— Täytyy kiertää ympäri.
— Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut… — sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. — Ympäri on pitkälti… ja minä voisin repiä siellä vaatteeni… Koettakaa hypätä yli! Se on helppo, katsokaa! Hei!
Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella puolella ja huudahti harmistuneesti:
— Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri… Hyi, tämä on ilkeätä!
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle. Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta, jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:
— Katsokaa! Tämä on kaunista!
Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella kankaalla.
— Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana, että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon… — lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.
Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut, sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.
— Mitä te sanoitte? — kysyi Varjenka itsepäisesti.
Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:
— Minä lausuin runosäkeitä… venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat runoa? Italialainen runo, muistaakseni… tai ehkä jostakin romaanista… Se juolahti sattumalta mieleeni…
— Sanokaa nyt, miten se oli, — pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä ajattelemaan jotakin.
— Minä rakastan… — hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. — Ajatelkaas!Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!
— No jatketaan matkaa sitten! — ja Varjenka läksi päättävästi eteenpäin.
Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää painuksissa.
Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:
— Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!
Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta lapsellisen hauskaksi.
— Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin tietää… ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa…
— Pelkäättekö?
— Minäkö? Heitä? — kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.
— Suokaa anteeksi kysymykseni.
— Ei se mitään… Te ette tunne minua… ette tiedä, kuinka minä heitä inhoan!… Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni… tallata heidän kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat ilettäviä kaikki tyynni!
Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä poispäin sanoen:
— On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa, joita vihaatte… Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi voittaa teidän myötätuntonne?
— Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä… Kaikki ovat niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä…
Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:
— Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen, niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne… Hän on kiinnittävä teidän mieltänne joka suhteessa…
— Kuka se olisi? — kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.
— Teidän tuleva aviomiehenne.
— Kuka hän on?
— Kuinka minä voisin sitä tietää! — vastasi Ippolit Sergejevitsh kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.
— Mitä te sitten puhutte! — huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.
He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat sakeaan metsään.
— Tekeekö teidän mielenne naimisiin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Niin… en tiedä! En ole ajatellut… — vastasi tyttö yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin kaukaista, kallista asiaa.
— Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte… sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, — sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön sorjaa muotoa.
— Jos minä sallin sellaista!
— Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?
— Niin! Se on totta!… Toivokoot sitten!
He kulkivat vähän matkaa ääneti.
Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.
— Oletteko koskaan ollut rakastunut? — kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni vakavana ja uteliaana.
— Minäkö? — säpsähti Ippolit Sergejevitsh. — Olen… mutta siitä on jo pitkä aika… olin silloin nuorukainen…
— Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten… — sanoiVarjenka.
— Keneen? — kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen kauas luotaan.
— Hän oli hevosvaras… Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja katseli minuun… minä seisoin talon kuistilla. Muistan… aamu oli kirkas ja varhainen… kotona kaikki nukkuivat vielä…
Varjenka vaikeni, muisteli…
— Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä suuria veripisaroita… Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia tuli pihamaalle… he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet nähdessään. Heidän silmissään paloi viha… mutta hän katsoi heihin rauhallisesti… Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä… Menin sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti nostaa lasin suulleni." Minä nostin… hän joi verkalleen ja sanoi: "Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin Dunjaa pesemään… Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa lyönneistä… Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja hymyili minulle… vaikka olikin niin pahasti rusikoitu… Kuinka minä itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi karkaamaan…
— Ehkä te… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, — ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne… ja sitten te menette hänen kanssaan naimisiin.
Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi yksinkertaisesti:
— Miksi hän tänne palaisi?
— Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?
— Rahvaanmiehen kanssa?… En tiedä… en suinkaan…
Ippolit Sergejevitsh suuttui.
— Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille… — alkoi hän ankarasti.
Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria, melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa tien vieressä olevista puista — joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät heikosti kuin unessa.
— Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette, eivät koeta selvittää näitä asioita… ne suorastaan valehtelevat. Ne ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on kuvattu…
— En ala!… — sanoi tyttö vakavasti. — Minä tiedän, että sellaisia ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla… elämä itsessään on jokapäiväistä… Puhutaan niin paljon kärsimyksistä… Se on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja tunteita… ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa parastaan… Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa, joita te tuomitsette, on paljon kaunista…
— Te ette ole ymmärtänyt minua!… — huudahti Ippolit Sergejevitsh ärtyisästi.
— Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? — kysyi tyttö syyllisesti.
— Ei! En tietystikään!…
— Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja minä myöskin… Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat, että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää mistään puhuakaan.
Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:
— Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!
— Te kysytte, minkätähden minä…
— Ei, minä ymmärrän… Te olette tottunut opettamaan, ja teille on välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.
— Te erehdytte! — huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. — Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu ympärillänne tai sielussanne.
— Miksi niin? — kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.
— Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne, ajatuksianne, menettelyjänne… jotta te suhtautuisitte elämään järkevästi.
— Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään… Minä olen yksi kokonaisuus… Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia? Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden… Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden… Kaikki ihmiset erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten sanoitte… Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!
Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä, jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti, että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän järkensä paraikaa oli — ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen: "Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis… Hänen villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi… jo siitäkin syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista, etenkin naisissa."
Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.
He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa. Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.
— Ettekö ole väsynyt? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.
— Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa… Kohta tulemme metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia… latvassa vain on jokaisella tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina ajatelleeksi Jumalaa… Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä juhlallista… mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan — se ei ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka suuri Hän on?
Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:
— Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen sielunsa maaperän?
Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.
— Ettekö te usko Jumalaan? — kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.
— Miksi niin luulette?
— Oppineet eivät usko…
— Vai niin! — hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.
— Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä, jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?
Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä niin kuin hän sen käsitti:
— Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva…
Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi Varjenka hetken vaiettuaan:
— Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhuHänestä… Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?
Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi, että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään, joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit Sergejevitshille jotakin kummallista.
— Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä… ensin sammuu aurinko… ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:
— Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi olla…
Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.
Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä kuului äänekästä naurua.
— Kuuletteko? Se on Masha… olemme perillä!
Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:
— Masha, hoi!
He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni, kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin erilaiset.
Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä. Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli märkä.
— Oletko sinä ollut uimassa? — kysyi Varjenka häneltä. — Entä missäGrigorij on?
— Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.
— En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda… ja syödä ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?
— Minä kannatan teitä, — vastasi tämä hymyillen.
— Masha! Joudu!
— Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?…
— Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi!Ehkä sinua joku odottaa?
— Vielä mitä! — nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen silmäyksen…
— Kas niin, älä teeskentele!
— Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.
Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.
— Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! — varotti Varjenka leikillisesti.
— Minäkö! Ei sitten likikään!… Mutta tiedättekö, minä… — ja hän kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. — Minä sysäsin hänet matkalla jokeen!
— Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?
— Ui veneen jälessä… ja… ja rukoili… että minä ottaisin hänet veneeseen… mutta minä viskasin hänelle köyden… ja hinasin sillä tavalla hänet maihin!…
Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he jäivät taas kahden.
Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja joskus risahti ruohossa.
— Miksi olette niin vaitelias? — kysyi Varjenka katsoen häneen huolestuneesti. — Onko teidän ehkä ikävä?
— Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, — vastasi toinen verkalleen.
— Sama on minun laitani, — vilkastui tyttö. — Kun on hiljaista, en halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa… hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä…
Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa kädellään sanoi hiljaa hymyillen:
— Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista… Toisinaan minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua. Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!… niin ihanaa! Taivas on musta, salamat vihaiset, tuuli ulvoo… Mennä silloin aukealle paikalle ja laulaa… laulaa täyttä rintaa… tai juosta sateessa tuulta vasten… Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan ja olin paleltua kuoliaaksi.
— Kertokaa se minulle… — pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.
— Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, — alkoi Varjenka siirtyen lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. — Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? — kysyn minä. — "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. — Olemmeko ajaneet harhaan? — kysyn minä. — "Olemme", — vastaa hän. — Mutta ehkä me löydämme vielä oikealle tielle? — kysyn taas. — "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!… en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua tänne?" — Mutta palelluthan sinäkin? — "Mitäpä minusta, minä olen aikani elänyt, mutta te…" Minua hän vain suri. Hän pitää minusta kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: — "ah sinä jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!…"
Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit Sergejevitsh kysyi:
— Kuinka te sitten löysitte tielle?
— Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä pitkin tulee kymmenkunta virstaa.
Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi siellä soutelivat.
— Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle honkametsään? — esitti Varjenka.
Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksiVarjenka alkoi huutaa:
— Soutakaa tänne!
Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.
Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa — hämillään ja onnellisina.
— Venus ja hänen onnelliset orjansa, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.
Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin, voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla — kaikkialla oli punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin vasemmalle kääntyen.
— Ettemme vain eksyisi? — arveli Ippolit Sergejevitsh.
— Minäkö eksyisin? — ihmetteli Varjenka. — Minä löydän missä hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.
Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen innostuksen kirkkaus.
— Eikö olekin kaunista? — kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä hänen huulillaan.
— Hyvin kaunista! — vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut, syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen. Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin, lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään, kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:
— Kuinka te olette kaunis!
Varjenka katsoi häneen kummastellen.
— Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette — ja yhtäkkiä mokomia…
Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän hänen voimansa.
— Täällä on tosiaan kaunista… Metsä on kuin satua ja te olette siinä kuin metsänneito… tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän temppelinne.
— Ei… vastasi tyttö hymysuin, — tämä ei ole minun metsäni, vaan valtion… Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.
Hän osotti jonnekin sivulle päin.
— Laskeeko hän leikkiä… vai eikö hän ymmärrä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen, ja se pidätti häntä.
He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.
Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän kieltäytyi kaikista yrityksistä.
— Miksi?… — ajatteli hän, — … Tokkohan tämä kaikki on totta? Se ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin… eikä se voisi häntä vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin… Minua se vain voisi häiritä… mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista…
Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.
— Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää metafysiikalle… mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean, primitiivin tunteen haarniskassa… Merkillinen tyttö!
Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.
— Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! — mutta kyllä ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he ovat kaikki ilkeitä — ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.
— Mitä sinä sillä? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.
— Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen tulevien lasteni tähden, — sanoi hän nauraen. — Entä kuinka sinulta on aika kulunut?
— Hauskasti.
Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.
— Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys… Etkö pelkää ihastuvasiVarjenkaan?
— Mitä pelkäämistä siinä? — kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli hänelle itselleen käsittämätön.
— Mahdollisuus rakastua vakavasti.
— Sitä minä tuskin osaisin… — vastasi veli skeptillisesti uskoen itsekin puhuvansa totta.
— Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi sinua, sillä sinä olet hieman kuiva… liian vakava ikäiseksesi mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin… Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?
— Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille… — ilmotti veli.
— Milloin tahdot lähteä?
— Yhdentekevä… Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla tuulella.
— Näkyykö se hyvinkin? — kysyi sisar nauraen. — Mitä? Olen viettänyt päiväni hauskasti. Yleensä minä… mutta pelkäänpä, että se sinusta näyttää kyynilliseltä… olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut syntyväni uudestaan… Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta vapauteen… Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.
— Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin iloitse… — sanoi veli ystävällisesti hymyillen.
— Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, — sanoi sisar. — Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat meitä… Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa…
— Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään… niin miten hänen kävisi? — kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.
He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina? Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta, oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.
Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.
Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:
— Aa! Mikä hauska yllätys!
Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin kiljunta.
— Veljeni Ippolit… — esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan naisen kanssa.
— Margarita Lutshitskaja.
Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä, kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:
— Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.
Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:
— Olkaa hyvät!
Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli käheätä yskää ja äreän huudahduksen:
— Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!…
— Mene, mene… — rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan tämän pysähtyneen epäröimään. — Se on eversti, joka huutaa tapansa mukaan… Me täällä vain olemme, herra eversti!
Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.
— Hauska tavata… luultavasti veljenne?… Eversti Vasilij Aljesov… joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien ahdistama… ho-ho-ho! Hauska tavata… Varjenka on pitkin kesää kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta… Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen…
Fjokla, työnnä!
Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin, huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.
— Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin tuhat kertaa? — huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.
Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas yskä menisi ohi.
Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.
— Istukaa!… Fjokla, neitiä hakemaan! — komensi täti Lutshitskaja.
— Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! — huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.
— Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä iloitsen teidät nähdessäni… — sanoi Jelisaveta Sergejevna ystävällisesti.
— Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij Aljesovin näkemisestä… ja useat naiset iloitsivatkin… mutta nyt te ette tarvitse minua enkä minä teitä… Kun te olette täällä, niin minä saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!
— Älä puhu niin paljon… yskit taas… — varotti täti Lutshitskaja.
— Kuuletteko? — kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. — Minä en saa puhua — se on epäterveellistä, en saa juoda — epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa — epäterveellistä! Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty… en soisi, että voisitte niin koskaan sanoa itsestänne… Mutta muuten… te kuolette pian… keuhkotautiin… teidän rintanne on hirveän kapea…
Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan ja ajatteli:
— Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!
Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki. Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui vanhuudenraihnautta, rappeutumista.
— Tänään on helteistä… — sanoi Jelisaveta Sergejevna.
— Tulee sade… — selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.
— Tokkohan? — epäili edellinen.
— Uskokaa Margaritaa, — kähisi eversti. — Hän tietää kaikki, mitä tulee tapahtumaan… Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan… Mutta minä uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään murskata hänen päätään… sen hän tekee itse, jos niin on!… Mutta että minä kuolen, se on totta… Entä miten te, herra tiedemies, viihdytte täällä? Vatsaan koskee? — kuvannollisesti sanoen. Eikö totta?
— Ei… kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua… — vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
— Kaunista seutua?… Tämäkö?… Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa… Cherassan… ja Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!
Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan. Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.
— Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! — sanoi hän tervehdittyään vieraita. — Minä olin jo ajaa teille… kun nuo ovat minua niin kiusanneet!
Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa, joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana, kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.
— Varjenka! Älä puhu joutavia! — huudahti täti ankarasti salamoiden silmillään.
— Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään…
— Ho-ho-ho! Varjenka — hiljaa! Minä kerron itse…
— Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? — ajatteli IppolitSergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.
Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin rauhallisesti.
— Minä menen jouduttamaan teetä! — ilmotti täti Lutshitskaja nousten, tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.
Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin JelisavetaSergejevnan korvaan.
— Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo taipui kauniisti sisaren vieressä.
Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:
— Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen mies… turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai traumatisen keuhkotaudin ja… joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis… ja hiton vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava, komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä myöskin… kosin Margaritaa… Mutta hän ei suostunut… Pirun typerää, vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin, minä olen yksin… ja siihen tapaan… Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan… niin kauaksi aikaa kuin minä elän… Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa? Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!… Hän vihastuu, kun kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! — sanoo hän. — Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä… koulutytön haaveita! Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä, se on pahasti, en toivoisi teille samaa…
Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla seurasi vakavasti kertomusta.
— Pyydän teelle! — kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. —Varjenka, auta isääsi!
Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyiVarjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.
Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren, verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat, tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.
Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa.
— Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä… — harmitteli IppolitSergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.
Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis vaikka suuttumaan tytölle.
Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi heleästi.
— Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! — ajatteli IppolitSergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.
— Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.
— Olen…
— Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita paikkoja!
— Lähdetään… Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?
— Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin kanssa.
— Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! — nauroi eversti. — Miksi puhua mokomia?
— Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta tyttö kysyikin:
— Mitä pidätte isästäni?
— Oo! — huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. — Hän herättää kunnioitusta!
— Niin! — huudahti Varjenka. — Kaikki ajattelevat hänestä samalla tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään, mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan — ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen vahva… Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan, mutta se oli tylsä… turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen kädestä ja hyökkäsi heitä kohti — hurraa! Silloin saapui Jakovljev sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen…
— Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen osaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh.
— Niin… — sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. — Kyllä sota on ihanaa… Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee sota…
— Ja minä sotamieheksi…
— Te? — kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. — Nyt te laskette leikkiä… teistä tulisi huono sotamies… te olette niin heikko ja laiha…
Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.
— Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois… — selitti hän.
— Tokkohan? — epäili Varjenka.
Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkapäitään — mutta häpesi samalla haluaan.
He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:
— Onko hänkin sulhasia?
Toinen ääni vastasi äreästi.
— Odottakaahan… — pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen hänen hihaansa. — Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä…
Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:
— Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta…
— Mutta minun tekee… — ehätti siihen Varjenka. — On niin hirmuisen intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he ovat omissa hommissaan…
— Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole… — hymähti Ippolit Sergejevitsh.
— Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.
— Onnittelen teitä…
Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi ja kohdellut häntä alentavasti.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ajatteli hän. — Jollei minussa sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä luokseni? Uutuuden viehätys — ja siinä kaikki?
Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.
— Ehkä hän pitää minua typeränä… ja toivoo minun viisastuvan…
— Täti oli oikeassa — tulee sade! — sanoi Varjenka katsoen kauas. — Katsokaa millainen pilvi… ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi, kuten ainakin ennen sadetta…
— Se on ikävä… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh. — Pitää kääntyä takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle…
— Miksi niin?
— Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin…
— Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen sadetta kotiin… Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi…
— Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?
— Olette yötä talossa… — vastasi Varjenka kategorisesti.
— Ei, ei se sentään… — vastusteli Ippolit Sergejevitsh.
— Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.
— En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.
— Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään huolen.
He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja odottavan virkistävää sadetta.
— Emmekö käänny takaisin? — ehdotti Ippolit Sergejevitsh.
— Käännytään vaan… on niin painostava… Minä en pidä lainkaan odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä, se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt nukkumaan — talvi, pakkanen, kun heräät — kevät, kukkasia, aurinkoa… tai — aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä — pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen…
— Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä, odottamatta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.
— Ihmisen täytyy aina olla intresantti… — sanoi Varjenka opettavasti.
— Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? — huudahti IppolitSergejevitsh harmistuneesti.
— Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa… Minä luulen, että ihmiset olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia… jos he nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat… olisivat rohkeampia, voimakkaampia… vieläpä röyhkeitä… raakoja…
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi itseltään:
— Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi kohdella häntä?…
— Ihmisissä ei ole nopeutta… mutta jotta elämä voi olla intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti… — selitti tyttö vakava ilme kasvoilla.
— Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa… — huomautti IppolitSergejevitsh hiljaa… — ei kuitenkaan aivan oikeassa…
— Älkää peräytykö! — nauroi Varjenka. — Miksen olisi aivan oikeassa? Joko aivan tai ei ensinkään… joko olen kaunis tai ruma… joko hyvä tai paha… niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen rakastettava, niin se on vain arkuutta… ei uskalleta sanoa totuutta!
— Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte useita!
— Millä tavalla?
— Te ette ole oikeudenmukainen…
— Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? — huudahti Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.
— Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin saakka… — sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.
— Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! — väitti Varjenka ja teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin. — Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin… Miksi te aina olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain ärsyttääksenne minua… te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä…
— Minäkö ärsyttäisin? Miksi? — ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.
— Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä… Mutta — heittäkää pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin… uh! kuinka olen ladattu! Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko… kaadettu päälleni myrkkyä ja likaisia epäluuloja…
Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet. Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti jyskyttäen selittää syyttömyyttään.
— En minä ole ärsyttänyt teitä…
Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä, ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan varjoa…
— Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan… — ihmetteliVarjenka matkalla. — Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun…
Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla. Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan kaltaiseksi.
— Tulee kova ukkosilma, — ilmotti hän matalalla äänellä katsoen Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:
— Eversti on nukkunut… — ja poistui.
— Mitä sinä sanot tästä? — kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen päännyökkäyksellä taivaaseen. — Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.
— Jollemme häiritse ketään.
— Siinä on mies! — huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi säälien. — Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen… hyvä Jumala! Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!…
— Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa… — keskeyttiJelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. —Luulen, että on paras mennä sisälle… Entä te?
— Me katsomme täällä ukkosilmaa… eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?
Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.
— Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija… ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta nauttia ikkunalasin läpi… ai!
Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen, minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus, ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli. Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä, pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta pölysateesta.
Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön sorja vartalo sen sinertävässä valossa.
— Kas… kas!… — huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven… — näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä… On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat, vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat välähtävät… Kas! sataa…
Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi humuksi.
— Menkäämme sisälle… te kastutte… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh, jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa, pimeässä eteisessä — kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen tyttöön:
— Mitä, jos suutelisin häntä?
Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi huohottaen:
— Mikä… mikä teitä vaivaa?
— Ei mikään!… — huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. — Hyvänen aika, kuinka te pelästyitte… vaikka olette mies!
— Minä säikähdyin teidän tähtenne… — sanoi Ippolit Sergejevitsh omituisesti ja vetäytyi takaisin.
Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti, tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.
— Minä menen sisälle, — sanoi hän.
— Menkäämme vain, — suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.
— Ho-ho-ho! — tervehti heitä everstin ääni. — Mitä? Luonnonvoimain komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan? Ho-ho-ho!
— Kauhea ukkosilma, — ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.
— Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! — sanoi Jelisaveta Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. — Ukkoset, pyryt… mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?
Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään, että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:
— Luuletko, että tätä kestää kauankin?
— Koko yön, — vastasi täti Lutshitskaja.
— Siltä näyttää, — vahvisti sisar.
— Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! — nauroi Varjenka.
Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä jotakin turmiollista.
— Niin täytyy, — myönsi Jelisaveta Sergejevna. — Me emme voisi yöllä ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita… Parhaassa tapauksessa…
— Täällä on tilaa kyllä! — huomautti täti.
— Minä pyytäisin… suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin pelottavasti… Minä pyytäisin saada tietää… missä minä saan nukkua… tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi… — sanoi Ippolit Sergejevitsh.
Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät yleistä kummastusta.
— Minä näytän teille heti… siellä saatte olla rauhassa… — sanoiVarjenka levottomasti.
Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:
— Pyörryttääkö?
Mutta eversti kähisi: