— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.
— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!
Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.
Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.
Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.
Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.
Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.
"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."
Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.
Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.
Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.
Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse, toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista, rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.
Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan. Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:
— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.
— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siisVarsovan luona mukana.
— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.
— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia, sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle tien vapaaksi.
— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski tyytyväisenä.
— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin, että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.
— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, — että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne sotimaan teitä vastaan.
— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta, mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan kanssa, että käteni ei kangistuisi.
— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!
Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:
— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.
— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.
— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi. Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula. En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla tavoin hylännyt.
— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on kuitenkin silmäteränne.
— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.
— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!
— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!
— Tekö muka sen valloititte?
— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille, kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.
— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin saan tietää jotakin varmaa.
Zagloba pani sormen otsalleen.
— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti… kuin että tuo pikari seisoo edessäni… Eikö se seiso?
— Kyllä, kyllä! Puhukaa!
— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme…
— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.
— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal! Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö, miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy mitenkään!
Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa pöytään ja huusi:
— Te puhelette pötyä!
— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä taistelussa perätysten… ja sota jatkuu vain entiseen tapaan, aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat säädyt… Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella, tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa, niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä kaupanpäällisiksi.
Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:
— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita, paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä… Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa… hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin on juttu lopussa.
Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä kurkkua:
— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.
— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!
— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski. — Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan, vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.
— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta. — Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää… Jumala auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet vaimoksenne, saatte paljon lapsia… Kuivukoon kieleni, jos ei käy niinkuin sanon… Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!
Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä, kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen käsivarteensa.
— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?
— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa teille koko parven… älkää pelätkö! — Uh!
— Vivat — huudahti Wolodyjowski.
— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!
— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen sapeleitaan.
— Vivat! Voitto!
Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa, että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja näitä seutuja suojelemaan.
Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan olivat Radziejowski ja Radziwill.
Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan, joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.
Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan alueisiin.
298
Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat miekan uhreiksi.
Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä puutarhojen puita.
Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan suorastaan uivat ihmisveressä.
Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.
Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla, ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan välikappale.
Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton hartaudenharjoituksessa.
Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle hyödyksi!
Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin tekoihin ainaiseksi.
Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:
— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä, yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!
Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.
Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan. Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti kaksikymmentä talonpoikaa.
Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen. Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan myös ahdisti.
Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki, ja sen maine kulki Itämereen saakka.
Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella — isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."
Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli, kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.
Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko, niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas, Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.
Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.
— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä maa vereen!
Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin. Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.
Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa, ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa. Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan, että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä, jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.
Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.
Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia tietoja asiain kulusta.
Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut tappiolle, mutta mistä syystä?
Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä ihmettelivät.
Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.
Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt kauemmaksi sisämaahan.
Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut, mutta joka lupasi hyvää.
Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.
Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.
— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä pikemmin, — ajatteli Kmicic.
Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt, meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen asutuksen kimppuun.
Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään. Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.
Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla, että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell, kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.
Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun jälkeen.
Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.
— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.
Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa, saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.
Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä ritarilta.
"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."
Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän aikoi mennä.
Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli hetmanin johdossa.
— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan… Mutta meidän asiammehan on vain totella ja taistella.
Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti tervehdittyään sanoi:
— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.
— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.
— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.
Ja he syleilivät taas toisiaan.
— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahtiKmicic liikutettuna.
— Niin minäkin luulen.
— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä, jolloin kohtaan hänet.
— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman vääryyden.
— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!
— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi tehneensä.
— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?
— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.
— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa yhteen.
— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?
— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!
— Ruhtinas Boguslaw!
Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.
— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.
— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden kautta! — huudahti Kmicic.
— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.
— Te siis ette ollut siellä?
— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.
— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.
Wolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:
— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja, jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla. liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski, ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä, niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa: "Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen. Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu pauketta, tykit jyrisevät… me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu, kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua… he ovat raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus… ja kaarti hajoaa kuin tuuleen…
Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:
— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!
— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt, mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää! Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla. Hän hyökkäsi eteenpäin… ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta, niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.
Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, muttaKmicic huudahti:
— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!
— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri, — "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois kypäröineen.
— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusiKmicic repien tukkaansa.
— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. — Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli. Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun, sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet ylistävät sitä.
Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:
— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä valaiskoon…
— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.
Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra Michal sanoi:
— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan paratiisiin.
— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!
— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.
Kmicic huokasi.
Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa oloni aikaa.
— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.
— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen, joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!
— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa. Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn. Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan, näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."
— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.
— Oli.
Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:
— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa! Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole ansainnut niin suurta armoa!
Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi, sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.
— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! — sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.
— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?
— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!
Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:
— Tähdet jo kalpenevat!Ave Maria…
Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys. Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi maantielle.
Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä, tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.
Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.
Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.
Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.
Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää, mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.
Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle, ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi väsyneitä.
Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin vallihautojen takaa.
Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa rykmentissä.
Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla. Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan. Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.
Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös ruotsalainen kenraali Israel oli.
Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.
Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan, mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.
Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi varustuksensa.
Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.
Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille, joka ei osannut saksaa.
— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni ritari.
— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.
— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?
— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.
— Onko hän ruhtinaan mukana?
— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.
— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.
— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.
Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:
— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?
— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas Radziwill.
— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?
— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa. Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun. Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää, miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään, sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta… hm: ihan peloittaa ajatellessa!… Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei kukaan pysty voittamaan millään aseella.
— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.
Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja hillitsi itsensä.
Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi purren hiukan huultaan:
— Huomenna nähdään!
— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.
— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä. Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai itse kuumeen pelästyksestä.
— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.
— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen, lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel, kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut terve.
Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään polviinsa ja huudahti:
— Kas veijaria, minkä keinon keksi!
— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi pieni ritari.
— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.
— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.
— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyiWolodyjowski.
— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.
Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut. Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä ankarasti pudistella.
— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!
— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.
— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa talutusköydessä.
Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.
— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.
Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.
— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.
Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.
Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli matkalla.
Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.
Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.
Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:
— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!
Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.
Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.
Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.
He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.
Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.
Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.
— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.
— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.
— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?
— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?
— Opastakaa minut kukkulalle!
Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon pimeyteen, joka oli hälvenemässä.
Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti, mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.
Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului kumeata kohinaa.
Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä otettiin alas valleilta.
— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.
— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä. Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa, ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin menettävät tuon jalkaväkijoukon.
— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen mennessä saapuu hetmani tänne.
— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.
— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät viivyttelisi kovin paljon.
— Kuten käskette!
— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?
— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.
— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.
Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksenlähteä liikkeelle.
Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.
Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.
Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.
Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:
— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.
Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä. Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:
— Jeesus, Maria!
— Allah-hu-Allah!
Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.
Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti tykkejä.
Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty, jonka keskellä virtasi pieni joki.
Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea savupilvi.
Taistelu oli alkanut.
Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.
— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää vastaan!
Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.
— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia, joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.
Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus:Feuer! ja tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.
Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin teräslevyjä olisi taottu pajassa.
Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi, sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta, mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä, huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.
Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät, pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta harjaantumatonta miestä.
Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja. Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä. Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon kauhean miekan iskuja.
Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina nopeasti pääjoukon luo.
Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.
— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski avukseni.
Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.
Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.
Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.
Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.
Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan pölypilviä sen toisella rannalla.