Ihminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä asioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina kuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa. Enemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun ensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin ihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä, silmät suuria ja kauniita.
Useat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet tukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella kokonaan tai osittain venäläinen.
Naisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista pukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha kiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua synnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu. Mutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei Maimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista. Jonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole kiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.
Tästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia Siperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan rahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti. Pienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka. Kuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli käynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri mistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he tuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi siperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät mitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.
Elinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on paljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä, ruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki "vesimiehet" — vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon viljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit, retiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin tulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä käytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja maanviljelyksessä.
Kun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten kanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja pahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä on olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin tekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja luotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä kuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle haluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia makeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni hankkija, meidän oma "hodjamme" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän myönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin tuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen minunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.
Kiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia kuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla, eivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. — "Ha ho ha ho", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos kiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi. Ja viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat talvella oppineet käyttämään turkkia.
Irkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus päivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa j.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen osoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää — ei kuitenkaan omalle lautaselleen, vaan naapuriensa.
Suosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään ja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös vastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta sormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin onnistunut.
Tchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden tunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä riippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen kokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia syötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä, puristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia, jota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.
Venäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen meilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua laskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka talossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset käyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on yhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi piena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla. Laskiessa lasketaan yksi, kaksi … neljä, sitten kaikki takasin ja yksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään kuusi … yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella pienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät sitä käsittelevän.
Kaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa on aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä, ahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina, maailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa jaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä puhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan, mutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja taisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten kanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton Venäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta. Venäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin. Jaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja moitetta.
En missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa. Mutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut, kiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli useita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa: kaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä, viuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.
Jaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin naiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa puvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla kammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti koskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty irralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot. Posket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on sandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka, jossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat yhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka menee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen kohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai puusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa se kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa jalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa pannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on eurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.
Korealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut heitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole niin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat, menestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on paljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen pitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka oli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli löytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja metsien keskellä, ne olivat korealaisten.
Ulkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa on usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat. Korealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.
Siperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä käsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina tai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat nauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on vielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta, rikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut ihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät ihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut karkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa "jonka paljas nimi jo hirvittää".
Siperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen tutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja vielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista, kärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia piirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan. Melkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla karkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos sanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.
Karkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on seuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä ei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa kunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman. Mutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän ei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan lähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan Siperiaan — vasten tahtoaan. — Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von Piltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli luterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan aikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän kuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli muuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan alempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin. Hän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja kirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän kenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä kenraalikuvernöörille, sanoi tämä: "te ette näy vielä olevan oikein perillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne esittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten minun luokseni."
Samaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä kansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora, rohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle. K. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa osastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin tarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi tyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko entistä paremman paikan Kasanissa.
Samaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinäJugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.
Tämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.
Minun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian etevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut Irkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma sairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan saksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen, saksalaisen seurakunnan esimies, "presidentti". Joku ilmiantoi hänet. Häntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin kenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään ylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin vallankumouksen jälkeen. "Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka tahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy istua täällä ja kirjoittaa zetteln — kaavakkeita", sanoi hän minulle.
Tohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen sodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin ltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta S. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet siirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa aika lailla kun minä häneen tutustuin.
Sitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri erotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä, administratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti määrätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä. Useimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä karkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä tuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti hänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen. Kuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän kumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian hyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä. Administratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta useimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun sain paluuluvan, näin "natshalnik militsiin" käsissä oman syytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin saanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.
Tavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta matkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan. Minä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten kautta.
Perille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin valvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen elämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään pieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin, otetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: "hullu tässä työtä tehköön". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada. Syrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla toimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän asukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.
Lisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että karkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin rajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa, eräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa kuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin lievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin eivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu siitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.
Sodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät määrät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa voi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi. Minulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana karkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut aatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista oli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi luterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta taholta.
Syytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti selviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.
Kuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.
Parooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan kielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä talossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille. Parooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä. Kohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän pelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.
Oli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet vangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja tyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan rasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille haudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut erehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.
Toisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin kanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne myös.
Toiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti kansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa tulokset.
Samaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi vuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin kaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa loppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut suuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten Kirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita sarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat tutkimuksellaan.
Jossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain ritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä päivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he olivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä tapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo kuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän toisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan rintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten hänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on automobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla hänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari itsensä.
"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on tunnussana? Tämä näyttää pahalta."
"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."
Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille, ottakoot sen pois. — Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen lopuksi hänellä oli Stanislai.
Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi, ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin. Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta. Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"
Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata. Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. — Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.
Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa kirjoitetun kirjelipun.
Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua, rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". — Minä olen vanha veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.
Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja, administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät vapautti.
Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.
Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.
Samalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan kolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin spiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton ymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan talonpoikais-nainen oli kysynyt: "sanokaa minulle, mitä merkitsee sana shpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi". Vankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä, ahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja "paljon sellaista, jota minun ei sovi näin seurassa kertoa".
Kun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä, pyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että minä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä halusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä ääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja uudestaan siunaili sitä lukiessaan "booshe moi, booshe moi", pani kätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna. Kolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. "Onko todellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen, ajatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja oleskella missä tahtoo."
Sitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa pois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.
Poliittisiksisanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain poliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai karkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai elinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana luokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat useimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti ja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa jaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.
Kaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu pienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä sivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä, tuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään tuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän uskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.
Minä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta kyllä "entisten poliittisten" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat Siperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä. Sanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä sivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia. Kuulin paljon heistä puhuttavan.
Irkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon seurustelupiiristä.
"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet muutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty matkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa hevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei päällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi turkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy." — Ja niin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat kamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti varustaa.
Kuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin nimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat kuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt ja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli lähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.
Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on, että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan silmissä arka katse.
Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita sibiriakkeja. — Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan, juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi. Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta — — —."
Pakolaiset. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla, kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia, kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta, joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.
Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu, olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.
Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon, tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista kuulemaani.
Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty, sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän. Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin, Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan kaupungissa.
Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo kolmatta vuotta Antipihassa.
Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.
Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700 mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä omituisimmista esineistä.
Olo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja syöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja synkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia, tekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden rasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta kyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän kulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.
"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."
"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä miestä.
Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.
Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa 50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.
Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan. He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan, pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" — parannus. Keittoihin pannaan lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa. Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa. Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne, joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.
"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus. Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas, vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen lachen" — nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä minulle.
Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.
"Das kann Niemand wissen" — sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies äärettömän hölmön näköisenä.
"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"
"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.
"Mitä sinä siitä sait?"
"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa vastaan."
Välistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.
Verhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K. ja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen tulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:
"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä olen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia makkaroita."
"Varmaankin se on koiranlihasta", kuiskasi K. kauppiaalle.
Ja aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan perästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H. erään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.
"Mitä te siitä koettelette?"
"Se on yhä vieläkin liian laiha!"
Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten he palasivat kaikki paikoilleen.
Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.
Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen, sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan vankilanpäällikön puheille.
"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä taitaa olla toisin."
Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies, joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin, kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.
Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.
Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti. Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä. Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista. Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri, joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa vanhettuneet.
Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi ja Wilhelmin päivät jo menneet.
Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa muun muassa seuraava tapaus.
Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.
Eversti sanoi hänelle: "kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen isänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta".
"Ei, sitä minä en tee."
"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."
"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.
Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin tehnyt, niinkuin te käskitte?"
"Jakutskiin", vastasi eversti.
Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.
Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin, pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.
Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita, milloin se vaan oli mahdollista.
Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä, pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.
Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. — "Nee poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois. Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista säännöllisesti opettamassa.
Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan saatettu.
Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja, jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." — Mutta ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.
Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.
Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia", sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä nuoret herrat siitä sanoivat.
Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä: sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä, määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan turvalliseen paikkaan kaiken varalta. — Oli myös taidemaalareita, jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa. Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.
Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme. Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut, joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.
Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.
Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat. Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää, englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.
Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin. Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.
Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki kyynelsilmin kiitti häntä siitä.
Eräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä huoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi virua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri kaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan seisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli seisominen suuri virkistys.
Osoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä mainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä, jotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema aivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne kerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä auki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen siten pääsevänsä niistä vapaiksi. — "Mitä kansallisuutta sellaiset miehet ovat", kysyin. — "Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi kestäneet."
Kerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni Midja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon sairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon näköinen mies. Midja kysyy: "voinko auttaa teitä jollakin?".
"En minä tarvitse mitään apua", vastaa hän tylysti.
"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos voisin."
"Katsokaa", sanoo hän, "tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies lattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet potkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan. Minä en enää jaksa seista."
Tohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies valittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä. B. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin. Kun vartija vielä epäröi, sanoo B.: "katso, tuossa on ohjesääntöjen neljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava hyvin ja inhimillisesti."
Paljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin pilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.
Taas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle. Tohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja kyselee: "Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri." Pian sellainen löytyikin.
"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.
"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."
Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa. Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma. Epätietoisuus ja toivottomuus.
Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.
"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle kertonut kaiken tämän.
"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.
Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään, kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä. Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla, rekeillä ja muilla.
Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, — E.H. sai nyt toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.
Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.
Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään kenraali Brändströmin tytär.
Ainoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.Heidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.
Hankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla kertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli saanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä ulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen astuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan. Silloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään ja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.
"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan."
He menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n vartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: "Eversti käski antamaan tälle herralle hänen rahansa". — Rahat annettiin. Aliupseeri sai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.
Välistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa rintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten milloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat päässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti lähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä oli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan toisen ja heidän olevankin voitolla. "Ja te olette meidän vankimme, ettekä enää pääse pois." Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin rintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri. Nähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen luokseen.
"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.Onko teillä yhtään rahaa mukana?"
"Ei, en osannut arvata varustautua."
"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa."
Samainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. — Kun tämä tarina kerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun saksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.
Tohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä nuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon kauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa aikaansa.
"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista."
"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne", sanoin.
"Minä koetan unohtaa sen kaiken."
"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan vaiheistanne."
"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun valehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia vaiheita."
"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne", koetin häntä lohduttaa.
"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois pudonneet minun elämästäni."
Ja hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois pudonneita vuosia.
Siperia on arvaamattomien mahdollisuuksien maa. Siperia on rikkauksien maa. Siperia on tulevaisuuden maa. Niin sanotaan Siperiasta.
Siperia on myös kuolevien kansojen maa. Suuri osa Siperian alkukansoista on varmaan vähitellen kuoleva sukupuuttoon. Ostjaakit, voguulit, jakuutit, giljaakit, samojeedit, minkä nimisiä lienevätkin nuo pohjoisen Siperian kansat. Taistelussa toisten voimakkaampien kansojen kanssa ne varmaankin tuhoutuvat ja sortuvat ja häviävät. Miten käynee Siperian mongoolilaisten kansojen kanssa, lähinnä kirgiissien ja burjaattien. Heitä on kyllä paljon. Mutta he ovat ehdottomasti paimentolaiskansaa, haluttomia maata viljelemään. Ja heissä on niin vähän kansallistuntoa, vähän halua itsenäiseen, omintakeiseen elämään, vähän halua sivistykseen ja edistykseen. Ainoastaan siinä tapauksessa, että Kiinassa, Mongoliassa heidän heimolaisensa säilyvät omintakeisena kansana, luulen Siperian mongoolilaiskansojen säilyvän.
Aivan toinen on Siperian aasialaisten tulokkaiden laita. Halveksittu, vähän arvossa pidetty korealainenkin on "kulturträger" sivistyksen edistäjä. Jos hän saa haltuunsa pienen koskemattoman maakaistaleen, viljelee hän sen hyvin, tekee siitä puutarhan, tulee siinä hyvin toimeen.
Kiinalainen on ahkera työmies, pystyy vaikka mihin työhön, kaivostyöhön, kaikenlaiseen maatyöhön, käsitöihin, on väsymätön kaupustelija. He ovat hyvin vähään tyytyväisiä, kestävät kilpailussa kenen kanssa tahansa. He ovat yksituumaisia. Jos Tchitassa oli sattunut saamaan huolimattoman kiinalaisen "vesimiehen" ja pani hänet pois, oli mahdotonta saada uutta kiinalaista hänen sijaansa. Ja lisäksi on heitä niin äärettömän paljon. Heidän suuri maansa on ääriään myöten täynnä heitä. He odottavat vaan tilaisuutta tulviakseen joka suunnalle. Lisäksi ovat kiinalaiset lahjakasta kansaa. Heillä on vanha, omaperäinen sivistys ja viime aikoina ovat he avautuneet vastaan ottamaan länsimaisen sivistyksen tuotteita. "Keltainen vaara" on olemassa. "Aasia aasialaiselle" voi joskus uhkaavana kaikua yli maailman.
Jaapanilaiset ovat päässeet vallan makuun. He ovat omistaneet länsimaisen sivistyksen kaikki tuotteet. Heissä on yritteliäisyyttä, heillä on tietoja ja taitoja, mutta ennen kaikkea on heillä halua levittää vaikutusvaltaansa yhä kauvemmas länttä kohti.
Pääkansana Siperiassa ovat venäläiset aina Tyynen valtameren rannoille saakka ja todenmukaisesti pysyvätkin. Eihän ole mitään seutua, Jäämeren rantaseutuja ja kirgiissiläis- ja burjaattikyliä lukuunottamatta, jossa eivät venäläiset olisi vallitsevina. He viljelevät maata, hoitavat karjaa, harjoittavat erilaisia ammatteja, he käyvät kauppaa, ovat sotilaina, virkamiehinä, valloittajina ja vallitsijoina. Mutta he ovat monessa suhteessa haluttomia, vähän yritteleviä, ovat jättäneet maansa suuret apuneuvot monin paikoin melkein koskematta.
Venäjän muita kansallisuuksia on Siperiassa paljon lättiläisiä. He kyllä pitävät yhtä, tukevat toisiaan. Heillä on kaikkialla omat yhdistyksensä. Mutta heidän harrastuksensa lienevät enemmän taloudellista laatua, kuin kansallista. Samoin Venäjän muiden kansallisuuksien, puolalaisten, virolaisten, juutalaisten, tserkessien, kaikkia heitä on Siperiassa, mutta mitään kansallisia haaveita heillä ei ole. He ovat samalla kunnon venäläisiä, korkeintaan uneksien kaukaisille kotiseuduilleen kansallista tulevaisuutta.
Sodan aikana ovat Siperian rikkaudet tulleet suuren maailman tietoon enemmän kuin ennen. Kuulin saksalaisten sotavankien suunnittelevan tulevansa sodan jälkeen takaisin Siperiaan. He aikoivat perustaa tänne suuria tehtaita, aikoivat käyttää maan rikkauksia hyväkseen. "Tehtaita voitte perustaa, ymmärrätte käyttää maan tarjoamia raaka-aineita hyväksenne, mutta on voittamaton este edessä", sanoimme. "Työväki! Mistä saatte työväkeä?" Joku suunnitteli tuovansa työväkeä Saksasta, toinen aikoi käyttää kiinalaista työväkeä, ja kolmas kuvitteli käyttävänsä juutalaisia bufferttina itsensä ja työväen välillä pitämällä heitä urakoitsijoina.
Mutta vielä toiselta taholta suunnitellaan Siperian ekonoomista valloitusta. Amerikan. Sinne on sodan aikana kokoontunut äärettömät määrät pääomia. Jotakin niillä on tehtävä, jonnekin ne on sijoitettava kasvua tuottamaan. Kuulin kerrottavan, että hyvin monen amerikkalaisen rahamiehen katseet ovat suunnatut Siperiaan. Ja paljon enemmän. He ovat jo ryhtyneet tositoimiin. On muodostettu suurilla pääomilla varustettuja yhtiöitä. On tarkastettu työmaita, on suunniteltu tehtaita, kulkuväyliä, toimintamuotoja, on arvioitu tuotanto- ja vientimahdollisuuksia. On hyvin mahdollista, että kun olot kerran maailmassa taas järjestyvät, syntyy suuri kilpailu Siperiasta. Idästä ja lännestä sinne tullaan maan rikkauksista kilpailemaan ja hyötymään. Minkälaisen aseman maan venäläinen väestö jaksaa itselleen säilyttää, sen on tulevaisuus osoittava.
Siperia tarjoaa suuria luonnonrikkauksia. Kivihiiltä on rajattomat määrät ja kaikkia metalleja. Koskenvoimaa ei ole, mutta ainakin Angara-joessa on niin kova virta, että sitä voinee erinomaisella menestyksellä käyttää teollisuuden palvelukseen. Ensi sijassa Siperia tarjoaa raaka-aineita teollisuudelle. Ja luulen teollisuuden pitkinä aikoina eteenpäin rajoittuvan raaka-aineiden hankkimiseen. Vasta kaukaisessa tulevaisuudessa niitä ruvettanee suuremmassa määrässä täällä jalostamaan.
Siperian suurin rikkaus on toistaiseksi sen luonnontuotteet, metallit ja kivihiili. Mutta nyt jo kuulee sanottavan, että Siperia on Euroopan vilja-aitta. Ja jos läntinen Siperia on Euroopan vilja-aitta on itäinen liha-aitta. Siperiassa on äärettömät alat viljavaa maata, koko keskinen ja eteläinen Siperia Uraalista Tyyneen valtamereen saakka. Se kasvaa viljaa, ruista ja vehnää. Ja jos se nyt huonosti hoidettuna, pintapuolisesti muokattuna, lannoittamatta tuottaa paljon enemmän kuin mitä maa tarvitsee, niin mitä sitten hyvin hoidettuna ja hyvin lannoitettuna.
Maanviljelystä haittaa monin paikoin kuivuus. Talvi on kuiva, koko alkukesä on kuiva ja kun keskikesän ja syyskesän aikana sataa, tulvii vettä niin rankasti, että se tuottaa suurta vahinkoa, sadepurot saavat aikaan maanvieremiä, tulvia, rikkovat teitä ja viljelyksiä. Ehkä näitä epäkohtia voidaan jonkun verran lieventää. Metsää ei pidä tarkkaan hävittää pois. Päinvastoin on metsää istutettava sinne missä sitä vähän on. Maan keinotekoinen kasteleminen ei ole mahdottomana jätettävä huomioon ottamatta. Kuulin, että kiinalaiset Tchitan läheisyydessä kastelivat maitaan ja saavuttivat kauneita tuloksia. Viljelystöihin haluttomat venäläiset sanoivat, ihmekös tuo on jos tuolla tavalla raastamalla saa maan kasvamaan.
Kuivimmilla seuduilla, jossa kumminkin sataa jonakuna aikana runsaasti, luulen heinänviljelyksen menestyvän hyvin. Onhan Siperiassa kuuluisa siperialainen heinä. Minä kun olin talvella Siperiassa, en ollut tilaisuudessa itse tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta.
Siperian kauheiden pakkasten voisi luulla tekevän viljelyksen siellä mahdottomaksi. Epäilemättä se tuottaakin paljon hankaluutta. Yleensä monivuotisten kasvien viljeleminen on vaikea, osaksi mahdoton. Tätä vaikeutta lisää suuresti monin paikoin talvien lumettomuus. Routa tunkee syvälle, eikä toisin paikoin lähde ollenkaan. Mutta sen sijaan ovat kesät pitkät ja lämpimät. Vehnä ja muut viljakasvit ennättävät hyvin valmistua.
Puutarhanhoitoa ei Siperiassa ollenkaan ole. Varsinaiset siperialaiset pitävät sitä aivan mahdottomana. Mutta varmaankaan tämä käsitys ei ole oikea.
Omskin seuduille oli asettunut siirtokunta bulgaarialaisia. He harjoittivat puutarhanhoitoa ja menestyivät hyvin. Samoin jo mainitsemani kiinalaiset Tchitan luona. Irkutskin läheisyydessä oli yksi tanskalainen ja yksi saksalainen, jotka kaupungin ulkopuolelle olivat perustaneet kauneita puutarhoja, joissa monenlaiset kasvit hyvin viihtyivät. He olivat pyytäneet minua käymään katsomassa viljelyksiään, vaikka se jäi muista syistä tekemättä. He olivat vanhoja miehiä jo. Eivät olleet saaneet mitään ohjausta muualta, olivat vain omin päin kokeilleet. Kuulin muistakin yksityistapauksista mainittavan. Joku yritti viljellä omenia, joku vattuja, joku mansikoita, toiset vihanneksia.
Mutta ajatellaanpa, että viljelys joutuu ymmärtäväisen johdon alaiseksi, että kokeillaan ja tutkitaan, harkitaan ja neuvotaan, maata muokataan ja lannoitetaan. Viljelykset järjestetään ilmaston mukaisiksi ja viljelyskasveja kehitetään ilmastoon mukautuviksi. Lisäksi luulen, että Siperian omat metsät, vuoristot ja arot vielä tarjoavat odottamattomia löytöjä viisaille viljelijöille.
Siperian kansat ovat vanhastaan eläneet karjanhoidolla: pohjoiset kansat ovat pitäneet poroja, kirgiissit hevosia, lampaita, vieläpä kamelejakin, burjaatit nautakarjaa ja hevosia. Siperian arot ovat erinomaisia laitumia. Uudempi-aikainen karjanhoito on toisella tavalla järjestettävä kuin Aasian alkuasukkaiden. Karjaa on toisella taveilla ruokittava, sen tuotteita toisella tavalla käytettävä. Mutta menestymismahdollisuudet ovat siellä ammoisista ajoista saakka olemassa.
Tanskalaiset, virolaiset ja jotkut suomalaiset meijeristit ja kaupanhoitajat ja viljelijät ovat näyttäneet mitä siellä uudenaikainen viljelijä voi saada aikaan. Siperialainen voi alkoi ennen sotaa tulvia yli maailman ja uhkasi tulla meidänkin meijeriliikkeellemme vaaralliseksi kilpailijaksi.
Siperia tarjoaa siis viljelysmaana äärettömät edistysmahdollisuudet. Se voi elättää monikertaisesti sen asukasmäärän kuin nyt. Mutta siellä tarvitaan työtaitoa, työtarmoa, ymmärrystä ja riittävä määrä itsenäisyyttä. Vain siten on suuri edistyminen mahdollinen. Kykenevätkö venäläiset itse tämän viljelystyön suorittamaan, vai pitääkö sinne tulla muita kansallisuuksia, siihen kysymykseen en uskalla vastata.
Mahdollisesti sinne tulee paljon muiden kansallisuuksien jäseniä. Ja ne sulautuessaan venäläiseen väestöön jalostavat sen, tuovat tullessaan työkykyä ja työtarmoa. Se kumminkin on varmaa, että jos Siperiaan siirtyy työkykyisiä ihmisiä yksin tai ryhmissä, he siellä taloudellisesti menestyvät, jos saavat ulkonaisten olojen häiritsemättä tehdä työtä.
Siperialaiset itse ovat halunneet edistää sivistystä maassaan. Kouluja on perustettu, komeita koulutaloja on rakennettu, rahoja ei ole säästetty. Heidän rakkaimpana unelmanaan on ollut saada Tomskiin ja Irkutskiin täydelliset yliopistot. Hallitus ei ole näitä heidän toiveitaan kannattanut, vaan estänyt. Kenties nyt nämä esteet ovat poistetut ja he saavat toteuttaa unelmansa. Jospa vielä löytyisi hyviä opettajia kouluihin, eteviä tiedemiehiä yliopistoihin. Ja kenties niitä löytyy oman kansan keskuudesta. Ehkäpä silloin myös ne intelligenssin siemenet, jotka ovat Siperiaan kätketyt, pääsevät kasvamaan ja kukoistamaan.
Siperialla on varmaan vielä loistava ja suuri tulevaisuus.