"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."
"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.
Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.
Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet, voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.
Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino, jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie, joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."
Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut. Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä, pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää.
Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene, mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä menen."
Mutta — Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti vaikeisin ja tukaliin oloihin.
Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi. Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi."
Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa hänelle kaikki.
Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu, jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen ruumiilleen ja kasvoilleen.
Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt, että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen, jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.
Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa tämän toimissa, — kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo ainoa seikka — ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään — ja tämä eroitti, varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä hetkellä toisistaan.
Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.
Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.
Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.
"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on jotakin sinulle sanottavaa…"
"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.
"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"
"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.
"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle, että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."
Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli koskenut kipeästi lausua nämät sanat.
Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.
"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaanRobertiin tuijottavan katseen.
Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä häneltä…
"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut tehdä täällä."
Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert, viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin voisit vaikuttaa enemmän hyvää… Jos tulisit Haaparantaan, niin luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja päinvastoin…"
"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun mennä."
Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä — tuon rakkaan kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla, tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.
"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua rasittavalta.
"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos, kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa, ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet saanut aikaan köyhien hyväksi — luultavasti yhtä paljon kuin tulet sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää toimintasi täällä?"
Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena, mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin, täytyy nauttia, — jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton, oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani, epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä … minusta koko olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, — kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"
Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:
"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."
Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.
"Vaan en voi sitä auttaa … en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia kertoja itsekseen.
Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti hänetkin nousemaan.
"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin: 'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"
Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.
"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän useampia kertoja.
"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti hymyillen, "minä toivon … minä luulen … että kaikki ehkä tulee käymään hyvin… Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää velvollisuutesi … ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle kannalle."
Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.
"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa hiljaa.
Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan, joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.
Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen, rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista nouseva savu — kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä ja vaurautta.
Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät, voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä, kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.
Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina, myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä…
Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön, säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki levollista ja varmaa.
Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.
Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne jään lähdön ensi merkkejä, — ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja, kautta työpajojen ja toimistojen.
Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot — ne ovat Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko — ja muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä talvilevosta.
Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä, jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti, joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia, mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin, päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen. Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa, jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa, joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.
"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori, voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä, tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"
"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies, pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului "tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä, puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei, nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."
Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.
Mutta hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin; ei löytynyt mitään muuta tietä, jos tahtoi välttää suurta mutkaa. Nopein askelin kiirehti hän ohitse, koettaen niin paljon kuin mahdollista katsoa syrjään, välttääkseen heidän katseitaan ja päästäkseen tervehtimästä.
"Olipa tuo minusta aika ylpeän näköinen ihminen", sanoi Vester, Gabriellen mentyä ohitse. "Mutta kyllähän sen näkeekin, että hän on hieno nainen, on vaan. Hänen isänsä kuuluu olevan valtiopäivämies ja kreivi, ja taitaa pian tulla raha-asiain ministeriksi. Mutta varas hänkin vaan on, sillä hän on lihoineen luineen myynyt itsensä valtiolle ja vastustaa kaikkea edistymistä, niinkuin yleistä äänestys-oikeutta ja muuta sellaista."
Vester sylkäsi jälleen sivulle päin ja nyykäytti varmuudeksi päätään.
"Kas, hyvää iltaa, isä Daniel", jatkoi hän, huomatessaan vanhan, pitkään esi-nahkaan puetun sepän, pieni kori kädessä tulevan eräästä työväen asunnosta, "antaahan kuulla, mitä hän pitää uudesta papin väestä, luuleeko hän heidän kuuluvan omaan lammaslaumaansa?"
Vanha Daniel arveli hetkisen. Hän oli pitkä ukonroikelo, pää hieman kallellaan ja kasvot tiheiden ryppyjen peittämät, varsinkin silmien ympärillä, joidenka katse oli yht'aikaa veitikkamainen ja surullisen haaveileva. Päässään hänellä oli vaalean ruskea vale-tukka, joka oli enemmän vanhan koinsyömän nahkalakin kuin tukan näköinen, ja jonka hän nauhalla oli sitonut kiini leuan alle.
"Ei pidä tuomita rautaa, ennenkuin sitä on taottu", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen.
"Se on oikein Daniel", sanoi Hult nauraen, "kalkuta sinä vaan tuota pappi-lurjusta, kunnes hän masentuu, sillä luulen hänen sitä tarvitsevan. Olisittepahan vaan nähnyt äsken, kuinka ylpeältä hänen rouvansa näytti mennessään tästä ohi, hän ei tahtonut edes katsoakaan tänne päin."
"Ei pidä tuomita ketään ulkomuodon mukaan", tuumi Daniel, "on useita ihmisiä, jotka ovat kaljuja kuni kuoritut tukit, mutta jotka sydämmessään halveksivat meidän kaltaisiamme, ja on useita ihmisiä, joiden ulkomuoto on kulmikas ja tuima, mutta joiden sydän on ystävällinen ja herttainen. Ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on mutta Herra katsoo sydämmeen, niinkuin 1 Sam. 10:7 sanotaan, siinä sanotaan sydämmeen, huomaa, tuo sydämmeen…"
Tämän sanottuaan sylkäsi Daniel, pyyhkäsi kädellään nenäänsä ja meni sitten puotiin, josta hän osti vähän ryyniä, palasen juustoa ja tulitikkulaatikon. Sisällä olevat miehet, jotka sen mukaan kuin ilta kului ja viinalasit useammin olivat tulleet esille, olivat käyneet yhä kovaäänisemmiksi ja puheliaimmiksi, lausuivat hänelle pilkkasanoja, mutta Daniel, joka kansan keskuudessa oli tunnettu terävästä kielestään, keskeytti ne heti sattuvalla vastauksella.
Tultuaan huoneesensa, joka oli toisessa kerroksessa, ylisellä, sytytti hän tulen pesään ja pani ryynit kiehumaan. Sitten hän rupesi lakaisemaan, että huone tulisi siistiksi sunnuntaiksi, järjestämään vanhaa vuodettaan sohvalla ja tuomaan vettä kaivosta. Sillä vanha Daniel sai itse tehdä kaikki askareensa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja ainoa tyttärensä lähtenyt Tukholmaan, hakemaan itselleen paikkaa. Tämä kävi väliin hyvinkin hitaasti, sillä Daniel ei enää ollut nuori, ja hänen jalkansa ja käsivartensa olivat kangistuneet luuvalosta, joka vaivasi häntä niinkuin kaikkia vanhoja seppiä; mutta hommatessaan huoneessaan, oli Danielilla tapana laulaa hengellisiä lauluja, mikä hänen vakuutuksensa mukaan piti mielen ja voimat virkeinä.
Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias sanoo 4:5" j.n.e.
Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän, niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle. Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille, vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat, eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia. Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, — tämä oli nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta — ja ojentaessaan hänelle lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.
"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei. Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua, että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla Jumalan sanan kanssa."
Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi hänelle julistaa.
Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu, kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat, keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen. Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.
Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina, kunnes Robert tulisi kotiin.
Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä, oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli saattanut yhä edelleen pysyä samana, — että se todellakin oli hän, joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana puolisona, ankarana, vaativana pappina.
Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka voinut käsittää?
Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon, aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.
Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.
"Olet väsynyt, Robert", sanoi Gabrielle ystävällisesti, ojentaessaan hänelle teekupin.
"Saatan olla … ehkäpä kyllä", vastasi Robert hajamielisesti.
Gabrielle tarjosi hänelle nyt sokuria ja kermaa; hänen tapansa oli ystävällinen ja huolta pitävä, vaikka vähän kylmä. Hänen ylpeässä luonteessaan ei ollut rahtuakaan halpamielisyyden aseesta: pahasta tuulesta. Vaikeat taistelut, katkeran raivonsa kätki hän yksinäisiksi hetkikseen; koska hän kerran oli suostunut seuraamaan Robertia tänne, oli hän lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa ja, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, tehdä heidän elämänsä täällä maaseudulla siedettäväksi.
Melkein keskeyttämättömän hiljaisuuden vallitessa joivat he teensä. Gabrielle huomasi, että oli jotakin, joka teki Robertin alakuloiseksi, mutta hänellä ei ollut halua kysyä syytä siihen.
Lopetettuaan syömisen, istui Robert vielä hetken, pää käden nojassa ja tuijotti avoimista verannan ovista merelle. Vihdoin hän nousi ja lausui odottamatta ja harvinaisen kiivaasti:
"Täällä ei ole helppoa olla sielunpaimenena! Kansa on henkiseen elämäänsä nähden suoraan sanoen hajonnut puolueisiin. Waldenströmiläisiä, pietistejä, vapaauskoisia, goodtemplareja, — täällä on murtumisen aika, joka saattaa Herran palvelijan pelkäämään sitä laittomuuden henkeä, joka astuu voimaan!"
Sitten lisäsi hän tyvenemmin, ikäänkuin hän olisi katunut kiivauttaan:
"Mutta Jumalan avulla hajonneet lampaat toki vielä tulevat kokoontumaan paimenensa ympärille. Minuun vaan niin sanomattomasti koskee, että se, joka kuitenkin ihmisessä on ylevintä ja parasta, nimittäin usko, aikaan saattaa riitaa ja eripuraisuutta."
Gabrielle ei vastannut; hän vaan kumartui syvälle teekyökin yli kätkeäkseen ivallista hymyä, joka nousi hänen huulilleen. "Nyt jo epäilyksiä ja vaikeuksia", mietti hän, "ehkäpä täälläkin tulee yhtä vaikeata olla sielunhoitajana kuin Tukholmassa oli…"
Robert katsahti äkkiä Gabrielleen, jonka äänettömyys teki häneen epämiellyttävän kolean vaikutuksen. Hänen tarkka silmänsä huomasi heti hymyilyn, jota Gabrielle koetti salata, ja hän ymmärsi heti sen merkityksen.
"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan haavasta.
Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan päivän saarnaa.
Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa, jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina, kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork, paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan, edestakaisin piippua poltellen.
Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto, joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen mieli-alan.
Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa, vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata, kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, — olisi ollut mahdotonta laskea monennenko kerran — mitenkä hänen oma käännytyksensä oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa, kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta, tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta, sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.
"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän sanoo "katso" — "katso", sanoo Hän…
Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.
Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin, jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.
Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa; se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen. Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin saarnalla ja virren-veisuulla.
Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat, istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?
Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli Gabriellen takana.
"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien henkilöiden tuloa.
Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset. Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.
Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.
Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet entistä kuulijakuntaansa.
Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen. Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi, sydämmensä kylmäksi…
Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän asti ollut uskaltanut katsoakaan.
Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua, alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.
"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.
Daniel sylkäsi ja käpristi silmäkulmiaan niin että hänen otsansa oli tavallista enemmän äskettäin kynnetyn pellon kaltainen.
"Yksi on totuus, yksi on rakkaus ja yksi on usko", vastasi hän, "sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta kas uskoa, sitä ei hänellä sentään ole. Mutta löytyy monta tietä, jotka vievät siihen ja sen mukaan kuin minä voin nähdä on hän ollut jo kauan matkalla. Ja niinkuin on kirjoitettu Esaiaksen 35 luvun 8 värsyssä: 'Siinä myös pitää matka ja tie oleman, joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä vaeltaisi, ja se pitää heidän edessään oleman, jota käydään, niin ett'ei tyhmäkään eksy.' Hän sanoo tyhmäkään — tyhmäkään hän sanoo. Mutta perillä tämä ei vielä ole."
Robert ja Gabrielle lähtivät kirkosta toistensa seurassa. Gabrielle keskeytti aina väliin kotimatkalla vallitsevaa hiljaisuutta, tehden pilkallisia muistutuksia seurakunnasta, niinkutsuttujen säätyläisten esiintymistavasta ja puvuista, mutta Robert oli koko ajan ääneti ja hajamielinen. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi tarvetta saada avomielisesti puhella jonkun kanssa, tarve, joka katkerammin kuin milloinkaan ennen saattoi hänet tuntemaan vaimonsa ja hänen välillä olevaa yhtämielisyyden puutetta. Yksimielisyys, johon hän, jos kohta omasta vapaasta tahdostaan, kuitenkin niin äkkiä ja valmistumatta oli tullut siirretyksi, täytti hänet halulla saada avata sydäntään. Vaikeus paljastaa oma itsensä tekee aina niin hillitsemättömäksi umpimieliset luonteet ja väliin saattaa heidät puhkeamaan valitukseen, joka kuulijan mielestä on liioiteltu, kosk'ei hän voi aavistaa ett'ei siinä ilmaannu ainoastaan hetken tuska, vaan vuosikausia kestäneet, salatut kärsimykset. Vaan Robert ei voinut sanoa mitään; pilkallinen hymy Gabriellen huulilla laimensi hänet. Hän tiesi, että jos hän vaan viittaisikin levottomuuden ja epäilyksen tunteisiin, jotka hänen uusi vaikutus-alansa hänessä herätti, Gabrielle heti voittoriemussa vastasi hänelle: "johan minä sen sanoin, että sinä et tulisi viihtymään täällä sen paremmin", ja sellaisen vastauksen paljas mahdollisuus saattoi hänet yhä syvemmin ja syvemmin sulkeutumaan omaan itseensä.
Saavuttuaan kotiin, saivat he vieraakseen tehtaanlääkärin tohtori Sandin'in, johonka he joitakuita päiviä sitten olivat tutustuneet. Kun hän ei näyttänyt aikovankaan mennä pois, vaikka päivällisaika oli jo käsissä, vaan istui huolettomana jutellen, kysyi Gabrielle eikö hän tahtoisi syödä päivällistä heidän kanssaan, johon kysymykseen tohtori nähtävällä tyytyväisyydellä vastasi myöntyvästi.
Tohtori Sandin oli keskikokoinen, tanakka nuori mies, jonka silmät olivat siniset, hipiä heleän valkoinen ja käytti lasisilmiä. Koko hänen olennossaan oli jotakin naisellista, hän puhui paljon ja innokkaasti ja punastui niinkuin nuori tyttö, mutta hänen sukkelat vastauksensa ja vilkkaat silmänsä estivät hänet näyttämästä veltolta ja tekivät hänet miellyttäväksi henkilöksi. Sahalla hän olikin hyvin kansan mieleen, kaikki hänestä pitivät, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat ja yleensä tunnustettu totuus olikin, ett'ei seuraelämässä voitu saada aikaan mitään hauskaa ja onnistunutta, ell'ei tohtori Sandin ollut mukana.
Gabrielleä hän näytti suuresti huvittavan. Tämä ei pitkiin aikoihin ollut nauranut niin makeasti, kuin nyt kuullessaan tohtorin kuvauksia seudun oloista, rouvien keskinäisistä arvoriidoista, ruokakauppias Bångin voimattomista ponnistuksista päästä mukaan seura-elämään, uteliaisuudesta ja levottomuudesta, joka täytti kaikkein mielet, kun jotkut pidot olivat tulossa j.n.e.
"Mutta eikö heillä todellakaan ole minkäänmoisia ylevämpiä pyrintöjä täällä?" kysäsi Gabrielle yhä nauraen.
"Ei minkäänmoisia, ei kerrassaan minkäänmoisia. Tätä nykyä en tiedä mitään korkeampaa kuin rouva Bång'in viimeisen kotiopettajattaren, hän nimittäin vaihtaa kotiopettajattaria noin joka toinen kuukausi, ja rouva Stork'in kahvikestit huomenna. Mutta nepä ovatkin mitä suurimmassa määrässä huvittavat … voitte olla varma siitä, että nyt kuiskataan ja kysellään jokaisen talon nurkalla: 'oletko kutsuttu Stork'ille?' 'En, sitä en ole…' 'Sepä on kummallista, ja Petterson'itkin ovat kutsutut.' 'Ovatko Petterson'it kutsutut, jotka eivät milloinkaan ennen ole käyneet siellä, se on omituista' j.n.e."
"Ehkäpä minä sitten jatkan samaan tapaan", sanoi Gabrielle hymyillen, "teitä on tietysti myöskin kutsuttu huomiseksi?"
"Tuosta näette mitenkä se tarttuu", vastasi tohtori nauraen, "uskomatonta on miten virkeitä bakterioita Ryforsilaisella laverruksella on. Sitten on vielä eräs seikka, joka on hyvin kallis-arvoinen muistiinpano Ryfors'in aikakirjoissa. Kaikilla ihmisillä täällä on nimittäin tapana kalvaa joitakuita määrättyjä, salaperäisiä henkilöitä, joita kutsutaan Ryforsilaisiksi. Keitä nuo raukat oikeastaan ovat joilla 'ei milloinkaan ole hienotunteisuutta eikä ihmis-älyä', jotka 'eivät milloinkaan tiedä kuinka tulee käyttäytyä oikein sivistyneissä piireissä' j.n.e. sitä ei kukaan vielä milloinkaan ole voinut saada selville, mutta saattepa itse kuulla, ett'ette voi olla montakaan minuuttia jossain seurassa, ilman ett'ei tuo salainen syntipukki, jota kutsutaan Ryforsilaiseksi tule esille ja saa nuhteita. Mutta mitä te kysyittekään? Olenko minä huomenna Stork'illa? Pyydetty minua tosin on, vaan en voi sinne talla, ikävä kyllä, minun täytyy huomenna lähteä sairaan luo, enkä tule takaisin ennenkuin ylihuomenna."
"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua laisinkaan miellytä."
Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.
Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen. Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä, katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin ollut.
Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta. Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli itkenyt.
"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.
"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"
"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin koetamme!"
Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet, kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.
Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin vahva tenori häntä tuki.
"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan. "Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän vielä kerran."
Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.
"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"
"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi suuressakaan suosiossa."
Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä, puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos kadulle.
Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa, jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti ilmi tuleen!
Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua, niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"
Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?
Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään, vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.
Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa sydämmessä, saavuttaisi vastausta.
Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.
Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät, kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa, Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.
Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen, valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä. Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja, ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää vieraille, joita odotettiin kello kuusi.
Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.
"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki mitä huonointen."
"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."
"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork, "ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."
"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.
"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli hauskaa — mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi … kun kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti … mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?… Liina, juoksehan hakemaan … ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle… Mutta mitä tämä on?" jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.
"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta, se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."
"Vai niin", vastasi rouva Stork nöyrästi ja asetti kääryn tuolille ja meni sitten makuuhuoneeseen ompelemaan nappia läninkiinsä ja pukeutumaan.
Sekä rouva että Liina tulivat kuitenkin, edellisen onnettomuuden ennustuksista huolimatta, niin varhain valmiiksi, että saivat odottaa vieraitaan melkein neljännestunnin, mikä antoi rouva Storkille aihetta tuumimaan, liekö Liina kutsuessaan vieraita sanonut väärän päivän, koska he viipyivät niin kauan?
"Niin, taikka ehkä kaikki kolmekymmentä ovat sairastuneet", vastasiLiina lyhyesti.
Vihdoinkin syntyi etehisessä liikettä, ja heti sen jälkeen astui rouva Kernell Styrkön sahalta vierashuoneesen. Hänen jälkeensä tulivat, ainoastaan muutaman minuutin väliajalla, muutkin vieraat, läheisten sahojen hoitajain rouvat, rouva Berger kaupungista lapsineen ja koti-opettajattarineen, kaksi kansakoulu-opettajaa, rouva Aurell tyttärineen y.m. Nämät olivat naiskutsut, joissa ainoastaan muutamat harvat, valitut herrat, niinkuin tohtori Sandin, saivat olla mukana. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin Storkin perheen eri äänenvivahduksilla lausuttua: "hyvää päivää, tervetuloa, olkaa hyvä ja istukaa!"
Niinpian kuin seurassa vallitseva ensimmäinen jäykkyys oli haihtunut ja rouvat, kursailtuaan hetkisen keskenään, mikä saattoi rouva Storkin pari kertaa huokaamaan, olivat istuutuneet sohvaan ja tuoleille, ylt'ympäri, syntyi vilkas keskustelu, joka jatkui kunnes Gabrielle saapui, jolloin koko seura äkkiä vaikeni ja kaikki läsnäolijat loivat katseensa tulijaan.
Gabrielle raukka ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kömpelöksi ja kykenemättömäksi kuin näiden vieraiden ihmisten keskuudessa, jotka, vapaasti ja iloisesti keskustellen toistensa kanssa, heti hänen astuessaan huoneesen muuttuivat jäykiksi ja harvapuheisiksi. Rouvat Berger ja Kernell nousivat heti sohvasta ja astuivat syrjään luoden epäluuloisia katseita vastatulleeseen.
Ei emäntäkään millään tavalla edistänyt tilan parantamista; tervehdittyään Gabrielleä ja pari kertaa toistettuaan: "hyvin tervetullut", asettui hän keskelle lattiaa ja esitteli kaikki vieraansa, huokasi, sanoi vääriä nimiä, korjasi ne ja huokasi vieläkin syvempään. Koko tämän ajan vallitsi huoneessa mitä täydellisin kuolonhiljaisuus, joka teki tuon pitkäveteisen, ikävän toimituksen peloittavan juhlalliseksi.
Heti kun esitteleminen oli ohitse, kiiruhti rouva Stork saliin, vakuutettuna siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut kahville, koskei Liina tullut ilmoittamaan hänelle, että se oli tuotu sisään, ja niin jäi Gabrielle istumaan aivan yksin, ilman että kukaan vieraista koettikaan puhella hänen kanssaan. Ei kenenkään päähän edes pistänytkään, että hän saattoi tuntea itsensä ujoksi ja hyljätyksi, päinvastoin, kaikki pitivät ylpeytenä jäykkyyttä, jolla hän peitti vastenmieliset tunteensa, ja koko huoneen läpi kulki ikäänkuin salainen päätös, ett'ei kukaan tunkeutuisi hänen päälleen, että tuo ylhäinen tukholmalainen nainen saisi nähdä, että täälläkin oltiin hienotunteisia j.n.e.
Onneksi toki rouva Stork keskeytti raskaan mielialan tullessaan sisään ilmoittamaan kahvin jo olevan, valmista. "Olkaa hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kahvia", toisti hän kerran toisensa perään kulkien ympäri huonetta vähän väliä kumartaen ja tehden kädellään kutsuvia liikkeitä.
Rouvat ja neidit nousivat nyt hitaasti ja lähestyivät ovea. Mutta tässäpä tuli äkkinäinen pysähdys; ei kukaan tahtonut ensiksi astua tuota kamalaa askelta saliin. Rouva Berger tiesi, että jos hän astuisi ensiksi, katsoisi rouva Kernell hänen tulleen ylpeäksi siitä, että hänen miehensä oli valtiopäivämies ja rouva Kernell tiesi, että jos hän sen tekisi, tulisivat Bergeriläiset sanomaan, että Kernelliläiset yhä enemmän ja enemmän ylpeilivät suurista tuloistaan. Ei kukaan muistakaan uskaltanut tunkeutua esille, vaan ahdinko tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi ja turhaan kaikuivat takaapäin rouva Storkin epätoivoisat ja maltilliset kehoitukset: "tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin!"
Vihdoinkin rouva Berger rohkaisi mielensä, tarttui rouva Kernellin käsivarteen ja sanoi, leikillisesti nauraen, ettei hän tiennyt mitään pahempaa kuin kursailemisen ja meni sitten saliin. Rouva Kernell myönsi tämän yhtä vapaalla ja leikillisellä tavalla, joka vähitellen levisikin koko seurueesen ja herätti äärettömän monta samanlaista vakuutusta ja hymyillen tehtyjä viittauksia tuohon salaperäiseen syntipukkiin "Ryforsilaiseen."
Kun kahvi oli juotu, vietiin vieraat jälleen vierashuoneesen, rouva Storkin yhä uudelleen hätäisesti kehoittaessaan: "olkaa hyvä ja käykää sisään, olkaa hyvä, ja käykää sisään." Täällä rouvat asettuivat pöydän ympärille ja ottivat esiin käsityönsä; nuoret sitä vastoin jäivät saliin, josta pian kuului naurua ja puhetta, mikä todisti ainakin heidän olevan iloisia ja vapaita.
Mutta vierashuoneessa, jonne Gabriellen arvonsa tähden täytyi jäädä, oli sen sijaan kahta jäykempää. Keskustelut olivat kyllä vilkkaita, mutta ne eivät yleensä ulottuneet muuta kuin kahteen henkilöön ja koskivat asioita ja oloja, jotka olivat Gabriellelle kerrassaan outoja ja joita ei kukaan liioin hänelle selvittänyt.
Gabriellen vieressä istui pieni, luu-kuiva, nainen, joka tuskin ollenkaan otti osaa muiden keskusteluun, ompeli vaan uutterasti koru-ompelua ja näytti ystävälliseltä ja hymyilevältä. Kun ei kukaan puhunut Gabriellen kanssa, ja hänen naapurinsa toisella puolella lakkaamatta puhuivat kuiskaamalla asiasta, joka kuului tapahtuneen Ryforsissa toissa vuonna, kääntyi Gabrielle vihdoinkin pienen äänettömän, hymyilevän eukon puoleen ja päätti epätoivoissaan aloittaa keskustelua hänen kanssaan.
"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan sanoakseen jotakin.
Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen ja sanoi ystävällisesti:
"Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule oikeen hyvin."
"Meillä on ollut niin kaunis kevät", toisti Gabrielle naapurinsa korvaan. Samassa huomasi hän kauhukseen, että keskustelijat hänen vieressään olivat vaienneet kuullakseen mitä hän sanoi.
"Kuinka sanoitte?" vastasi eukko yhtä ystävällisesti ja hymyillen ja asetti kätensä korvan ympärille ja vei ihan Gabriellen suuhun asti.
Nyt vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus! kaikki ihmettelivät mitä Gabriellellä ja vanhalla kuurolla neiti Lorénilla olisi toisilleen sanottavaa.
Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka, hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut harvinaisen kaunis.