Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan. Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita, mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta", joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös tavallista tarkempiin varokeinoihin.
Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.
Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.
Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran, että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat hartaasti kutsuneet.
— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.
— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen päällikkö, — vastasi Zagloba.
— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen luokseen.
— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun. He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.
— Missä kuningas sitten on?
— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.
Keskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.
— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.
— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.
— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.
— Ettekö te sitä tiedä?
— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri, olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.
— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.
— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa, kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille eikä minulle!
— Niin teenkin, jumal'auta!
— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.
Molemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.
— Onko teillä jokin keino?
— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään, saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle pikari simaa, sillä täällä on kuuma!
— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!
— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!
— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi Kmicic.
— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme eikä hetmaneja.
— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota, joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.
— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?
— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja omavaltaisia.
— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.
— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.
— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.
— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. — Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä, mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi, mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!
— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä hänelle sotilaallisesti kunniaa.
— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!
Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.
— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on! Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut! Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan, sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!
— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.
Samassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.
— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyyVeikselin toisella puolen.
Kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.
Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui, sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen tyhjä ala.
Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle, ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia. Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu, käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita. Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta syleili häntä.
Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.
Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:
— Vivat Joannes Casimirus!
— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!
— Vivat liettualaiset!
Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.
— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä jo vetistelen!) Isämme!… Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt… nyt häntä puolustaa satatuhatta sapelia… Oi, laupias Jumala!… En voi puhua kyyneliltä… Eilen hän oli maanpakolainen, tänään… ei Saksan keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.
Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän huusi Rochille:
— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!
— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.
— Totta tämä on, totista totta!… Hyvät herrat, minä olen hävennyt tämän valtakunnan puolesta… mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen kansaan maailmassa!… Satatuhatta sapelia!… Saakoon joku muu tämmöistä toimeen!… Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!
Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.
Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.
Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat kahden viikon kuluttua.
Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua kenraalia.
Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin. Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista ammusvarastoista.
Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti. Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt, kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg. Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden palkkarahoilla.
Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies, jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa. Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.
Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen, varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin, mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.
Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita, myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin. Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita, joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn. He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin. Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät sadoittain uhreja.
Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa. Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.
Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli. Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä suunnalta tehdä väkirynnäkön.
Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan, koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin, mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.
Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.
Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan, joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.
Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.
Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten vallien suojaan.
Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa, kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.
Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle selostusta asiasta.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien saavuttua.
Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:
— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?
— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.
— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään sieltä!
— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen kullassa!
— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.
Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena kranaatteja.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,Tiesenhausen!
— En näe mitään, teidän majesteettinne!
— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?
— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.
— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit…
— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä kranaatteja putoilee kovin tiheään.
— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat muutakin ajateltavaa!
Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.
Kuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:
— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat, haluaa mennä hänen sijaansa?
Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.
— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä ratsuväessä palveleva upseeri.
— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.
— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.
— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.
Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja lähti ratsastamaan linnaketta kohti.
Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.
— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.
— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.
Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.
— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin kaatua! — sanoi kuningas.
— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.
— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsiTiesenhausen.
Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla, tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:
— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake valloitettu!
Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:
— Teidän majesteettinne!
— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.
— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!
— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.
— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.
Toisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:
— Siinä on ritarin uljuutta!
— Se vasta on sotilas!
Senjälkeen he sanoivat Grylewskille:
— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!
Grylewski vastasi:
— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" — sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin yllin kyllin tekemistä.
— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.
— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä antaudu, kunhan saan syötävää!"
— Mutta voiko siellä olla?
— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut! Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta! Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi. Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.
— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten ruotsalaisten huomion.
— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, — huomautti Tiesenhausen.
— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.
Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:
— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!
Tehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä vastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä kuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä linnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat jonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas sai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa halveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan lannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain tuli entistä suuremmaksi.
Mutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja Czarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä ja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa ollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön. Otaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi viimeinen.
Suuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne alkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten haupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän linnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.
Hän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti nuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun hetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan tahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta pökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen hallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen molempien sotajoukkojen keskuudessa.
Muitten ritarien mukana onnittelivat häntä myös Wolodyjowski ja Zagloba.
— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari, — miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä sotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa. Puhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut liettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten julmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea. Sapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja niiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki oli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: "On vain yksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz." Toiset yhtyivät heti siihen.
— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi Kmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan vain, kunnes valloitamme Varsovan.
— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.
— Sen tiedän. Miten Ketling voi?
— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?
— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.
— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.
— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.
— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun väkirynnäkkö on tulossa!
— Menkäämme siis nyt!
— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.
— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan, jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen. — Huomenna teette väkirynnäkön… Hyvä on terveitten olla!… Jumala teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah, millaista simaa! Tunnen elpyväni!
Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.
— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä. Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada kansalaisoikeus.
— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoiHassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.
— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.
— Minä viihdyn hyvin täällä!
— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.
— Kysykää minulta, minä vastaan!
— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot punastuivat.
— Joka päivä! — sanoi hän.
Kmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.
— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?
— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi, siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin rakastunut.
— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.
— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut. Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.
— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyiZagloba.
— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt. Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.
— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän paremmin kuin muut!
— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.
— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin, ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille, minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia; jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja ruhtinas…
— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.
— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi. Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja, nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.
Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.
— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.
— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät tämän tytön! — huudahti Kmicic.
— Siksipä sanoinkin: "eikä se olekaan ihme", — vastasi Hassling.
— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaaBoguslawin hiljaisella tulella…
— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!
— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan, huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa. Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi vielä samana iltana neiti Billewicziä.
— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.
— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.
— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla äänellä.
— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön, ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne, jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa neitseellisen viattomuuden kukkasen.
— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.
— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.
— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.
— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.
— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. — Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta, oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä. Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.
— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.
— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.
Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.
— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa, mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!
— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.
Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta, hän sitten kohta taas jatkoi:
— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon, että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä, oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien…
— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.
— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin Taurogiin.
Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti viiksiään. Viimein hän sanoi:
— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!
— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.
— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.
— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi…
— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.
— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen ainakin sata kertaa.
— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat, jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin? Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa ennemmin tai myöhemmin jotakin.
— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taasWolodyjowski.
— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling, — ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti Taurogissa…
— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.
— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle, niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.
— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.
— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.
— Ja hänen nimensä on Sakowicz.
— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?
— Niin… miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä, mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat pitkin Zagloban pintaa.
— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä ärsyttääkseen… mene tiedä… minulle vain kertoi salaisesti eräs kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan piakkoin…
Tässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan lopussa.
— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän kiireesti.
Wolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:
— Minne he aikovat paeta?
— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn… Ah, en jaksa puhua.
Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti, joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:
— Käsky asettua paikoilleen huomista rynnäkköä varten!
— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.
— Haa, huomenna! Huomenna!
— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono väkirynnäkköpäivä… Piru vieköön moisen helteen… Jumalan äiti! Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme… Vaan kylläpä tykit nyt pitävät ääntä!… Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin… toista on avoin taistelutanner…
Taas ilmestyi uusi upseeri ovelle.
— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.
— Olen!
— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!
— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät, että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan syöksyn suin päin taisteluun… Minkäpä luonnolleen taitaa!… Hyvä on hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen! Haa, huomenna! Huomenna!… Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo järjestelee kirjojaan… Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten… Uhhuh, huomenna!
Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.
Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen. Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena, olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo, jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.
Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.
Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen, kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan. Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon, mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.
Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun, masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.
Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen, taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.
Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen, ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan murhaavalla tulella.
Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen: "Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka liikahteli ja pyöri omassa veressään.
Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta. Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin ratkaisi taistelun tuloksen.
Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli täyttänyt epätoivo ja raivo.
Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin. Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä. Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.
Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!
Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse sytytyslangan ja komensi:
— Syrjään! Seinien viereen!
Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan. Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.
Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui paljastaen ammottavan aukon.
Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.
Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.
Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.
Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.
Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.
— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.
Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.
Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:
— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!
Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa apinain syleilystä.
— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.
— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain arvoisia!
— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä seisova upseeri.
— Simiarum destructor! — huusi toinen.
— Victor! — lisäsi kolmas.
— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!
Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin. Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. — Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.