En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä odottamattani sain asunnoksi.
Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan… en saattanut ilman kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta värssyä:
Hyljätylle onnen kenTuopi jälleen entisen?
Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.
Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.
Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä, mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni. Suloiselta tuntuu olla rakastettu!
Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni huusi: "Terve Silvio!"
En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan yläpuolella.
Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin. Kirjoituksen alla oli nimiNormandian herttua. Koetin niitä laulaa samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.
— En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.
—Francesca da Rimini'ntekijä?
— Aivan niin. —
Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.
— Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.
Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen kaikkia Bodonis'ista.
Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen hyvän kasvatuksen.
— Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te olette?
— Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.
— Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?
— Ovat.
— Olette siis…
— Normandian onneton herttua.
Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.
Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan ei enään elä. — Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.
Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä saavuttaa?
Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän aikoikin ladella.
Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.
Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.
— Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne kuuluviin?
— Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!
En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa myötätuntoisuutta.
Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali… (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.
Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.
— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?
— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.
Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.
Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.
Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä, että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.
Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.
Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.
Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.
Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.
Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.
Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.
Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.
Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. — Onko mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?
Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois, ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.
— Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.
— Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan päässä Milanosta. —
Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat toiveeni!
Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.
Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: —Luullakseni käy matkamme Veronaan.
— Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. —
Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimmeVeneziaan.
Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!
Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.
Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.
Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: — Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.
— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?
— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —
Ja sillä hän minut jätti.
Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!
Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.
Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.
Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät meidätLyijykamareihin, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian tasavallan ajoilta.
Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.
N.s.Lyijykamaritovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan lyijykatolla peitetty.
Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon suurempi kuin Milanossa.
Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.
He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.
Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin lapsillensa.
Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä, liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin, missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.
Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle! Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.
Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein, seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua pidättänyt.
Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.
Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.
Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.
Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua hyväillessänsä: — Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta, niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.
— Näyttääkö niin? — vastasin.
Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään, seuraavat sanat sattuivat silmiini:Ja sanoi opetuslapsillensa: se on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä pienistä pahentais.
Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi muuttunut Jumalaa unhottamalla.
— Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta, mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä; jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!
Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi, kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.
— Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?
Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.
Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.
Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää ihmishenkeä!
Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua Herran tahtoon.
Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.
Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet, hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?
Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen ijankaikkisesti elävä sana?
Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni, isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.
Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.
Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan haltuun.
Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta, pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin lämmintä vettä.
Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä, joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä, josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista sormeltani.
Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia, seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä ruumiillisesti että hengellisesti.
Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.
Arvelin näin: — Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio. Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä on ansioni?
Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja, epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. — Mitäpä muuta siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!
Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin, kuin sen pitäisi.
Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta, vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut; jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!
Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty, ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?
Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki, mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.
Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja erittäin omista velvollisuuksistani.
En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti, ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.
Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt, punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.
Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki, saadakseni sijaa uusille mietelmille.
Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.
Jott'ei mikään minua estäisi suoraan lausumasta kaikkia muistojani ja mielipiteitäni, ja jott'ei tarvitsisi peljätä jotakin sopimatonta tarkastusta, käytin minä jonkinmoista salakirjoitusta, kirjaimia siirtämällä ja sanoja lyhentämällä, johon olin hyvin tottunut. Kuitenkaan ei tultu minua tarkastamaan, eikä kukaan tietänyt, kuinka hyvin käytin tätä surullista aikaa. Kun kuulin vartijan tahi jonkun muun avaavan ovea, niin kiireimmiten peitin kirjoitukseni pöytäliinalla, ja panin siihen päälle kirjoitusneuvot ja tuon lakimääräisen paperivihon.
Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi murhenäytelmätEster d'EngaddijaIginia d'Asti, runotTancreda, Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello, sekä muutamia suunnitelmia murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihinLombardian liitostajaCristoforo Colombo'sta.
Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle, luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle, ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join väkevää kahvia, jota vartavasten pyysinZanze mamselia, vartijan tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti, hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.
Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni, heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi tunniksi.
Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta, saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta. Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä. Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella, ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.
Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin tyttöparka purskahti itkuun sanoen: — Hyvä herra, minä en ole koskaan pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.
— Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.
— Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte… Jospa voisin avata kurjan sydämeni teille!…
— Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin, ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.
— Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni, mutta siitä huolimatta hymyilin.
— Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?
— Aivan niin.
— Kuka sinua petturiksi sanoo?
— Rakastajani.
Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.
Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi, ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.
Sanoipa kerran: — Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan kuin lapsi isäänsä.
— Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä katsot minuun kuin isääsi.
— Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.
Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä tapahtui mitä viattomammalla tavalla.
Arvelin itsekseni: — Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön ystävällisyys voisi hurmata minut.
Arvelin joskus näinkin: — Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.
Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa, että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.
— Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.
Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä, silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin olin hänelle rakaskuin isä tai veli, kumpaa vaan mieleni teki. Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan; ja sitten vielä sentähden, että olin vankina,vaikka, niin olivat sanansa,en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!
Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni ansioksi, ett'en häneen rakastunut.Syyoli ainoastaan se, että hän oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi ollut!
Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki, ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.
Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.
Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi: — Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.
— Etkös arvaa minkätähden?
— En.
— Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.
— Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että teitä niin suuresti kunnioitan.
Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja hämmensi.
Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin muistella tuota hyvää olentoa!
Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille mielin.
Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta, kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni. Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen! Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja virkkoi:
— Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.
— Lemmitystäsi, eikö totta?
— Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.
Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan rakkauteensa.
Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas, oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään, ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen kärsivällisyydestään.
Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä oli minulla; paljon hyötyä.
Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita; päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.
Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin, koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut, joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää kunnioitustakin.
Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle, tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.
Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.
Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:
— Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.
Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden mahdollisuutta hänen suhteensa.
Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä, varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle kiitollinen.
Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta hillitsemään?
Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.
Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin itseltäni:
— Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista olentoa?
Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä, kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta, lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.
— Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä rukoilen mielemmin ja hartaammin.
Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:
— Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.
Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan, etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni, vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.
Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä. Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.
— Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!
Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen määrään huolestutti.
— Tulen huomis-aamuna — sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze oli nyt kovin sairastunut.
Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei nousseet pystyyn. Viettelyskö? — Mutta ehkä se vaan oli häijyä puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.
Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää saanut häntä nähdä.
En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön! Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin, että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.
Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet, olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.
Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi. Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut! Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, — kenties sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.
Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin usein olin sanonutvalitusta halpamielisyydeksi, että lopuksi olin oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että se oli mennyt niinkään pitkälle.
Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin, vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät mietiskelyni seuraavaan päätökseen:
— Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.
Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua mielenmalttiin.
Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:
Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi "Rakas Silvio" alussa, ja lopussa "Syleilemme sinua hartaasti kaikki."
Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.
Eräänä päivänä yksi alavartijoista tuli salamielisen näköisenä luokseni ja sanoi:
— Kun Zanze mamseli vielä oli täällä… hän kun useimmiten toi teille kahvinne… ja jäi pitemmäksikin ajaksi juttelemaan… minä aina pelkäsin, että tuo viekas tyttö viuhka vakoilisi teidän salaisuuksianne, hyvä herra.
— Ei hän vakoillut yhtään, vastasin suutuksissani, ja jos minulla niitä olisikin, en totta olisi niin hupsu, että jättäisin ne urkittavaksi.
— Anteeksi, hyvä herra; en tahtonut teitä hupsuksi sanoa, mutta Zanze mamseliin en koskaan luottanut. Ja nyt, kun teillä ei ole ketään enää seurustajaksi… niin toivoni on… että…
— Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi.
— Vaan ensin vannokaa, ett'ette minua petä.
— Noh, ell'ei ole muuta, niin voinhan sen tehdä; en ole eläissäni ketään pettänyt.
— Te vannotte siis tosiaankin?
— Niin, vannon, ett'en petä. Mutta tietäkää, tolvana kuin olette, että mies, joka voipi pettää, se voipi myös valansa rikkoa.
Nyt hän otti povestansa kirjeen ja antoi sen minulle, vavisten ja anoen, että luettuani sen hävittäisin.
— Olkaa huoleti, mies, virkoin kirjettä avaten; heti luettuani olen sen hävittävä teidän nähden.
— Mutta, hyvä herra, siihen pitäisi tulla vastinetta, ja minä en jouda odottaa. Tehkää miten paraiten sopii. Pitäkää vaan muistissa, että kun minä tulen, niin laulan aina tuota sävelettä "Kissa ma olin unissain", ja silloin teidän ei tarvitse pelätä mitään odottamatonta tuloa, vaan voitte pitää taskussa mitä paperia hyvänsä. Mutta jos kuulette jonkun lähestyvän sitä laulamatta, niin on siinä merkki, että minä en silloin ole tulossa, taikka ett'en tule yksin. Siinä tapauksessa varokaatte, ett'ei ole mitään taskussa, sillä voitaisiinhan tulla vaatteitanne tarkastamaan; vaan reväiskää kirjeenne palasiksi ja heittäkää ne ulos ikkunasta.
— Hyvä, näen, että olette varovainen, niin olen minäkin.
— Äskenpä sanoitte minua tolvanaksi.
— Teillä on oikeus minua siitä nuhdella, vastasin, puristaen hänen kättänsä. Antakaa anteeksi.
Hän läksi pois ja minä luin:
"Olen… (tässä mainittiin nimi) yksi teidän ihailijoistanne; osaan ulkoa koko teidänFrancesca da Riminin. Minut pantiin vankeuteen… (ilmoitti syyn ja päivämäärän) ja antaisin en tiedä kuinka paljon vertani, saadakseni olla teidän kanssanne, taikkapa ainakin niin lähellä teitä, että voisimme yhdessä keskustella. Saatuani kuulla Tremerellolta, — niin nimitämme välittäjä-miestä — että te, hyvä herra, olette vangittuna ja mistä syystä, syttyi povessani palava halu ilmoittaa teille, ett'ei kukaan teitä surkuttele ja rakasta enemmän, kuin minä. Ettekö hyväntahtoisesti suostuisi ehdoitukseeni, että me huojentaisimme yksinäisyytemme painoa toinen toisellemme kirjoittamalla? Kunniansanallani lupaan teille, ett'en ole kenellekään maailmassa siitä kertova, vakuutettuna, että samaa vaiti-olevaisuutta, jos suostutte, teidänkin puoleltanne saan toivoa. — Sillä välin, antaakseni teille jotakin tietoa minusta, lisään tähän lyhyen elämäkerran, j.n.e."
Seurasi sitten kertomus.
Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. — Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan, että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on tuottanut.
Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.
Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden lahjan!
Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä; silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani. Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä, jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun hyvyyteesi tahdon luottaa!"
Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä, kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat minua.
Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta, ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en voinut pois torjua.
Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän, tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!
Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle kirjoitti, ei olekaan; — taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä; tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.
Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!
Mitä tehdä tuon tuntemattoman kirjeen johdosta? Pitikö antaa kirje takaisin Tremerellolle ja sanoa: En tahdo panna rauhaani alttiiksi? — Mutta jos siinä ei ollutkaan petosta? Jos tuo tuntematon hyvinkin ansaitsee ystävyyttäni, ansaitsee, että panisin jotakin alttiiksi hänen yksinäisyytensä lieventämiseksi? Kurja sinä! Pari askelta olet ehkä vaan kuolemasta, tuomio voi langeta minä päivänä hyvänsä, ja sinä kieltäydyt vielä tekemästä jotakin hyvää työtä? Vastata, vastata sinun tulee! — Mutta jos kova onni tahtoisi, että tämä kirjevaihto sattuu asianomaisten tietoon, niin, vaikk'ei kukaan voisi hyvällä omallatunnolla lukea sitä meille rikokseksi, eiköhän kuitenkaan liene varma, että Tremerello parka saisi kovan rangaistuksen? Eiköhän jo viimeinmainittu epäilys riitä ehdottomasti kieltäytymään kaikenlaisesta salaisesta kirjevaihdosta?