveellinen arvo on.
Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan, joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin osoituksia.
— Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.
Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa minulle juoda.
— Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että olen saanut teidät vartijaksi.
Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa, niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:
— Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja, heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.
— Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.
— Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua. Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän… sydän on täynnä surua, ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille se.
Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi häntä kovuuteen itseäni vastaan.
Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa minulta osan säälistänsä:
— Nyt mun täytyy lähteä.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän tullut sinä samana iltana minua katsomaan.
— Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen. Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei meidän ole lupa antaa sitä teille.
Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle, kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna, vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.
Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.
Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi aikaa puhumaan kanssani.
Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.
— Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.
Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon käden omiini.
— Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa hänelle olkisäkin vuoteelle!
Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti sydäntäni.
Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman käskyttä.
— Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.
Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä arveli näin: — Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.
Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: — Suo Jumala, että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta taakasta!
Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.
— Missä on vanha Schiller ystäväni? — kysyin kaipauksella. Hän oli, näet, seisahtanut käytävässä.
— Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.
Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen vieressä.
— Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen; vasta torstai!
— Mitä tuolla tahdotte sanoa?
— Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.
— Olkaa siitä huoleti.
— Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta, kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon. Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran ylimääräiseen aikaan?
— Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.
Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla, niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä onnelliseksi.
Torstai-aamuna, vaivaloisen yön jälkeen, raukaistuna, luut kuin särkyneinä kovasta vuoteestani, olin aivan hiessä. Tarkastuskunta tuli. Päällikköä ei ollut; tuon sopimattoman tunnin tähden kävi hän vähän myöhemmin luonani.
Sanoin Schillerille: — Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.
— Mahdotonta! — huusi hän jyrkkään.
Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.
Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta pitemmän minua.
— Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole toista.
— Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua varten.
— Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.
— Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani. Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään palkita hyvyyttänne.
— Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille, joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!
Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.
Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.
— Siin' on kahden päivän määrä.
Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.
— Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen?Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.
— Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!
— Malttakaamme! —
Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani kolotti kaikissa kohdin.
Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että haju jo inhoitti.
Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.
Schiller ehtimiseen muistutti: — Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.
Perjantai-aamuna tuli vihdoin tohtori Bayer. Nähdessään, että olin kuumetaudissa, hän määräsi minulle olkisäkin ja vaati, että minut muutettaisiin luolastani ylempään kerrokseen. Se oli mahdotonta, ei ollut sijaa. Mutta kun asia oli ilmoitettu kreivi Mitrovskylle, Määrin ja Sleesian kuvernöörille, joka asui Brünnissä, niin tuli häneltä vastaus, että koska terveyteni tila oli arveluttava, niin oli lääkärin neuvoa noudattaminen.
Uuteen huoneeseni tuli toki vähän päivänvaloa; ja kiivettyäni pienoisenikkunan ristikolle, sain nähdä alla olevan laakson, jonkun osanBrünnin kaupunkia, etukaupungin monine puutarhoineen, hautausmaan,Luostarin järven, sekä vielä nuo metsäkukkulat, joiden takana leviävätAusterlitz'in kuuluisat kentät.
Tämä näköala viehätti minua. Oi, jos vaan Maroncelli olisi saanut nauttia sitä minun kanssani!
Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin tuotiin minulle uusi vaatteukseni.
Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.
Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini. Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun saksankielessä taitamattomaksi: — Kipeänä kuin mies näyttää olevan, tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta, niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.
—Möchte es sein!(jospa niin tapahtuisi!) — arvelin minä, taputtaen häntä olkapäälle.
Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:
— Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.
— Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä tervetulleena?
Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.
Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto. Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle jälleen.
Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.
— Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat raudat Maroncelli raukalle.
Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.
Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.
Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni, niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin) vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!
Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin itkuun.
— Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olenSilvio Pellico.
— Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista huolimatta.
Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme muutamia ystävyyden sanoja.
Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta, yhdeksänkolmatta vuoden vanha.
Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.
Toivomme oli — ja se toteutuikin — että matalammallakin äänellä voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja päällikkö suuttuivat.
Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias, mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia, ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.
Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita, minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.
Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää, ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle, mielikuvitukselle ja sydämelle.
Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: — Tähän asti erimieltä ei ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.
Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan sammuneeltakin.
Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen, niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.
Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään. Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja; sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni uskonnon asioista haihtuivat pois:Ubi caritas et amor, Deus ibi est. (Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)
Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua, niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne, jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa. Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet puolalainen): — Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että varmaan kärsitte nälkää.
Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.
Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin "neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän, että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.
— Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.
— Se on totta, vastasin suoraan.
Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa. Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan, mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi käynyt hänelle raskaaksi.
Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä jotakin uutta.
Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja, ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.
Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.
Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana. Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin, joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.
— Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei suotu seisahtua heitä tervehtimään.
Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen ympäristöä.
Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella tervehtivät minua, lausuen toisillensa:
— Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa kovempi kuin meidän.
Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.
Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: — Teidän tervehdyksenne, hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta, herra, konna en ole!
Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.
Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin tahi korpraalien luona. — Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät luulleet minun ymmärtävän: — Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.
Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin, minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.
Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme. Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä. Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.
Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi, ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.
Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa luottamusta.
Kerran virkoin hymyillen hänelle: — Tiedättekö, rouva, että teidän muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.
Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: — Älkää siis unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni maailmassa.
Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.
Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja huokasi: — Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! — Ja hän itki.
Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.
Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään, ja nyyhkien virkoin: — Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!
Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.
— Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että, jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän perheellemme.
Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.
Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne vaikuttivat uutuuden voimalla: — Että onnettomuus ei ihmistä alenna, jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; — että jos voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin, että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; — että erittäin huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia kohtaan; — että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota Jumalankin hartiat ovat kantaneet.
Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.
Jalkaraudan kiusa, joka oli yölevolleni haittana, turmeli paljon terveyteni tilaa. Schiller kehoitti pyytämään vapautusta siitä, arvellen lääkärin velvollisuudeksi myöntyä.
Ensin en kuunnellut hänen neuvoansa; vihdoin otin sen hyväksi ja sanoin lääkärille, että, saadakseni taas nauttia unen hyvää vaikutusta, pyytäisin häntä edes muutamaksi päiväksi vapauttamaan minua jalkaraudasta.
Lääkäri vastasi, että kuumeeni ei ollut niin kova, että hän voisi pyyntöäni tyydyttää, ja pitäisihän minun tottua rautoihini.
Tämä vastaus suututti minua, ja harmissani, että olin tehnyt tuon hyödyttömän pyynnön, sanoin Schillerille:
— Kas siinä voittoni teidän neuvostanne. Varmaankin lausuin nämä sanat hyvin epäkohteliaalla tavalla, sillä tuo yksinkertainen kunnon mies niistä pahastui.
— Te olette äissänne siitä, että pyyntönne kiellettiin, ja minä siitä, että osoitatte ylpeyttä minua kohtaan.
Seurasi sitten pitkä saarna: — Ylpeät pitävät kunnianansa välttää epääviä vastauksia, kieltää toisen tarjoomuksia ja hävetä tuhannen mitättömyyksiä.Alles Eseleien!typeryyttä kaikki! turhamaista suurellisuutta, joka ei tunne, mitä todellinen arvollisuus on! Todellinen arvollisuus on suureksi osaksi siinä, että häpeää ainoastaan pahoja töitä!
Sanoi, meni ulos ja piti hornan hälinää avaimillaan.
Siinä seisoin hämmästyksissäni. — Tuo karkea suoruus, arvelin itsekseni, se on sittenkin minulle mieleen. Se tulee sydämestä, samoin kuin hänen tarjoomuksensa, neuvonsa ja osan-ottavaisuutensa. Eikö ole totta hänen saarnassaan? Enkö pidä arvollisuutena monta seikkaa, joka on pelkkää ylpeyttä?
Päivällisen hetkellä antoi Schiller Kundan tuoda sisään ruo'an ja juoman; itse jäi ovella seisomaan. Minä kutsuin häntä.
— Ei ole aikaa, vastasi hän kuivankiskoisesti. Astuin alas lavaltani, menin hänen luoksensa ja sanoin:
— Jos tahdotte, että ruoka minua ravitsee, niin älkää toki olko noin tuimannäköinen.
— Minkänäköinen pitää sitten olla? kysyi hän leppyneenä.
— Iloisa, ystävällinen, vastasin.
— Eläköön iloisuus! huusi vanhus. Ja jos, saadaksenne ravintoa ruo'asta, tahdotte nähdä mua… niin katsokaa, nyt olen valmis.
Rupesipa sitten kiekahtelemaan pitkillä laihoilla koivillansa niin mielihyvillään, että olin nauruun pakahtua. Nauroin, mutta sydämessäni olin liikutettu.
Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt meitä paremmassa kurissa.
Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla sitä tekemättä.
— En, vastasin, en tahdo sitä luvata.
— Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle, joka sain aika löylyn teidän tähtenne!
— Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.
— Ja miks'ette sitä pitäisi.
— Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä ja ohitse lentäviä lintuja.
— Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?
— En, en, en! yhä huusin.
Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:
— Tuhat tulimmaista! — Sitten, minua syleillen, hän huudahti:
— No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.
Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:
— Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.
— Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.
Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.
Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: — Kun puhutte kreivi Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista. Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne, jotka… tarvinnenko sanoa… jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.
Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa, joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.
Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia, jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan ymmärtämättä.