Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", — kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.
Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.
Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."
Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.
Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. — "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. — "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."
Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. — Keveämmällä mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä, kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.
Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.
Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.
Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.
Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.
Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.
Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.
Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.
Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja sattuu harvoin.
Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä. Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani, joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.
Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää 60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.
Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat paleltuneet pilalle.
Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään. Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt, mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.
Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä kevätkelirikkoa.
Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla. Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä harvat muut ovat vähän suurempia.
Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.
Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja, hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja, erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja, konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin varustettuja ja oli niitä joka laatua.
Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa. Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.
Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa, etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita, puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.
Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen. Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta. Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.
Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme, kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä, mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään, siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.
Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja, blagovetshenskaja j.n.e.
Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa kadun poikki.
Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.
Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei suostuttu.
Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi. Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen juhlakulkue dekabristien kirkolle.
Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.
Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka. Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista, enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät kuulien jäljet.
Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.
Koulut. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille, seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan, jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli tukalissakin oloissa.
Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina, ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia ajatuksia mieleen.
Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime vuosina on Venäjälle tullut partio- — skoutiliike. Ja kun se on tullut Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata. Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven vuoristoon.
Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella, reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö — natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun ja kysyi:
"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä eikä saa puhua saksaa."
"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."
"Ei saa sotavankia — —"
"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi apua."
Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun. Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää na tshortu".
Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.
Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista. Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen, liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi. Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.
Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite. Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia. Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti, toisella puolella juutalaismurteella.
Juutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät miehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi, herttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon tuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului olevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula kipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä hyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja Jekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme Pietarista Irkutskiin.
Seuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on kaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin piirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain puuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen tapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli nuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset seisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen tapa täällä.
Saman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan kirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja virastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja opettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli lehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä ja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen sotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua. Polvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä sen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.
Kävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin jumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta veisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin seurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä, tyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.
Minulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa, niinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko osittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät ovat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä varustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen lisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on rivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja niiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.
Tavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot härkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret härät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin säännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän selitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen tekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa. Siinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa, särkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen mitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala, pidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri, arvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion muunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan Coregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm; harjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén — taimen; linók — suutari (Cyprinus tinca); karas — ruutana; tshebak (Cyprinus barbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala, josta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja Vodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola — kampela. Irkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni, erittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää syödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä puolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia vuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta sitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo ennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.
Kerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala. Kysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi "jorsh" — kiiski. Se minusta tuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut paljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen ilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella myöjällä. Hän sanoi myös, että se oli "jorsh" ja samaa vakuutti muudan venäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin siitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti sellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan jorshin — kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen laajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian joissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein jättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän emäntä keitti, sen voin vakuuttaa.
Omituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja paastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata. Kalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan pitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani aralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.
Tehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin lintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä, fasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan täällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24 laatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia, otis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa palatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis kirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja joka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana päivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.
Lintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli jotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja, ryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille kokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä papuja.
Useimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti kahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on. "Tsherjoomuka", vastattiin. — "Tuomenmarjaa." — Näppärä emäntäni, kun häneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli samanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat ne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä. Ei se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa…
Samoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se oli, vastattiin: "mak" — unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin käytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita. Mutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.
Siperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut, sanoo hän: "mutta kasvaahan täällä brusniikkaa" — puoloja. Ja hyväthän ne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja. Niitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä "oblepiiha". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden tieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla käytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä. Viimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae rhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat oikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä kuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja tuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. — Kotiin lähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä Tchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti ja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset herkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.
Vielä oli myötävänä jäätyneitä "golubnika" eli "kurbid" nimisiä marjoja — juolukoita.
Lisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina helminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret tynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.
Kiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin katuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin aroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia hedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla oli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon mantelia tai jotain pähkinälaatua.
Vielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi oli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on moniosainen mantelimainen luu.
Usein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä, hevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja paperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi olleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia. Samoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, "tauluja", nekin karkean kömpelöitä.
Venäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita tuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka ystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.
Tchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen perustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä, sen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita kansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia noin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului olevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja, jotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia vaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin kerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli Gjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä tavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia suutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä. Minä osoitin kilpeä ja sanoin "gdee Gjupjanen". Mökistä haettiin yhä uusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun menin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen papattamaan.
Tchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun, muistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan: venäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii doktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää oleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F., juutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.
Ihmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa rakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan ystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja poliisimestarista alkaen.
Kun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille. Ensimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti otti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä, ja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset kuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita hänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä vuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki tuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut Petroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla sanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta, kesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän "merellämme", saattoi hän vaipua haaveisiin: "kyllähän se Baikaljärvikin on komea, mutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole täällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene — — —." Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta sitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.
Hänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä kaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi asuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään, kunhan minulla vaan hyvä oli. — Rauhantuomari — miravoi sudja — Gerken perhe oli myös minun tuttujani. — Venäläisen Volkoffin luona asuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin venäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska näissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan siperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.
Jos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti seurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset lähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous kumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän tuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin. Niin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku tuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja koulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen mieltä. Vieläpä "meidän kiinalaisemmekin", joka isäntäväelleni toimitti ruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti minulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.
Tchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa istutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään iltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota pelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä voistakaan.
Venäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi mainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani kanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka satuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi ei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja kieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle ja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten hän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja tänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: "No nyt se on enemmän venäläisen puhetavan mukainen".
Ulkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten keskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja norjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan ylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin osasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä. Samainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea "Gamsunia" alkukielellä. — Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä paljon ihailijoita.
Venäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset laulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä kuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät kansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa. Venäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät pukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies, koulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan kodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen sininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla samoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään saappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja vieläkin yleisemmin liian suuri lakki — furashka. Se on tavallisesti niin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.
Siperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden kuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia huomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja, joissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat koirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan nahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita. Bamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella, päälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman siniseksi. — Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja ovat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset parinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään vain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan ympäri.
Turvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat tavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä osoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta sovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan suuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä rouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl Robertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan nuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot nimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan ja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. "Onko aseita mukana?" kysyi toinen rouvista. "Onhan toki", sanoi tuomari ja näytti browninkiaan. Ja niin menimme. — Illalla ei ilman aseitta mielellään liikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään illalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli saattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja salvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin talon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen jyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin ovi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun illalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva koira.
Siperia on laaja, äärettömän laaja, ulottuen Uraalista Tyyneen valtamereen. Näin laajalle alueelle mahtuu hyvin erilaista, sen tietää jokainen ja kumminkin täytyy alituiseen huomauttaa sitä. Se mikä yhdessä paikassa pitää paikkansa ei sovellu kaikkialle. Mutta sittenkin on suuressa osassa Siperiaa paljon yhtäläistäkin.
Ilmasto ensinnäkin on mannermaan ilmastoa. Talvet ankaran kovia. Irkutskissa, joka on samalla korkeudella kuin Amsterdam, kertoi eräs luotettava henkilö huomanneensa kovimmaksi pakkaseksi -61° C. Minäkin olin tilaisuudessa huomaamaan -56° C. Kylmin kuukausi on joulukuu. Jo tammikuu on vähän parempi. Suuressa osassa Siperiaa on lunta vähän. Irkutskissa oli jonkun verran, niin että hyvin ajettiin reellä. Tchitassa ei sitä ollut juuri ollenkaan. Siellä ajetaan aina rattailla. Olemme kumminkin kuulleet puhuttavan Siperian äärettömistä lumimääristä. On olemassa laaja lumialue, jossa on mahdottomat määrät lunta. Siihen kuuluu pohjoisin osa Siperiaa, koko Jakutskin lääni y.m. Tobolskin seuduilla sanottiin myös olevan paljon lunta.
Tästä lumettomuudesta johtuu, että maa jäätyy syvältä. Toisin paikoin ei routa lähde maasta koskaan. Toisin paikoin vasta elokuussa. Tämä on laaja ja moninainen ilmiö, eivätkä tiedemiehetkään sitä ole vielä tyydyttävästi selittäneet. Tästä maan ikuisesta jäätyneisyydestä johtuu monta seikkaa. Muun muassa puiden juuret, jotka muunlaisessa maassa ovat paalujuuria ja tunkevat suoraan alas syvälle maan sisään, niinkuin männyn, kasvavat täällä pitkin maan pintaa. Metsät tulevat sen kautta harvemmiksi.
Mannermaa-ilmastoon kuuluu myös ilman tavaton kuivuus. Se on toisin paikoin suorastaan tuskallinen. Sateet ovat monin paikoin kesällä hyvin rankkoja saaden aikaan maanvieremiä.
Tässä yhteydessä sananen maanjäristyksistä. Olin Irkutskissa kun alkuvuodesta 1917 Kamtshatkassa oli kova maanjäristys. Ei se tuntunut ollenkaan Irkutskissa. Siellä kumminkin silloin tällöin on maanjäristyksiä. Viime kymmenen vuoden kuluessa kertoivat neljä kertaa olleen huomattavan maanjäristyksen. Sitä ei kestä muuta kuin muutamia sekunteja, mutta eivät sekunnit koskaan muulloin tunnu niin pitkiltä. Jos sattuu olemaan monikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, huomaa seinien huojuvan ja ryskävän. Astiat tärisevät pöydiltä pois. Hevoset ja koirat tuntevat sen edeltäpäin, hikoilevat ja vapisevat. Ihmiset valtaa suuri kauhu ja he pakenevat huoneistaan. Tohtori B. kertoi, kuinka kerran eräs vanha neiti, joka oli hänen klinikassaan, vuoteestaan pakeni semmoisenaan kuin hän siinä oli, keskellä päivää kadulle vahtimestarien ajaessa häntä takaa.
Olin kerran erään tuttavani luona. Hän istui toisella puolella kirjoituspöytää, minä toisella. Minulla ei ole tapana tärisyttää polvea, mutta miten lienen sen sillä kertaa tehnyt. Tuttavani kalpeni ja sanoi kauhistuneena, mitä se on, mikä se tärisee. — Minä hämilläni pyysin anteeksi. Vasta vähitellen hän rauhoittui. Perästäpäin pääsin asian perille. Hän luuli maanjäristyksen tulleen.
Siperian merkillisimpiä luonnon ilmiöitä on Baikaljärvi. Sen tutkimiseen olisi varattava vuosia, jotta osaisi sitä osapuilleen kuvata. Mainitsen tässä vain muutamia seikkoja. Mongoolit kutsuvat sitä nimellä: Baikul = rikas järvi tai Dalai-Nor = pyhä järvi. Toisen selityksen mukaan sen nimi on Bai-gal = tulen olinpaikka. Baikalia ympäröi jylhä vuoristo. Se on harvoin korkeampi kuin 1800 metriä meren pinnan yläpuolella eli noin 1300 m Baikalin pinnasta. Korkein huippu on Khamar-dabun lounaisrannalla. Se on 2200 m m.p.y.
Baikal on 34,180 m2, siis lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Laatokka. Se on maailman makean veden järvistä kolmas. Suurempia ovat vaan Viktoria Njansa ja Tanganjika Afrikassa. Sen keskisyvyys on 250 m, suurin syvyys 1522 m. Sen pinta on 462 m meren pinnan yläpuolella, sen pohja on siis syvimmiltä kohdilta 1060 m meren pinnan alapuolella. Baikalia voi pitää suurena painumana maapallon pinnassa. Se jäätyy luonnollisesti myöhään. Saattaa olla -40° C, kun se vielä on avoinna. Jää taas lähtee verrattain myöhään.
Baikalin saarilla on paljon kalalokkeja, haikaroita ja merimetsoja(Phalacracorax carbo).
Onpa Baikalissa hylekin. Sama kuin Laatokassa, vaikka sitä täällä kutsutaan Phoca baicalensis. Sen arvellaan joskus tulleen Jäämerestä Jeinsei- ja Angara-jokia myöten ja täällä muodostuneen erityiseksi lajiksi. Burjaatit kutsuvat sitä nimellä njerp, mikä nimi ihmeellisesti muistuttaa suomalaista nimitystä norppa. Yhden hylkeen sanotaan antavan kolme puutaa rasvaa. Burjaatit syövät sen lihaa. Kaloja on Baikalissa monenlaisia. Sampi asustaa siinä nousten Selenga-jokeen. On useita lohensukuisia, on omul-kalaa, Coregonus oxyrrhyncus nimistä siikalaatua y.m. Baikalille omituinen on syvän veden kala golomjanka (Callionymus-ryhmään kuuluva Comephorus baicalensis). Se asustaa hyvin syvillä, sanotaan 600 m syvyydessä. Ulkonäöltään se muistuttaa valtamerien lentokalaa. Naaras ei laske mätiä, vaan synnyttää eläviä sikiöitä, jonka jälkeen se kuolee. Kun tämä syvän veden kala joutuu veden pinnalle, hajoaa se paineen vähetessä. Marraskuussa ovat järven rannat täynnä sen ruumiita, jotka kootaan ja joista keitetään hyvää traania, sillä se on ihrainen, vaikka lihaa on vähän ja se on huonomakuista.
Baikalin vedessä ja rannikoilla elää monenlaisia merkillisiä alhaisia eläimiä, joiden heimolaisia tavataan vaan suolaisissa merissä. Merkillisimpiä taitaa olla muuan piisieni. Myös krapueläimiä kuuluu olevan monta eri laatua.
Viime aikoina on opittu ihailemaan Baikalin kauneutta ja kesä-aikana alkoi matkailijoita suuntautua sen rantamille.
Kaukaa Mongoliasta laskee Baikaliin Selengajoki. Baikalista vie Angara vedet Jeniseijokeen, joka laskee Jäämereen. Selenga + Angara + Jenisei on 5,200 km. pitkä, se on pituudeltaan viides virta maailmassa. Sen koko alue on 2,550,000 km2, seitsemäs järjestyksessä. Jenisein lähteet Mongoliassa ovat 1600 m merenpintaa ylempänä, Siperian rajalla 1000 m ja Jeniseiskissä 71 m. Siitä eteenpäin se on harvoin vähemmän kuin kaksi kilometriä leveä. Ylläolevasta käsittää kuinka tavattoman voimakas virta Angarassa täytyy olla. Jenisein yli kuljin Krasnojarskissa. Oikein hämmästyin nähdessäni kuinka tavattoman korkea ja jyrkkä itäinen ranta on ja kuinka pitkälti laakea läntinen ranta. Baikaljärvellä on nyt höyrylaivaliikettä. Kulkeepa höyrylaivoja Selengajoella Verhneudinskista ylöspäin. Olisi suuremmoista kulkea Selengata niin pitkälti kuin pääsee. Siitä olisi matkaa vain pari peninkulmaa kolmoiskaupunkiin Kiahta-Troitskskosafsk—Maimatshin. Ja sieltä pääsisi näkemään maailman suurimpia merkillisyyksiä.
Léna-joki (ei Lena niinkuin meillä tavallisesti neuvotaan) alkaa Baikalin itäpuolella olevasta vuoristosta, saamatta siitä kumminkaan vettä.
Metsät Siperiassa yleensä ovat köyhät lajeista: petäjää, kuusta, lehtikuusta, sembramäntyä, koivua, poppelia ja muutamia muita. Näin suuria lehtikuusia, vanhoja puita. Vanhemmiksi tultuaan ne tulevat tasalatvaisiksi kuin vanhat hongat. Kukkivia puita Siperiassa on tuomi ja siperialainen omena (Pyrus baccata). Niitä siellä rakastetaan ja ihaillaan ja istutetaan puutarhoihin.
Kukkasmaailma Siperiassa on hyvin rikas. Siellä on varmaankin saatavissa monenlaisia uusia koristekasveja. On monenlaisia Iris-lajeja, on Paeonioita, on liljoja ja monen monia, joita en tässä voi ruveta luettelemaan. Suosittu kukkakasvi on "neidon kenkä" Cypripedium.
Erikoisesti laajoille aloille karakteristinen on Rhododendron parviflorum. Se on noin 1/2-1 m korkuinen varpukasvi. Punaset kukat puhkeavat varhain keväällä, osittain ennen lehden tuloa. Sen venäläinen nimi on bogulnik. Tchitan seuduilla se on yhtä yleinen kuin meillä kanerva. Havumetsissä sitä on joka paikassa, kaupungin laitakaduillakin. — Vielä mainittakoon, että Transbaikaliassa kasvavat rabarberi ja parsa villinä, vaikka harvat ihmiset ymmärtävät niitä hyväkseen käyttää.
Olin tilaisuudessa Tchitan museossa käymään läpi Transbaikalian ja Dahurian herbariumin ja sen perustalla uskallan väittää, että täällä olisi botanistilla paljon kiitollista työtä. Ja luulen viljelijänkin siellä voivan tehdä erinomaisia löytöjä.
Minun on huomautettava, että se, mitä sanotaan Siperian ilmastosta ja kasvullisuudesta ei koske niinkutsuttua ranta-aluetta Amur-joen alisen juoksun varsia ja sen ja meren välistä maakaistaletta. Siellä on ilmasto lauhkea, lämpö harvoin alle -10° C. Kasvullisuus on rikas, pyökki- ja tammimetsiä on runsaasti. Se on Siperian ihanin maakunta.
Siperiassa on yleisesti tunnettu puheenparsi; Siperiassa ovat kukat ilman tuoksua, linnut ilman laulua ja naiset ilman sydäntä. Etenkin mitä lintuihin tulee, kuuluu se pitävän paikkansa. Pikkulintuja on vähän ja ne eivät laula.
Eläinkunta on muuten rikas ja luonnollistahan se onkin. Siperiahan on äärettömän laaja, moninainen ja harvaan asuttu maa.
Altai-vuoristossa on monenlaisia metsäneläimiä, eri lajia hirviä ja kauriita, villejä lampaita y.m. Siellä on metsästäjän luvattu maa. Pohjoisessa on sekä kesyjä että villejä peuroja. Karhu, ahma, ilves, susi liikkuvat laajalti. Kettuja on sekä tavallisia että harvinaisia muunnoksia. Eipä soopelikaan vielä ole sukupuuttoon kuollut. Talvella 16-17 saatiin pitkistä ajoista soopeli läheltä Tchitan kaupunkia. Tuleepa joskus tiikeri Mantshuuriasta Siperian puolelle.
Mineraloogisessa suhteessa on Siperia äärettömän rikas. Se tarjoaa kaikkea mitä maa tarjota voi. Kivihiiltä on pohjoisessa Jenisein ja Lenan välillä laajat kentät. Eikä se siellä ole syvältä maan sisästä haettava, vaan on se pinnassa. Kunhan kulkuneuvot sinne paranevat, saadaan sieltä kivihiiltä rajattomat määrät. Kivihiiltä on muuallakin, Irkutskin ja Tchitan läheisyydessä ja sieltä sitä louhitaan. Rautakaivoksia on muun muassa Petrofski savod, 385 virstan matkan päässä Tchitasta. Tinaa on m.m. Olovjannajassa, joka on lähellä Mantshuurian rajaa, hyvin runsaasti ja helposti käytettävässä muodossa. Näin kauniita palasia puhdasta vaskea, jotka oli tuotu jostakin kaivoksesta Irkutskin läänissä. Kultaa huuhdotaan monista joista Siperiassa, niinkuin yleisesti tiedetään. Joen vesi ne tuo mukanaan vuorista, näitä alkulähteitä paraillaan innokkaasti etsitään. Saksalaiset sotavangit löysivät suuria määriä kallisarvoista volfram-metallia. Volframteräs lienee parasta terästä, joten volframin kysyntä on rajaton. Vielä on kalkkikiveä, on monenlaista asbestia, on jos jotakin kivilajia, porfyyriä, serpentiiniä, seleniittiä ja mitä kaikkea ne lienevätkin. On sementiksi sopivaa savea.
Jalokiviä saadaan Uraal-vuoristosta, saadaan Altai-vuoristosta ja luultavasti monesta muustakin paikasta. Transbaikaliassa kuuluu Uralgan seutu olevan mineraloogisessa suhteessa rikkaimpia. Puoli- ja koko-jalokivistä mainittakoon vain: rubiini, smaragdi, safiiri, aleksandriitti, almandiini, ametisti, joita on hyvinkin kauniita, akvamariini, joka ehkä on yleisin, topaassi, joita on niin suuria, että näin kokonaisia pikkumaljoja topaasista y.m.
Mineraalivesiäkin saadaan Siperiasta. Paraimpia ovat darasun ja jamarofka, joita saadaan entisiltä keisarillisilta domeeneilta.
Kotieläimistä ansaitsisi hevonen aivan oman lukunsa. Siperiassa yleisesti käytetty hevonen on n.k. mongoolialainen hevonen. Se on pieni, takkuinen, pää profiilissa katsoen omituisen pyöreä. Väriltään se on niin monenkarvainen kuin hevonen ikinä olla saattaa, on valkeita ja mustia ja raudikkoja, on yksivärisiä ja kirjavia. Ei se mikään kestävä kuorma-hevonen ole, mutta hyvä ajohevonen ja ennen kaikkea oivallinen ratsu. Tämä hevonen on vähään tyytyväinen ja kestävä. Siperian kauheassa pakkasessakin se saa seista ulkona. Olin tilaisuudessa sen itse huomaamaan. Eräässä talossa, jossa Tchitassa asuin, oli talonomistajalla 16 hevosta. Kävin hänen talliaan katsomassa. Sinne mahtui vaan viisi hevosta, muualta tuodut rotuhevoset: Kotoiset hevoset saivat seista koko talven ulkona ja pakkasta oli kuitenkin yli -50° C. Ei näille edes oltu tehty mitään katosta, jykevistä hirsistä vaan oli kyhätty soimet.
Tuomari Gerke, joka ennen oli ollut tuomarina Altai-vuoristossa, kertoi, että sikäläisillä kirgiisseillä on suuret määrät hevosia. Eräälläkin kirgiissiknääsillä oli ollut 10,000 hevosta. Hyvä hevonen maksoi siellä 50 ruplaa ja kaikkein paras sata. Hevosen laitumesta maksetaan puolitoista ja kaksi ruplaa kesästä ja kesä on siellä pitkä. — Siellä hevosten maassa on tietysti joka pikku pojalla ja pikku tytöllä oma ratsunsa.
Paljon nautakarjaa pitävät etenkin burjaatit. Niitä käytetään vetojuhtina ja teurastuskarjana. Ne ovat suuria, raskaita, suurisarvisia, mustia, tummanruskeita, harmaita, valkosia, enimmäkseen yksivärisiä. Lihaa useimmissa osissa Siperiaa on saatavissa yllin kyllin. Kun Tchitahankin määrättiin lihattomia päiviä, joutui köyhempi kansa hätään. Lähetystö kävi kuvernööriltä kysymässä: mitä nyt syödään, sillä lihallahan täällä juuri eletään. Kuvernööri peruutti määräyksen.
Siperiassa viljellään ruista, vehnää, ohraa, kauraa. Vehnäkin ehtii valmistua, sillä kesät ovat lämpimät ja pitkät. Maata muokataan vähän eikä lannoiteta juuri ollenkaan. Muutaman vuoden perästä otetaan uusi kaistale viljelykseen.
Kuvaavaa Siperian ilmastollisille oloille on, että esim. Barnaulissa, jossa talvet ovat äärettömän kylmät, meloonit kypsyvät avomaalla. Kylmistä ja vähälumisista talvista taas johtuu, että monivuotiset viljelyskasvit yleensä eivät kestä talvea. Sireenipensas jo on liian arka. Omenapuita ei viljellä koko Siperiassa muualla kuin Itä-Siperian ranta-alueella. Ainoastaan siperialainen marja-omena menestyy hyvin. Mutta sitä kasvatetaan lähinnä kauniiden kukkiensa vuoksi. Irkutskissa olivat suuret puutarhat sitä täynnä. Marjapensaatkaan eivät täällä menesty. Erityisenä merkillisyytenä kerrottiin, että Omskissa eräs muualta tullut oli yrittänyt omenia kasvattaa eikä ollut kokonaan epäonnistunut. Irkutskissa eräs entinen puolalainen kreivi, joka oli sinne karkoitettu, viljeli hyvällä menestyksellä vattuja ihmisten suureksi ihmeeksi. Puutarhaviljelys on Siperiassa melkein koettelematon asia. Olin aina luullut, että venäläiset ovat innokkaita puutarhan etenkin kaalin viljelijöitä, mutta siperialaiset eivät sitä ole. Kun maa antaa runsaasti lihaa ja leipää, niin ostetaan kaalit muualta, arvellaan.
Kun kerroin, että minun kotiseudullani Suomessa omenat menestyvät varsin hyvin, kysäistiin, miten on vehnän laita. Kun sanoin, että vehnä ei menesty, katsoivat he epäillen toisiaan.
On totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu, että kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet Aasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt. Päinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen ryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen sinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan mongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja Aasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa, ulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä eroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta perustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan erillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään vaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.
Suurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen meren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi. Kansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri puolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen keskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.
Aasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia. Vaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat vallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa Uraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle saakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää neljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on siirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes meri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut Siperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta alkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä aikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren yli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.
Siperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään vain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla suuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin mustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden kansallisuudesta en päässyt selville.
Burjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän tietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle kumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on mainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti puolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja. Burjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän keskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean sivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa mielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua paimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa kirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa vahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista itsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla venäläinen.
Tchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät burjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla maaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit vetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies ensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä. Varsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja lapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.
Burjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä, poskipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja karkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista kansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa pitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä tiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi, kuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla puetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka kierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa molemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan takaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen varsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina sinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon, käyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä vaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän paljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät poikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.
Burjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on mustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on suippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin. Lakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä pyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä jykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää, minkä arvoinen henkilö oli.
Uskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat selviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan. Ne tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka useimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat näyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan Venäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan kilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa, kun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin kerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan burjaattien omia hallitusmiehiä.
Burjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen sijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä lehmiä.
Burjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena ravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat vasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet lehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa eivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä, että syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan himoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi mennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin veteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin leivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit sekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.
Burjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli kokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja kesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan. Kesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville laidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on heidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan on otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille laidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän tullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin vain parin virstan päässä toisistaan.
Sivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran on. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja burjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni kansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä. Virastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.
Burjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään kouluun, mutta "ne palaavat harvoin takaisin". Omia kouluja eivät tähän saakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi että "elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita". — Eräässä burjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää naarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään hyppivät vastakkain.
Tchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs Gontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut ulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä maa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus anastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle jätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen. Ja sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa. Gontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa kouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän opiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän kansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se katkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen tautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se vieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten omistajina.
Burjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä kaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.
Siirtolaisuus. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana. Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi. Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön. Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät, puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen ratsastusta.
Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen. Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.
Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai muuta aasialaista alkuperää.
Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja elämä oli ollut hyvin raskasta.
Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa. Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.
Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin. Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? — En, oli useimmiten vastaus. — Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. — Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en, Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä, joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin olleet.
Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani. — Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut. Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon ja sitten vihdoin Tchitahan.
Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä. Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. — "Ja tuossa on minun vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa kukoistavaa rouvaa.
Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he. Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. — "Minä aion ottaa eron virastani ja palata Rigaan."
Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli asunut eri osissa Siperiaa. — "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään", hän lopetti kertomuksensa.
Venäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren polven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä isänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.
Samalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne siirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä jo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että kaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on kumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina vuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset nimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He lähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.