"En ole koskaan minkäänlaisena selviönä pitänyt sitä, että kaikki lakot olisivat järjellisiä tai puolustettavia", vastasi Robert kylmänä, "päinvastoin ne voivat usein olla vastakohtana. Mutta miksi otat Riselan tehtaan, tarkastaisit mieluummin Käppingeä. Tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että Riselan omistaa rikas yhtiö, joka ilman tuntuvampaa uhrausta olisi voinut myöntyä työväen vaatimuksiin, joten olisi voitu estää tuo monessa yksityisseikassa suhteetoin lakko. Muutoin en ole niin yksipuolinen ja vääryyttä harrastava, etten katsoisi työmiehen tarvitsevan niin hyvin kuin hänen herransakin seurata kristillistä ohjetta: ajatelkaa toisiakin…"
Bernfelt päästi pitkän ylenkatseellisen vihellyksen.
"Po … po, po", naurahti hän halveksivasti. "Nyt olet pahempi ihanteellisuuden harrastaja kuin luulin. Niin, voithan saarnata kansalle tuota kaunista oppia, vaan jos koskaan saat yhden ainoankaan työmiehen katsomaan herransa parasta, ja huomaamaan, että tälläkin voi olla huolia ja ikävyyksiä, niin sitten en minä ole minä!"
Robert ojensihe; hän vaaleni entistäkin kalpeammaksi ja silmänsä säihkyivät.
"Se mitä nyt sanoit, oli ruotsalaisen rahvaan häpeällistä panettelemista", huudahti hän liiallisen hermostuksen kiihdyttämänä. "Minä tunnen sen yhtä hyvin kuin sinä, ehkäpä paremminkin, ja tiedän, että se työnantaja, joka palkkoja määrätessäänetusijassakatsoo sitä, että työkansalla on kohtalaiset tulot, vasta toisessa sijassa jako-osuutta, sekä antaa terveellisiä ja hyviä asuntoja ja suhteellisen työ-ajan, voin panna kunniani pantiksi siitä, että jos häntä työnantajana jokin seikka huolettaisi, ja hän kutsuisi työmiehet kokoon ja luottamuksella sanoisi heille: 'ystäväni, niin ja niin on lailtani, älkää syöskö minua perikatoon, tekemällä lakkoa, kun ajat parantuvat, saatte toiveenne täytetyiksi. Haluatteko auttaa minua?' Se työnantaja ei saisi muuta vastausta kuin yksimielisen 'tahdomme', eikä kukaan hänen työmiehistään enää ajattelisi lakkoa. Ruotsin kansa ei ole Engelbrecktin ja Kustaa Vaasan ajoilta huonontunut siihen määrään, ettei sillä, vaikka se monossa suhteessa olisikin erehtynyt nykyajan harhaoppeihin, olisi tallella hyvä, uskollinen mielenlaatu!"
Hän löi nyrkkinsä pöytään, nousi äkkiä ja kävi kerran poikki lattian. Bernfelt seurasi hänen liikkeitään osittain pilkallisella, osittain hämmentyneellä katseella.
"Niin. voithan mahdollisesti olla oikeassa", sanoi hän, kun Robert jälleen oli istunut tuolille. "Kun meistä tulee täydellisiä, silloin muuttuu kaikki hyväksi, siitä olen yhtä vakuutettu kuin sinä. Vaan siihen saakka on meidän mukaantuminen asioihin sellaisina kuin ne ovat. En kiellä Käppingen työmiesten vaatimusten olevan oikeutettuja, vaan en voi vastata kaikista Pohjois-Rnotsin yhtiöstä. Kukin saa lakaista puhtaaksi oman ovensa edustan ja minä puolestani voin kunniani ja oman tuntoni kautta sanoa, että Ryforsin työväellä on hyvät olot. Voin vakuuttaa sinulle", jatkoi hän taas vanhalla keveällä äänellään, "ettei kellään työmiehistäni koskaan ole ollut niin paljon huolta ja selkkauksia, kuin minulla nyt kuluneena vuonna. Kymmenen lapsen kasvattaminen ei ole niinkään helppo asia, varsinkaan kuin pari näistä antavat hyviä aiheita siihen luuloon, että tulevat saattamaan yhtä paljon ikävyyksiä ja rahanmenoa, kuin itse ennen vanhaan omille vanhemmilleni. Ja sitten tuo kesähuvila, jota vaimoni vihdoinkin sai minun rakentamaan, ja joka nielemällä nielee rahoja. Ei, haluttaisi sanoa työmiehilleni: onnellisia ihmisiä te, jotka ette mitään omista."
Robert ei vastannut, Bernfeltin puhuessa hän mielikuvituksessaan näki komean rahoja nielevän huvilan vieressä pienen likaisen hökkelin, jossa kylmänä talviyönä makasi kymmenkunta henkeä ja lumi läjäytyi kokoon oven ulkopuolella ja hataroista seinistä tunki jääkylmä viima huoneeseen.
Vaan mitäpä hyötyä olisi ollutkaan tuolle järkähtämättömälle lapselliselle itsekkyydelle saarnaamisesta?…
"Niin, velikulta", jatkoi Bernfelt nousten seisaalleen, "me työnantajat emme tosiaankaan ole sellaisia veren imijöitä kuin luulet meidän olevan. Vakuutan sinulle, että korkein toivomukseni on se, että työmieheni tulisivat hyvin toimeen ja olisivat tyytyväiset. Käsitän myöskin varsin hyvin, että työmieskin on ihminen, joka voi vaatia vähän hauskuutta ja mukavuutta. Sentähden olenkin, mikäli mahdollista, täyttänyt heidän toiveensa. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, kello jo käy kahtatoista, ja olemme molemmat väsyksissä. Terve sitten, veli hyvä, olen kovasti pahoillani, että näytät noin huonolta, ethän vain rasittane itseäsi ylen määrin täällä? Tietysti kaikki parannuspuuhat kuten kirjasto ja muut mitä olet järjestänyt ovat hyvään tarpeeseen, mutta älä ryhdy liian laajoihin hommiin … tuollainen työ vaan vie paraan mehun voimista, etkä sinä suinkaan tule saamaan mitään kiitosta siitä. Sano terveisiä rouvallesi, toivon huomenna saavani tulla teille vieraisille. Hyvästi!"
Herrat kättelivät toisiaan ja vaihtoivat vielä jonkun sanan keskustelemastaan aineesta; sitten Bernfelt, sanottuaan vielä ystävällisen hyvästin, lähti Robertin luota.
Sydämmensä tuntui jotenkin keventyneeltä, kun hän pimeässä pyrki sahanhoitajan talolle, jossa hän otti asuntoa Ryforsissa olonsa ajan. Mielestään hän oli menetellyt viisaasti ja hienotunteisesti, antanut Robertille viittauksen siitä, ettei hyväksynyt hänen sosiaalista katsantokantaansa, eikä kuitenkaan ollut loukannut vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriansa, jota hän ei olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut pahoittaa. Tietysti hän ei juuri ollut seurannut sahanhoitajan loppuehdotusta, ja lähestyessään tämän asuntoa, muuttuivat hänen miellyttävät, itseensä tyytyväiset tunteensa hiukan levottomiksi, mutta sen levottomuuden hän heti sai poistumaan ajattelemalla: "ei hätää mitään, nyt hän mörisee ja pauhaa, vaan kai se pian menee ohi. 12,000 kruunun palkasta luopuminen ei käy niinkään helposti, lukuun ottamattakaan muita pikku etuja!" — — —
Seuraavana aamuna ryhtyivät kaikki ryforsilaiset jälleen työhön. Pari päivää myöhemmin seurattiin Riselan tehtaassa heidän esimerkkiään, ja viikon kuluessa olivat lakkolaiset, Käppingen työväkikin lukuun otettuna, kykenemättöminä vastustamaan ylivaltaa, luopuneet vaatimuksistaan ja alkaneet työn. Tyytymättömyys oli siksi kerraksi tukahutettu, vaan siihen sijaan se miilujen tulen tavoin pysyi vireillä ja leveni tyynen pinnan alla.
Ryforsista lähtiessään Bernfelt vielä mielihyväkseen näki sahanhoitajansa täydellisesti leppyneen pastoriinkin. Lakon päättymisen herättämä yleinen tyytyväisyys tarttui sahanhoitajaankin ja sai hänen tuntemaan Robertia kohtaan jalomielistä anteeksi antavaisuutta, jota tavallisesti osoitetaan voitetulle viholliselle.
Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä, vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin, jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.
Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan järkeis-uskontoa kohti.
"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena, "ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen ihmetyönsä".
Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin, että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut kohteliaaksi pastoria kohtaan.
"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"
Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua, hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.
Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan pitkään jäädä."
Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää — hän ei ollut vielä selvin sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä. Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto, kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain kiusasi häntä — kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään. Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se, ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa, tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan. Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain hyväillen lohduttelivat.
Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.
Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen, ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä, poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonkatäytyijälleen palata.
Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta, jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta, jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.
"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla loppu … en voi jatkaa tällaista elämää … ilman tarkoitusperää, ilman harrastusta … ilman rakkautta, ilman toivoa…!"
Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan itseensä.
Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.
Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.
Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki puutarhaan kävelylle.
Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät, kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.
"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi lähteäkseen.
"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti, "istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä pois paikasta, jota vihaa…"
"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi, että sanon suoraan, … avioliittonne … tarkoitan … miehenne…"
"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä, hän kulkeeomaalatuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani…"
Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta kuuluivat ne hänen korvissaan.
Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.
"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän, "iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen kuin susi…"
"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt…"
Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan hänen nenänsä edessä.
"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettäsiihentautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.
"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."
"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen parsi: 'ruokaa odottaessaan…'"
Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului tukahdetulta nyyhkytykseltä.
Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella, äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin, niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.
Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan, "kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja laski pilaa.
Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa. Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä, Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.
Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme, uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.
Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua, kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:
"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi suvaita sitä, ettäminunvaimoni — sanoissani minun, tarkoitanpapin, pastorin — käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet käyttäinnyt viime aikoina"
Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti painalletaan.
"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin…"
"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä, olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."
"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinäkiellät…"
"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinullepuolisona, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään; voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi. Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin. Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme: papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään myönnytyksiä."
Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen liikutuksesta…
"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinäkiellät… sinä etsuvaitse… Vaan tiedätkö, mitä minä siihen vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen, että vika onsinussa; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin, kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinäkiellätminua olemasta hänelle ystävällinen, sinä etsuvaitse, että edes kerran saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa, johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun…"
Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt Robertin tunteita.Hänelleoli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.
Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.
"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen, kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia, jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua, vaan tarjoon sinulle vapauden…"
Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa. Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita sanoja — ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä — noita arkoja ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita, joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa, käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa? Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja eriskummallisia?
Mutta tunsiko hän tosiaankiniloa? Tosin hän halusi päästä vapaaksi tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä kouristavalla tuskalla…
"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua rangaissut… Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti…"
Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.
"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.
"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt, noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta, mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin ryhdyt mihinkään päätökseen."
Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein säpsähti sitä kuullessaan.
"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit, jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä selvittämässä…"
Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:
"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon sekuinkavaikealta tahansa. Voisin kestäämitä hyvään, jos vaan sillä voisin saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta, riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi, rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."
"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen sidottu kiinni sinuun … vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua jättää… Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin keino … itsekään et viihdy sen paremmin … jätä tämä ilkeä paikka… Tukholmassa olimme onnelliset … lähtekäämme yhdessä sinne takaisin…"
Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.
"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat, unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa, jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät, miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä täydellisen…"
"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja peitti kasvot käsiinsä.
"En … en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään nostamatta, "ei nyt … ei nyt … riittäköön jo se, mitä on sanottu … ajattele sitä … rukoile … olen tahtonut auttaa sinua … näyttää sinulle tien … enkä tiedä mitään muuta keinoa … ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi … jokin lievempi … oih, Gabrielle, Gabrielle … jos voisin jälleen saada sinut onnelliseksi … jos voisin … onnelli…"
Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä tarttumaan ojennettuun oljen korteen.
"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta…"
Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.
"Niin … niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin tuulta — ja niitän myrskysäätä … sen täytyy olla, niin … sen täytyy…"
Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.
"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."
Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet tuskin pysyivät auki.
Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa vasten.
Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän onvaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotammeJumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,Gabrielle raukkani."
Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. — — —
Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa, "pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero koko elämän kestäväksi eroksi.
Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt Norrlannin ilmaa — mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä, tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta — etenkin se, etteivät he olleet kirjevaihdossa — niin useimmat empimättä lausuivat mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan koko seurakunnallekin.
Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio, jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.
Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu — puhuessaan jostain aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan, jota hän paraikaa valmisteli — silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja elpyä kuni ennen.
Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi täydelliseen epäileväisyyteen.
Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, — "en mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"
Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi, tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään, lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen luona.
Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt. Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan. Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus, että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi viralta.
Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin, hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.
Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta, kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä, mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset, kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa…
Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen lähestyvän vuodettaan — tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle — mutta hän hymyili ja puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet… He muka kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän vain poissa… Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta…
Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse, joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan, joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.
Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön, mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.
Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään keskeyttämättä:
"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle mentävän. Mutta on olemassaerässeikka, joka hiukan lohduttaa minua. Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla, katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi olevasi yksin…"
"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni…"
Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin olalle, "minuun koskee kipeästi … kovin kipeästi… Mutta — oletko ajatellut sitä, että on olluteräs, joka on ollut vielä yksinäisempi kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat omaa vakaumustaan,täytyykulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin? Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään. Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa, tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi, niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta, suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista on monessa suhteen ollut, muttasentiedät sinä, Herra, ett'en koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner, tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien kunnioittama ja ylentämä!"
Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.
"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys sietämättömäksi…"
"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.' 'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen, "niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että … perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut — siitä minä olen varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen sanovan että on hänelle mieleinen."
Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat, synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus "suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan, soitellen viuluaan myöhään yöhön…
"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen, "elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"
"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen, niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut olemassaeräs—hänjota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan lakkaa rakastamasta — niin aivan varmaan en ollenkaan empisi sanoessani narrin nimen!
"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä; kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni … huolehtimatonna menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa jotain sulle suoraan?"
"Kyllä … saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan kärsimättömästi.
"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi sen ohessa turmeltuu perin pohjin."
Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.
"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side; joka minua kiinnittää määräämällä, ettätäytyyuskoa ja silloin minä ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni", lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' … kaikki, kaikki on minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua. Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi kielin kertoa… Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa — runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin … niin … olet oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani … mutta ei siinä kyllin … minä luopuisin kaikesta … katoaisin … ja jollei minussa vielä olisi jätteitä uskosta … niin…"
"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä, joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia sanoja ei sovi lausua."
Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.
"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani odottaa … väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää … vaan ainoastaan lepoa … jäljettömiin häviämistä … kummallinen, erinomainen olemassa olo … olisiko siis tarkoituksesi vain saada minut tälle kannalle … riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin … viimeinen … ainoa … suurin… Ilo … ilo … ihana, ihmeellinen sana … joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini … ilo puolison rakkaudesta … ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa … ilo työssä … kaikkialta olet ilkkuen paennut… Mutta yhdentekevää … en sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet. Mutta viimeinen,ainoa, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin … petätköhän minut?…"
Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.
"Ystävä parka … ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny … koeta rauhoittua … rauhoittua… 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä autettaisiin' … se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah, tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu eriskummaiselta, mutta totta se vainon; nyt olet likempänä Jumalaa, kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanotuskoksesi, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." — — —
Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa mielensä rauhaisammaksi.
Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan, eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen murtuneeseen tilaan.
Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä, lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän hetkiseksi näennäiseen eloon.
Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin ymmärtämättömyys tai teeskentely" — niin hän tavallisesti ajatteli — ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen, teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen … juuri niin kävi kuin olin aavistanut … kaikki on mädännyttä, kavalaa … onttoa…" Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä ahkeroitsen ja teen työtä — taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan tahratoin — ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta, kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä, että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä … onko siinä oikeutta … onko rakkautta,jossinua Jumala on olemassa ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni…"
Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut, ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.
Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys, tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi syöksymään pohjattomaan syvyyteen.
Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään hävitystyön hänen sisimmässään.
Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan. Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus: se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena. Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon, mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.
Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, — ja ne jotka luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään luulossaan.
Muttamitensyvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin pitkälle siis oltiin tultu — hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon hylkyrinä…
No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä — ulkonaisetkin siteet olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.
Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään, pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka, ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä, toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat, syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa, ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.
Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia, vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta … joka on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen … kadotukseen … ihmisten ylenkatseen alaiseksi … Jumalan hylkäämäksi… Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan murtaa kärsivän veljen … se … se saa kutsua itseänsä Jumalan lapseksi … saa elää onnellisena tunnon rauhassa… Minua … minua raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää … ja ne saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja onnellisia … ja minä … minä olen kirottu … kadotettu … kadotettu…"
Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä, Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt, lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt … ja nyt…" Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis ole mitään pelastusta … onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan lopussa…?"
Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän tullessa…
Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä maasta välitä."
Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän. Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät… Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi… Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin… Kaikkialla hävitystöitä — julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä — ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen…
Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää, tällainen sattuman oikku… Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla: joko alistuu tai…
Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan — niin kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon, hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä, vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon taistelusta?
Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä, kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan, löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.
"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu,yksipysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"
Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne, jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen, joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.
Tosin hän nyt oli raajarikko — hengellinen raajarikko; hänestä oli raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi lepoa.