The Project Gutenberg eBook ofVedenpaisumus IIIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vedenpaisumus IIIHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. TrastRelease date: January 31, 2024 [eBook #72842]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS III ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vedenpaisumus IIIHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. TrastRelease date: January 31, 2024 [eBook #72842]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Vedenpaisumus III
Historiallinen romaani
Author: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. Trast
Author: Henryk Sienkiewicz
Translator: V. K. Trast
Release date: January 31, 2024 [eBook #72842]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1926
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS III ***
Historiallinen romaani
Kirj.
Puolankielestä suomentanut
K. V. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1926.
Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.
Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan, joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä suuria kaupunkeja.
Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.
Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen liittyy tähän.
Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa valtakunnan äärimmäisessä reunassa.
Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto hänen retkestään oli ennättänyt levitä.
Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki nopeasti etelää kohti.
Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta", hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.
Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet" seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo, sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu, niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi ja millä nälkäänsä sammuttaisi.
Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu, kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä, sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin, kidutettiin kuoliaaksi.
Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten verestä.
Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.
Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen, joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg, tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.
Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:
— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.
Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:
— En minäkään, jos olisin Wittenberg.
Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia. Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt, peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä, toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta tuo "vir molestissimus" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin viljapellon yllä riippuva raepilvi.
Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä. Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen, ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko antaa peräytymiskäsky.
Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se, että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.
Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten kenraaliensa puoleen sanoen:
— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin, että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.
Siihen vastasi kuningas:
— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa, että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi sotajoukkoa kokoon.
Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:
— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä siis esteitäkään!
Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa, levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla todellakin oli suuri merkitys.
Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.
Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:
— Ei ole Czarnieckia!
Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta nyt oli pelko poissa.
— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.
Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.
Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella. Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.
Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti kapteenin.
— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?
— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.
Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.
— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?
— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.
Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?
— Czarniecki!
Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:
— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!
— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?
— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En tiedä, puhuiko hän totta.
— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?
— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa. Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat haavoittuneet.
— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.
— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.
Mutta kuningas kivahti:
— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!
Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit hänen edessään.
Mutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:
— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä. Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me lähdemme eteenpäin!
Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä? Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa koko maassa?
Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.
Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana, tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän kuninkaan; tähteä.
Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.
Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa. Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa, maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.
Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan. Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko joukko.
Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.
— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.
— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.
— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä lisääntyy.
— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.
— Öljy menee vatsaan eikä päähän.
— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään ehdon, johon en voinut suostua.
— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihenZamoyski.
— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! — vastasi Zagloba.
Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:
— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!
— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt juomme.
Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan, isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.
— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, — jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani, ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole neuvomassa.
— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoiWolodyjowski.
— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.
— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.
— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.
— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa sodassa, että voin sen sanoa.
— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin? Hänkö tulee? Tulkoon!… Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.
— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.
— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä…ma foi! En anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!
— Isännän malja! — huusivat upseerit.
— Vivat! Vivat!
— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästäZamośćieen, teitä en Zamośćiesta!
— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä, sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa, yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.
— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!
— Lupaan!
Kauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.
— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo mies hän on… Hm!… Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen… Mutta hän on oikea mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot… Huomaatteko, miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?… On työtä niitä torjuessa… Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen… Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien edustalla…
Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi tuttu upseeri keskustelijain ohi.
— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?
— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset saapuvat!
— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.
— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.
Vielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi aamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin kuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää Zamośćiea vastaan.
Tämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin hänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät. Hän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää ruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää koota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan vastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle kutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus isänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän itseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa väkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi! Hyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!
— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! — vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.
— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä luopuisi koko aikeesta… Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä uloshyökkäyksen!
— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan kimppuun!
— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.
Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja, jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.
Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:
— Eikö niitä vielä näy?
Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.
Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä, näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta kuulua huuto:
— Tulevat! Tulevat! Tulevat!
Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen, joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.
Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi. Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja luomaan.
— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea kaikki miehet erikseen.
— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin maksan koko omaisuuteni virheestä.
— Voiko sen niin tarkasti huomata?
— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä, niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.
— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!
Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.
— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.
— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasiZamoyski.
Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.
Mutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:
— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset, jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.
— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.
Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää, sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.
Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.
— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.
— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi toistaakaan.
— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen luokseen Forgellin.
Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas, ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä "princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti keskeytti hänet sanomalla:
— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten veroinen!
— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.
— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää vieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun pöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti. Sanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin suuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija samoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette, minulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa ei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen käsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun ylhäisesti.
— Hyvä! — kuiskasi Zamoyskin takana seisova Zagloba.
Forgell puri viiksiään, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten puhettaan:
— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän korkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan. Olen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja sitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja vakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta haltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä onnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan Kasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata, vain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa pakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on voittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa tataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä tarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja vapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.
Zamoyski ei vastannut mitään, mutta Zagloba kuiskasi:
— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään jumalanpalvelukseen.
— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä maata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä mielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen kulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin kerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä uusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava toistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen majesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita. Ja kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen syntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden puolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: "Tämä minut ymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan hyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin tämän maan onnen ja rauhan hyväksi." Teidän korkeudestanne siis riippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa ja tulla sen isäksi… Eikä kuningas epäile, että te sen teette. Todellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin jos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on vakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa johtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä, vaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella teitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista valtiasta.
Kenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin hallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet olivat suunnatut Zamoyskiin.
Hän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan, pöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:
— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta käsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani. Ei mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan ystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää toisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai kuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee isänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että ruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus ja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin, mutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin kuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa. Zamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!
— Kas se on politiikkaa! — huudahti Zagloba.
Salissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti hiljaisuuden.
Forgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten esittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen huuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä hänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: — Zamośćiea minä en luovuta, siinä se!
Audienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille perin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä enemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin Zagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua joukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin, avasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli kädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt huomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:
— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi taas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin vojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.
Tämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa ymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen, kun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä hänen läheisyydessään seisova Zagloba:
— Luvatkaa te Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!
Zamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi niin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:
— Minä puolestani lahjoitan Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!
Samassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni, rypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi pystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:
— Onko tämä teidän viimeinen vastauksenne?
— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä ylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!
Lähettilään tehtävä oli lopussa.
Kaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja Zamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat putoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta vahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia ruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä pois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski polttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli tulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen, että pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään pikarien ääressä.
Seuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin heti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan. Kuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta hän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt vakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan aikana:
— Miksi ne haaskaavat ruutia?
Wolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen, mutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa verta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas oli tarpeeksi varuillaan.
Muun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten parissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki mielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina. Hän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.
— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko, kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.
Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa, eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin. Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin, on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea. Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa kuninkaalle.
— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät, ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä ainoakaan pääse hengissä.
— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.
— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.
Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa, mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.
Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.
— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille — otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.
Siihen vastasi Zamoyski:
— Aivan niin! Vahinkoa on tullut… Sehän onkin luonnollista…Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!
Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.
Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa, että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan viimeisiin ääriin.
Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia, jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva, auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun peltohiiristä ja ruotsalaisista.
Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita pisaroita.
Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia, villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi, joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.
Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää kohti.
Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan! Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin. He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin, väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin ehkä haudassa.
Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä. Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan, ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.
Mutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.
Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen yhä rohkeammin.
Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan kintereillään.
Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua, mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.
Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet toiveet.
Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.
Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.
Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu. Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä heikkeni.
— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.
Tämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.
Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain, miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema auttamattomasti kohtalona.
Douglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon linnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät rykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi, nyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä nälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista kuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista! Kun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni muutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: "Allah!", "Iske!", "Lyö!", niin levottomuus vain kasvoi.
— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat sotamiehet.
Kaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä oli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt Lembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.
Tätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat ratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.
— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! — sanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.
Paljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin tehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman tiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti kaikkine joukkoineen hyökätä "puolalaista Dariusta" vastaan, tuhota hänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin käsiinsä.
Kannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta toimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa mukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä, jotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun puolalaista ratsuväkeä vastaan.
Maaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita, sillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen. Muitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty heidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille rakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:
— Me tuomme takaisin tullessamme itse Czarnieckin mukanamme!
He eivät aavistaneet, että olivat menossa teurastettaviksi kuin karja.
Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes katosivat tiheään metsään.
He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.
Tämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.
— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.
— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.
— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas JanKasimirista.
— Entä jos kohtaamme ylivoiman?
— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten armoille antaudu.
— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.
— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.
— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.
— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.
Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään, etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei kuitenkaan nähty.
Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan askelen päässä ratsastajan.
Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän hevosen selässä.
Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.
Sotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:
— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!
— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.
— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!
Samassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja pysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin asettuakseen heidän tielleen.
Vähän aikaa hän katseli heitä ja he häntä.
— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä huudella ruotsalaisten riveissä.
Tien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen, sitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka oli ensin nähty.
Mutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja lopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo. Kannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.
— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin väkeä! Hän on varmasti täällä!
Näitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain hevosten suitsien kalahtelua.
— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän tehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.
Hän kääntyi Kannenbergin puoleen:
— Teidän ylhäisyytenne! Palatkaamme takaisin!
— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen kulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä partiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!
Ruotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka molempien joukkojen välillä lyheni.
— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit liikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat puolalaisia ratsumiehiä kohti.
Mutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset hevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.
— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että maa järisi ratsujen sitä polkiessa.
Metsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko olivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset väsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen välimatka lyhetä.
Mutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko, joka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä paremmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa viereen.
Sveno huomasi sen, ratsasti täyttä laukkaa Kannenbergin luo ja alkoi huutaa:
— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä sotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!
— Kuka piru siellä voi olla väijyksissä? — vastasi Kannenberg.
Tie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä harveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka puolelta tiheä metsä.
Puolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se oli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi niin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi sitä saavuttaa.
Kun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen toisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi ihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko asettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen oivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin ihmetteli.
— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä hittoa ne tahtovat?
— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin lähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen ja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.
— Tosiaankin ne hyökkäävät! — sanoi Kannenberg ihmeissään.
Hyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin että jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen kaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset näkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti ratsujoukko heitä kohti.
— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen miekkansa.
Kaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen ratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset ruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset tunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun. Syntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin, hevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko metsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.
Ruotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään ja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat suoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten keskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat niitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten rivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa ruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen joukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.
Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat husaarijoukoksi.
Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.
— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.
Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja syöksyi eteenpäin.
Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.
Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja jakaa heidän kesken työn.
Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon etunenään ja hyökkäsi taisteluun.
Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa sitä takaa.
Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn. Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti ruotsalaisten hartioita.
Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.
Mitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä puolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin laski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.
Puolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa oli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin oli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen ja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja innostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti kuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan ruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi neljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat hevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen ojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään armahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi sapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti kätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman pimeyteen.
Tämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista miehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää vaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet käänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle. Kun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti hevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.
Silmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta miekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä tulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja Roch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja uneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta vihollisen rintaa.
Wolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat tyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta, ja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli kehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi hämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi kaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet ruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa peloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla kertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä ympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa kohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää miekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen selästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka heti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut ruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja molemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.