The Project Gutenberg eBook ofVarjenkaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VarjenkaAuthor: Maksim GorkyTranslator: Reino SilvantoRelease date: February 17, 2017 [eBook #54185]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARJENKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VarjenkaAuthor: Maksim GorkyTranslator: Reino SilvantoRelease date: February 17, 2017 [eBook #54185]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Varjenka
Author: Maksim GorkyTranslator: Reino Silvanto
Author: Maksim Gorky
Translator: Reino Silvanto
Release date: February 17, 2017 [eBook #54185]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARJENKA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorki
Suomentanut Reino Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
… Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Ippolit Sergejevitsh Palkanov oli nimitetty yksityisdosentiksi erääseen maaseutuyliopistoon, hän sai sähkösanoman sisareltaan tämän maatilalta, joka sijaitsi kaukaisessa metsärikkaassa pitäjässä Volgan varrella.
Sähkösanoma ilmotti lyhyesti:
"Mieheni on kuollut. Matkusta heti tänne avukseni. Jelisaveta."
Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; se särki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänyt matkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujasti työtä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavalla lukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaa Pietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka on menettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen, yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.
Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivat harvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sitten muodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallista välimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä. Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä, lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, ja silmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristää vasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmalla ranskankielellä:
"Regardez par ci, regardez par là…"
Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, että tämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisesti kauan.
Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiin puoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hän kiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikoja miehensä kuolemaa…
Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänen luonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin…
Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin, eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstan matkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressä vastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.
Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita, joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavisten ilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän, jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenien ja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivät äänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen tai ampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. Jelisaveta Sergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoi mehiläiset ja ampiaiset puistoon.
Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaan miehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti ja salaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensa on nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunut avioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean ja väsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin, terveisiin, ahavoituneisiin, rauhallisiin ja suurten, kirkkaitten, viisaitten silmäin elostamiin kasvoihin, hän tunsi erehtyneensä suuresti ja kuunnellessaan hänen puhettaan hän koetti päästä sen salaisen perille, josta Jelisaveta Sergejevna vaikeni.
— Minä olin tähän jo valmistautunut, — sanoi Jelisaveta Sergejevna korkealla ja levollisella kontra-alttoäänellä, joka korkeissa kohdissa värähteli kauniisti. — Toisen halvauskohtauksen jälkeen hän melkein joka päivä valitti pistoa sydämessä, epätasaista verenkiertoa ja unettomuutta… Sanotaan hänen kovin kiihtyneen ja huutaneen pellolla… ja edellisenä päivänä hän oli ollut vieraissa Aljesovin luona, joka on tilanomistaja, täysinpalvellut eversti, suuri, jalkaleiniä poteva juoppo ja kyynikko! Sivumennen sanoen hänellä on tytär — todellinen aarre! .. Kyllä sinä tutustut täällä häneen…
— Jollei voi välttää… — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh katsahtaen hymy suupielessä sisareensa.
— Ei voi! Hän käy täällä usein… ja nyt entistä useammin, — vastasi sisar myöskin hymyillen.
— Etsiikö hän sulhasta? Minä en kelpaa siihen osaan.
Sisar katsoi tarkkaavasti veljensä soikeita, laihoja kasvoja, suippoa mustaa partaa ja korkeata valkeata otsaa.
— Mikset kelpaa? Minä puhun tietysti aivan ylimalkaisesti ilman vähintäkään ajatusta tästä neiti Aljesovasta — sinä tulet kyllä ymmärtämään minkä tähden, kun saat nähdä hänet… Mutta aiot kai sinäkin mennä naimisiin?
— En ainakaan piakkoin, — vastasi veli lyhyesti kohottaen vaaleanharmaitten, himmeitten silmäinsä katseen teelasista sisareen.
— Niin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna ajatuksissaan, — ottaa tämä askel kolmikymmenvuotiaana on sekä liian aikaista että liian myöhäistä miehelle…
Veli oli tyytyväinen siihen, että sisarensa oli herennyt puhumasta miehensä kuolemasta. Mutta minkätähden hän oli oikeastaan kutsunut hänet luokseen?
— Pitää naida joko kaksikymmentä- tai neljäkymmentävuotiaana, — jatkoi sisar yhä mietteissään, — sillä siten on vaara pettää itsensä ja toinen paljoa pienempi… Ja jos pettääkin, niin edellisessä tapauksessa joutuu maksamaan sakkoa tai hyvittämään vereksillä tunteillaan, jälkimäisessä edes ulkonaisella asemallaan, joka neljäkymmenvuotiaalla miehellä on melkein aina hyvä.
Veljestä tuntui, kuin sisar olisi puhunut enemmän itselleen kuin hänelle, eikä hän keskeyttänyt sisartaan, vaan asettui mukavasti nojatuoliin ja hengitti syvään hyvälle tuoksuvaa ilmaa.
— Niin, minä sanoin, että hän edellisenä päivänä oli ollut Aljesovin luona ja juonut tietysti siellä paljon. Se riitti… — Jelisaveta Sergejevna huojutti surullisesti päätään. — Nyt olen minä yksin… vaikka minä jo kolmannesta aviovuodesta saakka olen henkisesti tuntenut itseni yksinäiseksi. Minun asemani on omituinen! Olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, minä en ole elänyt, vaan hoitanut vain miestäni ja lapsiani… Lapset ovat kuolleet… Ja minä… mitä minun nyt pitää tehdä? Miten minun pitää ruveta nyt elämään? Minä möisin tämän maatilan ja matkustaisin ulkomaille, mutta hänen veljensä odottaa saavansa periä ja voi ruveta käräjöimään. Minä en aio luopua omastani ilman laillista syytä, jota en näe hänen vaatimuksessaan olevan. Mitä sinä tästä arvelet?
— Sinä tiedät, etten ole lakimies, — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta kerrohan asia juurtajaksain, niin saamme nähdä. Tuo veli… onko hän kirjottanut sinulle?
— On… ja aika röyhkeästi. Hän on peluri, on hunningolla, rappiolla… Mieheni ei pitänyt hänestä, vaikka he olivat hyvin samanlaisia.
— Anna kuulua! — sanoi Ippolit Sergejevitsh ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Hänen teki mielensä tietää, miksi sisarensa häntä tarvitsi, sillä hän ei pitänyt mistään hämärästä ja epäselvästä. Hän huolehti ennen kaikkea omasta sisäisestä tasapainostaan, ja jos jokin hämärä, epäselvä häiritsi tätä tasapainoa, niin hänen mielensä muuttui levottomaksi ja ärtyisäksi, mikä kannusti häntä mitä pikimmin selittämään itselleen tuon epäselvän, panemaan sen oman maailmankatsomuksensa kehyksiin… ja unohtamaan sen sitten.
— Suoraan sanoen, — selitti Jelisaveta Sergejevna hiljaa, katsomatta veljeensä, — tämä typerä vaatimus säikähytti minua aika lailla. Minä olen niin väsynyt, Ippolit, lepäisin niin mielelläni… mutta nyt on taas jotakin tulossa.
Hän huokasi raskaasti ja otettuaan veljensä lasin jatkoi alakuloisella äänellä, joka vastenmielisesti kiihotti Ippolit Sergejevitshin kuulohermoja:
— Kahdeksanvuotinen yhdyselämä sellaisen miehen kanssa kuin miesvainajani antaa minun mielestäni oikeuden levätä. Minun asemassani joku muu nainen, jossa on vähemmän kehittynyt velvollisuudentunne, olisi aikoja sitten katkaissut tämän raskaan kahleen, mutta minä olen kantanut kuormani, vaikka usein uuvuinkin sen painosta. Ja lasten kuolema… oi Ippolit, jospa sinä tietäisit, kuinka minä kärsin heidät menetettyäni!
Ippolit Sergejevitsh katsoi hänen kasvoihinsa myötätuntoisen näköisenä, mutta sisaren valitukset eivät liikuttaneet hänen mieltään. Hän ei pitänyt sisaren kirjallisesta puhetavasta, joka ei ollut luonteenomaista syvästi tuntevalle ihmiselle, eikä hänen vaaleista silmistään, jotka vilkuilivat niin omituisesti milloin sinne milloin tänne kiintyen harvoin mihinkään määrättyyn kohtaan. Hänen liikkeensä olivat pehmeät, varovaiset, ja koko hänen solakasta vartalostaan huokui sisäistä kylmyyttä.
Iloinen lintu istahti terassin kaidepuulle, juoksi sitä pitkin ja pyrähti lentoon. Veli ja sisar seurasivat sitä katseillaan ja vaikenivat jonkun aikaa.
— Käykö sinun luonasi vieraita? Lueskeletko sinä mitään? — kysyi veli poltellen paperossiaan ja ajatellen, kuinka suloista olisi tänä ihanana, hiljaisena iltana istua ääneti kaikessa rauhassa nojatuolissa tällä terassilla, kuunnella lehtien lepatusta, odotella yötä, joka vaimentaa äänet ja sytyttää tähdet.
— Varjenka käy… ja Banartseva ajaa joskus, harvoin, luokseni… Sinä kaiketi muistat hänet? Ljudmila Vasiljevnan? Hänenkin avioelämänsä on onnetonta, mutta hän osaa olla panematta sitä pahakseen. Mieheni luona kävi paljon miespuolisia vieraita, mutta ei ainoatakaan intresanttia! Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua… maanviljelys, metsästys, kunnalliset selkkaukset, juorut — siinä heidän ohjelmansa… Muuten… on täällä sentään yksi… tuomarikokelas Bjenkovskij… nuori ja hyvin sivistynyt. Muistatko sinä Bjenkovskijn perheen? Odotappas! Taitaa joku tulla…
— Kuka tulee… Bjenkovskij? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
Hänen kysymyksensä huvitti sisarta jostakin syystä. Tämä nousi nauraen tuoliltaan ja sanoi oudosti:
— Varjenka!
— Vai niin!
— Saammehan nähdä, mitä sinä hänestä arvelet… Hän on vallottanut täällä kaikki. Mutta mikä hirviö hän onkaan henkiseltä puolelta katsottuna! Muuten — saathan kohta itse nähdä!
— Ei minua nyt haluttaisi… — ilmotti veli välinpitämättömästi ojennellen itseään nojatuolissa.
— Minä palaan aivan kohta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna mennen sisälle huoneeseen.
— Mutta jos hän tulee sinun poissaollessasi, — arveli veli rauhattomasti. — Älä mene… anna minun mieluummin poistua!
— Minä tulen tuossa tuokiossa! — huusi sisar sisältä.
Ippolit Sergejevitsh rypisteli otsaansa ja jäi nojatuoliin. Hän katseli puistoon päin, josta kuului kavioitten kapsetta ja ratasten jyrinää.
Ippolit Sergejevitshin silmäin edessä oli rivittäin vanhoja, vääriä lehmuksia, vaahteroita ja tammia, joita iltainen hämärä verhosi. Niitten kampuraiset oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostivat ylhäällä sakean, tuoksuvan lehvistön, ja itse nuo vanhuuttaan riutuneet puut haljenneine kuorineen ja katkenneine oksineen näyttivät muodostavan perheen eläviä olentoja, joita yhdisti läheinen pyrkimys ylöspäin, valoon. Mutta niitten kaarna oli kokonaan homeisen, keltaisen sammalen peitossa ja juurista työntyi ilmoille sakea vesakko, ja sentähden oli vanhoissa, mahtavissa puissa paljon kuivuneita oksia, jotka riippuivat ilmassa kuin elottomat luurangot.
Ippolit Sergejevitsh katseli niitä ja halusi nukahtaa nojatuoliin vanhan puiston tuoksuun.
Puitten oksain ja runkojen välistä pilkisti punertava taivaanranta, ja sen kirkasta pohjaa vasten puut näyttivät sitäkin synkemmiltä ja riutuneemmilta. Käytävää pitkin, joka johti terassilta hämärään kaukaisuuteen, liikkui hitaasti tiheitä varjoja, ja joka hetki kasvoi hiljaisuus, joka loihti esiin jonkunlaisia sekavia mielikuvia. Ippolit Sergejevitsh joutui illan lumoihin ja muodosti varjoista tutun naisen varjokuvan ja kuvasi itsensä tämän naisen viereen. He astelivat vaieten pitkin käytävää sinne kauas, nainen häneen nojaten ja hän tuntien naisen lämpöisen läheisyyden.
— Hyvää iltaa! — kajahti täyteläinen ääni.
Hän hypähti pystyyn ja silmäili hiukan hämillään ympärilleen.
Hänen edessään seisoi keskikokoinen tyttö yllään harmaa puku ja pään päällä jotakin valkoista ja ilmakasta kuin morsiusharso — siinä kaikki, mitä hän näki ensi silmäyksellä.
Tyttö ojensi hänelle kätensä kysyen:
— Ippolit Sergejevitsh, eikö niin?… Nimeni on Aljesova… minä tiesin, että te saavutte tänään, ja tulin katsomaan millainen olette. Minä en ole milloinkaan nähnyt oppineita enkä… enkä tiennyt, että he voivat olla tuollaisia.
Lämmin, voimakas, pieni käsi puristi lujasti Ippolit Sergejevitshin kättä, ja tämä, hieman hämillään yllättävästä hyökkäyksestä, kumarsi ääneti pahotellen itselleen hämiään ja ajatellen, että kun hän katsoo tyttöä kasvoihin, niin näkee peittelemätöntä ja raakaa kiemailua. Mutta katsottuaan Ippolit Sergejevitsh näki kaksi suurta tummaa silmää, jotka hymyilivät hyväntahtoisesti ja ystävällisesti ja valaisivat kauniita kasvoja. Hän muisti nähneensä samanlaiset ylpeyttä ja tervettä kauneutta uhkuvat kasvot eräässä italialaisessa maalauksessa. Samanlainen pieni suu mehevine huulineen, samanlainen otsa, kaareva ja korkea ja sen alla suuret, tummat silmät.
— Sallikaa minun sanoa, että toisivat tulta… olkaa hyvä ja istukaa, — pyysi hän tyttöä.
— Älkää vaivatko itseänne, minä olen täällä kuin kotonani… — sanoi tyttö istuutuen hänen nojatuoliinsa.
Ippolit Sergejevitsh seisoi pöydän vieressä vastapäätä häntä ja katsoi häneen, vaikka tunsikin, että se oli sopimatonta ja että hänen pitäisi puhua. Mutta tyttö ei välittänyt vähääkään hänen tutkivasta katseestaan ja puhui itse. Hän kyseli Ippolit Sergejevitshiltä, kuinka matka oli onnistunut, miellyttääkö kylä häntä, kauanko hän viipyy täällä. Toinen vastasi lyhyesti, samalla kun aivoissa vilahti katkonaisia ajatuksia. Ippolit Sergejevitsh oli ikäänkuin huumautunut iskusta, ja hänen aina niin selvän järkensä hämmensi äkkiä ja kaaosmaisesti heränneitten tunteitten voima. Hänen rinnassaan taisteli ihastus tyttöön ja suuttumus omaan itseensä. Mutta loistavan terve tyttö istui häntä vastapäätä heittyneenä nojatuolin selkänojaa vasten yllään tiukka puku, joka paljasti olkapäitten ja rinnan uhkeat muodot, ja jutteli kaikuvalla äänellä täynnä väkivaltaisia sointuja Ippolit Sergejevitshille kaikenmoisia joutavia asioita, mikä on hyvin tavallista tuntemattomain ihmisten tavatessa ensi kerta toisensa. Tytön kastanjanruskea tukka kiertyi kauniisti; silmät ja kulmakarvat olivat tummemmat kuin hänen tukkansa. Kaulassa, ruusunpunaisen ja läpinäkyvän korvan alla värisi iho, mikä todisti veren virtaavan nopeasti hänen suonissaan, leukaan ilmaantui kuoppanen joka kerta, kun nauru paljasti hänen valkoiset, sievät hampaansa, ja jokaisesta hänen pukunsa poimusta tuulahti kiihdyttävää viehkeyttä. Tytön kaarevassa nenässä ja pienissä hampaissa, jotka välkkyivät meheväin huulten välistä, oli jotakin petomaista, ja hänen asentonsa, joka oli täynnä teeskentelemätöntä ihanuutta, muistutti kylläisten, hemmoteltujen kissain suloutta.
Ippolit Sergejevitshistä tuntui, kuin hänen olemuksensa olisi jakautunut kahtia: toinen puoli sitä oli tuon aistillisen kauneuden valtaama ja ihaili tyttöä orjamaisesti, toinen pani merkille edellisen aseman ja tunsi menettävänsä valtaa menettämistään. Hän vastaili tytön kysymyksiin ja kysyi itsekin yhtä ja toista voimatta irrottaa katsettaan tytön mukaansatempaavan viehättävästä vartalosta. Hän nimitti häntä jo mielessään loistavaksi naarakseksi ja ivasi itseään, mutta se ei poistanut hänen henkistä kahtia-jakautumistaan.
Tätä kesti siksi, kun hänen sisarensa ilmaantui terassille huutamaan:
— Kas sitä huliviliä! Minä häntä etsin ja etsin ja hän onkin jo täällä…
— Minä oikaisin puiston läpi…
— Te olette jo tutustuneet?
— Kyllä! Minä luulin, että Ippolit Sergejevitsh olisi ollut ainakin kaljupäinen!
— Tahdotko teetä?
— Ole hyvä ja kaada.
Ippolit Sergejevitsh poistui syrjään ja asettui puistoon johtavain portaitten päähän. Hän hieroi kämmenellään kasvojaan ja sormilla silmäluomiaan, ikäänkuin olisi pyyhkinyt pölyä kasvoilta ja silmistä. Hän häpesi, että oli antautunut tunteitten valtaan, mutta tämä häpeä väistyi pian sen harmin tieltä, joka tähtäsi tyttöä vastaan. Hän nimitti itsekseen kohtausta Varjenkan kanssa kasakkahyökkäykseksi, jossa oli vallotettava sulhanen, ja hänen teki mielensä ilmottaa tytölle, että hän on aivan välinpitämätön tytön yllyttävästä kauneudesta.
— Minä olen luonasi yötä ja vielä koko huomisen päivän… — sanoiVarjenka hänen sisarelleen.
— Entä Vasilij Stepanovitsh? — kysyi sisar ihmetellen.
— Täti Lutshitskaja on paraikaa luonamme, hän pitää kyllä huolta isästä… Tiedäthän, että isäni pitää hänestä kovasti…
— Suokaa anteeksi, — sanoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti, — minä olen matkasta väsynyt ja lähden levolle…
Hän kumarsi ja läksi. Samassa huusi Varjenka hyväksyvästi hänen jälkeensä:
— Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten!
Ippolit Sergejevitsh kuuli tytön äänessä vain hyväsydämisyyttä, mutta päätti sen olevan mielistelyä, valhetta.
Jelisaveta Sergejevna oli järjestänyt miesvainajansa työhuoneen veljensä käytettäväksi. Keskellä huonetta oli raskas, kömpelötekoinen kirjotuspöytä, sen edessä tamminen nojatuoli. Yhden seinän vieressä oli melkein seinän pituinen, kulunut turkkilainen sohva, erään toisen vieressä harmonio ja kaksi kirjakaappia. Muutama suuri, pehmeä tuoli, tupakkapöytä sohvan luona ja shakkipöytä ikkunan edessä täydensivät huoneen kalustoa. Katto oli matala ja savuttunut, taulut ja piirrokset kullattuine paksuine kehyksineen riippuivat seinillä kuin suuret, tummat läiskät — kaikki vaikutti raskaalta, vanhalta ja haisi pahalle.
Pöydällä oli suuri sinikupuinen lamppu, josta valo lankesi permannolle.
Ippolit Sergejevitsh pysähtyi lampun valopiirin reunaan ja katseli huoneen ikkunoihin tuntien vastenmielistä, epämääräistä levottomuutta. Ikkunoita oli kaksi, ja niitten takana häämöttivät puitten latvat tummina varjokuvina. Hän avasi molemmat ikkunat. Huone tulvahti täyteen kukkivain lehmusten tuoksua, ja sen mukana lensi sisään iloinen naurunpurskahdus terveestä rinnasta.
Hänen vuoteensa oli valmistettu sohvalle, josta se peitti yli puolen. Hän loi silmäyksen vuoteeseen ja alkoi heti avata kaulavaatetta, mutta sitten hän työnsi kiivaasti nojatuolin ikkunan eteen ja istuutui siihen yrmein mielin.
Tämä käsittämätön levottomuuden tunne samensi hänen ajatuksiaan ja ärsytti häntä. Tyytymättömyys heräsi hänessä harvoin ja jos heräsikin, niin se ei koskaan ahdistanut häntä voimakkaasti eikä pitempää aikaa — hän osasi puistaa sen pian päältään. Hän oli vakuutettu, että ihmisen täytyy ja että ihminen voi ymmärtää mielenliikutustaan ja kehittää tai hävittää sen, ja kun hänen kuultensa puhuttiin salaperäisestä, sekavasta sielunelämästä, niin hän ivallisesti hymähtäen sanoi sellaisen olevan metafysiikkaa. Sitäkin ilkeämmältä tuntui hänestä nyt tämä käsittämätön mielenliikutus.
Hän kysyi itseltään: oliko tuon terveen ja kauniin — mutta kaikesta päättäen aistillisen ja kehittymättömän — tytön tapaaminen saattanut vaikuttaa häneen näin omituisesti? Ja huolellisesti mielessään tarkasteltuaan päivän vaikutelmia hänen täytyi vastata itselleen myöntävästi. Niin, niin se oli, sillä tyttö oli yllättänyt hänen ajatuksensa, sillä hän oli kovin väsynyt matkasta ja oli juuri haaveilemassa, mikä oli hänelle peräti vierasta, kun tyttö yhtäkkiä ilmaantui hänen eteensä.
Tämä tutkiskelu rauhotti häntä jonkun verran, ja samassa ilmaantui Varjenka kaikessa loistavassa neitseellisessä kauneudessaan hänen sielunsa silmäin eteen. Hän katseli häntä silmät ummessa niellen hermostuneesti palavan paperossin savua, katseli ja arvosteli.
— Hän on oikeastaan, — ajatteli hän, — alhainen: liian paljon verta ja lihaksia hänen terveessä, solakassa ruumiissaan ja liian vähän hermoja. Hänen lapsellisissa kasvoissaan ei ole henkisen etevyyden leimaa, ja ylpeys, joka loistaa hänen syväin, tummain silmäinsä avonaisesta katseesta, on naisen, joka on tietoinen kauneudestaan ja jonka ihailijat ovat hemmotelleet piloille. Jelisaveta sanoi, että tämä Varjenka on vallottanut kaikki… Tyttö koettaa nyt tietysti vallottaa hänetkin. Mutta hän on tullut tänne tekemään työtä eikä kuhertelemaan, ja tyttö on ymmärtävä sen kohta.
— Mutta enkö minä ajattele häntä liiaksi näin ensimäisen tapaamisen jälkeen? — välähti hänen mielessään.
Suurena ja punertavana kohosi kuu puiston puitten yli: se katsoi pimeydestä kuin yön synnyttämän hirviön silmä. Epäselviä ääniä kantautui halki ilman kylästä päin. Ikkunalla ruohossa risahti: kaiketi myyrä tai siili, joka on saaliin haussa. Satakieli lauloi jossakin. Ja kuu nousi niin hitaasti, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt tärkeän tehtävänsä, joka kuitenkin sitä kyllästytti.
Ippolit Sergejevitsh viskasi sammuneen paperossinsa ikkunasta ulos, nousi, riisuutui ja sammutti lampun. Silloin näytti siltä, kuin pimeys olisi hyökännyt sisään puistosta ja puut lähestyneet ikkunoita katsoakseen sisään. Lattian poikki ylettyi kaksi heikon kuutamon valopintaa.
Sohvan pontimet narisivat Ippolit Sergejevitshin alla. Hän ojentui ja uinahti pian liinavaatteitten suloisen viileyden syleilyyn. Puoliunissa hän oli kuulevinaan ikkunan alta jonkun arastelevia askeleita ja matalan kuiskauksen:
— Ma-a-sha… Oletko siellä?…
Hän hymähti unisesti ja nukahti.
Kun hän seuraavana aamuna heräsi kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka tulvi yli huoneen, niin hän hymyili muistellessaan eilistä iltaa ja tyttöä. Hän saapui teepöytään huolellisesti puettuna ja vakavana, kuten oppinut ainakin. Mutta kun hän huomasi sisarensa yksinään istuvan pöydän ääressä, niin pääsi häneltä kuin huomaamatta:
— Entä missä on…
Sisaren viekas hymy katkaisi hänen sanansa, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa koko kysymyksen, ja hän istuutui vaieten pöytään. Jelisaveta Sergejevna katseli hänen pukuaan tarkasti eikä herennyt hymyilemästä, vaikka veljen kulmakarvat olivat yrmeissä rypyissä. Sisaren paljonmerkitsevä hymy kiusotti häntä.
— Hän nousi jo varhain… sitten me olimme uimassa, ja nyt hän lienee puistossa… Mutta kyllä hän on kohta täällä, — selitti Jelisaveta Sergejevna.
— Kuinka tarkoin sinä… — hymähti veli. — Ole hyvä ja anna teen jälkeen viedä tavarani huoneeseeni.
— Ja ottaa ne esille?
— Ei, ei, sitä ei tarvitse. Kyllä minä itse… muuten menee kaikki sekaisin… Siellä on sinulle makeisia ja kirjoja.
— Kiitoksia! Sehän oli hauskaa… Kas tuossahan Varjenka tulee!
Varjenka ilmaantui oveen yllään kevyt, valkoinen puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin. Hänen pukunsa muistutti lasten mekkoa, ja itse hän näytti siinä lapselta. Pysähtyen silmänräpäykseksi ovessa hän kysyi:
— Oletteko minua odottanut sitten? — ja ääneti kuin pilvi hän liiti pöydän luo.
Ippolit Sergejevitsh kumarsi hänelle mitään sanomatta ja pusertaessaan hänen kyynärpäähän saakka alastonta kättään tunsi hänestä lähtevän suloista orvokkien tuoksua.
— Kylläpäs hän on itseään hajustanut! — huudahti JelisavetaSergejevna.
— Tokkohan sen enempää kuin tavallisesti? Pidättekö te parfymeista, Ippolit Sergejevitsh? Minä pidän kovasti! Kun on orvokkien aika, niin minä uinnin jälkeen joka aamu hieron niillä käsiäni… Sen minä opin jo alkeiskoulussa. Pidättekö te orvokeista?
Ippolit Sergejevitsh joi teetään katsomatta häneen, mutta hän tunsi tytön katseen lepäävän kasvoillaan.
— Minä en tosiaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, pidänkö niistä vai enkö, — sanoi hän kuivasti kohauttaen olkapäitään, mutta hymähti tahtomattaan, kun katseensa osui tyttöön.
Tytön lumivalkean puvun varjostamat kasvot hohtivat verestä punaa, ja syvät silmät säteilivät kirkasta iloa. Hänestä huokui terveyttä, nuoruutta, onnea. Hän oli kaunis kuin kirkas toukokuun päivä pohjolassa.
— Ettekö ole tullut ajatelleeksi? — huudahti hän. — Miksette? Tehän olette botanikko.
— Enkä kukkainviljelijä, — selitti hän lyhyesti, ja tahtomattaan ajateltuaan, että se oli ehkä sopimattomasti sanottu, hän siirsi katseensa tytön kasvoista.
— Eikö botaniikka ja kukkainviljelys ole samaa? — kysyi Varjenka hetken vaiettuaan.
Jelisaveta Sergejevna nauroi kursailematta. Veli tunsi naurun koskevan itseensä ja huudahti säälien itsekseen:
— Kyllä hän on typerä!
Mutta sitten, selitettyään hänelle, mikä erotus on botaniikan ja kukkainviljelyksen välillä, hän lievensi tuomiotaan: hän on vain tietämätön. Kuunnellessaan hänen selittävää ja vakavaa puhettaan tyttö katsoi häneen kuin tarkkaavainen oppilas, ja tämä oli Ippolit Sergejevitshin mieleen.
— Vai niin on sen asian laita… — virkkoi Varjenka. — Entä onko botaniikka mieltäkiinnittävää?
— Hm! Nähkääs, tiedettä pitää arvostella sen mukaan miten suurta hyötyä siitä on ihmisille, — selitti hän huokaisten. Tytön kehittymättömyys hänen kauneuteensa verraten yhä enensi hänen sääliväisyyttään. Varjenka istui ajatuksiinsa vaipuneena kotvan aikaa ja helisteli teelusikkaansa. Sitten hän kysyi:
— Mutta mitä hyötyä voi olla siitä, että te tiedätte, miten takiainen kehittyy ja kasvaa?
— Samaa hyötyä kuin elämän ilmiöitten tutkimisesta jossakin määrätyssä ihmisessä.
— Ihminen ja takiainen… — hymähti Varjenka. — Elävätkö sitten kaikki ihmiset samalla tavalla?
Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön keskustelu ei ikävystyttänyt.
— Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, — jatkoi Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. — Ja kuinka moni elää samalla tavalla kuin minä?
— Entä kuinka te elätte sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.
— Kuinka minä elän? — huudahti tyttö. — Erinomaisesti! — ja hän sulki silmänsä ilosta. — Kun minä aamusella herään, ja jos sää on kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan itselleni toivonut… Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä suoraan rannalta päistikkaa — huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat syvälle veteen, ja päässä humisee… Sitten sukellan ylös, nousen vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa… Juon teetä, edessäni on kukkasia… ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt ja taloustoimet… Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua helposti, tottelevat, — ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka… Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät… ja kaikki on niin kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää, miksi on niin ihana elää… Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?
— Kyllä… tietysti! — myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.
Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.
— Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan…
Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:
— Masha, korjatkaa pois!
Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen äänekkäästi jaloillaan.
Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:
— Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?
— Mitä vielä! — väitti tämä vastaan.
— Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? — lisäsiVarjenka.
— Kuinka niin? — huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.
— Minä olen villi… nimittäin sivistymätön… — sanoi hän anteeksipyytävästi. — Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua kanssanne… sillä te olette oppinut ja niin… niin… ei lainkaan sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.
— Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? — uteli IppolitSergejevitsh hymyssä suin.
— Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne… minkätähden se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas… Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän oli oppinut sotilas… tuollainen… miksi heitä sanotaan?… kenraalitaapilainen… ja hän oli hirmuisen pöyhkeä… minun mielestäni hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain…
— Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? — kysyi IppolitSergejevitsh.
Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti:
— Ah, mitä te… kuinka minä saatoin…
— Kas niin, rakkaat lapseni… — ilmotti Jelisaveta Sergejevna siristellen silmillään, — nyt minä menen taloustoimiin ja jätän teidät… Jumalan haltuun!
Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta kehittymätöntä tyttöä kohtaan.
— Tiedättekö mitä… Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona… Isällä on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan… Hän on hyvin oikullinen sairaana ollessaan…
Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt. Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen, kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?
— Osaatteko soutaa? Huonosti?… Ei se mitään… minä soudan itse, minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!
He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi sanoen:
— Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain haittaa kävelemistä…
Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin, toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas, ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi Ippolit Sergejevitshin katseen… Ja taas liikkui tämän sielun syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? — ja hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla tytön kauneutta.
— Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti airot…
Ja Varjenka katosi puitten väliin, ennenkuin Ippolit Sergejevitsh ennätti kysyä, missä airot olivat.
Puut kuvastuivat latvat alaspäin liikkumattomaan, kylmään veteen. Nämä kuvat olivat rehevämpiä ja kauniimpia kuin elävät puut, jotka kohosivat rannalta varjostaen vettä väärillä, kampuraisilla oksillaan. Vesi, johon ne kuvastuivat, peitti jalosti niistä rumat kohdat näkymättömiin ja loi kirkkaan ja sopusointuisen fantasian tuon köyhän ja ajan kuluttaman todellisuuden yli.
Ihaillessaan tätä haaveellista hiljaisuuden ja vielä viileän auringonloisteen kehystämää kuvaa Ippolit Sergejevitsh istui veneessä hengittäen ilman mukana itseensä leivosten onnentäysiä säveleitä. Hän tunsi, kuinka uusi, suloinen rauhan tunne heräsi hänen rinnassaan, hyväili hänen aivojaan ja tuuditti uneen hänen alituisen, levottoman pyrkimyksensä ymmärtää ja selittää. Ympäri vallitsi syvä hiljaisuus, lehti ei hievahtanut puussa, ja tässä hiljaisuudessa tapahtui luonnon äänetön luomistyö, syntyi uutta elämää vanhan väistäessä kuolemaa, joka jyrsi kaikkea saamatta kuitenkaan voittoa. Ja sininen taivas loisti juhlallista kauneutta.
Kuvan taustaan syvällä vedessä ilmaantui valkoinen kaunotar lempeä hymy kasvoilla. Hän seisoi siellä airot kädessä, ikäänkuin olisi kutsunut luokseen, se soi ääneti, ihanana kuin olisi taivaasta tullut.
Ippolit Sergejevitsh tiesi, että se oli Varjenka, joka oli tullut puistosta ja joka katsoi häneen, mutta hän ei tahtonut rikkoa lumoustaan äänillä eikä liikkeillä.
— Millainen uneksija! — kajahti ilmassa ihmeellinen huudahdus.
Silloin Ippolit Sergejevitsh irrotti kaihoten katseensa vedestä ja katsoi tyttöön, elävään tyttöön, joka laskeutui alas puistosta jyrkkää rantapolkua pitkin.
Mutta hänen kaihonsa katosi nähdessään tytön, sillä tämä oli todellisuudessakin lumoavan kaunis.
— Kukapa uskoisi, että teissä on taipumusta haaveiluun! Teidän kasvonne ovat niin ankaran ja vakavan näköiset… Tahdotteko pitää perää? Me soudamme jokea ylöspäin, siellä on kauniimpaa… ja vasten virtaa on yleensä hauskempi soutaa, kun saa tuntea olevansa työssä, toiminnassa…
Rannasta työnnetty vene huojui veltosti uneliaalla vedellä, mutta voimakas liike airoissa käänsi sen heti rantaa pitkin ja toinen liike kiidätti sitä jo eteenpäin.
— Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla varjossa… — puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla… — Täällä on virta heikko… mutta Dnjeprillä — täti Lutshitskajalla on siellä maatila — siellä on toista, sen minä sanon!… Virta ihan kiskoo airot kädestä… Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?…
— En ole… — vastasi Ippolit Sergejevitsh.
— Minä olen laskenut niitä pitkin alas, — sanoi Varjenka nauraen. — Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä… silloin minä olisin varmaan hukkunut…
— Se olisi ollut surullista, — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh vakavasti.
— Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan… vaikka minä halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä…
— Mutta ehkä siellä ei ole mitään… — sanoi toinen katsoen tyttöön uteliaasti.
— Miksei olisi! — huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. —Tietysti siellä on!
Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.
— Hän ei käytä korsettia, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.
— Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? — harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.
He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen. Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan terä.
— Eikö teidän ole kuuma? — kysyi Varjenka.
Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.
— Suokaa anteeksi! — huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. — Minä olen unohtunut katselemaan ympärilleni… te olette väsynyt… antakaa minun nyt soutaa!
— En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua! Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa… Ei, istukaa te vain… kohta nousemme kävelemään.
Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään, vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:
— Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.
— Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, — osotti Varjenka hänelle rantaan päännyökkäyksellä. — Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.
— Asutteko talvisinkin maalla?
— Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta nojatuolistaan… Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.
— Teidän on kaiketi ikävä siten?
— Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen — Nikon, isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää häntä… hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin… rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä. Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija nimeltään Sadi-Koko?
— En ole lukenut, — tunnusti nuori oppinut ujosti.
— Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, — neuvoi Varjenka vakuuttavasti. — Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni. Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta — ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi Louis Gramontiin.
— Suokaa anteeksi, — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen kertomuksensa, — mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?
— Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä… ne ovat niin ikäviä, niin hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.
— Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
— Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä…
Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi:
— Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka voin siitä vielä pitää?
Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi samassa kovalla äänellä:
— Ohjatkaa vasemmalle… pikemmin! Tuonne tuon tammen luo… Kylläpä te olette taitamaton!
Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies meloi kaikin voimin.
— Ei mitään, ei mitään, — virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan ja loiskahti samassa veneen laidan yli.
Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:
— Säikähytinkö minä teidät?
— Minä luulin, että te putositte veteen, — vastasi toinen hiljaa.
— Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, — selitti Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi hänen pitänyt tehdä.
— Näettekös millaista metsää? — sanoi Varjenka, kun he seisoivat rannalla vierekkäin. — Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa ei liene näin kauniita metsiä?
Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi, jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean, vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.
He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:
— Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia, likaisia… ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita… Kuinka he kiusaavat minua kovasti!
Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä. Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä, hän keskeytti tytön:
— Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista…
— Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, — oikaisi hän rauhottuen. — Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia… mutta meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta, tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii, puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai… ja naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet… Mikä sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää — onko se hyvä? Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden, kärsii ja vihaa hänen kanssaan… tekee mieli tapella, kun hän tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu… jännityksellä odottaa romaanin loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista, että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät? Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa sanottavana? Merkillistä?
— Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, — seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.
— Mitäs muuta, väittäkää! — sanoi Varjenka hymyillen. — Te todistatte minut kyllä kumoon.
— Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette lukenut?
— Useita… he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias… hän jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita — Turgenjevia, Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää, etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä, sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat, myrkyttävät… he ovat viisaita, voimakkaita… ja kun he sitten vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää. Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset, hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet voitolle… Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin, kituvat… mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin heti he menettävät mielenkiintoisuutensa… muuttuvat mauttomiksi!
Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.
Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä, niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin niitä vastaan, muuten — hän tunsi sen — ne saattaisivat suistaa hänet omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit, seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat turmelleet?
— Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! — huudahti tyttö hengittäen syvään. — Taisi kyllästyttää teitä?
— Ei suinkaan, mutta…
— Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja vihottelee vain minulle… kaiketi sentähden, että minä annan isälle viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään…
— Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?… — ihmetteli IppolitSergejevitsh.
— Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti! Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen täytyisi pitää silmällä kaikkea!
— Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, — sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, — onko sopivaa lyödä palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit, joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?… Sadi-Koko?
— Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä… sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!
Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti joka puolella…
Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.
— Te olette kadehdittavan terve, — sanoi hän miettivästi katsellen tytön pientä ruskettunutta kämmentä.
— Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, — pääsi häneltä kuin huomaamatta.
— En tiedä! — virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. — Tuskinpa… minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en pidä.
— Toisinaanko vain? — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.
— Mistä hyvästä?
— Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.
Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin ja sanoi:
— Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte. Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.
— Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä kylläkseen!
— Vielä mitä! Heitä onkin paljon…
— Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä, esimerkiksi, on?
— Viisisataa seitsemänkymmentäkolme… Entä sitten? Ei suinkaan sitä pidä jakaa heille?
Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.
Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta, vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja ennakkoluulot ovat pimittäneet.
Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja ihmetellen.
Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen alakuloista sopusointuisuutta.
Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.
— Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, — jatkoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti, — on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä… ja teidän, Varjenka Vasiljevna, pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen uhrata voimanne… Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa… teidän pitää heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen…
Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan odotti, mitä tyttö sanoisi.
Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.
Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon keskeytti tytön hiljainen huudahdus:
— Kuinka hyvin te puhutte!… Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä hyvin?
Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan. Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei herättänyt tytössä myötätuntoa?
— Te puhutte erittäin hyvin! — sanoi tyttö huokaisten, hänen vastaustaan odottamatta.
— Mutta puhunko minä totta?
— Ette! — vastasi tyttö harkitsematta. — Vaikka olettekin oppinut, niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin ymmärrän jotakin!… Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua… Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen hyvä — sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti; kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli… ja niisti nenäänsä kuin olisi puhaltanut torveen?
Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut antaa hänelle tämän riemun.
Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.
— Minä pidän teistä, en muista… missä sitten lienee tasa-arvoisuus?
— Pidättekö minusta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.
— Pidän… kovasti! — vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään ja kysyä tokaisi:
— Kuinka niin?
Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta, joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.
— Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? — ajatteli hän.
— Miksi te sitä kysytte? — uteli tyttö katsoen häneen.
Varjenkan katse saattoi hänet hämille.
— Miksi? — hän kohautti olkapäitään. — Onhan se luonnollista. Te olette nainen… minä mies… — selitti hän niin tyynesti kuin taisi.
— Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä naimisiin kanssani?
Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti:
— Kuka tietää?… Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei ole sama, kuten tiedätte.
Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.
— Oh! Millainen… millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli naurettavaa… kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!
Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka johtivat hänen sielunliikkeitään.
— Te olette herttainen tyttö! — tunnusti hän vilpittömästi.
— Antakaa kätenne… te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä! Meidän täytyy joutua kohta kotiin… Olemme olleet poissa jo nelisen tuntia… ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme myöhästyä päivälliseltä…
He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus, joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä. Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä… Mutta sellainen velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle… Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen voimasta ja sen vallasta tunteen yli.
— Tänään on tiistai? — virkkoi Varjenka. — Niin on. Kolmen päivän perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra….
— Kuka ja kenen luo?
— Musta, pikkuinen herra… Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.
— Minkätähden?
Varjenka rupesi nauramaan katsoen tutkivasti toveriinsa.
— Ettekö tiedä? Hän on virkamies ja…
— Niin, se on totta! Sisareni on kertonut hänestä…
— Kertonut? — innostui Varjenka. — Vai niin… Sanokaa, luuletteko, että he piankin menevät vihille?
— Mitä? Miksi vihille? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hajamielisesti.
— Miksi? — kummasteli Varjenka punastuen. — En minä tiedä. Sellainen on tapa! Mutta hyvänen aika, ettekö te siitä tiennytkään?
— En ensinkään! — sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti.
— Ja nyt olen minä sen teille kertonut! — huudahti tyttö epätoivoisesti. — Mainiota! Mutta rakas Ippolit Sergejevitsh, älkää nytkään olko sitä tietävinänne… niinkuin minä en olisi hiiskunut siitä mitään!
— Olkoon menneeksi! Mutta enhän minä itse asiassa mitään tiedäkään. Ymmärsin vain, että sisareni menee naimisiin herra Bjenkovskijn kanssa?…
— Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut… niin ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?
— En puhu, tietysti! — lupasi Ippolit Sergejevitsh. — Minä läksin tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!
— Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.
— Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij on? Jos saan kysyä?
— Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.
— Te ette näy pitävän hänestä! — huudahti Ippolit Sergejevitsh tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.
— Eikä hän pidä minusta… Minä en voi sietää pieniä, suloisia, kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti, hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki — sellainen täytyy miehen olla!
— Sellaisia ei taida enää olla olemassa, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle vastenmielinen ja ärsyttävä.
— Täytyy olla! — huudahti tyttö.
— Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi sellaisessa olla?
— En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh? Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!
Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu, arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut tytölle eikä vaikuttanut häneen…
— Kas tuossa on joki! — huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen toverinsa puheen.
Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:
— Hän on iloinen, kun lopetin.