Sinä yönä en saanut unta silmiini, niin olin levotonna ja täynnä epäilystä. Ennen päivän koittoa kavahdin vuoteelta ja astuin ikkunalle rukoilemaan. Vaikeissa tiloissa täytyy luottamuksella turvata Jumalan apuun, pyytää Häneltä neuvoja ja niissä sitten pysyä kiini.
Pitkän rukouksen perästä astuin ikkunalta alas, hivuttelin käsilläni hyttisten puremia poskiani, ja tein kun teinkin päätökseni: että minun piti Tremerellolle esittää se vahinko, joka hänelle voisi syntyä puheena olevasta kirjevaihdosta, luopua siitä, jos se häntä arveluttaisi, mutta suostua, jos hän pysyisi vakavana.
Kävelin edestakaisin, kunnes kuulin laulettavan: "Kissa ma olin unissain ja sä mua silitit", Tremerello toi minulle kahvia.
Ilmoitin nyt, mikä minua arvelutti, enkä säästänyt sanoja häntä peloittaakseni. Mutta näin hänen olevan vakavan päätöksessäänpalvella, käyttääkseni hänen sanojansa,kahta niin oivallista herraa. Tämä vakavuus soti niin jyrkästi hänen jänismäisiä kasvojaan ja hänelle annettua nimitystäkin vastaan (Tremerello = vapisija), että minäkin päätin olla vakava.
— Hyvä, sanoin minä, annan teille viinini, hankkikaa te mulle tarpeellista paperia, ja olkaa huoleti, että heti kun kuuluu avainten kilinää ilman teidän lauluanne, niin minä silmänräpäyksessä olen hävittävä kaikki, mitä on salassa pidettävä.
— Täss' on juuri mukanani arkki paperia, ja hankin teille enemmän, milloin vaan tarvitaan; luotan täydellisesti teidän varovaisuuteenne.
Poltin melkein suulakeni nielaistessani kiireimmiten tulikuuman kahvini. Tremerello meni, ja minä heti kirjoittamaan.
Aloitin esittämällä epäilyksiäni tämän kirjevaihdon suhteen, mutta lisäsin minun ajatukseni olevan sen, että jos luulee tekevänsä jotakin hyvillä syillä ja omaatuntoansa suorastaan loukkaamatta, niin silloin ei ole syytä peljätä tekevänsä rikosta. Hänenkin pitäisi vielä puolestaan tarkasti punnita yrityksemme laatua ja vapaasti ilmoittaa, ryhtyikö hän siihen tyynellä mielin vai levottomuudella. Jos hän, uudestaan mietittyänsä, katsoisi sitä liian vaaran-alaiseksi, niin meidän täytyisi luopua kirjevaihdon toivotusta virvokkeesta, tyytyen siihen, että vaihtamalla harvoja, vaan tosiystävyyttä todistavia sanoja, olimme tulleet tuntemaan toisiamme.
Kirjoitin neljä sivua, täynnä mitä lämpimintä tunnetta, ilmoitin lyhyesti vangitsemiseni syyn, puhuin innollisesti perheestäni ja eräistä muista itseäni koskevista seikoista, pyytäen kutenkuinkin avata hänelle sydämeni.
Illalla meni kirjeeni. Kosk'en edellisenä yönä saanut unta, niin olin nyt hyvin väsyksissä enkä tarvinnut unta kauan odottaa. Seuraavana aamuna heräsin virkistyneenä, iloisena, sykkivin sydämin ajatellen, että muutaman hetken perästä oli ehkä ystävän vastaus käsissäni.
Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin ystävällisesti: — Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! — Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet, joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".
"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".
Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin Evankeliumin jäljet.
Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.
Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".
En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia tunteita.
Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin käteen jäi puoli.
Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten petollisuutta. — Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen, ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!
Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni. Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan. Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota ylpeätä kirjoitusta.
Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen, ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja sillä välin mietiskelin näin:
— Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle, näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle. Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys. — Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole mikään vakoilija? — Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen puolestaan? — Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. — Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaahävyttömyydenilkeä nimi sille, mitä hän itse luuleesuorapuheisuudeksi?— Vai tuossako sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet valmis häntä halveksimaan. — Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea suoruus! — Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka on minun uskoani vahvempi. — Eikö liene parempi, että rukoilen hänen puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni? Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen, ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? — Kumpi on väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? — Vaikea on perin pohjin tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!
Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle, toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.
Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä semmoiselta näyttää.
Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne hyväntahtoisesti minulle tekevä".
Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: — Jumalan pelkoa, — epä-uskon heittämistä, — ihmisten veljellisyyttä, — hyvien avujen hellittämätöntä harrastusta, — nöyryyttä ilman alentumista — arvollisuutta ilman ylpeyttä, — esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?
Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan, antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia, yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat mahdottomaksi.
Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää, että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen kanssa yhteen.
Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut sydämeni oli mieleeni johtanut.
Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.
Tremerello tuli ja sanoi minulle:
— Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan pilapuhettanne.
— Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette väärin kuullut.
Tremerello nykäisi olkapäitään.
— Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?
— Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon tornista. — (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut mitään.
— Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?
— Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.
— No hyvä.
Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, ettäBettina rouva oli kahvin keittänyt.
— Oliko se huonoa?
— Tuiki huonoa.
— Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan; pohjasakoa ei ensinkään.
— Lienee vika minun suussani.
Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. — Mitä ihmisrotua lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi? Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset! Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri! — Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?
Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.— Ah, muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. — Hän antoi paperin ja meni.
Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.
— Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan, näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa malttamattomuudelle ja ylpeydelle! — Ei, se ei käy laatuun. Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. — Mutta jos minä niin kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua malttamattomaksi ja ylpeäksi? — Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja ilman vähintäkään sappea. — Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa, on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.
Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.
Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.
Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani jatkaa loppuun asti.
Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.
Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.
Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita, jotka olin hänelle esittänyt.
Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.
Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet hänen uhriksensa.
Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan, että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa. Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".
Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta, ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi, niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon enempää kuin minulla ainakin.
— Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!
Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:
"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme, muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin itseksensä".
Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. — Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.
Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: — Ei ole vielä vastinetta. — Hyvä, vastasin minä.
Kolmantena päivänä hän sanoi: — Herra N. N. on joutunut sairaaksi.
— Mikä häntä vaivaa?
— Sitä hän ei sano, mutta vuoteeltansa ei nouse, ei syö eikä juo, on vaan pahoillaan.
Minun tuli sääli, ajatellessani, että hänellä oli kipuja eikä ketään lohduttamassa.
Huuliltani tahi paremmin sydämestäni pääsi sanat: — Tahdon laittaa hänelle pari riviä.
— Ne minä vien tänä iltana, sanoi Tremerello ja meni.
Istuessani pöydän ääreen olin jotenkin kahden vaiheella. — Tehnenkö oikein taaskin ruvetessani kirjevaihtoon? Enkö vast'ikään siunannut yksinäisyyttä niinkuin kadonnutta, vaan jälleen löytynyttä aarretta. Mitä horjuvaisuutta! — Mutta toiselta puolen, hän ei syö eikä juo; on varmaankin sairastunut. Eihän ole soveliasta, asiain näin ollen, jättää häntä, sitä enemmän, koska viimeiset sanani taisivat tuntua hänestä karvailta ja häntä loukata.
Kirjoitin siis näin:
"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te muistaisitte ystävyyttäni".
Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi näin: — "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"… Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.
Seisoin kuin ukkosen iskemänä! — Oivallinen käännytys todellakin! arvelin surumielin. — Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni oli puhdas! — Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! — Olkoon menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en ole velkapää tekemään.
Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi. — Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän on ennättänyt tyyntyä?
Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.
Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä evankelista tasamieltäni.
— No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa, kelpaako ehtoni?
Vastasin: — Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan elämän onnea. —
Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut, kuin luonteeltaan häijy.
Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.
Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät. Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone, joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.
— Minne?
— Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.
— Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?
— Ei tullut käskyä ennen?
— No hyvä, mennään sitten.
Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä olin arvellut: — Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. — Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti kyyneleitä.
Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja talvi-sydämellä jääkylmä.
Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.
Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me ilmoitimme molemmin puolin nimemme.
Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.
Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka, huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.
— Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin tänne ainoastaan uteliaisuudesta?
— Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä on vaan yritys paeta.
Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.
Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani, joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli tehnyt minut varovaiseksi.
Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa. Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään. Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa. Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka Juliano oli.
Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.
Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen, tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana onnettomalle on suuri rakkauden työ.
Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:
— Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?
— Olen Silvio Pellico, — vastasin.
Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:
— Vai sinä olet Silvio Pellico?
— Olen, ja te, lapsukaiseni?
— Minun nimeni on Antonio S…. ja veljeni Giuseppe. Sitten hän kääntyi sisään päin ja sanoi: — Mitä minun vielä pitää kysyä?
Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.
Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin, rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää yötä, Pellico! Rohkeutta!"
Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle: — Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta suukkoista!
Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche, nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani, vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina, myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.
Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.
Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman tuskan painavan sydäntäni.
Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni, veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.
Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!
Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.
— Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei, toisaalle on minun kääntyminen!
Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella.Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.
Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän ajattelemisen ja valvomisen johdosta.
Eipä siinä kyllä. Öisin en saanut unta, vaan enimmiten houreksin.Turhaan herkesin illoin kahvia juomasta; unettomuuteni ei kadonnut.
Tuntui kuin jos minussa olisi ollut kaksi henkilöä, joista toinen yhä vaan tahtoi kirjeitä kirjoittaa, ja toinen tehdä jotakin muuta. No hyvä, arvelin minä, tehdään sitten semmoinen välipuhe, että saan kirjoittaa, mutta saksan kielellä; niin muodoin opin sitäkin.
Siitä lähtien panin kaikki paperille huonolla saksan kielellä. Tällä tapaa edistyin kumminkin vähäisen tämän kielen tuntemisessa.
Aamupuolella, pitkään valvottuani, uupuneet aivoni vaipuivat ikäänkuin unen hortoon. Silloin näin unta, tai paremmin houreksin, että näin vanhempieni taikka jonkun muun olevan epätoivossa minun tähteni. Kuulin heidän surkeata vaikerrustaan ja kavahdin heti ylös nyyhkien ja kauhistuneena.
Usein näissä unen houreissa luulin kuulevani äitini äänen, miten hän, astuessaan muiden kanssa huoneeseni, heitä lohdutteli, ja sitten hurskaalla puheellansa kehoitti minua kärsivällisyyteen; ja minä kun silloin iloitsin hänen ja muiden lujuudesta, niin hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja kaikki muut hänen kanssaan. En voi sanoa, kuinka tuo minun sydäntäni särki.
Päästäkseni tästä surkeasta mielentilasta, päätin olla kokonaan levolle menemättä. Pidin kynttilää palamassa koko yön, lukien ja kirjoittaen pöydän ääressä. Mutta tuli aika, jolloin aivan valveillani en ymmärtänyt sanaakaan, mitä luin, ja aivoni olivat kykenemättömät mihinkään ajatustyöhön. Silloin rupesin kopioimaan jotakuta, mutta sitäkin tehdessäni oli mieleni aivan toisaalle kiintynyt, omiin huoliini.
Ja vielä pahempi oli, jos laskeusin vuoteelle. Ei ollut mikään asema hyvä maatessani; kääntelihin suonenvedon-tapaisesti edestakaisin, kunnes vihdoin nousin jälleen. Taikkapa, jos vähän nukuinkin, niin nuo tuskalliset unet olivat valvontaa vaivaloisemmat.
Rukoukseni olivat kuivat, ja kuitenkin uudistin niitä usein. En käyttänyt siihen monta sanaa, huusin vaan Jumalan apua, Jumalan, lihassa ilmestyneen, joka on ihmisten suruja kokenut!
Näinä hirmu-öinä mielikuvitukseni kiihoittui siihen määrään, että valveillakin luulin kuulevani huoneessani milloin huokauksia, milloin pidätettyä naurua. Hamasta lapsuuden ajasta en uskonut löytyvän noitia ja kummituksia, ja nyt nuo huokaukset ja naurut minua peloittivat; en tietänyt mitä niistä ajatella, minun täytyi melkein luulla, että tuntemattomat pahat haltijat tekivät minusta pilkkaa.
Tuontuostakin otin vapisevalla kädellä kynttilän katsellakseni, oliko joku pöydän alla minulle tepposia tekemässä. Toisen kerran taas juolahti aivoihini, että minut muka oli tänne muutettu sentähden, että tässä huoneessa taisi olla joku lattialuukku tahi sala-aukko seinässä, josta kiusaajani voivat vakoilla kaikkia, mitä tein, ja julmasti lystäillä minua säikäyttämällä.
Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta, milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni. Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini edessä, ja huudahdin tuskassani:
"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"
Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt, vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.
Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.
Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.
Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset, joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän todellisuuden muotoon.
Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.
Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano oli kirjoittanut: — Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan sielun voimia. — Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua ympäröivän ja tuskistani elävän?
Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi, vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?
Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.
Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle. Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.
Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää nukuttanut, niin nousin ylös. — Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi noita peloituksia vastaanottamaan.
Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä asemassa unen helmoihin.
Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana; illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä parantuneena.
Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.
Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani, nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!
Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti, vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille asiasta selkoa.
— Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.
— Sanokaa suoraan, mitäpä hyötyä tuosta vaiti-olosta? huusin kauhistuneena; hän on siis kuolemaan tuomittuna, eikö niin?
— Kuka?… niin hänkö?… tohtori Foresti?… Tremerello oli kahden vaiheella, mutta juttelun halu ei ollut vähin hänen hyvistä puolistaan.
— Älkäät sitten vaan sanoko minua lörpöttelijäksi, minä kun en ensinkään tahtonut aukaista suutani tästä asiasta. Te kai minua pakoititte.
— Niin, niinpä teinkin; mutta taivaan nimessä, sanokaa minulle kaikki!Mitä on Foresti raukalle tapahtunut?
— Voi, hyvä herra, hän vietiinHuokausten sillanylitse, ja nyt hän on rikosvankilassa. Kuolemantuomio on julistettu hänelle ja kahdelle muulle.
— Ja se on toimeenpantava? Milloin? Voi niitä onnettomia! Keitäpä ovat, nuo muut kaksi?
— Enempää en tiedä, en tiedä todellakaan. Tuomiota ei ole vielä yleisön tiedoksi julkaistu. Veneziassa on huhu, että muutamat rangaistukset tulevat lievennetyiksi. Suokoon Jumala, ett'ei ketäkään heistä vietäisi kuolemaan, taikka että teitä ainakin säästettäisiin! Minä olen teihin niin mieltynyt, että… suokaa rohkeuteni anteeksi… että pidän teistä kuin omasta veljestäni!
Ja hän lähti liikutettuna pois. Lukija käsittänee mielentilani koko sen päiväkauden ja yön kuluessa, sekä monta päivää jälestäpäin, kun en saanut sen koommin tietoa.
Tätä epätietoisuutta kesti kuukauden; vihdoin ensimäisen prosessin päätökset julistettiin. Muun muassa yhdeksän henkilöä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin armon kautta kovaksi vankeudeksi, muutamille kahdeksikymmeneksi tai viideksitoista vuodeksi (jotka olivat kärsittävät Spielbergin linnassa, lähellä Brünnin kaupunkia Määrissä), toisille kymmeneksi vuodeksi tai vähemmäksi (Laibachin linnassa).
Voiko siitä seikasta, että nämä tuomiot kaikki lievennettiin, johtaa sen päätöksen, että niin tulisi käymään toisenkin prosessikunnan suhteen, johon minä kuuluin? Vai oliko mainittu armo annettu siitä syystä, että nuo vangittiin, ennenkuin uhka-tuomio julistettiin salaseuroja vastaan, mutta meitä oli koko lain ankaruus kohtaava?
— Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoonJumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.
Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. — Suoraan sanoen, mitä ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet, kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. — Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni aina päättyivät näin:
— Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä. Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta kohottamaan.
Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan, tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan, tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi, ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.
Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: — Rohkeutta! kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.
Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!
Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi. Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin ylös.
Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.
Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, — ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.
Tuli oli valloillaan ainoastaan pyssyn kantaman päässä vankilasta. Se oli syttynyt rakennuksessa, jossa oli kruunun leipomis-uunit, ja poltti sen kokonaan poroksi.
Yö oli pikimusta, ja sitä heleämmin loisti valo noista suunnattomista tulenliekeistä ja savupylväistä, joita ankara myrsky ajoi sinne tänne. Kipinöitä lenteli kaikkialta, ja näytti siltä, kuin taivas olisi tulta satanut. Lähellä oleva laguuna oli kokonansa valaistu. Gondolia kulki edestakaisin. Kuvailin itselleni palavan rakennuksen asukkaiden ja naapurien hätää ja tuskaa, ja surkuttelin heitä kaikesta sydämestäni. Etäältä kuulin miesten ja vaimojen hätähuutoja: Tognina! Momolo! Beppo! Zanze! — Tuokin nimi sattui korviini! Onhan niitä tuhansia Veneziassa, ja kuitenkin pelkäsin, että se olisi tuo yksi, jonka muisto oli minulle niin rakas! Hänkö onneton siellä olisi, liekkien keskellä, enkä minä saanut rientää hänen avuksensa!
Vavisten kauhusta ja ihailuksesta, seisoin aamukoittoon asti ikkunassa; sitten astuin alas raskaalla mielin, luullen palovahingon paljon suuremmaksi, kuin se todella oli. Tremerello tiesi sanoa, että uunit vaan ja niihin kuuluvat makasiinit olivat palaneet, ynnä suuri varasto jauhoja.
Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: — Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!
Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei nähty.
Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa vankeuston vieressä.
Yksi alavartijoista huusi: — Mutta isäntä, kuinka noittenhäkkiherrojenkäy, jos tuli pääsee vallalleen?
Siihen ylivartija vastasi: — Eihän minun tee mieleni jättää heitä palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.
— Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.
Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.
— Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta, eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa; eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?
Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan, toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitähäkissä oleviaraukkoja!
— Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua tuhoamaan?
Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat, paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?
Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.
Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.
Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:
— Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?
— Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No… mitä sitten?…Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?
— Onpa kyllä.
— Ketkä?
— En tiedä.
— Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?
— Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.
Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.
Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:
— Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.
— Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?
— Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.
Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni, ikäänkuin sanoaksensa: — Onneton, sinä olet hukassa!
Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.
Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: — jonkunlainen kaipaus, kun täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, — mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä, tuon kauhean rautaristikon estämättä, — muisto niistä veneistä, jotka onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!… Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?
Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta tutustua kumpaankin, — jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen mieltä kehittämään — minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon, mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.
Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi, olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in, Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa! Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!
Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen, josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja täynnä luulevaisuutta.
Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen henkilön, ja sain kuulla seuraavan:
Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.
— Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan, että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan, eikö niin?
— Niinpä luulen.
Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. — Häneltä on jo puheen taito kadonnut; — se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; — syleksii verta ja puhuu hourupäissä; — jaksaa milloin huonommin, milloin paremmin; — on kuolemaisillaan.
Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna kerrottiin: — Hän on kuollut!
Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän saanut tietoa tuomiostansa!
Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani, presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen armollisesti lieventänyt.
Tutkintotuomari luki tuomioni julki: — Kuolemaan tuomittu. — Sitten hän luki keisarillisen kirjeen: — Rangaistus muutettu viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.
Vastasin: — Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.
Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)
Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa. Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.
Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.
— Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.
— Tapahtukoon se sitten, vastasin.
— Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.
Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.