"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi. Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa — muuta kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi — niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.
"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat etuoikeutetut voisivat poimia…"
"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella, "onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."
Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen, jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa, täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä, maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut — rakastaja? Hän ei ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään…
"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja ymmärtäväisesti?"
"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin onnettomuutta…"
"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi keikailevalla itsepäisyydellä.
"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä, "että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos kohta, … jos kohta, … minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja rakkautesi… Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän tehnyt luostarilupauksen.
Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä, kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.
Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä. Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti, mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään. Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta, kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin etäällä olevaa.
Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla mitään hauskuutta elämässä!"
Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen kerran puristaa hänen kättään.
Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa. Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.
Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen, pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä hänen kirjoitushuoneeseensa.
Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja seurasi estelemättä äitipuoltaan.
Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.
"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet oikeastaan tarkoittanut … tarkoittanut…" — tässä hänen äänensä tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen lausutuksi sanat, — "sillä … keikailemisella, jota koko viime ajan osoitit pastori Wallneria kohtaan?"
Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman sekunnin istui aivan äänettömänä.
"Tarkoitukseni … tarkoitukseni…" sopersi hän, toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole milloinkaan…"
"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin levottomaksi, häiritä häntä … mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori Wallneria keikailultasi."
"Mutta kuinka … millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte … mitä minä olen tehnyt … mitä…"
"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta, "luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä, jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."
Gabrielle naurahti hermostuneesti.
"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."
"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti hyvät humalat hukkaan menneet…"
Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.
"Ja mistä te tiedätte … mistä tiedätte…" lausui hän, nousten säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, … minkätähden minulta olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"
"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus varmaankaan eivät voi miellyttää … sanalla sanoen, olisin kokonaan erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen kuin miksikä minä olen hänet luullut…"
Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.
"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen kuin … kuin … joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja kurjana kuin … joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin … jos päinvastoin hän … hän olisi etsinyt minua … jos … jos me jo olisimme…"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita kasvojaan, lisäsi hän sitten:
"Jos me jo olisimme — kihloissa!"
Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.
Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä … kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"
Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?" Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä — silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.
Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:
"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."
Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi — ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.
"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se … on se … toistaiseksi salaisuus … ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä … ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle … tahdon itse pyytää hänen suostumustaan…"
"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja — hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."
Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selinGabrielleen.
Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.
Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut. Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.
Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi hänet tästä!… Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!
Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa, johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä mielikuvia, jotka hälvenivät.
Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.
Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"
Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi, järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille raamattunsa lukeakseen sitä.
Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut? Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi, sorretuksi?…
Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä, jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa, varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"
Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon", kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla, rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi … eikö se ole…"
Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä… Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa … niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut … säästä minua … ei tätä, en voi … en voi…"
Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."
Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"
Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen. Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"
Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.
Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.
Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen. Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun…
Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois." Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen. Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, — jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään. Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi — epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin — olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta? Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää… Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, — jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.
Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä, mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin, nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota hänellä ei ennen ollut.
Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee, hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.
Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen. Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen; kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun, kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati sovitusta.
Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.
Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa. Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen kihlauksen olevan purkautumaisillaan.
Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.
Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista."
Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.
"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun, joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele saavuttaakseni rakkauttasi."
Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.
Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla, joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin hauskaksi ja miellyttäväksi.
Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu. Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi, jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä, joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta, kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia, koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta kukoistukseen.
Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen, pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.
"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin, "löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt … nyt, kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös … nyt se tuntuu … minusta niin pelottavalta… Olen niin raskaalla mielellä … teenkö oikein … teenkö oikein … ruvetessani vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi … ehkä henkisesti masentaisinkin sinut … en tiedä miksikä … mutta nyt juuri on keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi … on aivan kuin olisin saanut uudet silmät nähdäkseni…"
Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.
Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?
"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna, "oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun. Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie meidät satamaan…"
Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.
"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta, sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut onnelliseksi!"
He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos", puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.
Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään, Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.
Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.
Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen kai'un.
Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella, mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle ei ainoastaan maallista onnettomuutta — joka kuitenkaan ei merkitsisi paljoakaan — vaan vielä ikuisenkin?
Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon. Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki — rakkaus, onni, ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta — kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.
Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.
Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi", jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni … sanoakseni… Oletko jo … jo … ottanut kuulutuksen?"
"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä sinua vaivaa … mitä on tapahtunut … minkätähden tahdot minua tavata — sinä peloitat minua, Gabrielle…"
"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta … mutta … olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua … itseäni … keskenäistä suhdettamme… Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi… Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan … kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin… Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi … minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla…"
Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.
Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen — vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen — ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.
Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.
Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.
Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.
Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.
Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."
Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.
Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.
Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos. Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.
Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.
Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.
Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.
"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan — minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"
Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle. Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.
"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua — saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"
Robertin kasvot synkistyivät.
"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna…"
"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois … tänään hän on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka monen ihmisen luona… Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan toisenne … hän on viehättävä olento … saatpa nähdä…"
Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia.
"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.
"Mieheni, — serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.
Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui, luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.
"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava mitä olette minulle antaneet…"
"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella, jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä, kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi…"
Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.
"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita … ja mitä saarnamies sanoo … jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin sellaista kuin tänään, niin…"
Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.
Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:
"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."
"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste? Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi — saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"
"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."
Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.
Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.
Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? — saattoi hän silloin kysyä itseltään, — eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?
Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi … en voi saada aikaan mitään … se oli erehdys ja elämäni on menetetty."
Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa. Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia. Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e. Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.
Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen:
"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"
Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?
Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.
Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.
Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita. Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.
Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?" Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.
Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?
"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.
"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita…"
"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, — oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"
"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni siihen syypääksi."
"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi", sanoi Gabrielle nauraen.
Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he tämän keskustelu-aineen.
Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.
Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!
Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä vainiolla onnistunut!
Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin, ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"
Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa hauskaa tavata sinua jälleen!"
Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen; nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.
"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä! No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner, naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan…"
"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän … vähän…"
"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä. Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä … vaimo, kahdeksan lasta … koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa. Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin on lapsia?"
"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei ole lapsia…"
"Ohhoh … vai niin…" sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta, tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta mihinkä sinä menet? Vai niin … sinnepäin, jos sallit seuraan sinua kappaleen matkaa…"
"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös Drottning-katua pitkin.
Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili Robertia.
"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut jonakin päivänä käydä luonasi…"
"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."
"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä … tulee hyvin hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä viehättävämpi… Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata. Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan minulle jotakin sopivaa henkilöä?"
"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä edesvastausta että paljon vaikutusta…"
"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta — tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen… Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia… En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."
Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.
"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"
"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."