Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.
— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa kohti suunnattujen tykkien suut.
— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.
— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä! Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään apinain kuninkaaksi!
— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.
— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!
— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.
— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.
Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien ääressä.
— Laukaiskaa!
Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa, ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme! Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:
— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!
Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa: "Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa, ruotsalaisille ikuista lepoa.
Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi palatsin edustalle.
— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että se kuuluu yli pauhun ja melun.
— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä vojevodan eteen. — Minä!
— Nimenne?
— Zagloba!
— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa verisen sapelinsa kärjellä porttia.
— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!
Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin — ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.
Samassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:
— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!
Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.
— Seis! — komentaa vojevoda.
Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.
Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.
Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä laukkaa kuninkaan luo.
Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset. Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.
Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset, olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen lähtöä.
Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi kaupungista mitään saalista.
Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille. Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.
Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:
— Wittenberg saapuu! Wittenberg!
Siinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine, Lewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat uteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta nuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän todellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat kasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset, joiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä nenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan pikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset vitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä osoittivat hänen korkeata asemaansa.
Ratsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän esikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat nostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen kalpeilla huulillaan.
Mutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja kaikkien huulilla oli sana: "Wittenberg! Wittenberg!"
Hetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka muistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja silloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta. Tuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä voimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi voinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.
Puolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat katseita kuninkaaseen.
— Mitä se on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jan Kasimir.
Silloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen jyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto, kun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon paisteessa.
— Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi kuningas toistamiseen.
Ei kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi lähinnä Sapiehaa:
— Se on Zagloba!
Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka välttämättömästi seurasi voittoa.
— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat, ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta, säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme isättömiksi… (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen, kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni, missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain häpäisijä!… Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt! Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne! Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!
Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan huomaakaan, mistä on kysymys.
Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan, ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille! Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista esikuntaa.
Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. — "Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä sanaansa!"
Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa. Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit, palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi paholaisten kuin ihmisten näköisinä.
Myöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin palttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä — tuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin monen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo vanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui pois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat hervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille vitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä lähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka puolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.
Muut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin soturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki silmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi. Hänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin täysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot sekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät aikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä läpipääsemättömänä muurina.
— Kuninkaan luo! — huusi pieni ritari.
Ja he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka huitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he työntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin susien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.
Wolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä Wilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja yhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.
Mellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin yhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko välittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit hänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei ollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja niinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun pyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan kuninkaan jalkojen luo.
Siinä hän lankesi polvilleen ja tarttuen kuninkaan jalustimeen huusi:
— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän kuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu, pelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!
Nähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi vastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:
— Rauhoittukaa, herra sotamarski!
Mutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä oli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui uhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa ja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön, mutta miten päättyisi kaikki tämä?
Kuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään raivostuneena nostoväen kurittomuudesta.
Kansleri Korycinski sanoi:
— Teidän majesteettinne, täytyy noudattaa sopimusta.
— Tietysti! — vastasi kuningas.
Wittenberg, joka koko ajan oli katsonut heihin kääntämättä silmiään muualle, päästi helpotuksen huokauksen.
— Teidän majesteettinne! — huusi hän. — Luotin sanaanne kuin Jumalan sanaan!
Siihen sanoi vanha kruununhetmani Potocki:
— Miksi sitten te itse olette rikkonut niin monta valaa, niin monta sopimusta ja antautumisehtoa? Niinkuin kohtelee toisia, niin tulee itse kohdelluksi… Miksi vastoin antautumisehtoja otitte vangiksi Wolffin rykmentin?
— En minä sitä tehnyt, sen teki Müller! — vastasi Wittenberg.
Hetmani katsoi häneen halveksien ja kääntyi sitten kuninkaan puoleen.
— Teidän majesteettinne! En puhu tätä kehoittaakseni myös teidän majesteettianne rikkomaan sopimuksen, sillä jääköön sanansa syöminen heidän ansiokseen.
— Mutta mitä on tehtävä? — kysyi kuningas.
— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta aatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi ennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen sotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa… Kuulkaa, teidän majesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!… Täytyy ensin saada hänet turvaan… Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä pitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!
Silloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui mahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:
— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja olkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä suojelen aatelilta… Koettakootpa vain riistää häntä minulta!
— Mutta kuinka saatte suojelluksi hänet matkalla sinne? — kysyi kansleri.
— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole jalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!
— Ei ole muuta neuvoa! — sanoi kansleri.
— Ottakaa hänet sitten, herra staarosta! — päätti kuningas.
Mutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut vaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.
— Tätä me emme odottaneet! — sanoi hän.
Potocki viittasi kädellään tielle ja sanoi:
— Olkaa siis hyvä ja menkää, me emme teitä pidätä, tie on avoin!
Wittenberg vaikeni.
Kansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle aatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään Zamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo tiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo suuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja valloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.
Kuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei ollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti nostoväen ainainen kurittomuus.
Czarniecki pihisi kiukusta.
— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma huomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee kehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä tuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.
— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi kuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo suorittaneensa tehtävänsä.
— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä revittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.
Käskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että myrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin. Häntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin parista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että kuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään toivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli antanut toimittaa messunkin.
Viikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan vallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat:
— Antakaa kuuluttaa, että herra Zagloban ei enää pidä piileksiä, sillä me kaipaamme jo hänen sutkauksiaan!
Ja kun Czarniecki tämän johdosta ilmaisi tyytymättömyyttä, lisäsi kuningas:
— Ken tässä maassa tahtoo olla yksinomaan oikeamielinen eikä ollenkaan armahtavainen, sillä pitäisi olla sydämen asemesta kirves rinnassaan. Ei missään rikota niin helposti kuin täällä, mutta ei missään myöskään tehdä niin nopeasti parannusta!
Näin puhuessaan kuningas ei niin paljon ajatellut Zaglobaa kuin Babiniczia. Tuo nuori ritari oli juuri edellisenä päivänä anonut kuninkaalta lupaa saada lähteä Liettuaan. Hän sanoi tahtovansa nostaa siellä kansan sotaan ja ahdistaa ruotsalaisia niinkuin hän aikoinaan oli ahdistanut Chowanskia. Koska kuninkaalla muutenkin oli aikomuksena lähettää sinne sodankäyntiin harjaantunut upseeri, oli hän suostunut pyyntöön. Hän siunasi Kmiciciä ja kuiskasipa vielä hänen korvaansa toivotuksen, joka sai nuoren ritarin kiitollisena lankeamaan kuninkaan jalkoihin. Tämän jälkeen lähti Andrzej heti hetkeäkään hukkaamatta matkalle itää kohti. Saatuaan runsaan lahjan salli Supanhazy hänen ottaa mukaansa vielä viisisataa uutta tataarilaista, niin että Kmicicillä oli mukanaan puolitoista tuhatta oivallista miestä, joitten kanssa saattoi todella ryhtyä jotakin hommailemaan. Nuoren miehen mielen täytti halu taisteluihin ja sotaisiin töihin, ja kunnian saavuttamisen toiveet hymyilivät hänelle. Hän kuuli jo hengessään, kuinka koko Liettua kunnioittaen ja ihmetellen mainitsi hänen nimeään. Hän kuuli myös, kuinka sitä lausuivat erään rakastetun olennon huulet, ja hänen sielunsa sai siivet.
Jo senkin vuoksi hän vielä lähti matkaan niin iloisin mielin, että kaikkialla, minne hän saapuisi, hän saisi ensimmäisenä kertoa sanoman, että ruotsalaiset on voitettu ja Varsova valloitettu. Varsova on valloitettu! Missä vain hänen hevosensa kaviot kopisivat, siellä alkoi koko ympäristö kaikua näitä sanoja, siellä kansa tervehti häntä kyynelsilmin tiellä, siellä kaikuivat kirkkojen kellot ja laulettiin "Te Deum laudamus!" Kun hän kulki läpi metsien, niin niiden tummat hongat, kun hän kulki ohi peltojen, niin niiden kullankeltainen vilja tuulessa aaltoillen tuntuivat hänelle humisten toistelevan samaa riemullista sanomaa:
— Ruotsalaiset on lyöty! Varsova on valloitettu! Varsova on valloitettu!
Vaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä, niin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille kaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että hän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.
Ruhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz, ja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen vankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.
Tämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän kyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju, että tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois suunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin kanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:
— Sakowicz, minä tulen hulluksi!
Mutta Sakowicz tiesi keinon:
— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää mehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia aineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.
Mutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä oli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle ilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen vuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka. Yhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi kaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia ilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä muodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos hän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon uskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.
Toinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan puoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta, missä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja saattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta hän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä mies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka taivaaseen asti huutaisi kostoa.
Mutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt Kuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä hirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa. Billewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti ryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi tämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.
Radziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla välittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle, niin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat saattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea tietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka ja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.
Ruhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös poliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen itserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän piti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä, erinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana. Oliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti mukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten naisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä, mahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri nimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan tavallista aatelistyttöä?
Sitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun tytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin, hehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle avoinna.
Väristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä. Hän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi väliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.
Ennen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja ajatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden ja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin sopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään sattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä varmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei peloittaisi tyttöä.
Samalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut merkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven. Kaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän huomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee toista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi siihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi, jotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi noihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja myös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen mukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa tuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja, tahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa terävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen oleskellessaan Ranskan hovissa.
Hän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin, että taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen yksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi tulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.
Oleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli tavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt Kuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat joutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne keräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin ruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi sijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat Taurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine hoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.
Boguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina olevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki tottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan hänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään ottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw elvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.
Kerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna hopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma sininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista ritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä oli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut tarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain joukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä ja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat voimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät kunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon hehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi neidon käden huulilleen.
Toisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli koirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna keskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan myös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle avuksi.
Oleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä veri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli häntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.
Joka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä, ja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan ruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista olentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät hänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä sanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua… Lumous ympäröi neitoa joka puolelta.
Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.
Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.
Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?… Karttaa nuorta ruhtinasta oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta, aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.
Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän. Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz tuomitulle armahdusta.
— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa! Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!
Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru, sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut häntä unhottaa eikä vihata.
Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.
— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar Ludwika säästää hänen henkensä.
Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan, joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa. Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka teki hyvää murheiselle sielulle.
Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen, huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja ihailua ruhtinasta kohtaan.
Hänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla Radziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla tämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen käsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden ja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän ensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat useamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin vesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli, kiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta ajattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.
Boguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli olevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja vihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin oli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä ja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli rakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan, tummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati kunnioitusta.
Mutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauheaunennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitäSakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.Mutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.
Eräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha oli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli kuollut linnan raunioihin.
Kaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana päivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan ministereitä ja vaaliruhtinas.
Hän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan alkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä. Alettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw oli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli yhä ilmeisemmäksi.
Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.
Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi mielellään hänen lähteä ja sanoi:
— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.
Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.
Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.
— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat, että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?
Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:
— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!
— Minä?… — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.
— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki… teidän tähtenne.
Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!
— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?
Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös surullinen kuin huokaus:
— Ah, neiti! Neiti!…
Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun kuningattaren käskyä.
— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten vältettävä paulat?
Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.
— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.
— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä huomannut?
Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on vain hyvyyttä hänen puoleltaan.
— Hyvyyttä!… toisti upseeri kuin kaiku.
— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.
Ketling päästi huokauksen.
— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Puhukaa!
— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson. Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät, niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna. Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan, olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella. Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!… Mutta ensiksi surmaisin Sakowiczin… Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.
Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.
Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa katseessaan.
— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!
— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen valitsemansa tie ei vie perille…
Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.
Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei hän tahtonut siitä puhua.
— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan puolella?
— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, — että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.
Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.
Oleńka ei vastannut mitään.
Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta, mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.
— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.
Upseeri alkoi lähestyä ovea.
Äkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
— Sana vielä, herra ritari!
— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus…
— Tunsittehan herra… Andrzej Kmicicin?…
— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä, kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.
— Onko totta… puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?
— En tiedä… Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin. Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille, että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy semmoiseen…" Muuta mitään en tiedä… Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin: kai se niin oli…
Neiti Billewicz puristi yhteen huulensa.
— Kiitos! — sanoi hän.
Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.
Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu, linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan? Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta kykenevätkö he häntä suojelemaan?… Kenties mukaan lähtisi myös Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä, jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa liian kalliin hinnan?
Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen, melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi tuho ja häpeä?
Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena pelastui Herodeksen vihan alta."
Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa varma turvapaikka.
Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen, eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.
Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.
Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.
Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!… Kunhan miekankantaja vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.
Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi — luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa kaikki ihmiset, kaikki murheet…
Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti, eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja vettä.
Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.
Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakastiOleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuinpuristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!"Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:
— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä, mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala minua rangaissut… Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!… Mutta maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!
— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.
Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:
— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia. Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja vääräuskoisen linnassa!
— Hyvä! — vastasi neiti.
— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. — Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!… Sinä olet Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!
Sitten hän kääntyi neidin puoleen:
— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko Puola on puolellamme!
Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.
Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin, että ruhtinas Boguslaw oli poissa.
Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana, jota hän olikin.
— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan, niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.
— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.
— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.
— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.
Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan kanssa seuraavana päivänä.
Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.
Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä, ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.
— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, — sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava, tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole itselläänkään.
— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista rikkauksista.
— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat kapinoitsijain käsiin.
— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.
— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!
— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz, että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.
— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä on?
— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties on saman verran.
— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta, mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.
— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.
— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!
— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.
— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin, jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen isänmaanystävän rahoilla!
Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan kaksikin.
Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata. Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson kertoi, mistä oli kysymys.
Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.
Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri, kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.
Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo kylmyys johtui siitä.
Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten tervehdysten jälkeen:
— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus minua on kohdannut?
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan kuolemasta? — vastasi miekankantaja.
— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus. Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle isänmaata rakastavalle kansalaiselle.
Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää, olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta, että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen, hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan, ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa serkkuni murhaajaa vastaan.
Tähän sanoi miekankantaja:
— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me, se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset tarkoitusperät.
Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmääOleńkalle.
Ruhtinas huomasi tämän.
— Minua ei uskota! — ajatteli hän.
Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä katsovat sopivaksi valehdella.
— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä käteinen raha on minulle nyt tarpeen.
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.
— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.
Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.
Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti erinomaisen älykkäänä.
— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.
Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:
— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja, mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan molemmat ja tuomme kaikki rahat.
Boguslaw katsoi häneen terävästi.
— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.
— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neitiBillewicz.
— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.
— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!