He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä. Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin. Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli tällä matkalla puhunut ja kuullut.
— Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! — sanoi Varjenka.
— Niin, — virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.
Puisto tuli näkyviin… He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään ja sanoi:
— Kylläpä kävelittekin!
— Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että — äh! söisin teidätkin!
Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.
Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka, joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.
— Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu… — päätti hän.
Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.
— Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? — pisti yhtäkkiä hänen aivoissaan.
Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se ahdistaisi häntä ulkoapäin.
Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen, vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause, josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua. Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee vastaanottamaan totuuden.
— Voinko minä tehdä sen? — kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen… Millainen on Varjenka silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta? Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman epäselvyyttä ja hämäryyttä — tulisi puolta kauniimmaksi.
Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.
— No, mitä sinä pidät Varjenkasta? — kysyi sisar, kun hän oli tullut terassille.
— Hauska tyttö, — vastasi hän kulmakarvojaan kohauttaen.
— Niinkö? Vai niin… Minä luulin, että hänen kehittymättömyytensä olisi hämmästyttänyt sinua.
— Se on totta, se puoli hänessä minua hiukan hämmästyttääkin, — myönsi Ippolit Sergejevitsh. — Mutta suoraan sanoen hän on monessa suhteessa yläpuolella kehittyneitä naisia tai naisia, jotka luulevat olevansa kehittyneitä.
— Hän on hyvin kaunis… Ja edullinen morsian… viisisataa desjatinaa mitä parhainta maata ja noin sata desjatinaa tukkimetsää. Ja tädiltään hän tulee perimään myöskin sievoisen maatilan. Molemmat maatilat ovat kiinnittämättömiä…
Hän huomasi, että sisarensa tahallaan ei häntä ymmärtänyt, mutta hän ei viitsinyt tehdä itselleen selväksi, miksi hän niin menetteli.
— Minä en ota häntä siltä kannalta, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh.
— Ota vain… neuvon sinua vakavasti.
— Kiitoksia.
— Sinä olet huonolla tuulella, nähdäkseni?
— Päinvastoin. Kuinka niin?
— Muuten vain. Tahdoin sinusta huolehtivana sisarena sen tietää.
Jelisaveta Sergejevna hymyili ystävällisesti ja mielistellen. Tämä hymy johti veljen mieleen herra Bjenkovskijn, ja hän hymyili myöskin.
— Mitä sinä hymyilet? — kysyi sisar.
— Entä sinä sitten?
— Minun on hauska.
— Minun on myöskin hauska, vaikka en olekaan haudannut vaimoani kaksi viikkoa sitten, — sanoi veli nauraen.
Jelisaveta Sergejevna otti vakavan ilmeen, huokasi ja sanoi:
— Ehkä sinä mielessäsi tuomitset minut itsekkääksi? Mutta Ippolit, sinä tiedät mikä mieheni oli, minähän olen kirjottanut sinulle millaista avioelämäni oli. Usein ajattelin: Hyvä Jumala, en suinkaan minä ole luotu ainoastaan tyydyttämään Nikolai Stepanovitsh Varipajevin raakoja aistillisia himoja, kun hän on juonut itsensä niin humalaan, ettei kykene erottamaan vaimoaan yksinkertaisesta maalaisakasta tai katunaisesta.
— Onko se mahdollista?… — huudahti Ippolit Sergejevitsh, muistaen samassa sisarensa kirjeet, joissa tämä oli kirjottanut miehensä huonosta luonteesta, viinaanmeneväisyydestä, laiskuudesta ja kaikista paheista, paitsi irstaisuudesta.
— Sinä et usko? — kysyi sisar ja huokasi. — Mutta se on totta; hän oli usein siinä tilassa… minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen, jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin… sillä tavalla minä olen elänyt vuosia…
Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti, milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.
— Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä vuosista… ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä palkitseminen…
Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä punastui hiukan.
— Mitä sinä sillä tarkotat? — kysyi veli ystävällisesti kumartuen häneen päin.
— Näetkös… minä ehkä… menen uusiin naimisiin!
— Se on oikein! Onnittelen… Mutta miksi sinä noin hämille joudut?
— En tiedä.
— Kukahänon sitten?
— Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä… Bjenkovskij… tuleva prokuraattori… toistaiseksi runoilija ja haaveilija… Ehkä olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä…
— En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.
— En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni… Hän rakastaa minua… Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen elämänfilosofian… ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.
— Filosofoi sinä vain… se on muodissa nykyään… — sanoi IppolitSergejevitsh piloillaan.
— Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä rotua… — selitti sisar pehmeästi. — Luottamus, ystävyys ja muut samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä. Mutta rakkaus on mahdollinen… ja rakkaus on vähemmän rakastavan voitto siitä, joka rakastaa enemmän… Minä olen kerran tullut voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa… Nyt olen minä voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä…
— Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida samalla tavalla.
— Elämä on sen minulle opettanut… Hän on neljää vuotta nuorempi minua… päätti hiljakkoin yliopiston… Minä tiedän, että on vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa… Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.
— Niin… entä sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen tarkkaavaksi.
— Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni… enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.
— Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten…
— Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.
Ippolit Sergejevitsh katsoi sisareensa ja ajatteli inhoten:
— Hän on viisas! Jos Jumala on luonut ihmisiä, niin elämä vuorostaan on luonut heidät uudestaan siihen määrään, että he aikoja sitten ovat käyneet Hänelle vastenmielisiksi.
Mutta sisar selitti innokkaasti käsitystään avioliitosta.
— Avioliitto on oleva järkevä sopimus, jossa ei ole mitään uhalla uskallettua. Niin minäkin olen ajatellut järjestää asiani Bjenkovskijn kanssa. Mutta ennenkuin minä otan tämän askelen, minä tahtoisin selvittää miesvainajani kiusallisen veljen vaatimuksen. Ole sinä hyvä ja tarkasta kaikki paperit.
— Ehkä sallit minun ryhtyä siihen huomenna?
— Tietysti, milloin haluat.
Jelisaveta Sergejevna istui veljensä kanssa vielä pitkän aikaa kehitellen mielipiteitään ja kertoen yhtä ja toista Bjenkovskijsta. Hän puhui hänestä alentuvaisesti hymyillen ja silmiään siristellen. Veli kuunteli ja ihmetteli, ettei tuntenut minkäänlaista osanottoa sisaren kohtaloon ja puheeseen.
Aurinko oli jo laskenut, kun he erosivat. Veli meni tästä seurustelusta väsyneenä huoneeseensa, sisar samasta seurustelusta virkistyneenä taloustoimiinsa.
Ippolit Sergejevitsh sytytti lampun, etsi erään kirjan ja istuutui lukemaan, mutta jo ensimäistä sivua lukiessaan hän huomasi, ettei ollut lukutuulella. Hän sulki kirjan ja ojensihe nojatuolissa mukavaa asentoa etsien; mutta nojatuoli oli kova, ja sentähden hän kävi sohvalle pitkäksensä. Ensin hän ei ajatellut mitään, sitten hän muisti harmikseen, että hänen piakkoin täytyy tehdä tuttavuutta herra Bjenkovskijn kanssa, ja samassa hän hypähti muistaessaan sen luonteenkuvauksen, jonka Varjenka oli tästä herrasta antanut.
Ei kestänyt kauan, kun kaikki hänen ajatuksensa pyörivät vain Varjenkan ympärillä. Hän ajatteli muun muassa:
— Millaistahan olisi mennä naimisiin tuon rakastettavan hirviön kanssa? Kuka tietää, vaikka hänestä tulisi hyvinkin intresantti vaimo… jo siitäkin syystä että hänen huuliltaan et saisi kuulla kirjoista opittua viisautta…
Mutta harkittuaan joka puolelta asemaansa Varjenkan miehenä hän rupesi itsekseen nauramaan ja vastasi itselleen ehdottomasti:
— Ei koskaan!
Heti senjälkeen hänen mielensä muuttui surulliseksi.
Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden: pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua, kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.
Tämä pilasi hänen mielialansa.
— Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin lamppuöljy haihtuu ilmaan, — neuvoi hänen sisarensa. — Siksi aikaa voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.
— Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.
— Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä tuomaan tohvelit?
— Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.
— Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset… Kyllä ne vielä kelpaavat.
Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi halu kiistellä.
— Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?
— En minä, vaan Aleksander.
— Kuka se on?
— Bjenkovskij!
— Ahaa! — naurahti veli kuivasti. — Tämä uskollisuus miesvainajasi tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.
— Oletko sinä pahalla tuulella tänään?
Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:
— Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on poissa.
— Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, — ilmoittiJelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.
— Se on hauskaa, — vastasi veli ja ajatteli: — Hän tahtoo, että minä olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.
Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen leipäpalaselle:
— Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus. Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani tohveleita?…
— Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon kerma-astiasta lasiinsa.
— Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi… Aleksander elää hyvin niukalla palkalla.
— Oletko tuntenut hänet kauankin? — kysyi veli, joka tunsi olevansa velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.
— Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava. Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen dekadentismiin… Toiset kallistuvat idealismiin, toiset materialismiin… mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.
— On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän suunnan, — ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.
Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:
— Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.
Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei ajatellut eikä toivonut mitään.
Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnytVarjenkan taivaallisen kauniin kuvan.
— Olenpa kuin koulupoika! — huudahti hän itsekseen tuntien, että muisto tytöstä oli suloinen hänelle.
Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei ole tärkeä… Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs…
Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään, puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta. Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön. Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.
— Keskiaikainen hovipoika! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.
Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian. Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista. Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia esittävästä maalauksesta.
— Bjenkovskij! — sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin sormineen.
Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.
Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.
Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen. Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.
— Kohta saamme päivällistä, — ilmotti hän. — Minä kestitän teitä jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?
— En, toin sekä Schubertin että kirjat, — vastasi hän avomielisesti ja haaveellisesti katsoen kysyjään.
Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.
— Mainiota! — huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samallaBjenkovskijlle. — Päivällisen jälkeen me soitamme?
— Jos teitä huvittaa! — vastasi hän kumartaen.
Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin IppolitSergejevitshiä.
— Minua huvittaa suuresti, — sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.
— Pidättekö Schubertista? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, — vastasiBjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.
Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:
— Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?
— Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut säveltäjät yhteensä.
— Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?
— Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti. Olen lukenut kirjotuksianne, — selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti.
— Hän tahtoo kiistellä, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. — Mutta hän on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten näyttää.
Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.
— Me olemme siis vihamiehiä? — kysyi hän hymyillen.
— Kuinka voisimme olla ystäviä? — huudahti Bjenkovskij tulisesti.
— Hyvät herrat! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. — Älkää unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi…
Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti. Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.
Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.
Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.
— Olkaa hyvät! — kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä.— Otatteko ryypyt?
— Minä otan ainakin! — virkkoi Ippolit Sergejevitsh.
— Minä en ota, jos suvaitsette, — ilmotti Bjenkovskij.
— Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?
— En tahdo…
— Kilistää maljaa materialistin kanssa, — ajatteli IppolitSergejevitsh.
Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia, hän rupesi puhumaan:
— Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut yleiseksi tavaksi.
— Minä olen aivan samaa mieltä, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh hymyillen. — Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.
Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:
— Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin — parempi. Minä ajattelen myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te toisen…
— Niinkö arvelette? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne mielipiteistä suorinta järjen tietä.
— Niin teenkin…
— Siinä sen näette… Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se… Sanokaa, voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina, aineen molekylien liikuntona?
— Hm… sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa kuin kaikki mielikuvitukset… Mitä tulee tunteen ja järjen metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on fysiologista aistintaa.
Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista. Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä, mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja ystävällistä ilmettä.
— Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä — me olemme vain materiaa? Mutta kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla… Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä, jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:
— Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.
Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:
— Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista… Mutta minä näen itseni seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä, että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä, joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin kysymyksiin… Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen — ja tätä henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta — miksi elän?
Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla, jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat entistä suuremmiksi — niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi, ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä, milloin tavotellen jotakin kaukaa.
— Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti… Mutta siinä kaikuu — mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru vaativat sankareja… Missä he ovat?
— Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.
Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.
— Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti lausunut, — puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja tahtoen rauhottaa häntä, — kaikessa siinä on kieltämättä paljon totista tunnetta ja tutkivaa järkeä…
— Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää… — ajatteli hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan kohteliaisuuksia.
Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän keskeytti veljensä sanoen:
— Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa on totuus! — eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! — vaan oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö? Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte viisautenne mitättömyyden".
Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:
— Mitä te pidätte siitä?
Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli rauhotettu.
Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa tekivät nuorukaiseen.
— Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten filosofisten teosten koko loppusumman, — sanoi Jelisaveta Sergejevna hetken aikaa vaiettuaan.
— Sinä olet jossakin määrin oikeassa, — hymähti hänen veljensä kierosti, — mutta sittenkin…
— Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin kipinät rinnastaan? — huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti Jelisaveta Sergejevnaan.
— Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä… iloa teille! — sanoi tämä hymyillen.
— Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen positiivisen hyödyn määräämistä varten, — huomautti veli kuivasti.
— Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri, aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? — kysyi Bjenkovskij innostuen uudelleen.
— Se on mieltäkiinnittävä.
— Eikö muuta?
— Mutta minä luulen, että se on… mitenkä teille sanoisin… se on tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita heitä… He ovat tarpeettomia monesta syystä!… Mutta älkäämme unohtako jäätelöä!
Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.
— Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan vieläpä ruokahalunkin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.
Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen sydäntään ja oli siis vailla energiaa.
— Sic visum Veneri! — päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.
— Rupeammeko nyt soittamaan? — kysyi Jelisaveta SergejevnaBjenkovskijlta.
Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat puistoon päin.
— Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? — kysyiJelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.
— Olen, vähäsen.
— Lukekaa se!
— Ei minua nyt haluta.
— Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?
— Tahdonko? En… Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka paraikaa liikkuvat mielessäni…
— Lausukaa, minä pyydän!
— Minä lausun… Ne syntyivät nyt juuri… te herätitte ne eloon…
— Kuinka ihanaa!
— Ehkä… En tiedä, puhutteko te vilpittömästi…
— Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.
Sun kauneutes rauhaisan mua kylmä loisto tuskastuttaa…
kuului Bjenkovskijn matala ääni.
Sä naureksit mun unian'?Ne ehkä sua kummastuttaa?
kysyi nuorukainen surullisesti.
— Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, — ajatteli IppolitSergejevitsh hymyillen epäilevästi.
Sun katseesi on tunnoton,ja sanoissas on kylmä tuntu…Mut hourailu sull' vierast' on…
Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun puutteesta.
Niin uhkea on unten huntu! Siin' myrskyä on, elämää!… Mut suuri halu rinnan täyttää elämän ihme ymmärtää, tie onneen ihmisille näyttää…
— Ei, nyt minä pakenen! — päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus, jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.
Sun orjanas tein istuimen mä sulle syämmen hulluudessa ja odotan…
— Odotat perikatoasi, sillä — sic visum Veneri! — päätti IppolitSergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.
Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis… Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun… Mutta joka tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.
— Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?
Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa. Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen järkeään toimimasta loogillisesti!
Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä — toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.
Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot. Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja katse jonnekin kauas tähdättynä.
Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu abstraktisista keskusteluista.
— Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, — virkkoi JelisavetaSergejevna.
— Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki… Sää on tavallisesti kostea ja…
— Ja ihmiset ovat kuivia, — keskeytti Bjenkovskij.
— Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!
— Jumalan kiitos, että niin on asian laita! — huudahti Bjenkovskij.
— Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! — vakuutti Jelisaveta Sergejevna. — Onko maaseutu vielä muodissa nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?
— Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.
— Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme sivistyneistölle, — ilmotti Bjenkovskij hymyillen. — Niin kauan kuin sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen. Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin, kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila… ja tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä kaikenmoista roskaa ja jätteitä — kesävieraitten tavallisia jälkiä. Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta, sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.
— Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? — kysyiIppolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.
— Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti! — tulistui Bjenkovskij.
— Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? — virkkoi IppolitSergejevitsh olkapäitään kohauttaen.
— He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.
— Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, — sanoi Ippolit Sergejevitsh välinpitämättömästi.
— Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin uutta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. — Minun talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki", kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan, käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa? Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi — kirjat ovat kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia… että jonakin kauniina aamuna voin herätä tuhkaläjässä.
Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen surullisesti.
He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan rakastettunsa veljeä.
… Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle, ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn. Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin, ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.
Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja katsoi ulos — puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.
— No niin, — ajatteli hän hymyillen, — rakastakoon sisäkkö oikein, koska emäntä vain leikkii rakkaudella.
Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia. Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.
Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa. Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.
Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää, vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin sydän.
Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä. Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa. Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on oikeudenmukainen…
Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.
Yhä useammin tämä kysyi itseltään:
— Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?
Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle, mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta. Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:
— Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?
Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä. Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa seuraavasti:
— Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa kaltaiseksi… Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan, ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo… Tietäähän Hän, kuinka minä elän? Siinä kaikki… turhaan te minua ahdistatte!
Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset, koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi itselleen syyllisesti hymyillen:
— Mitä tehdä? Sehän on luonnollista… niin kaunis tyttö… Mutta minä olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi… Se on luonnollista, mutta tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi… Ihmisen ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden. Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa, etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle, ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan…
Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:
— Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella… Ja hevostenkin täytyy saada jalotella.
— Lähde vaan… ja vie minunkin onnitteluni samalla, — sanoi veli tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.
— Etkö sinä halua lähteä sitten? — kysyi sisar katsoen uteliaasti veljeensä.
— Minäkö? En tiedä itsekään… Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta voinhan minä lähteäkin.
— Ei sinun tarvitse! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä alas salatakseen hymynsä.
— Sen tiedän, — virkkoi veli tyytymättömästi.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin pelkäisi tytön lumoja.
— Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee kauniilla paikalla, — virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.
— Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi… Emme viivy kauan… Eikö niin?
Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.
— Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? — kysyi hän itseltään ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.
Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli sisarensa sanat:
— … kyllä Ippolit tulee hämmästymään!
Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa. Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!
Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:
— Minä pelkään, että te…
— Ajattelehan, Ippolit! — huudahti Jelisaveta Sergejevna, — hän on karannut kotoaan!
— Mitä se merkitsee? — kysyi veli.
— Kaikessa hiljaisuudessa — selitti Varjenka.
— Ha ha ha! — nauroi Jelisaveta Sergejevna.
— Mutta miksi?… uteli Ippolit.
— Sulhasia pakoon… — tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse nauramaan. — Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo… kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja kasvoilla leikki riemun puna.
— Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? — kysyi Varjenka.
— Mistä niin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.
— Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän, — sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan. — Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa surusta!
— Montako heitä on? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Neljä…
— Tee on kaadettu! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna. — Kyllä sinä, Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi… Etkö ajattele mitä seuraa?
— En… enkä tahdo ajatella! — vastasi tyttö päättävästi istuutuen pöydän ääreen. — Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä… Entä täti? Hän rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin konttaamaan ympärilläni… ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa… Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!
— Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? — koetti Jelisaveta Sergejevna hillitä häntä.
— En minä… — sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä ilolla veljen ja sisarenkin.
Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän? Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti huolestuneen ilmeen ja sanoi:
— Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla matkalla poiketa Saninoon… mutta nyt minun täytyy lähteä sinne vartavasten…
Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken. Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.
Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:
— No niin… se on ikävä sinulle… mutta me lähdemme joka tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas… Mutta kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?
— Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi päivällisen?
— Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me emme palaa ennen iltaa.
— No ota sitten Mashakin…
Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi puhua vapaasti.
Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:
— Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.
— Kohta on valmis, — vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.
Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen ikkunansa ohi.
— Tiedättekö, — sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, — tuo tuossa on myöskin oppinut… Hän on lakimies.
— Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, — nauroiGrigorij paljastaen lujat hampaansa. — Vai lakimies!
— Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, — hän osaa kaikki Venäjän lait…
— Onko siinä perää, Grigorij? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.
— Neiti laskee pilaa… Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.
— Entä se, joka on kirjottanut ne?
— Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten…
— Mitä te luette sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen tarkemmin nuorukaiseen.
— Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, — vastasi Grigorij luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. — Sain sattumoilta käsiini lakikokoelman kymmenennen nidoksen… minä katselin sitä… näin siinä olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista… Aloin lukea… Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa… Ensimäisessä kappaleessa sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia tarvitsekaan osata… Koulunopettaja on luvannut lainata minulle teoksen talonpojista… Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.
— Näettekös nyt? — kysyi Varjenka.
— Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja… Jelisaveta Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia…
Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista: valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.
— Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee… enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia… Metsät ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa… Jokainen ymmärtää auringon laskun omalla tavallaan… Ja jokaisella on omat silmänsä sitä katsella… Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet, niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.
— Mikä ei ole totta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista, esimerkiksi… Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään suuria hölmöjä… Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia oikein…
Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.
— Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin, valmistavat teen ja odottavat meitä… Grigorij, käännä rantaan! Minä hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa… Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja… Katsokaa, — sanoi hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, — heti kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu… Kenkäni ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui… Se on sekä suloista että ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä… Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!
Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja Masha pui hänelle nyrkkiä.
— Rakastunut pari, — selitti Varjenka hymyillen. — Masha on jo pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan mukanaan… He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata… mutta minä en, ikävä kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa… Minä tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti… hän on erittäin kätevä… on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh, joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o vaalallinen peto… ei kunjota esivaltaa!
— Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? — kysyi IppolitSergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.
— Mordvalainen, tshuvassi — en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen puhettaan… Uh! Rapakkoa!
Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi: