Palatessani eräänä aamuna kävelymatkaltani, oli Orobonin huoneen ovi auki, ja sisällä seisoi Schiller, joka ei huomannut minun tuloani. Vahtimiehet kiirehtivät ovea sulkeaksensa, mutta ennätinpä heidän edellensä ja syöksin sisään Orobonin syliin.
Schiller hämmästyi: — Tuhat tulimmaista! — ja kohotti sormensa uhaten. Mutta hänen silmänsä himmentyivät kyyneleistä, ja hän virkkoi nyyhkytelien: — Oi Jumalani, armahda näitä nuorukaisraukkoja ja minua ja kaikkia onnettomia, Sinä, joka itsekin olit niin onneton maan päällä!
Molemmat vahtimieheni itkivät ja samoin vahti korridorissakin, joka tuli sinne. Oroboni sanoi: — Silvio, Silvio, tämä päivä on yksi armaimpia elämässäni! — Minä en tiedä, mitä hänelle sanoin; olin ilosta aivan ihastuksissa.
Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:
— Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt! Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!
Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.
Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.
Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!
— Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.
Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa luolassa.
Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle! Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.
Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa vallallaan.
Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla, joka tosin arvelee: — Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, — mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan lepäämään.
Olin kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Böömiläisestä, joka vähää ennen yhdessä näistä pimeistä luolista oli surmannut itsensä halkaisemalla pääkallonsa seinään. En voinut mielestäni torjua pois kiusausta tehdä samoin. Kenties houreeni olisi mennyt niinkin pitkälle, ell'ei verensylky keuhkoistani olisi saanut minua uskomaan, että kuolema jo itsestäänkin oli tulemassa. Kiitin Jumalaa, että hän suvaitsi vapauttaa minut tällä tavoin, varjellen minua epätoivossa tekemästä, mitä järkeni tuomitsi synniksi.
Mutta Jumala päinvastoin tahtoi minua hengissä pitää. Tuo verensylky huojensi vaivojani. Pääsin taas vankilan ylikertaan, jossa parempi päivänvalo ja Orobonin naapurius teki elämän minulle jälleen rakkaaksi.
Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa samaa vihollista vastaan.
— Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme. Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta. Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi pitänyt olla koko elin-aikani.
Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.
— Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?
— Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan, mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet semmoiseen halpuuteen syypääksi.
Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin, näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne Orobonille, lisäten: — Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.
Tuo jalo mies oli ääneti.
Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.
Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen elämästään. — Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio, muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla hänen puolestaan!
Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.
Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen kanssa puhua.
Mitä tein yksinäisyydessäni?
Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös, astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa, joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti tarvitsimme.
Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.
Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.
Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin leivän ja jätin liemen.
Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto. Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme. Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööritoistaiseksisoi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.
Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.
Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen, vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.
Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se lyhyimmiten.
Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: —Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.
Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan, kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: — Nyt, herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.
Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia Italiasta.
Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat rehellisesti.
Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen, miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt, mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.
Ennenkin olin joskus kuullut hänen laulavan, mutta sanoja eroittamatta ja tuskin tuokion kerrassaan, koska häntä aina kiellettiin jatkamasta.
Nyt hän kohotti äänensä paljon enemmin eikä tullut niin pian estetyksi; liikutettuna minä ymmärsin kaikki ja vastasin. Niin keskustelu jatkui neljänneksen tuntia. Vihdoin tapahtui vahtien vaihto vallilla, ja uudet vahdit eivät olleet yhtä suosiollisia. Meidän täytyi vasten tahtoamme totella heidän uhkasanojansa.
Kuvatessani itselleni Maroncelli'a, miten hän jo aikoja oli hiukunut tuossa kurjassa huoneessa, epäilemättä murtuneena terveydeltään ja murheen painamana, oli sydämeni pakahtua surusta.
Vihdoin puhkesin itkuun, mutta siitä ei tullut huojennusta. Päätäni rupesi kovasti kivistämään, ankara kuume punastutti kasvojani. En pysynyt seisaallani ja heittäysin olkisäkille. Väristykset karttuivat, rintaani poltti kauheat värveet. Luulin kuolevani sinä yönä.
Huomispäivänä kuume oli lakannut ja rinnan tuska vähennyt, mutta aivoissani tuntui palava tuli, ja tuskin taisin kääntää päätäni kärsimättä hirveätä vaivaa.
Ilmoitin Orobonille, mimmoinen tilani oli. Hänkin sanoi kituvansa tavallista enemmän.
— Ystäväni, lisäsi hän, ei ole kaukana se päivä, jolloin jompikumpi meistä on kykenemätön nousemaan ikkunaan. Joka kerta, kun näin yhdymme, voi olla viimeinen. Olkaamme siis valmiit, niin yksi kuin toinenkin, joko kuolemaan tahi jäämään ystävänsä jäljelle.
Hänen äänensä oli heltynyt; enkä minä kyennyt vastaamaan. Seisoimme hetkisen äänetönnä, sitten hän jatkoi:
— Onnellinen sinä, joka osaat saksaa! Voit edes tehdä synnintunnustuksesi papille. Olen pyytänyt Italian kieltä taitavaa pappia, mutta sain vastaukseksi, ett'ei semmoista ole täällä. Jumala toki näkee haluni, ja totta puhuen, siitä kun Veneziassa tunnustin, en luule itselläni olevan mitään, joka omaatuntoani painaisi.
— Minä sitä vastoin, vastasin, kävin Veneziassa tunnustuksella sydän täynnä vihaa, joka oli pahempi, kuin jos olisin sakramenttia kieltänyt. Mutta nyt jos vaan saan papin, niin lupaan sinulle varmaan, että tunnustan sydämeni pohjasta ja annan kaikille anteeksi.
— Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa, niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!
Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulinOrobonin kovasti sairastuneen.
Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin vuoroa vaihdellessa.
Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin hengittämään.
Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut vuoteeltansa.
Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen, niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi Schilleriä.
Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.
Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.
Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa. Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.
Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.
Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat hartaasti tehtävänsä.
Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:
— Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.
— Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni sovitukseksi.
Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.
— Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.
Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua ripittämään.
Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun. Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta tuntevan sydämen.
Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään, virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.
Schiller virkkoi: — Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä vetoa, ett'ette kuole.
— Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta minusta?
— En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä etua.
Ja hän lisäsi: — Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä Maroncelli'a?
— Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää toivoakaan.
— Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!
Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.
Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön, että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla toiselle avuksi.
Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.
Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli ohitse.
Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön, Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu kiirehti luokseni ja lausui: — Nyt on meillä lupa panna Maroncelli teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje vanhemmillenne.
Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo olevan hukassa.
Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli sylissäni.
Oi, mikä sanomaton hetki se oli! — Sinä elät? kuului kummaltakin puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä koittanut! Jumalalle kiitos siitä!
Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli. Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän vankihuoneen kammottavia jälkiä.
Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui, kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että, vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän puolestaan!
Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni vanhemmilleni.
Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä. Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.
Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.
Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon. Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.
Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia kirjoja.
Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin, mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet, suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilanravintolasta, vaan päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta, mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle. Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian myöhään.
Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajanSolera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.
Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen, tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi, mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.
Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy huojensi melkein aina murheitamme.
Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin, päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.
Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia. Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitinLeoniero da Dertonanimisen murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.
Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.
Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.
Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti, mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).
Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä sanoen: — Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava ijankaikkisuuden rauhassa?
Viimeiset sanat olivat: — Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.
Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista, jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.
Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.
Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin. Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus, odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): — Olen tarkkaan pannut merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.
Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen tuota kalmistoa: — Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.
Sitten hän nauroi ja lausui: — Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?
Toisen kerran hän taas arveli: — Kuolema lähestyy, koen valmistaita, mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!
Huoahtaen hän lisäsi: — Jos tämä kalkki on välttämättömästi tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!
Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: — Sinä, joka olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit:Jos mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki!Anna anteeksi, jos minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi:Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!
Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?
Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä häntä katselin murheella, ajatellen: — Kuinka paljon surkeampi on sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi hautausmaalle ja lausut: — Tuoll' on minun Silvionikin! — Ja minun oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.
En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta, milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus, lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus, kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet, tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.
Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti minulle niistä koko päiväkausiksi.
Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta, kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli minusta riemupäivä.
Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.
Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista, siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun nimitys.
Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.
Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia käytimme sitä kumminkin hyväksemme.
Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan. Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa, että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija. Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista johdatustaan.
Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja ihmisyyden asian harrastamista!
Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä, esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta, jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä; hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa. Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja, sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua, kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä päätöksiä niistä oli johtaminen.
Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja, paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.
Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka, peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi, mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.
Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin Italiasta.
Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui, kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni. Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni. Jos olisin voinutkovimmalla vankeudellataikka millä kidutuksella tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää, että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä on paljon suurempi uhri!
Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää sallittu tulla.
Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli, joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen, ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.
Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi viatonta rakkaudenjuttua — ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli, näet, rakastunut Maroncell'iin.
Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta korpraalinvaimon povessa.
Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten, ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä puhutteli.
Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa, niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä, näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai muusta liikkeestä.
Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen vankeutemme harvoista tapahtumista.
Uudet kovat säännöt tekivät elämän meille yhä yksitoikkoisemmaksi. Vuodet 1824, 1825, 1826, 1827, mihin lienevätkin ne kaikki meiltä kuluneet? Kielletty oli meidän enää lukea kirjojamme, johon kuvernööri olitoistaiseksiantanut luvan. Vankihuoneesta tuli todellinen hauta, jossa kumminkaan ei haudan rauhaa meille sallittu. Kuukausittain, milloin minäkin päivänä, tuli kovaa tarkastusta pitämään poliisitirehtori apulaisensa ja vahtien kanssa. Meidät riisuttiin alastomiksi, tarkasteltiin jokaista saumaa vaatteissamme, koska peljättiin, että niissä piileisi joku paperilehti tahi muuta; vuoteillamme olevat olkisäkitkin ratkottiin ompeluksista katselmusta varten. Vaikk'ei mitään salaista tullut ilmi, niin tässä äkki-arvaamattomassa ja vihantapaisessa menettelyssä, jota uudistettiin loppumattomiin asti, oli jotakin ärsyttävää, joka aina tuotti minulle kuumetta.
Edelliset vuodet, jotka olivat tuntuneet niin onnettomilta, niitä minä nyt ajattelin kaipauksella, niinkuin mennyttä suloista aikaa. Missä olivat nyt ne tuntikaudet, jolloin istuin raamatun ja Homeron lukemiseen vaipuneena? Lukemalla Homeroa alkukielellä, oli vähäinen Kreikan kielen taitoni lisääntynyt, ja tämä kieli oli käynyt minulle ylen rakkaaksi. Mikä kaipaus, ett'en saanut tätä opinharjoitusta jatkaa! Dante, Petrarca, Shakespeare, Byron, Walter Scott, Schiller, Goethe, ynnä monta muuta ystävää, olivat minulta pois temmatut. Niiden joukkoon on luettava myös muutamia kristillisen viisauden kirjoja, niinkuin Bourdaloue, Pascal, Kristuksen seuraaminen, Filotea, j.n.e. Ken niitä kirjoja ahdasmielisesti ja säälimättömäsi! arvostellen lukee, hänpä on hyvillään jok'ainoasta mahdollisesta hyvän aistin puutteesta tahi paikkaansa pitämättömästä ajatuksesta ja viskaa niitä nurkkaan eikä sen ko'ommin aukaise. Mutta vilpittä luettuina, nämät kirjat tarjoovat ylevää ravintoa sekä sydämelle että järjelle, ja niissä huomataan mitä syvintä filosofiiaa.
Muutamia tällaisia uskonnon kirjoja lähetettiin meille sittemmin lahjaksi keisarin puolesta, mutta muunlaiset kirjalliset tuotteet jyrkästi kiellettiin meiltä.
Mainitun kirjalahjan hankki meille vuonna 1825 dalmatialainen rippi-isä Pater Stefan Paulovich, joka lähetettiin tänne Wienistä ja kaksi vuotta myöhemmin nimitettiin Cattaron piispaksi. Häntä on meidän kiittäminen siitäkin, että vihdoin pääsimme Jumalanpalvelukseen osalliseksi, jota sitä ennen aina oli meiltä kielletty, syystä, kuten sanottiin, ett'ei meitä sopinut viedä kirkkoon ja samalla ryhmittää meitä kaksittain erilleen muista, niinkuin oli käsketty.
Tämmöinen eroittaminen kun oli mahdoton, niin saimme sinne mennä kolmessa eri ryhmässä; yksi urkuparvelle, toinen alas kirkkoon sen alle, niin ett'ei se tullut näkyviin, ja kolmas sivukappeliin, josta ristikon kautta voi nähdä kirkon sisään.
Maroncell'ille ja minulle pantiin kumppaliksi kuusi vankia, joiden tuomiot olivat langenneet ennen meidän tuomioitamme, mutta ankara kielto esti eri paristoja puhuttelemasta toisiansa. Kaksi heistä oli ollut naapureitani Venezian Lyijykamareissa. Vahdit saattoivat meidät määrättyihin paikkoihin ja messun jälkeen takaisin itsekunkin parin kammioon. Messun piti eräs Kapusiini-munkki. Tämä hyvä mies lopetti aina toimituksensa rukoilemalla meille vapautta, ja sitä tehdessään hänen äänensä värähti liikutuksesta. Kun hän läksi pois alttarilta, niin hän loi säälivän silmäyksen kuhunkin vankiryhmään, ja rukoillen hän nyykäytti surumielin päätänsä.
Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi meistä.
Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa. Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut mitään myötätuntoisuutta.
Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin, mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä, että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten arvossa.
Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa. Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin:Da sind meine Söhne!(Tuossa ovat minun poikani!)
Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!
Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen. Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa; pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.
Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan; vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.
Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.
Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:
"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa j.n.e. Hän on sisarFrancesca da Riminintekijälle, Silvio Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen, ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."
Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.
Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni. Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!
Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin kovaan tuskaan.
Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa, jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten. Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!
Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää, jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä esittää hänelle vankihuonettani.
Siitä seikasta, että tuo sanomalehti joutui käsiini, älköön lukija arvelko, että minun onnistui useammin saada tietoja maailmasta. Ei; kaikki soivat kyllä minulle hyvää, mutta pelko piti heitä kahleissaan. Jos joku vähäpätöinen salaisuus pääsi tulemaan, niin se vaan tapahtui, kun ei mitään vaaraa siitä ollut pelättävänäkään. Ja mitenpä olla pelkäämättä keskellä näitä tiheitä varsinaisia ja ylimääräisiä tarkastuksia?
Rakkaista omaisistani en saanut koskaan salaa tullutta tietoa, muuta kuin mainitun lyhyen sanoman sisarestani.
Pelkoni, että vanhempani eivät enää eläneet, tuli vähää myöhemmin pikemmin enennetyksi kuin vähennetyksi sen tavan kautta, jolla poliisitirehtori kerran minulle ilmoitti, että kaikki oli hyvin kodissani.
— H.M. Keisari käskee, virkkoi hän, minun saattaa teille hyviä uutisiaTorinosta sukulaisistanne.
Hypähdin ylös ilosta ja hämmästyksestä, tästä arvaamattomasta ilmoituksesta, ja pyysin likempiä tietoja.
— Jätin Torinoon vanhemmat, veljeksiä ja sisaria. Elävätkö kaikki vielä? Voi, jos teillä on kirje joltakulta heistä, niin rukoilen teitä näyttämään sitä minulle!
— En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.
— Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan, että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta. Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään kadottanut?
— Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä on käsketty.
Ja sillä hän minut jätti.
Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta. Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.
Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään kirjettä tahi tarkempaa tietoa.
He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.
Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti minua yhä enemmän maailman oloista.
Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet, niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin,toivoon oikea sana.
Ja yhtähyvin — oi ihmisen ristiriitaisuutta! — ei tarvinnut kuin silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani, että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.
Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla. Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna 1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme. Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni; ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta. Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.
Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja! Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, ettäkäymme vankeja lohduttamassa. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin vähemmin tuskalliseksi.
Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.
Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä, ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi ollut vanha ystävä.
Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun, niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.
Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään, hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi. Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.
Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut Wienistä.
Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin, että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot jäljelle jääneet!…
Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.
Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt. Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: — En voi, Herra, sovittaa tahtoani Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö minussa!
Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.
Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. — Mitä nyt? Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?
Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu kunnon Fortinin rakas ääni: — Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun unhotin osan rukouskirjaani!
Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta; ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta, ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.
Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut ainoatakaan armon sädettä?
Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen tahi kolmas?
Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni muutoksitta.
Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.
Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi. Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa. Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.
Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.
Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia, milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen haavoista tuottanut mitään lievitystä.
Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden. Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan, voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.