Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.
Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:
— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen yli meno.
Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.
Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.
— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?
— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasiWolodyjowski.
— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.
Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:
— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten kerrassaan viisi.
Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään, lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:
— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.
— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.
— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.
Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.
— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja kiiti Woynillowiczin luo.
Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.
Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!"Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.
— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien apujoukkojen olevan tulossa sivulta.
Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä välähti ajatus:
— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.
Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat takajaloilleen.
Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.
Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.
Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti, kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn nostettu miekka.
Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien välillä lyheni nopeasti.
Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla harppauksella.
Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.
Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja oikealle pitkin joen rantaa.
Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.
Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.
Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.
Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää, hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin panssaripukuiset ratsumiehet.
Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.
Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.
Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.
Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.
Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset olivat hitaampia.
Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.
Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen, mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat arvanneet tulevaksi.
Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko puhkaistu.
— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.
Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.
— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.
Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit. Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!… Aivan edessään savun keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" — saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"
Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan, mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.
Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat huutaen:
— Lauda! Lauda!
Siinä Wolodyjowskin joukko taisteli toisen jalkamiesneliön kanssa.
Mutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua preussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi käyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda taisteluun.
Waldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä hän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta kaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä suuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä rykmenttiä.
Bies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin kuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen kasvoillaan.
— Tataarilaiset ovat leirissä! — huutaa hän Boguslawille.
Samalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja se tulee yhä lähemmäksi.
Kohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia ja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee epäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten vetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa jalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja joka pian alkaa horjua ja sekaantua.
— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja päästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.
Samassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun, törmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset nelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava ruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa ratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat jalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois aseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan suurimpia tappioita koko sodassa.
Nähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja osan ratsuväkeä tuhosta.
Yli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja ratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea kohti.
Hänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen Radziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen joukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.
Ratsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten nopeus voi heidät enää pelastaa.
Husaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon kimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet pakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.
Boguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen turhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule häntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun pääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.
Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä tuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja joelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä piilossa.
Se oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä kahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen pakenevilta tien.
Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita; tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.
Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.
Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta, kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.
Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli Boguslaw ja kaulana Kmicic.
Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle. Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta. Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto muuttui verestä punaiseksi.
Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi kasvaa.
— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään tataarilaishevonen saavuttaa.
Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan, pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:
— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin saavutan toiste!
Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli, nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä vastaan.
Herra Andrzej päästi rajun riemuhuudon ja kohotti sapelinsa.
— Olet kuoleman oma! — huusi ruhtinas.
Ja voidakseen paremmin tähdätä iskunsa hän alkoi pidättää hevostaan.
Kmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa niin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin miekkaa vastaan.
He törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat yhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin nopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden liikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic toisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin kypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä kovemmin vastakkain.
Muutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa. Kaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta miekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen otsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä oikeassa kädessään… Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja lopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan iskun, että hattu lensi hänen päästään.
Kmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin kädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin sapelin kärki hänen otsaansa.
— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti selälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian entiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi alas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi ruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat yhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.
Hänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa juuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman kenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.
Boguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan jokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas äkkiä:
— Älä tapa minua! Lunnaat!
Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys. Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.
Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin jalka painoi kovasti hänen rintaansa:
— Tyttö… kuule…
Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta ja kohotti sapelinsa.
— Puhu! — sanoi hän.
Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän sanoi jo voimakkaammalla äänellä:
— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut… Määräykset on annettu!
— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.
— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon… evankeliumin kautta.
Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä taistelua. Viimein hän sanoi:
— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua, valapatto!
— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan kirjallisen määräyksen.
— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen… Sillävälin saat olla tataarilaisteni vankina.
— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.
— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!
— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin lähellä vettä… Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!
— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.
Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:
— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö…
Hänen huulensa kalpenivat.
Kmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.
Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle, sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti kiinnitetyn raudan.
Tämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.
— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.
Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt etsimään johtajaansa.
Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät riemusta lakkejaan ilmaan.
Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin että harja heilui ilmassa.
— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja viekää sidottuna leiriin!
— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat tataarilaiset kuin yhdestä suusta.
Ja taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.
Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.
Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului taistelukentän kaikilta puolilta.
Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.
Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät hevosten jalkain alla.
Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten, muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.
Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa sekä vihollisen tappion suuruuden.
Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:
— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman häntä emme olisi päässeet joen yli!
— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!
— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.
Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä. Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.
Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!
Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus valtasi kaikki.
Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja huusi:
— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!
— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.
Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.
— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani. — Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai vankeina, armeija on kokonaan tuhottu…
Hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla kauempana… Kuinka hänelle on käynyt?
Wolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä vastasi kiireesti:
— Ruhtinas Boguslawia on Jumala rangaissut tämän käden kautta!
Näin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi hänen syliinsä.
— Minä en kadehdi teitä! — huudahti hän. — Jumala teitä siunatkoon!
— Te olette harjoittanut käteni! — vastasi Kmicic liikutettuna.
Heidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas MichalRadziwill kysyen:
— Onko serkkuni surmattu?
— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle hänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan tulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!
Kun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen kasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi muutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti lähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi muutaman kymmenen askelen päähän vallista.
Silloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti vankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen asemansa nyt muuttunut!…
Hän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi pääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt jalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua, likainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli ritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa ei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin yhdestä suusta:
— Kuolema petturille! Hakatkaa hänet palasiksi sapeleilla! Kuolema!Kuolema!
Mutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli kuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä hän punastui ja huudahti:
— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen ollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken nostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!
Ritarit vaikenivat.
Ruhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa ja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten valtaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten alkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan oli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt kuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa väleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit pistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat Radziwillin klienttejä, huusivat:
— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!Pakanat eivät saa häväistä jaloa verta!
— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. HerraWoynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänetväkisin, jos eivät muuten saa!
— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herraGnoinski.
Wolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:
— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!
Kmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.
— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin hän on kaikki täyttänyt!
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.
Samassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.
— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.
— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.
Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui esille ja sanoi:
— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Hetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus tähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten käsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.
Ruhtinas Michal hillitsi kiihtymyksensä ja sanoi Kmicicille:
— Sanokaa, mitä tahdotte!
— Että hän täyttää sovitut ehdot, ennenkuin pääsee vapaaksi!
— Hän täyttää ne, kun pääsee vapaaksi.
— En usko!
— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä, jota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään. Muussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.
— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on ruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan. Minä luotan kunniasanaan.
— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään pelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin huostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.
— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan toisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä. Sitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.
Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta taaleria, hän rauhoittui.
Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin kärjellä, ja haava oli vaaraton.
Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.
– Jumalan tähden! – huudahti hänet nähtyään pieni ritari. – Kaikkea muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon petturin!
– Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! – vastasi Kmicic synkästi. – Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?… Että Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään… Mitä saatoin tehdä… Kristuksen nimessä… Mitä saatoin tehdä…
Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, mutaWolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:
– Minä ymmärrän teidän tuskanne… mutta sentään… te, nähkääs, päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle raskaita onnettomuuksia… Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten etujenne takia.
— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?
Wolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.
— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?… Mutta Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi viattoman veren joutua vuotamaan.
— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun laupeutesi mukaan!… Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman armaani kuolemantuomion…
Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä.
— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!
— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan esille papereita.
— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja ruotsalaisille komentajille… Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka tuskin jaksoi liikuttaa kättään… Ruhtinas Michal itse pakotti hänet siihen… Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan! Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua… olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski… myönnän sen! Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!…
Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:
— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!Lyökää rintaanne! Pian! Pian!
Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän ei enää tietänyt mitä tekisi.
Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli rauhoittunut, hän kysyi häneltä:
— Mitä aiotte nyt tehdä?
— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen, kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.
— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.
— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä täällä on jokin vähäinen varusväki.
Herra Michal huokasi.
— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana vapaaehtoisia… Kuulkaahan, veliseni!… Kun tapaatte ne molemmat, niin… pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa!… Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle…
Näin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.
Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona lähellä Taurogia.
Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja. Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan tyttöjään!
— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. — En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.
Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa. Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.
Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin erilaisia.
Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään minkään kaupungin kimppuun.
Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä mitenkään karkoittaa.
Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.
Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan, että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.
Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.
— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.
Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.
Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun ruotsalaisista, ja sitten… sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo. Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin vainoa.
— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona. Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.
— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, — huomautti nuori Jur Billewicz.
— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat. Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta meitä ei kukaan löydä.
— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.
Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia, joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.
Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia. Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.
He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.
Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.
Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista. Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti yleistä kunnioitusta.
Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.
Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi ennallaan.
Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle. Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö, katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"
Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää vastaan.
Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin. Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon sydänparkaan.
Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!…
Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn, sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa… Oleńka ei alussa tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:
— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— En… voi!… — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:
— Katsohan… en voi!… Sinä olet onnellinen!… Sinun Babiniczizi on jalo, mainehikas… Jumalan… ja isänmaan edessä… Sinä olet onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan… Täällä on kaikkialla verta… raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!… Olin jo antanut anteeksi kaikki… Kiejdanyssa… sillä ajattelin… sillä rakastin häntä… koko sydämestäni… Mutta nyt en voi… oi laupias Jumala! Minä en voi!… Soisin olevani kuollut… ja hänenkin kuolleen!
— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein eivät tiedä, — sanoi Anusia.
Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.
Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset vartioivat omaisuuden jäännöksiä.
Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.
Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä kylään.
Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu kädet pois.
Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.
Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti kulkivat suusta suuhun.
Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat toinen toistaan satumaisempia.
— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin, Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.
Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa kaikkien huulilla: Babinicz.
— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, — puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin käsin ruhtinas Boguslawin.
Ja edelleen:
— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeliSamogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.
Ja lopuksi:
— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja piileksii metsissä.
Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.
Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:
— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä, että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista… Kuukaudessa hän varmasti on karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.
Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista pohjoista kohti.
Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.
Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti vihollista vastaan.
Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta, jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki seurasivat.
Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.
Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.
Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla käy pian hänelle liian vaikeaksi.
Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.
— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti, kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?
— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!
— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!
— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?
— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.
— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi päästä hänen luokseen.
— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä hän ei kieltäisi apuaan.
— Ja kuka vie hänelle kirjeen?
— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.
— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki, mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.
Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi: "Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut (vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt, mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni aina kuolemaani asti."
Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä. Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.
Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut, mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi, ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista joukkuetta.
Molemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.