Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.
Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.
Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan. Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan, toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan vielä itseäni."
Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."
"Veli, sinähän olet leppymätöin … julma…" virkkoi Strand vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen elämä muodostuisi, jos … jos ette enää koskaan saisi nähdä toisianne…"
Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.
"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää … meille molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".
Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa…
Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen — tavallinen asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti kätensä hänelle tervetulijaisiksi.
"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti, otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."
"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."
"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa. En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä, vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin on liian myöhään"…
"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan. "Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin kerran saada tietää totuuden."
"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen, "olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne, niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi…"
"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen, että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin, ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista, hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen kiitollinen."
Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi kärsimättömyyttä.
"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa harjaantumista hermosairauksiin?"
Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai rauhoittavaa lääkettä.
Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja. Kuinka kummallista — tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori, enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja kateutta — mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta elämää — harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua — kaikkea sitä oli luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus, järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten paljon viisaamminhänolisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon onnellisemmaksihänolisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa, murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä sydämmensä pääsi voitolle.
"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla, että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."
Robert hymyili katkerasti.
"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."
"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä itseäni enkä ketään muutakaan sillä."
"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä,nyt— kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."
"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori, puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"
Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.
Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta, saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin, että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko, parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa, niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja sammuminen.
Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen asioistaan.
Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan, ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen terveyden tilaansa.
Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen, vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin vähenivät.
"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi tuhoamista — ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle, kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin — ikuinen uni — ijäinen lepo —reqviem aeternam? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään — ja jos niin on, jätänhänenlaupeutensa huomaan, jonka kädessä on elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa. Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret, korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa, joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuinnyt, kun tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini; suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt haaksirikonuskonsasuhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu, kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."
Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä, että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.
Koko talvena ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään minkäänlaista tietoa; kummankin luonnossa oli sitkeää tarmokkaisuutta, joka ei antanut heidän millään ehdolla rikkoa tehtyä sopimusta. Mutta noin luonnottomasta ponnistuksesta seurasi Robertille voimain höltyminen, valtava halu saada taas nähdä tuota naista, joka oli ollut hänen nuoruutensa ensimmäinen lempi, hänen ainoa rakkautensa ja jota hän yhä rakasti, vaikkei enää tuollaisella halulla, joka tahtoo omistaa ja tehdä onnelliseksi, vaan häntä ahdisti kuolemaisillaan olevan tuskallinen toivomus saada lausua jäähyväiset, saada pyytää anteeksi antoa ja sovitusta. Hän oli kokonaan unohtanut Gabriellen syyllisyyden; hän huomasi vain omat erhetyksensä, omat mielettömät harrastuksensa, joiden takia hän arvelematta oli pannut alttiiksi vaimonsa onnen.
Robertin kotiintulo Ryforsiin tapahtui myöhään eräänä iltana. Hän oli matkasta kovasti väsyksissä ja oli juuri lähdössä levolle, kun hänen ovelleen kuului varovainen koputus.
"Käykää sisälle!" vastasi Robert ja meni oven luo. Työmies Johansson avasi varovasti oven, ja sanottuaan "hyvää iltaa pastori", sekä tehtyään lyhyen kumarruksen hän astui hiukan lähemmä.
"Hyvää iltaa Johansson kulta", vastasi Robert ystävällisesti ojentaen kätensä tulijalle. "Hauska nähdä teitä."
Johansson kynsi korvallistaan ja hypisteli sormillaan lakkiansa.
"Niin, minä kuulin tässä äskettäin, että pastorin piti tulla tän'iltana kotia, ja siksi halusin tulla toivottamaan tervetulleeksi."
"Kiitoksia", vastasi Robert ja taputti Johanssonia olalle, "olitte hyvin ystävällinen, kun…"
"Niin, sitten nyt vielä oli toinenkin seikka", tuumi Johansson kynsien yhä korvallistaan. "Tokkohan te pastori lienette kuullut, että Daniel, äijä parka, on sairastanut pari päivää, ja on nyt niin huonona, että luullakseni nyt parast'aikaa kamppailee kuoleman keralla, äijä parka…"
Johansson kääntyi äkkiä poispäin; hänen suupielensä värähtelivät, ja terävät harmaat silmänsä täyttyivät kyyneleillä.
"En, sitä en tosiaankaan ole kuullut!" virkahti Robert innokkaasti, "kotiintultuani en ole tavannut ketään muita ihmisiä kuin molemmat palveliani, eivätkä ne sanoneet mitään. Onko hän kauvankin ollut sairaana?"
"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi pahoin, pyörtyi ja muuta, — toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain, nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!' Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa… Sen vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."
"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä,minullaolisi ollut sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden heti hänen luokseen."
"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.
"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen, "eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä tulen. Hyvästi siksi!"
Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."
Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä, että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne saavuttuaan, portaita ylös.
Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.
Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään, huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.
Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.
"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.
Daniel avasi verkalleen silmänsä.
"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily, koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:
"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"
Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.
Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu, joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.
Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttuiDanielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.
"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen käsiään lämpenemään.
"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen päivään."
Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.
"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja nousi seisaalleen.
"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan. "Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan,päämäärää kohden, kohden… ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä…"
Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.
"Niin … niin…" jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut … olen kilvoitellut hyvän kilvoituksen … tämän perästä minulle on tallelle pantu vanhurskauden kruunu, joka…"
Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä hengittämään.
Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti ummessa.
Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske, josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan kullatun kehän vapahtajan pään päältä.
Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista, vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa…
Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.
"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella, "silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs, nyt sen tunnustan, minulla ei oleainoaakaanhyvää työtä, josta voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe mitään muuta … vainarmoa ja rakkautta… kaikkialla. Juuri samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin laitani … ympärilläni pimenee … ja teot ja harrastukset ne häviävät pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua … ohjaa minua…"
Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.
Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna, vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloinhänenimmäkseen oli puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta…
"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien päät olivat kylmenneet.
Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.
"Vait … hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta, aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.
"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle", kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.
Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi, että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta…
"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet … seisothan kynnyksellä … sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista maailmoista … täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni … sano minulle Jesuksen Kristuksen nimessä mitä nyt näet … virka sanakaan, vaan ainoa sana epäilyksessä ja yössä taistelevalle … anna minulle merkki … pieninkään … jos se oli totta, mitä uskoit … vaan yksi sana … kuule minua …josvoit…"
Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin enemmän hänen ylitsensä.
Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.
Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa. Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella puolen…
Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan, tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen…
Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.
Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.
Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten, mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa. Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön melkein sysimustaksi…
Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina … "kunhan vaan ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa, "kotiin … kunhan vaan ehdin kotia… Gabrielle … missä hän onkaan … tulen liian myöhään… Daniel … ei, sehän on mahdotointa … en ehdi kotiin…"
Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat, laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen, aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna maahan.
Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua. Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.
Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut, joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta, eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet, niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut; epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan kutsuvan häntä veljekseen — ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli uudelleen voinut alkaa rukoilla.
Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.
Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.
Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta, sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.
Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan. Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi: "en … en … ei vielä … en tiedä … envoi", heti kuin pastori totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene hänen luokseen?"
Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut: "älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä … hän tulisi kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään olen … jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan … jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena kuin olin … hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen saakka…"
Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen, saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa. Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.
"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle kätensä.
"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.
Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut? Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"
Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti väsyneenä silmänsä.
"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun täytyy tavata minut tässä tilassa, … näin toivottomasti sairaana. Vielä on jälellä kaksi kuukautta … ymmärräthän … en tahtonut häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan sinua… Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole rehellistä … sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi tehdä paljon sellaista … josta sitten ei kykene vastaamaan … nyt tilani herättää sinussa osanottoa … sinä unohdat kaiken muun … mutta muistaos … sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan muutosta…"
Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.
Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.
"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin kuuluvasti, "tarkoitan, että … vaikka … vaikka en olisi saanutkaan sähkösanomaa … olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinytliianpaljon tämän vuoden kuluessa … en voi sitä nyt kuvailla … sinä olet liian heikko … minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen … oi, ystäväni, kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä … kaikki se on palanut poroksi … minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain muuta … jotain, minkä eteen kannattaa elää … jotain, jonka sinä olet opettava minulle … johon olet johtava minua… Saanhan pysyä luonasi … tahdothan unhoittaa … tarkoitan antaa anteeksi … minä…"
Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja peitti uudelleen käsillään kasvonsa.
Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.
"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa — minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin sinulta mahdottomuuksia — minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen. Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä, ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että, joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa työskennellä kuten ennen — oletko varma siitä, ettet sitten enää ikävöisi…"
"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan revit sydämmeni kappaleiksi … älä enää kysy noin … en voi kestää kauvemman… Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin mielessäni, tiedän vaanyhdenasian, sen ettei minua enää koskaan, ei milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun. Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua niin … niin suuresti … että uhrasin kaikki … nyt en sitä ymmärrä. Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä, vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen … koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi … oi, kuinka turhamainen olin … yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta… Tanssiskelin … ja minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave … kävin teattereissa ja laulajaisissa … ja mielestäni kaikki oli tuhmaa ja naurettavaa… Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu … niin, minä olinkin noiduttu … elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut minun … en voinut siitä irtaantua … ja niin olin molemmilta puolin syrjään sysätty … pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin! Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa siitäkään… Aah, Robert … Robert … sinun täytyy auttaa minua … jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla … sinun täytyy antaa minulle anteeksi … olla minulle armollinen … ohjata minua…"
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se, että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä, mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi ovatkin vaan paljasta valhetta, — ettei mielen sammuttamatointa ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin — nyt on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa … vapaa etsimään uutta ja — korkeampaa… Jumala siunatkoon sinua, rakastettuni, johtakoonhänsinua, johtakoon meitä molempia vastaisuudessa." — — —
Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.
Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan rakkauden ympäröimänä.
Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa, rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen, sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.
Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen, poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.
"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa, "nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä … sisimmästä, todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä? Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen,ontodellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta … mutta nyt vasta hän on tullut esiin … nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi Jumalan meihin painaman kuvan … se on kahden elämän, kahden voiman välistä taistelua…"
Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.
Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään, tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että pastori voisi tulla nyt heti.
Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.
"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"
"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa, "hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin, kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut, ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana, vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori. Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."
"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs onkaan, tehän olette Larsson Själasta."
"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa, "pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin kymmenen minuutin jalkamatka."
Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa valmiiksi matkaa varten.
"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet, vaikka sinulla ei ole voimia siihen…"
"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti, "eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on vaan kymmenen minuutin taival."
"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan…"
"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti, "Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä envoiolla menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä iltana."
Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista soturia pysymästä paikallaan.
"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."
Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.
"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kylläsinunkinitsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin ymmärtämättömästi."
Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään. Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.
Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat saapuneet toiselle puolen järveä.
Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.
"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista … se on jotain ylenmääräistä … kiihtynyttä … oih, minä tiedän varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."
Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.
"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta, ja että täytyy mukautua siihen… Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin hän tietysti uskoo sen…"
Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa, vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään ilmoittamaan pastorin tuloa.
Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.
"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!" Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä joutuukaan!"
"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki hyvään päätökseen."
Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään, aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana. Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni tupaan.
Eräs naishenkilö — naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen syntyessä — ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota, kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.
Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja lakkaamatta valitellen.
Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään vankalta naiselta.
Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun epäselvän sanan.
Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän, hämmästystä ilmaisevan katseen.
Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen toista kättään.
"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti hymyillen, "ettekö tunne minua?"
"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta, "voi, herrajesta!"
Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.
"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaanyksikäsi, yksi vaan … oi, oi, oi … ja se on minun syyni … syy on minussa … minussa…"
Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.
Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.
"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."
"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo, joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta, semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan … ja…"
"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä, olenko sitten, enhän ole?"
"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti! Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi…"
Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.
Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä, näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen, työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja kärsimysten ketjuun…
Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa, yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi, miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä sopissa… Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran alkulähteellä, — syntyessä ja kuollessa — kuului raivoisia tuskan huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta…
Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä, olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua heitä tulemaanhänenluokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme naurettaviksi?…
Mahdotointa … mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!…
Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään; Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä…
"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan, "lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa lapsennesensyliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai aavistaakkaan."
Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa, ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi puoliääneen:
"Kuinka ihanaa … miten autuasta… Jesus ottaa sen huomaansa … minä en tarvitse sitä kantaa… Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."
"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin…"
Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus … siunaa häntä…" jonkun kerran vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina äkillinen, tuskallinen väre.
Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen kädestään ja nousi seisaalleen.
"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson, ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."
Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta, kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät yhä ankarammiksi.
"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."
"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvojansa.
"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä … voi, ystäväni, lähtekäämme nyt vaan … sinun täytyy päästä rauhaan … en voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja…"
"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa, "totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia kipuja kuin nämä,menehtymättäkärsimyksiin."
"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."
"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee Kristus,kärsiväKristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen kauttaan joka minua vahvistaa."
Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi. Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti, että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.
Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan, seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.
Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan, kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä, rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään. Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.
Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta. Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna etäältä saaristosta…
Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin. Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.
Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.
"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun täytyy kuunnella… Tämä rauha … tämä tyyneys, joka levenemistään levenee … tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta … ijäistä lepoa! Meri on niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää edessämme… En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä iltana … mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön ihanuudesta … tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta tuntuu niin äärettömän helpolta … tämä hiljaisuus on lievitystä, tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi minussa … minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä kauvas … kauvas pois … tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin tunturijärviin…"
Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.
Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.
Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta, ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset — yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto — kaikki näkyi nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa sisimmässä.
Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja, hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään… Hän ei voinut itkeä; katseensa oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.
Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.
Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.
"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua väsyttää, ja luulen voivani nukkua…"
"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole sanonut paljon … tiedäthän … luontoni on umpinainen, mutta … mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa … katumus … kaipuu … tämä kauhea talvi… Robert, voitko … minun täytyy kerran rukoilla sinua … anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi, että olen ollut niin huono vaimo … unohda, jos suinkin voit … tämä talvi, joka kenties on syynä sairauteesi … suo anteeksi…"