Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä, että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.
Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen järven poikki Ryforsiin.
Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään — mutta Robert ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.
Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet — pitikö sanoa…
Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.
Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää" luomaan silmänsä maahan.
"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet ollut?"
Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti silmiin.
"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."
"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa, ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle,missäolit, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."
"Robert!…" huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.
"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä, "älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita,sinun täytyyhavaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle,minulleitselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa palvelija taikka" — hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole kohtuuttomat."
Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin olisi pelännyt keskustelun jatkoa.
Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä, ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä, herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?
Ei … ei mikään … ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita, ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja — oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän luottamusta ja myötätuntoisuutta…
Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen uhriksi…
Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus heidän avioliitostaan.
Sisämaassa, lounaiseen Ryforsista, ovat Käppingen rautakaivokset. Toisen puolen kaivoksesta omistaa eräs osakeyhtiö, joka kulettaa rautamalmia kaupaksi ulkomaille; toisen taas Rendalan ja Själan rautatehtaat, jotka kaivoksesta tuottavat tehtaassa tarvittavat raaka-aineet.
Nuo ihanassa seudussa olevat kaivokset, joita ympäröi joka taholta kuusimetsä ja sinertävät vuoren kukkulat niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat noin pari vuotta sitten tyytymättömyyden ja työlakko-rauhattomuuksien, joita näihin aikoihin liikkui maan pohjois-osissa, oikeita pesäpaikkoja. Käppingen kaivosta pidettiin, vaikka se olikin maan rikkaimpia ja tuottavimpia, kaikkein vaikeatöisimpänä. Se oli tuollainen "nostokaivos", jossa työnteko kävi alhaalta ylöspäin, siten että työmies, riippuen tikapuilla, porallaan kalkutti kivilakea, kunnes se oli valmis räjäytettäväksi. Ja kun räjähdys oli tapahtunut ja rautamalmi kuletettu ylös syvyydestä, täyttyi ajan pitkään kaivoksen alaosa, ja tällä tavoin raivasi työmies kuukaus kuukaudelta vaivaloista tietään ylöspäin.
Siitä työstä oli heille tähän saakka maksettu kaksi kruunua metriltä, joten, jos olivat sukkelat ja kestäväiset, ansaitsivat keskimäärin 40, 50 tai 60 kruunua kuussa, aina sen mukaan, kuinka vaikeatöistä malmikerros oli. Mutta perheet olivat ylimalkaan suuret; ei ollut helppo tyydyttää jokaista pikkusuuta, joka työmiehen kodissa huusi ruokaa, varsinkin kun elintarpeet täällä, kuten muuallakin olivat käyneet kohtuuttoman kalliiksi, sen kautta että Riselan kylän maakauppias, jolta kansa osti tavaransa, otti noin 20 prosenttia enemmän kuin kaupungissa; täytyihän sitä paitsi jotain jäädä vaatteidenkin varalle, vaikka nuoremmat lapset niiden puutteessa toisinaan saivatkin loikoa tilallaan enimmän osan päivää. Jo parina vuonna oli salainen tyytymättömyys noussut rahvaassa; vihdoin puhkesi se ilmoille, työmiehet vaativat 25 äyrin korotusta metriltä, ja kun sitä ei myönnetty, syntyi työlakko.
Siinä nyt oli merkki yleiseen työlakkoon; kolme kuukautta oli Käppingen työväki joutilaana, vaan kun ei sillä mitään voitettu, herkesi Riselan kaivoksenkin väki työstään auttaakseen veljiään. Heitä seurasi Nyberg ja Rendal, sitten Klappebergin iso rautatehdas, ja kohta oli työlakkoliike kulovalkean tavoin levinnyt koko seudun yli. Ryforsissa oli mieliala hyvin levotoin, ilmassa liikkui sodan enteiden kummallisesti vaikuttavaa rauhattomuutta. "Nyt on Rendal yhtynyt työlakkoon, nyt on Nybergin väki lakannut työstä", tuollaisia tietoja tuli joka päivä kiihoittaen mieliä. Ja vähä väliä levisi kamalia uutisia, sellaisia kuin että sotaväkeä oli määrätty käymään käsiksi, ja että rahapohatat olivat uhanneet ajaa kaiken rahvaan, niin pian kuin se näyttäisi pienimpiäkään rauhattomuuden oireita, yhteen läjään ja ampua kuoliaaksi, j.n.e. Illan toisensa jälkeen pitivät työmiehet Hultin ja Vesterin johdolla kokouksia kirjastossa; kukaan ei saanut tietää, mitä niissä päätettiin, sillä yhtymiset tapahtuivat suljettujen ovien takana, mutta rahvaan ihmiset ja asento ja "Fanan" lehden vallankumoukselliset kirjoitukset eivät ennustaneet mitään hyvää.
Sahanhoitaja käveli ympäri sahaa synkeän ja vihaisen näköisenä, tavallinen kulunut viitta yllään, kädessään vanha pahka sauva, jota hän käytti kävelykeppinään. Hän tiesi täällä olevan vaarallisia rauhattomuuden aineksia, jotka vain tarvitsivat sytyttävän kipinän räjähtääkseen, ja tiesi ettei se kipinä ollut kaukana. Mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itse eikä Bernfeltkään antaisi hiventäkään perää rahvaan toivomuksille. Työväki oli täällä hyvissä oloissa, sille maksettiin hyvät palkat eikä rasitettu ylenmäärin, ja jos sille nyt pisti päähän tehdä työlakko sen vuoksi, etteivät Käppingiläiset olleet tyytyväiset samaan palkkaan kuin muut kaivostyömiehet, niin ei ollut muuta keinoa kuin käydä käsiksi kovin kourin. Mitään myönnytyksiä ei voinut tulla kysymykseen. Se täytyi jokaisen ymmärtäväisen ihmisen huomata, ainoastaan sellaiset runolliset haaveilijat kuin pastori Wallner väittivät vastaan. Sen nyt sai tehtaanisäntä siitä, että otti tänne "ajanmukaisen" voimakkaan papin! Olihan toki esim. Norberg-vanhus paljon parempi, vaikka hänen kuulijansa nukkuivatkin melkein koko jumalanpalveluksen ajan, vaan kuitenkin käsitti, että pappismiehen velvollisuus on pitää isännän eikä työväen, lain eikä laittomuuden puolta. Niin, vieläpä viimeksi ollut pappikin, joka oli tehdä rahvaan hulluksi liialla hartaudellaan, oli parempi tätä.
Vihdoinpa leimahti rauhattomuuden liekki ilmituleen Ryforsissakin antaen sahanhoitajalle aihetta ryhtyä toimeen. Muutamiin paikkoihin oli näet yöllä naulattu ilmoituspapereja, joihin oli kirjoitettu:
"Työmiehet! Veljet! Miksi viivytte? Tehkää kuten veljemme Nybergissä ja Rendalassa, Klappebergissä ja Riselassa! Meillä on oikeus puolellamme, me emme saa ylivallan antaa itseämme säikähyttää. Historia näyttää, että kun rahvas liittyy yhteen, niin se saavuttaa voiton. Työmiehet, älkää viipykö! Käppingen veljet odottavat, että joka mies täyttää velvollisuutensa!"
Sinä aamuna vallitsi Ryforsissa tuskallisen kiihtynyt mieliala. Kaikki olivat hiukan alakuloisia aivan kuin rajuilman edellä. Työmiesten vaimot vetistelivät ja valittelivat toisilleen. Heidän mieliinsä ei vaikuttaneet mitään ne toiveet paranevasta asemasta, joita työlakko tuottaisi Käppingen rahvaalle; he näkivät vain lähimmän tulevaisuuden, työttömyyden, yltyvän juoppouden, köyhyyden kodeissa, lasten nälän ja muun kurjuuden, mitä työlakko tavallisesti tuottaa. Heille siitä olisi vähin etu: heitä työlakon kaikki seuraukset säälimättä kohtaisivat! Ja mitä oli työlakosta hyötyä? Nähtiinhän aina, että viimeiseltä kuitenkin "herrat" aina pääsivät voitolle!
Sahanhoitaja tiesi kenen kirjoittamia ilmoituspaperit olivat. Hän tunsiVesterin lauseparren: "historia näyttää."
Kun hän kuitenkaan ei voinut mitään toteen näyttää, repi hän vain palasiksi ilmoituspaperit, kutsui työmiehet kokoon ja piti heille ankaran varoituspuheen, tuon tuostakin kiinnittäen Vesteriin läpitunkevan katseen.
Vaan Vester seisoi levollisena paikallaan, käsi nahkaesiliinan välissä. Hänen pienet terävät silmänsä kohtasivat sahanhoitajan katseen ilmeellä sellaisella, kuin olisivat tahtoneet sanoa: "vai niin, lörpötä sinä vain, ukko paha, me tiedämme, mitä me teemme, sillä me olemme lukeneet historiaa ja huomanneet, että kun vain rahvas pitää yhtä puolta, niin se ainapysyyylivallassa, tosin en luule, että pääsemme niin pitkälle kuin toivoisin, että nimittäin voisimme hirttää sinut tuolla lautatarhassa, vaan jos onni potkasee, niin ehkä saamme huviksemme heittää sinua kirveellä päähän, taikka antaa sulle hyvät potkut palkkioiksi kaikista niistä kerroista, jolloin olet kohdellut meitä kuin järjettömiä eläimiä."
Seuraavana päivänä oli melu Ryforsissa vieläkin suurempi, sahanhoitaja keskusteli päällikkönsä kanssa yhä vilkkaammin, yhä enemmän huokailuja ja valitus-ennustuksia kuului Stork-rouvan luona, yhä useampia vetisteleviä työmiesten vaimoja näkyi, sillä aamuposti toi tiedon, että Själan rautatehtaallakin, jonne oli vain peninkulma matkaa Ryforsista, oli työväki tehnyt lakon. Huhu kertoi sikäläisen työväen olleen niin hyvästi valmistuneen siihen työlakkoon, että voisivat vastustaa isäntiään useampia viikkoja. Mutta tiesipä toinenkin huhu kertoa, etteivät isännät aikoneetkaan ryhtyä taisteluun, vaan että kaikki tehtaat jo olivat suljetut ja työväki eroitettu.
"Gabrielle", sanoi Robert muutamana aamupäivänä vaimolleen, "haluatko seurata minua Käppingeen? Olen luvannut työmiehille tulla sinne tänään ja ehkä sinua huvittaisi nähdä miten siellä eletään. Luulenpa että mielipiteesi työlakosta siten muuttuisi."
Gabrielle näytti hämmästyneeltä. Nykyään ei Robert enää usein ollut tehnyt hänelle sellaisia ehdotuksia.
"Niin, kyllä minä voin tulla mukaan", vastasi hän epäillen, "mutta…"
"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko asia sikseen…"
"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"
"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo puoli yksi."
Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni laittautumaan valmiiksi.
Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen, ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista taivalta Käppingen kaivoksille.
Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin, joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia. Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.
Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan pitkin kenttää.
Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain, jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.
Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia — sillä niitä täällä ryömi joka paikassa — utelijaina katselemaan matkustavia.
Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli "kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle. "Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko, keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu yllään kätkyessä.
Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena kyynäspäät polvien nojassa.
"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö mielet pysyvät rohkeina?"
"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se vain minusta näyttää."
"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta asentoaan.
"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.
"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin että kyllä me aina toimeen tulemme."
"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.
"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos 'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko maahan."
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta, jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.
"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.
"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen nainen, sen minä sanon."
Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti. "Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko, eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu keksiä jos jotakin!"
"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä, "jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."
"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."
"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä, katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä…"
"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."
"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen, mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä…"
"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän näköisenä.
"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun ei ole nimeksikään."
"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme, etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"
Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän kuin toisilla.
"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"
Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta. Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa, väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle — vaan jotka olivat pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.
Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne mitta tulee täytetyksi."
Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.
Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"
Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.
"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."
"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert, laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.
Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain, kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle, Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen perheen luo.
Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.
"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen — olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."
Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat asiat.
"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan, niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä olla voi."
"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi — ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme — niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä Jumalan edessä!…"
"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua, eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani että työmiehet ovat enemmäntosiakuin paremmat ihmiset, ja he ovat kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat' tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."
"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin mitä aijotte silloin tehdä?"
"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen käsittää helposti, että emmevoielää tällä tavoin. Niin iloiseksi kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään. Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua Saksanmaalta."
Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.
"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen, kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään olot ole paljoa paremmat."
"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."
Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän, "ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"
Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän palasi taas vanhoihin väitteihinsä.
"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla. Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas. Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siiseivätole oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit olisi häntä siihen pakoittaneet."
"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia, että kaikki olisivat neroja?"
Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa, kun vaan tultiin työväenkysymykseen.
"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta, jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa, alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa, kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon, valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen, ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme, puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä laittomuudesta j.n.e. Ainoastaanmeidänmielestämme muka työmiehen elämä saa olla raskas,meillävain saa olla kyllältä osanottavaa mielialaa,itselläänhänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."
Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa, jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia, niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin Robert itse."
Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun mitättömän sanan.
Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin näkivät tietä edessään.
Työväen kirjastoa lähetessä, näki Robert tulen akkunasta. Hän muisti että työmiehillä oli kokous siellä tänä iltana, ja hänet valtasi satunnainen, vastustamaton halu päästä mukaan. Hän hypähti paikaltaan ja antoi ajajan seisahuttaa.
"Tulen heti jälestä." sanoi hän Gabriellelle hypätessään vaunuista, sulki oven ja antoi ajajalle lähtömerkin, "hyvästi, muutamaksi hetkeksi."
Sitten hän kiiruhti mäkeä ylös kirjastoon.
Mutta ovi oli suljettu. Epäillen seisoi hän hetkisen: mitäs hänellä oikeastaan olikaan siellä tekemistä? Viime aikoina hän oli, mikäli mahdollista, koettanut välttää joutumasta keskusteluun työmiesten keralla, kun luuli ettei nykyisessä epävarmassa asemassa voisi heitä hyödyttää, ja tiesi sahanhoitajan ja päällikön epäillen pitävän häntä silmällä. Mutta myötätuntoisuutensa rahvasta kohtaan, kiintymyksensä työväkeen, jonka henkisen ja aineellisen aseman parantamiseksi hän siihen saakka oli taistellut, pääsi hänessä voitolle. Huolimatta siitä, että hän mahdollisesti ottikin vaarallisen askeleen, ei hän voinut vastustaa halua, joka pakoitti tällä hetkellä pitämään työmiesten puolta.
Pari kertaa hän sai kolkuttaa ennenkuin raamimies Karlsson, keskikokoinen, leveäharteinen, parrakas mies, jolla oli levottomat sinertävät silmät, avasi oven. Hän oli portinvartijana, ja kysyi ynseästi: "Ken siellä?"
Robert ilmaisi itsensä: pimeässä Karlsson ensin ei ollut tuntenut pastoria, vaan nyt tervehti ystävällisesti ja kun Robert kysyi tokko saisi tulla mukaan kokoukseen, lupasi hän kuulustaa ja sulki oven.
Kesti hyvän aikaa, kunnes ovi aukeni jälleen. Robert kuuli sillävälin innostuneita, kovia ääniä, jotka kuuluivat olevan eri mieltä siitä, päästettäisikö hän sisään vai ei.
Vihdoin Karlsson taas näyttäytyi ovessa.
"Olkaa hyvä käykää sisään", sanoi hän ja avasi oven puoleksi pastorille.
Robertin tullessa saliin oli siellä kaikki hiljaa, ja häneen kääntyi satoja katseita, joissa oli utelias, epäluuloinen tai odottava ilme. Useimmat kokoontuneista olivat Ryforsilaisia, jotka hän ainakin ulkonäöltä tunsi, mutta hänen terävä katseensa, jolla hän puhujalle omituisella pikaisella tarkastamiskyvyllä, eroitti myöskin useita tuntemattomia kasvoja, joten siis työväkeä oli muualtakin saapunut tähän kokoukseen.
Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi seisaalleen ja huusi:
"Puheenjohtaja!"
"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.
"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."
Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.
Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat kuiskaella toisilleen.
"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "ken tahtoi puhua? Vai niin … Stark … olkaa hyvä … Starkilla on puheen vuoro."
Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.
"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää kuulijakuntaa … pitkillä … pitkillä … niin … aijon vain selvittää herroille erään asian… Arvelen nimittäin että … ja luulen että kaikki ovat samaa mieltä … sillä olemmehan nähneet ja kokeneet … ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta… Minun mielestäni tämä huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin … niin sanoakseni … niin … tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin … niin … niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan … ja … niin…"
Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.
Vieras työmies huusi heti "puheenjohtaja" ja nousi seisomaan.
"Niinhän ne aina sanovat", sanoi hän yhtä vihaisena kuin äskenkin, "'työkansan ystäviä', sitä ne kyllä kaikki ovat sanoissaan, vaan kun tarvitaan, niin… Minä vaadin, että pastori itse tekee siitä selon, eikä anna toisten puhua puolestaan…"
Tyytymätöntä melua herättivät nuo sanat, vaan se vaikeni heti kunRobert huusi "puheenjohtaja."
"Olkaaniin hyvä!" vastasi tämä pannen painon ensi sanalle ja kumartaen Robertille.
Robert oli hetkisen ääneti katsoen lattiaan. Hän tunsi täydelleen sangen valkean ja aran asemansa. Syvimmät, totisimmat tunteensa olivat kiintyneet työmiehiin; uudistuksiin taipuvainen luonteensa, joka jo pienestä saakka oli saattanut häntä pitämään sorrettujen puolta, ja joka kehittymistään oli kehittynyt Ryforsissa olon aikana, jolloin jokapäiväinen seurustelu alemman rahvaan kanssa oli kokonaan kuluttanut hänen katsantokannastaan ylimysvaltaiset taipumukset, tuo kaikki kuohahti nyt niin voimakkaasti että oli vähällä huimasta hänet. Mutta toiselta puolen hän selvään käsitti, että tuota myötätuntoisuutta oli hillittävä jossain määrin; hän ymmärsi sen, että seurakuntalaisilleen rauhattomuutta ja laittomuutta julistava pappi on säännöttömyys, jota ei saa olla olemassa.
Jos hän tällä hetkellä kadottaisi mielen malttinsa, jos antaisi hetkellisen tunnelman hurmata itsensä, silloin … niin silloin hän ei enää voisi kauvempaa olla kirkon palvelijana…
Tuo sielun taistelu, jonka sekaisia syitä hän edes ei ehtinyt saada sanoiksi, vaan ainoastaan äkkipikaa vaistomaisesti tunsi, kesti vain hetkisen, mutta se koski häneen niin kovasti, että hän itse tunsi, miten kalpea oli, vihdoin nostaessaan silmänsä katsellen ympärillään seisovia työmiehiä.
"Veljeni", sanoi hän, ja huultensa hellän surumielinen hymy muodosti jyrkän vastakohdan silmäinsä kiihkoiselle katseelle, "minulla ei ole monta sanaa teille puhuttavaa, vaikka kiusaava ääni kuiskaakin korvaani, että meillä voisi olla toisillemme paljon puhumista. Mutta hetki siihen ei ole sovelias. Vanha ystäväni seppä Stark on jo puhunut puolestani, paremmin kuin itse olisin osannutkaan. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Huone, jossa nyt olemme, koko entinen elämäni täällä, harrastukseni hankkia teille oikeutta, eikö niissä ole kyllin todisteita siitä, että tarkoitan teidän parastanne, että aina, kuten tähänkin asti tulen pitämään työmiesten puolta? Tarvitseeko minun sanoa vielä enemmän?"
Hän katsoi ympärilleen, ja äkillinen liikutus, joka oli vallannut työmiehet, näytti minkälaisen vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kaunis, ilmeekäs ääni, joka notkeana mukautui niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita hän tahtoi tuoda esiin, hienot kasvojen piirteet, eloisa katse ja suopea hymyily kahlehti työmiehet, jotka istuivat hievahtamatta tarkkaan kuunnellen joka sanaa, Ainoastaan se työmies, joka ensin oli Robertia vastustanut, näytti epäilevän, ja nousi seisaalleen sekä lyhyesti lausui:
"Pyydän että asiasta tehdään esitys."
"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.
Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:
"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana keskusteluissamme?"
Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen myöntymishuutoon.
Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle kilvan tehtiin sijaa.
Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.
Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja kuumaksi.
Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan, nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.
Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä, vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.
"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen ystävällisen näköinen työmies.
"Olkaa niin hyvä! Stålilla on puheenvuoro."
Stål nousi seisaalleen päätään raapien ja alkoi:
"Niin, kun minä nyt en ole mikään maisteri, niin en myöskään osaa puhua oppineesti, mutta kyllä sentään haluan hiukan tutkistella edellisen puhujan lauseita. Minusta nyt ei näytä oikein kohtuulliselta se, että jos jollakin työmiehellä on hyvä toimeentulo ja hän on tyytyväinen isäntäänsä, niin minusta ei näytä, sanon minä, olevan oikein älykästä, että hän lakkaa työstä, sen vuoksi, ettei toinen työmies ole tyytyväinen. Minun mielestäni se onsalakavalaa, eikä anna herroille hyvää käsitystä meistä työmiehistä. Omasta puolestani sen lisäksi vielä tahtoisin huomauttaa, ettei olisi haitaksi jos molemmin puolin oltaisiin hiukan tyytyväisemmät. En millään muotoa halua ruveta rankaisemaan käppingeläisiä työlakon vuoksi, vaan tahtoisin lausua heille eräässä lehdessä äskettäin lukemani runopätkän, joka kuuluu näin:
"Viisain se on näillä mailla,Joilla kulta ohje on:Tyydy määrään kohtalon;Elä ain' oo uutta vailla!"
Sen sanottuaan hän vielä pari kertaa kynsäsi korvallistaan, ja viekkaasti naurahtaen katseltuaan ympärilleen istuutui.
"Puheenjohtaja!" huudahti John Hult nousten kalpeana vihasta.
"Kas, se on kaunista!" huusi hän ja harmaat, syvään painuneet silmänsä säkenöivät vihasta, kun hän katsoi Stålia, joka kumminkin näytti pysyvän aivan tyynenä. "Siinä istuu tuokin vanha raato, jolla on puolen kolmatta kruunua päivältä, vaimo kuollut ja kuopattu, toinen tyttö miehellä Östersundissa, toinen palveluksessa Tukholmassa ja kaikki muut lapset kuolleet; siellä hän vain istuu ja haukkuu pahanpäiväiseksi Käppingen työmiehen, jolla on viisi kuusi lasta, vaimo elossa ja kurja hökkeli asuntona. Hän on juuri samallainen kuin vanhat roistot, jotka, kun itse eivät enää kykene syntiä tekemään, kurittavat nuoria, jos ne vain uskaltavat vilkaistakaan hameeseen päin. Vaan sellaista käyttäytymistäminäsanon salakavalaksi!"
Hän nyökkäsi päättävästi päällään, ja heitti vielä Ståliin pahan suovan katseen.
"Puheenjohtaja!" lausui vanha seppä sanomattoman ylenkatseellisesti.
Vaan hänen puheensa keskeytti Hult alottaen uudestaan samalla tavoin, eikä huolinut ollenkaan siitä, että Stål vielä mahtavammalla äänellä kuin äsken toisti: "puheenjohtaja."
"Hiljaa", ärjäsi Vester lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "Karlsson siellä perällä sanoo jotain. Mistä on kysymys?"
"Puheenjohtaja!" huudahti Karlsson, "Norrstugan Niklasson on ulkona ja kysyy, saako hän tulla sisään?"
Kiihkeitä "ei"-huutoja, joiden seasta kuitenkin kuului väliin äänekäs "saapi", kaiku joka haaralta.
"Puheenjohtaja", sanoi nuori, kaunis, vilkassilmäinen työmies Steck, "haluaisin ilmoittaa, että Niklasson on oikeaämmä, ja jos on aikomus tuoda hänet tänne, niin on hänelle ensin pantava hame päälle, että kukin tietäisi, mistä hän käy!"
Tuo lausunto synnytti kovan naurunmetakan. Steck oli kuulu pilkkakirves ja saikin aina palkakseen naurun puuskia, kun vain milloin suunsa avasi.
"Puheenjohtaja", huusi Karlsson, pitäen kätensä torvena suunsa edessä, jotta ääni paremmin kuuluisi melun läpi. "Niklasson itkee siellä ulkona kun ei pääse sisään."
"Puheenjohtaja", virkahti Steck, ja silmistään loisti veitikkamaisuus. "jos Niklasson itkeekin oven takana, niin ei hän vuodata muuta kuin teko-kyyneleitä, ja pyytäisin saada lausua sen ehdotuksen, että hän saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään!"
Taas syntyi salissa aika naurun rähäkkä.
"Suostuuko kokous", kysyi Vester ääneensä nauraen, "siihen, että Norrstugan Per Niklasson, joka seisoo oven takana vuodattaen tekokyyneleitä, saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään?"
"Suostuu … suostuu … suostuu!!!" huudettiin joka taholta, ja naurunpuuska toisensa jälkeen kaikui kautta huoneen.
Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:
"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa, puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me, niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."
Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla huudahtaa:
"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa, johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden, joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?…"
"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee, että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä, vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista, vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille, onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että muka raamattukin on heidän puolellaan?"
Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänentäytyipuhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi, välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti menemään sen mukana.
"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.
"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta. Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä. Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä. Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen, se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon taistelun peloittavasta käyttövoimasta:itsekkyydestämuodostuu sen taivaallinen vastakohta:rakkaus, — ja niinonkerran käyvä, kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! — kun se tapahtuu, niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi. 'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus: tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala, vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni — niiden joukossa kenties moni teistäkin — moittii minua siitä, että puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun ja kärsiä seuraukset siitä. Envoipuhua muuta, koska se, mitä puhun on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa: Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa Jumala kanssanne. Jos teette työlakon,niin tehkää se raamatun perustuksella!Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän päätöksiänne ja toimianne!"
Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet nostivat lakkia syvästi liikutettuina…
Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan. — — —
Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.
Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina, viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.
Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat, pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.
Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.
Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua. Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.
Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä, jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat tarpeen vaatimina suostuneet, — kaikki nuo tulivat jonossa sillalle, jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.
Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta, jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja kenttä-harjoituksissa.
"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin olette luopuneet velvollisuuksistanne.Minullaei ole mitään tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, ettätesen vuoksi rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin olkoon tämä kaikki unohdettu … pois pyyhitty", — hän teki kädellään pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte lakkoa, niin — olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne,minunantamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"
Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna, varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.
Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.
Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä; sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä, esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen, taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa, esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.
Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä; olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.
"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."
Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan. Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.
Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin. Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen syvän sulkeutuneen katseen.
Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun Bernfelt ei puhunut mitään.
"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein vihaisella ilmeellä.
Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni herätti hänen taas todellisuuteen.
"Niin … kyllä … minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko, se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen ehkäiseminen käyne vaikeaksi."
"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen liikettä.
Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?
"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne puhuakseni kanssasi juuri työlakosta … hm … pyytääkseni neuvoa … tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin sinua katsomaan … toivon huomenna saavani tavata rouvaasi… Vaan kumminkin … arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä sekasotkuisista oloista … hm…"
"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli, vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.
Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.
"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen, että näillä seuduin väitetään että sinä … niin, suoraan sanoen, että paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla perää?"
"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.
"Kah … sehän on yhden tekevää …asianomainenon sanonut sen", sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan paljasta hullutusta…"
"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että tunnen sitähuolimattasiitä, että olen pappi ja kristitty, vaan juurisiksiettä olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen toistanne keskinäisessä rakkaudessa' — ainoakin näistä käskyistä elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon, kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."
"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska hyvänsä."
"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja ettäsittentulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko. Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat: 'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"
Bernfelt oli sävähtänyt punaiseksi kuullessaan Robertin viimeisen lauseen, ja hänen iloiset, ystävälliset silmänsä tummenivat.
"Niin, siinä se nyt nähdään!" huudahti hän kiihtyneenä, "tuo on sitä vanhaa virttä, jota laulavat kaikki, jotka eivät tiedä asioista mitään, älä pane pahaksi että sanon sen suoraan! Eihän sinulla miten voi olla kokemusta näissä olosuhteissa, etkähän voi olla selvillä tällaisen liikkeen kaikista mutkista, joissa kukin on riippuvainen toisestaan, ja jossa niin kutsutut pikku seikat, sellaiset kuin muutaman äyrin palkan lisäys työmiehille, voi vaikuttaa koko joukon selkkauksia asioissa — ja kumminkin istut nyt siinä tekemässä tietoperäisiä arvosteluja ja puhut aivan päin mäntyyn. Sanon sinulle sen, että meillä, työnantajilla on usein tuhat kertaa suuremmat huolet kuin työmiehillä. Tuottakoonpa työ voittoa tai tappiota, maksetaan työmiehille palkka, hänellä ei ole mitään huolta, hän on aivan levollinen, laskeutuipa raudan hinta eli nousi, hänen täytyy kuitenkin saada rahansa, niinkuin muidenkin palkan saajain, kun sitä vastoin meillä työnantaja-paroilla, aikoina, jolloin rauta ja puu ovat huonossa hinnassa välistä on niin ylenmäärin huolia, ja olemme niin sekasotkuisissa oloissa, ettemme mitään haluaisi sen mieluummin, kuin vaihtaa asemaa hyvin toimeentulevan työmiehen kanssa, jolla on määrätty palkka ja hauska asunto. Otan vain esimerkiksi Riselan tehtaan. Tiedätkö millä kannalla asiat siellä nykyään ovat? Työmiehet, siellä taukosivat muutama päivä sitten työstään, auttaakseen Käppingen veljiään, kuten suuremmoisesti sanottiin; vaan nyt on Riselan tehtaan asema sellainen, että jollei lakkoa mitä pikimmiten saada ehkäistyksi, niin tulee luultavasti vararikko. Ja mikä siitä on seurauksena? Siitä ei seuraa ainoastaan omistajain häviö, he tosin kyllä ovat ihmisiä hekin, ja voivat olla levottomia vaimostaan ja lapsistaan,vaikkapavain ovatkin työnantajia, vaan se nyt ei merkitse niin paljon; mutta koko työväestökin on siellä leivän puutteessa. Voiko sitäkin lakkoa järjellisillä syillä puolustaa?"