Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku, hänt' itseänsä painoi orjan ies.
Siks näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä parvekkeella vanha mies, yö musta, katu täynnä kansoa.
1899.
Ensimmäiset routavuodet
Maamies, mahti Suomenmaan
Maamies mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan. Suomessa on suuri hätä, kysy tähän kyntäjätä.
Suloinen on Suomenmaa,laulun maaksi lausutaan.Liekö kaunis myös sen kansatarmoltansa, tavoiltansa?
Torppari tai virkamies,sama meill' on kotilies,sama myöskin Suomen lakirengillä kuin herrallaki.
Oppahamme oikeus,valkamamme vapaus,kukin askeleensa kaitkoon,kaikki tunnussanan taitkoon.
Sodat suuret kestettiin,hallan eljet estettiin.Kestämmekö kerran vieläIson vihan miehen miellä?
1900.
Laulu valon sodassa.
Kuule nyt meitä ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.
Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.
Meill' oli päivä:he meiltä sen peitti.Meill' oli kansa:he yöhön sen heitti.Meill' oli vapaus:Nyt meill' on orjuus.Meill' oli autuus:nyt meill' on kurjuus.
Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo; kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta,niin hukka jo perii.Kuolla jos pakko on,kuolkamme veriin!Eespäin veikkoset!Tapparat tanaan!Voimamme lauluja luottamus sanaan.
Astuvi urhot, ukkonen jyskää, katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.
1900.
Eräänä uudenvuoden yönä.
Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme vuorten päältä päivännousun, nousimme ja kohti kiiruhdimme — vaan nyt sumu sankka päivän peittää.
Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansain usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset — vaan on väkivallan väärän aika.
Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie vain iltarusko, jonka vuorten päältä päivä meille näytti. Tullut yö on. Mennään maata, maani!
1900.
Helsinki helmilöissä.
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, kussa Hiiden neien häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyjät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden — mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tytti tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: "Olen Talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, loat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma maani armaan odottamaan uutta kevättänsä; kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen."
Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä.
Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolin ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas — laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi!
Väinämöisen miekka.
Vuoret ja järvet ja suuret virratKalevan kansoa halkoilevat.Yksipä sentään on yhteistä meille:On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan.Merkki mun kansani muinaisen tarmon!Sulle ma laulan ja virteni kuulkoonvuoret ja järvet.
Suuri on Suomessa laulajan valta.Sana on astala aattehien.En sitä vaihtaisi valtiaslinnaan,en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,kirkas ja sorea Suomeni kiel'!Voitko sa jällehen ankara olla,urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten?Voitko sa olla tappara tarmon,kahleitten murtaja, kansasi kostaja —Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan?Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!Voitko sa myös alas astua sieltä,leimuta, lyödä?
Silloin kun vaipuvi vapaus maasta,laki kun loppuu ja rikokset riehuu —nousetko silloin kuin Ukon myrskyvuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinuilumiset järvet ja virratkin.Mut uhaten taivahan kannella välkkyiVäinämön kalpa.
1901.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousenjänteeksi antoi, silloin kun maa oli vaarassa, — milloin Kartagon naisen sen nähdä ma saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, muistaen vaimoa, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kun horjui vapaus Sveitsin, — milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kun tuvat on tuhkana, — milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?
1902.
Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.Tuot' olen aatellut ma useasti,kun katson kansan tämän vaiheisin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuoltaja suuri surkastua alhaiseen?Miks meillä niin on monta mielipuolta?Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuukuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuutai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,vanhoissa hehkuu hengen aurinko.Meill' ukkoina jo syntyy sylilapsetja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?Se merkki varhaisen on vanhuuden.Miks seuraan käskyä en veren vietin,vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.Sit' aatellessa mieli apeutuu.On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvija kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetkentääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,kun taas ne alkaa aurinkoisen retkenja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,te suuret aatteet, teitä tervehdän!Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä,jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.On meidän rannoillamme rauhallistaja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!Tekoja luokaa, maita valaiskaa!Mut talven poistuneen kun täältä näätte,ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
1902.
Temppeliherra.
Tuo ylpeä temppeliherra huus:"Pyhä hautako meiltä mennyt ois?Meit' onhan urhoa vielä kuus.Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"
Saraseenit tunkivat päälle, "Hei,meit' enää kolme on, enää kaks,yks enää, enempi tarvis ei!"Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.
Hän taisteli, sikskuni saapui yö.Saraseenit tunkivat päälle. HänPyhän haudan partaalla seisoo, lyö.Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Jo kauhistuu saraseenit. "Kentuo mies on miekoille tunnoton?Aut' Allah! on suljetut silmät sen!Tää taistoa kanssa kuolleiden on."
Pois poistuvat. Heidän on temppeli.Mut kerran vuodessa — käy taru — hänPyhän haudan partaalle nousevi.Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Ja ympäri enkelikuoro soi:"Ken kuollut eestä on ylhäisen,hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,maan altakin iskevi miekka sen."
1902.
Halla.
Suot on suuret Suomenmaassa,rimmet sekä nevat.Suomen soilla hallan immetöisin laulelevat.
Noin ne laulaa hallan henget:"Heilu-, heilukaamme!Kukkii viljat vainioiden,tähkät täydet saamme.
"Meille heilii hengen laihot,meille miesten mietteet.Suot on suuret Suomenmaassa,liejut sekä lietteet.
"Suo on Suomen sydämessäviluinen ja arka.Kunis ei kuulu kuokkijata,sinis ei siitä sarka.
"Kukat kasvaa Suomen suostakamalat ja kummat.Sumut nousee Suomen suostamyrkylliset, summat.
"Peittää päivän paistamasta,pilvet sit' ei peitä.Kansa vaisu vaeltaapivirvatulten teitä."
Noin ne laulaa hallan hengetSuomen sydänsoilla,noin ne heiluu Hiiden neietSuomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,tieteet sekä taiteet.Kansa raukka rakentaapikansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada,lyödä voivat lakoon,kamalampi hallan kanssakäydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän,toiseen torajyvän.Kuka rakas rakentaisimeille muurin hyvän?
Ettei tuhmuus, tunnottomuusyöllä yli hiipis,ettei hengen tähkäpäitärivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget:"Meit' on monta, monta,kukin hoitaa toimensa,ei yhtään toimetonta.
"Puhallamme miesten poviin —itsekkyys syö aatteet.Nakerramme naisten mielet —jälelle jää vaatteet.
"Vallan haluun vaihdammeme edistyksen enteet,leipähuoliin hukutammemonen miehen jänteet.
"Mukavuutta muille suomme,nautintoa hiukka,itse imarrustakin,jos tulee tuiki tiukka.
"Tuhmuudella tuon me lyömme,ilkeydellä toisen,kansan nimellä kukistammemiehen minkä moisen."
Noin ne kuiskii äänet kummatSuomen sydänsoilla,noin ne raikuu surman naurutSuomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,tieteet sekä taiteet.Ah, te armaat, vienot, lujat,kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autattete vastaan Suomen hallaa,kuinka teidät helpostimyös vihuri vieras tallaa!
Aik' on ylös yksilöin,ei monet maata nosta,monen kanssa kohotaei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat,miss' yhdet voivat seista.Monet koskaan rakennaei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget:"Heilu-, heilukaamme!Suo on Suomen sydämessä,tää on meidän maamme.
"Kuinka yhdet seista vois,kun paikkaa ei, mi kantaa.Suomen suossa hyllyvässäei oo saarta, rantaa.
"Hento, hieno sammal vaanja alla lieju musta,se on Suomen kulttuuri —ei mitään pelastusta.
"Missä jalan maahan poljet,siinä puhkee kuori.Suomen suohon uponnuton moni haave nuori.
"Rakas, heikko rahkasammal —hallan vaan se kestää.Liiku hiljaa, jos sa tahdottapaturman estää!"
Jos ei kestä Suomen suo,me tuntureille noustaan.Tulkoon tänne jokainen,ken jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on,niin kuollaan kukkuloilla.Lumeen kuollaan kukkuloilla,lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti,pilvet sit' ei peitä.Siksi täällä tarvitahantarmon säveleitä.
Kumpi on kauniimpi?
Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja taistella valkeuden eestä; vai taistella tietäen, ettei valkeus koita, varmana, ettei vapaus voita, ja sentään taistella?
Kumpi on kauniimpi: aatella: ellei vapaus voita, miettiä: ellei valkeus koita, miksi ma taistelen sitten; vai aatella: laps olen auringonlaskun, en koiton, mies olen valkeuden, vaikka en voiton, murtua mulle on elää?
1903.
Myrsky.
Th. Reinille omistettu.
Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet kuohut, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat mielikuvaa tunki, toinen toista ajoi, alkuvietit villit myrskysivät myötä juuriansa. Vihdoin koitti aatteen armas päivä.
Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet toistaan ajoi, voimakkaampi voitti, kävi sotaa käsitteiden parvet, kiisti velvoitukset keskenänsä, taistelivat tieto ynnä tahto. Vihdoin teko mielen rauhan antoi.
Vaan kun myrsky raivoo maailmassa, silloin käyvät työt ja teot sotaa, mieli nousee vasten mieltä, miesi vasten miestä, kansa vasten kansaa, taivas salamoi, maan pimeys peittää. Mistä silloin meille päivän pilke?
Siitä silloin päivän pilke, koska teot sotaa käyvät, että aate ohjaa miestä, että kalskuu kirkkaat kalvat; siitä silloin päivän pilke, koska kalskuu kirkkaat kalvat, että alla aattehien puhdas, tuores tunto asuu.
Mutta mistä päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät?
Siitä silloin päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät, että voittaa voimakkaampi, ett' on oikeus voimakkaalla, että on se voimakkaampi, joll' on aatteet voimakkaammat, jonka mieliss' aatteen miesten tuorehemmat tunteet asuu.
1903.
Erotetulle virkamiehelle.
Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen sa kartuit koko maassa, minkä kaaduit valtamiesnä, sen sa seisoit kansan miesnä.
1903.
Tottumus.
Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,jos latva sen leikattu on ja irti on juuret.Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helääkuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.Sen tottumus tekee.
Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.Sen tottumus tekee.
Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.Sen tottumus tekee.
Nyt uskon ma, että elää me voisimme, vaikkakyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.Sen tottumus tekee.
Uunna vuonna 1904.
Syvyyksistä.
Ei se kurja, joka kurjaks syntyi, ei se orja, jonka äiti orja, ei se maaton, joll' ei maata ollut; vaan on vasta orja ynnä kurja, joka syöstiin onnen kukkulalta, joka syvyydestä huutaa, vaikka vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä erottamaan esineitä, ennen tuntemattomia: tottuu keuhkot ilmaan ennen tukahduttavahan; käsi tottuu kättelemään kättä, jonka inholl' äsken syrjään työnsi; kieli tottuu toista haastamahan kuin on mieli; koko ruumis tottuu, — veri, veri vaan, sa miks et tyki tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu, totta niinkuin meren aallot pauhaa, totta niinkuin taivaan tuulet puhuu, totta niinkuin ihmissydän sykkää, — tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.
Revontulet.
Sinkoovat siniset liekitLapin taivahan laella.
Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin kiron timanttikannel, kuin vihan väkevä välke; henget kuolleiden heräävät, nurmen alla nukkujatkin.
Soi yössä kumea kuoro:
"Kun ei loista Luojan lamput, salamoi sininen sähkö, kun ei kohtalo hymynne, hymyävät hyiset urhot, kun ei kuu kivestä nousse, kohoavat kolkot loihdut, päivä päässe kalliosta, tulet Tuonen kuumottavat."
Liekehtivi Lappi laaja, tietäjät sotia käyvät, näy ei kalvan kantajoita, näkyy kaamea kajastus.
1905.
Suurlakko
Sekasorto.
Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät syksykuut vai kesän kukoistukset? Tiedä en. Nään minä maailman muuttavan muotojansa, ähkyvän, syöksyvän, sortuvan. Karaistuuko kansa?
Tiedä en. Taistelo täyttää maan,ajan saranat kääntyy.Suomi on synnytystuskissaan,vuotehellaan vääntyy.Kuoleeko vanha kulttuuri?Tulleeko uusi esiin?Mennyt on soitto muruiksisyviin sydänvesiin.
Uudet ainehet pulppuaa,uudet virrat vyörii.Joukot sankat johdon saa,hälisee ja hyörii:voima terve temmeltää.Pimeys ympäri uhkaa.Onneton, joka jälkeen jää!Pian on vaan pivo tuhkaa.
Näen minä nousevat tulvaveet, tunne en kevättuulta. Lieneekö kullat loppuneet auringolta ja kuulta? Lie tää syksyn myrskyä vaan; perästä halla hiipii, peittää virrat, kattaa maan, kukat kedolta riipii.
Hyvästi haaveet ja kukkaset, terve aika karu, hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.
Astuu miehet piilostaan raa'at niinkuin rauta, ratkaisevat raudallaan, missä ei aatos auta. Tulleeko hurjat huhtikuut taikka talven puhteet? Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut, kätkee kaikki suhteet.
Kiitos, Jumala julkinen, että mun elää annoit ajassa suurten aaltojen, kaukaa vaikka kannoit! Vaikk'et voimaa suonutkaan minulle miesnä kuolla, anna voima astumaan elämän myrskypuolla!
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät, ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omatunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,ja harva vuoren alle edes ehtii.He haaveksivat ruusuja ja saavat orjanokaa,mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitäja ajan uuden aivoja he kyntää.Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, altaja sortuvat soihin pitkospuiksi.Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealtaja kumartuvat kunnioitetuiksi.
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraaenkä tahdo heidän taskujansa taata.Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraaja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!
1905.
Kansan henki.
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi teljet tehdä sille? Metsä liikkuu, manner järkkyy, jyskää Suomen suuret järvet, merta kohden virran vyöry, kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen, kasvoi luona hallan harmaan, korpihongat kehtovirren lauloi mieliin maamme lasten; eipä kuollut kansa, vaikka tahtoi tappaa vieras valta, hirsipuutaan kirjaelee niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta havahtunut seisoo Suomi, viha karsas kulmain alla, sydämessä synkkä kosto, vielä viittaa entis-yöhön otsallansa orjan merkki, räiskyy raivo hedelmätön, katajainen karvaltaan.
Monet kansat parhaat pelkää: "Tuonko oisi maassa mahti? Silloin raukee raunioiksi kaikki valon valtalinnat. Tuo jos lait laatii täällä, silloin sortuu kaikki kaunis, kaikki tieteet, kaikki taiteet, vaipuu vuosisatain työ."
Monet suorat henget suree: "Hukkaan tehdään työtä täällä; turhaan tuli kansan valta, jos ei tullut aatos laaja; suotta maan on itsenäisyys, miss' ei mielet itsenäiset; ellei suuruus sydämissä, vähän mahtaa väljät lait."
Monet säikkyy hienot sielut; "Tää ei kansa kansa meidän, kansa pohjantähden alla, jalo, kiltti, kiitollinen, tyyni, vakaa, tuskan-tuttu, joka kaikki kärsii, kestää; tää on raukka, tää on raaka, ruma, tuhma, röyhkeä."
Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut; vaikk' ei kansa kalliolla, unelmoitu urhoheimo, sen on pyhät pyrkimykset elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur' on aika, lyödään vuosisatain arpa, minkä tääll' on hengen herruus, onko vapaus vaiko orjuus. Suomi vaatii valkeutta, tehkää pirtit päivän tulla, kansakunnan kulmapaadet synnyinmaahan painakaa!
Raudan synty.
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen heiluu Suomen malmi melto, aaltoo ponneton ajatus niinkuin ruoste rahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika tuonnan aika, hetki tehtävän teräksen, hikipäisen päivän tuska, tuokio väkivasaran, että pois kuluisi kuona, karkenisi kansan hammas, seijastuisi summat aivot, jännittyisi veltto järki.
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi, Luojan helkka, heimoasi, Ukon tuura, tuttuasi, lastasi sinisalama! Tunnen syntysi, sylistä kirposit ajan emojen, piilit maassa piilokkali kaskien kytösavuna, nousit takkahan talojen, kykenit jo kynttilöiksi, korkenit kokoiksi Herran, helaavalkeiksi virisit, hehkuit kansojen kevättä, suitsuit suurta kukkimusta, niin sytyit sotatuliksi, tuprahdit tulipaloiksi, kylvit jo kyventä kuolon, surman siementä sirotit, raiuit suulla rautamyrskyn, kiljuit suulla surmakirnun: isänmaa nimes ihana, toinen: kansan itsetunto; painu nyt pajatuliksi, sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika, vanhin vuoren veljeksiä, sysi-hattu, synkkä-hahmo, saalas vaivan vuossatojen! Tunnen ma sinutkin, tuska olet rouhitun rotuni, painama petäjäleivän, sotaratsun sortelema, kiristämä kirkon ruoskan, rutistama ruunun miesten, tammikuussa tielle tehty, pakkaskuussa työlle pantu, teurastettu teuraskuussa, unohdettu kukkakuussa. Kuku nyt kullaisna käkenä, helkä sulka-suitsevana, lieka lintuna pajani, laika lauluni säennä, kuki köyhän pihlapuuna, orjantappura-okana, pistä piikkinä poveni, omantunnon tutkaimena, kerro työtä tuonen-tyyntä, tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen, päivän paistavan jumala, leppeämmän hetken herra, laupiaamman tunnin tuoja! Kuule särjetyn säveltä, rikkipiestyn pilpatusta, kansan kahtia menevän, heimon hurja-huudollisen, joka ei seisonut surussa, ei elon kohluissa kohonnut, painui maahan martahana, poistui oikean poluilta! Anna päivä armautta, anna viikko viljelystä, anna vuosi auran tointa, kausi kaunista keseä, saisi korret korttumahan, nuorten varret varttumahan henki uusi heilimähän, aika toinen alkamahan, taisto kaunis kaikumahan, kansanvalta vankumahan, söisi Suomi selvän leivän, jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön Luoja, tule, Suuri Tuntematon, uskonnottoman unelma, ihanne ivailijankin! Tule myrskynä mereltä, mailta pilvenpatsahana, jyskä tuomion jylynä, valka maailman valona, tapa tauti juurta myöten, pahan syyt syvältä kynnä! Tyydy työmiehen talohon, katso päälle päiväläisen. loiselle enemmän loista, lohduttele muonamiestä, myös mene mäkitupihin, tule työpajan tomuhun, suorenna selät kumarat, suorita parempi palkka, sulje kurkku kukkarolta, anna ääni ihmiselle, irroita ajatus mykkä, päästä päähän neuvospöydän, kaitse maata kansan kautta, maa on tehty kansan tautta.
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty, pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan; kasvavi saloilla Suomen kansa kuin teräslepikko, rautatammikko tanakka, tuhatpäinen peitsilehto, päivässä välähtelevä, härmässä helähtelevä, soinnahtava tuskan tullen, heilahtava hetken tullen, käypä kuolohon hymyten, kuurassa urosten parrat. Seisovi selillä Pohjan vartio vilun-väkevä, Lappi talven-taiallinen, Turja turman-luottehinen, tunturi revontulinen, lonka Louhen-poiallinen, kappa hyytä hartioilla, purnu lunta päälaella.
1905.
Lex.
1.
Suomen säädyt.
Vanhan valtion murene,yhteiskunnan kulmapaasiSuomen säädyt, maan perustus.
Varrotte vakavat niinkuinLuther Wormsissa.
Odotus ei kevyt, kesäinen aamu, ei syksyn pimeä puhde: tyyni Suomen talvipäivä.
"Tässä seisomme."
Takana seisovat sadattuhannet, isät mennehet manalle, sukukunta syntymätön.
Miksi maassa mielten myrsky?
Sana Suomen on sanottu.
2.
Oikeus.
Ei viha rakenna eikä rakkaus.
Rakentajamme olkoon Oikeus. Opasta tääll' ei toista taivasalla.
Ei anna anteeksi elämä, älköhön inehmon lapsi, luonto tyynnä tuomitsevi, tuomitkoon inehmon lapsi niinkuin vankka vaskivuori taikka tunturi jumalan.
Soisin Suomen miehen mielen: ankara ajatuksissa, tosi työssä, toiminnassa, vanhurskas viholliselle, vakavanha ystävälle, leppymätön, lahjomaton, oikea itsensä edessä.
1905.
3.
Tietäjän näky.
Nukkui maa.
Tohahti tuuli,heräsivät henget kaikki.
Mutta myös viha virisi:"Kostanko isien kohlut?"
Torattihin, taisteltihin.Taivas sees, siniset järvet.
Myrsky mylvähti.
Jyristen suistui puut pihoilta Suomen, kaatui vallan kukkuloilta.
"Hei", sanoi katajan henki,"Minä itse Suomen suurin."
Taipui tuulet taittumatta.
Niin välähti veljesvaino.
Suot savusi, tiet tihusi, kärysi katajamieli.
Pitkä yö.
Sarasti.
Poissa oli orjat, herrat.
Kukki mieli vain vapahan miehen, henki hongan lakkalatvan: "Kansan valta kansan maassa".
4.
Yö.
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa.
Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan, kautta myös kotitupien.
Niin tuli pilkkoinen pimeä.
Yö yli kansojen.
Kamala tähdetön, tuleton, tuima, alkusyö maailman, rajaton, pyhä, suuri, synnyttävä.
Ajan uuden alku-äiti.
Seisoi kaikki kansakunta idän yössä ankarassa, seisoi työ, elämä, askar, aika, aattehet inehmon; sydän tuskin sykki, keuhkot tuskin henkeä vetivät, vain veri suonissa punainen soitti suurta luomisvirttä.
Niin hiljaa sarasti päivä.
5.
Kansalliskaarti.
Tiedän kaartin kansallisen; kaarti kulttuurin.
Sotivat siinä kuollehet, elävät, kaikki vallat valkeuden.
Tunnuslause tuo väkevä:"Sota on soipa hurmehetonjuurella Jumalan tammen!"
Miekat maan alta helähti, toiset paistoi taivahalta, maan päältä elävät iski, vainajat tuvilta Tuonen.
Se oli kaarti kansallinen, armeija alinomainen.
6.
Suomen vaakuna.
Liehui päivän Suomen lippu.
Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa kansan marraskuisen.
Kuulin leijonan puhuvan, jalopeuran peljättävän: "Oikeus on nimeni. Missä loistan, leimuaa sydämet, kaikuu kansojen vapaus, Magna Charta kansalaisten."
Miksi käyt terällä miekan?
"Koska kaatui Suomen sorto."
Miekan toisen miks ylennät?
"Koska on yöstä tähti noussut, viitta veljesten välille."
Mikä on merkki meille?
"Suomen suurruhtinaallinen vapaus."
Ääni ärjähti, jyrinä täytti kaiken taivonkannen, pilvet pohjolan repesi, hehkui Suomi suurna kerran.
Päivän liehui Suomen lippu, kukin itsensä unohti, se oli juhla kansan kaiken.
Mutta vaipui vaakunamme: se oli alku arkipäivän, kyntö pitkän, kyisen pellon.
7.
Leo Mechelin.
Motto:"Tulee mies meren takainen,ei tule turpehen alainen."
Tunto tyyni, kunto kirkas,toimi, tarmo taipumaton,Suomen oikeuden soturi,Suomen kaunis kansalainen.
Terve, terve!
Ei Sinulle suonehet korkeat jumalat tyyntä juoksua elämän eikä merta aallotonta; antoivat väkevän virran, kosken kuohuvan, kivisen, hyrskyt hyiset, pilvipäiset, pärskyvät, pahat kurimot: viskoivat venettä, miestä, eivät visko miehen mieltä.
Niin koitti kultainen vapaus.
Seisot Suomen kalliolla nyt kuin lakkapää petäjä suoraselkä, tuulten tuttu.
Katsoi kansasi Sinuhun; oli kaikki kallis saatu, pyhä taisteltu takaisin, painoi yksi aatos ange: "Vielä ei kaiu kansan kieli, kansan kieli, kansan mieli, laki jäykkä, järkkymätön, Suomen suuressa salissa."
Katsottihin, kuunneltihin.
Niin Sinä äänesi korotit, kaikui kaunis Suomen kieli; niin Sinä askareet alotit, alkoi kaunis kansanvalta; niin Sinä suuntasi osotit, oli suunta selvä, suora; astuit päähän Suomen pöydän, vuoret Oikeuden jyrisi.
Ajan kääntyi kirjanlehti, kävi kansassa humaus.
8.
Moskova.
Runon raikui kultakannel; "Mitä on myrskystä sanojen, kun soi kansan myrskykellot!"
Vastasi verinen hanki, hukat huuti Moskovasta: "Ruoskikaa runotkin kaikki, sana tuo tekojen myrskyn."
Helkkyi haavehen hopea: "Mitä on usko suurten unten, kun soi kansan kuolinkellot!"
Tykit Tuonelan jyrisi, hukat huuti Moskovasta: "Murtakaa unelmat kaikki, usko on pohja uuden polven."
Vihan vankui vaskikannel: "Mitä on rinnan tuskat, riemut, kun soi kellot keski-öiset!"
Paukkui pakkanen arojen, hukat huuti Moskovasta: "Tappakaa sydämet kaikki, sydämistä päivän synty".
Senp' on sai sanoneheksi: kirkot Moskovan kimalti, humahtivat huomenkellot.
1906.
Kansan valta.
Kansan valta kaikkivalta, Suomi yksi yltä, alta, kansan kieli, kansan mieli, valtioiden valtapieli, seisoo Suomi niinkuin vuori, Suomi vanha, Suomi nuori.
Kauan torkuit talven unta, Väinön vanha kansakunta, jouduit vieraan vallan alle, vierahalta vierahalle, voudit sorti, saarnas pappi, mutta paisui kansan sappi.
Humahtivat suolla hongat, halkes pitkät pilvenlongat, kuulkaa, Suomen korvet ryskää, metsä liikkuu, linnat jyskää, lähtee karhu piilostansa, ärjähtää jo astuissansa.
Syntyi Suomi toisen kerran, varttui kansa kahden verran, päätyi päivä myrsky-yöstä, voitto vuosisatain työstä, vaikk'ei vielä vapaa maamme, rauhan askar alkakaamme.
On nyt tehty ensi rynnös, vartoo vainiolla kynnös, viljelyksen tie on taattu, vaan ei roudan valta kaattu, väijyy väkivalta suolla, sorto uhkaa ulkopuolia.
Rahtianne maassa kielet, monianne miesten mielet, sattuu sana yksi: Suomi, silloin vettyy silmäluomi, muistaa joka äiti lastaan, liekkaa liesi lämmin vastaan.
Siniselkä siellä täällä, niitut alla, pellot päällä, kaivonvintti, viiri, talo, vaara vankka, synkkä salo, sorsa saunan eessä, lahti, saaren takaa airon tahti.
Ken sen kesätyössä eli, hälle autuus hämärteli, on hän outo maailmalla, vieras vieraan orren alla, palaa povessansa soihtu, leimuavan lemmen loihtu.
Tääll' on koti, täällä kehto, taistotanner, hautalehto, tääll' on isän, äidin maasi, Suomi, Luojan laulupaasi, saattaa päivä pilven alta sanat Suomen jumalalta:
"Laki, turva miehen, naisen, vapaus kansan, kansalaisen, ihmis-arvo maassa mahti, kansan valta kansan vahti, maa ei orjan eikä herran, mutta heimon vapaan kerran."
Toiset routavuodet
Lapin tarkka.
Tuikkii tähdet pääni päällä:ilta lie vai aamu täällä?
Kulkee mailla kukkalemut:syksyn lie vai kevään kemut?
Häilyy kuutamossa huntu:elämän vai tuonen tuntu?
Kova kaikuu kannel ajan:alkajan vai lopettajan?
Kysyn tuota, tunnen, tutkin,katson noidan kaukoputkin.
Katson vanhat, katson nuoret,monet raukat raakunkuoret.
Miss' on helmi heimon surun?Tuolta täältä löydän murun.
Nää en ehjää enkä pohjaa.Hetken oikku kansan ohjaa.
Puhuu tähdet päällä pääni:"Auringon on kuultu ääni.
"Kesää kohti kuljetahanpuhki takatalven pahan.
"Elämään on miete mieltenkautta kuolon pihtipielten.
"Alkamaan on auki rataSuomen valtaa valoisata."
Yhtä tutkin, etsin tuotaSuomen suuren valtavuota.
Eikö saa jo ilmi sana,Lapin loihtu laajempana?
Tummempana Turjan mahti,vankempana vuorten vahti?
Rohkene jo Suomen rotu,omaan vapauteensa totu?
Puhuu tähdet päällä pääni:"Vapauden on kuultu ääni.
"Ilta meill' on muukalainen,aamunkoitto kotimainen.
"Täyttyy vuosisatain takaakansan haave harras, vakaa:
"Olla kerran oma tupa,siinä oman onnen lupa!"
Kevähästä kertoo taivas.Maa, mik' on sun syksyvaivas?
Kohti länttä, kohti itääSuomen suuren seista pitää!
Kesken kahden vieraan vertatohdi itses olla kerta!
Kahtianne kalvan hurmatai on tullut Suomen surma!
Huokaa maasta Mannun henki:"Tunnen opetuksen senki.
"Oli aika unelmoida,ois nyt tehdä, oisi voida.
"Olla verin, olla vastoin,mitä taatot hengen taistoin.
"Suora oisi suunta ajan,vaan on Suomen sielu hajan."
Yhä tutkin, etsin, kysyn.Epäilyksen lasna pysyn.
Miss' on suomalainen aate,on kuin yllä lainavaate.
Missä suomalainen verisiinä ajan henki eri.
Turhaan katson kansan pohjaan.Oman tieni itse ohjaan.
1908.
Maan hädässä.
Hymni.
Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta kansakunta ijäisestä itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma?Taasko tarpeen mahti maan?Tulkoon turmataikka hurma,kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta, miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.
Suora sana.
Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,jota omat koirat ja vierahat syövät,kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,sulleko soisi nyt soittoni kieli?Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.
Aika, sa ankara, hallainen, nurja,aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,hetki ilman intoa, hengen aateluutta,arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,sulleko kaikuisi sieluni soitto?Ei! — — Sinä soitat. — — Sun on täällä voitto.
Europa, kaukaa katsova meihin,maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,Englanti, lain koti, yksilön suoja,Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,teillekö laulaisin taakse taivonrannan?Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.
Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan,suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:— — Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!
Sana suora, minne on mennyt se meiltä?Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.
Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,missä se soi, siellä sykkää sydänveri,siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa;— — — Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha.Tule, ennen taistelo kuin salamurha!
Ei ole taistoa, missä ei miestä.Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä,aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima,outo jalon ylpeys, elonriemu reima.Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?Orja, olet kytketty maahas ikijuurin!
Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli…Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani,ethän ole emintimä, olet oma maani.
Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:Ihmisyys! Ihanteet!… Ei, en viitsi, jaksa.Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?
Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä?Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?Sanokaa! Ja hälle kaikki kannelniekat soittaa.
Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaantäten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan.Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsätuloksista vaikk'ei koskaan valkeneisi yönsä.Tehköön, mit'ei tekemättä jättää voinut! Hällehiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.
Karjalan kannas.
Uudenkirkon ja Kiven- navan asukkaille omistettu.
Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.
Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
Vapaa mies.
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.
Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.
Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: "Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein." Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.
1911.
Uusmaalaisten laulu.
Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.
Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolta Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!
Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen; Suomen vapauden!
1911.
Viipurin vartio.
Motto:Siellä on vapauden haaveilo haikein,missä sen puolesta taisto on vaikein.
Suomen lukkona vanhastaan, vieläkö varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.
On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.
On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi, juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.
On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?
Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.
Mies mieheltä.
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun — se tuska tuimin lie.