Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja lohdutti häntä:
— Olet minulle rakas kuin oma poika!… Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki, sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa itkemästä!
— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.
— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.
— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia, nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä voitolle!
Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:
— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?
— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.
— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus, jommoinen sodan aikana helposti voi sattua…
— Enkelit häntä varjelevat!
— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin, on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas soturi… Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte jollakin tavoin tyydyttää… Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!
— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat. No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte pian vielä lisää pieniä rojalisteja.
Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.
— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas vuotamaan Kuka siellä?
Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt kuningasta linnasta.
— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin käsin nostamassa Kmiciciä.
— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani, joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka, minua nostamaan hänet vuoteeseen!
Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia, jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.
Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.
Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin taisteluun.
Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.
Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.
Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut, tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut, sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan entisyytensä.
Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki, Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill, mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet muut ylhäiset henkilöt.
Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.
Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:
— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi, että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia välttämään oikeata rangaistusta.
Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja, ja hän nautti oman äänensä kaiusta.
— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen, — sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa… Sanon vain sen, että jos Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua kohtaan.
— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! — vastasi Sapieha arvokkaasti.
— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös kuulla Zaglobaa… Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten joukkojen ylipäällikkönä.
— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?
— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin vahvistaa vaalini.
Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.
— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te teitte minusta hetmanin… ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin tavoin palvella isänmaata!
Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:
— Menkää rauhassa!
— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.
Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:
— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!
— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi pieni ritari.
Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.
Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.
Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.
Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas, suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.
Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin muurien isäntä.
Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä mukaan.
Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.
Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa, niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!
Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.
Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!
Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas tahtonut pyydellä häneltä lisää.
Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin, hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä, oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi…
Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta, eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta. Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi, sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen… Mikä odottaa häntä siellä?
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät piirteet olivat muuttuneet.
Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset. Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista vihaa majesteetin loukkaamisesta.
Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot, jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.
Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.
— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava isänmaalle.
Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa, hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota ajatellessaan hän vapisi.
Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se, mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.
Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää heiltä saaliin.
Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksiVierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.
Viimein alkoi Tykocinin piiritys.
Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.
— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaanTykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edesRadziwill!
Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.
Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.
Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:
»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, jaquod attinetKoniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»
Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa kohtalonsa täyttymistä.
Piiritys lähestyi loppuaan.
Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli epäonnistunut.
Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi »nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille, tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla, joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa, toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja Charlamp.
Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena. Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin ja tuuli ulvoi ulkona.
Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta hän sanoi:
— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla…
Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja sanoi viimein:
— Charlamp!
— Nöyrin palvelijanne!
— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänetKiejdanyssa.
Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen valitteleva ja pitkä vinkuna.
— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki Radziejowski…
Kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:
— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.
Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on syyllisempi kuin hän.
Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä, sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:
— Jeesus! Jeesus! Jeesus!
Hänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.
Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.
— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.
— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.
— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?
— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!
— Jumala, armahda sieluani!… En elä uuteen vuoteen… Jo ammoin on minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.
— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!
— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.
Äkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:
— Hän henkii kylmää… En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.
— Kuka, teidän ylhäisyytenne?
— Kuolema!
Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten rukoili.
— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat autuaiksi?
— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.
Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut tärisemään.
Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin päähänsä ja huudahti:
— Boguslaw! Boguslaw!
Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien jyrähdyksistä.
Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.
— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset ovat paenneet torniin!… Vihollinen on täällä!… Teidän ylhäisyytenne!
Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa, ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:
— Se on Radziejowski… en minä… Pelastakaa!… Mitä tahdotte?Ottakaa kruunu!… Se on Radziejowski… Pelastakaa, hyvät ihmiset!Jeesus! Jeesus! Maria!
Ne olivat Radziwillin viimeiset sanat.
Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe, kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.
— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.
— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouvaJakimowicz.
— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.
Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.
Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne harvinaisen rauhallisen näköisiksi.
Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.
Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili, kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.
Kaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.
Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen kädessään oli hiukan liikahtanut.
Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.
— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.
Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.
— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.
Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi sisään ikkunoista.
Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli sisälle.
Joukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:
— Missä on Vilnon vojevoda?
— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.
Wolodyjowski katsahti ja sanoi:
— Kuollut!
— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja kavaltaja on kuollut!
— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!
Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt, valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.
— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.
Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:
— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää tuomiovaltaa!
Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:
— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja kuninkaan?
— Antakaa hänet tänne!… — kuului useita ääniä.
Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.
— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena… En ole paljoa ansainnut tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja tuskin jaksan seisoa jaloillani… Mutta minä olen vallassanne, hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!
Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti hänet syleilyynsä ja huusi:
— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!
Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.Sotilaatkin alkoivat poistua.
Paluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:
— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.
— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.
— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.
— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen typykkä määrätty!
Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona. Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan, tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää sapelia kuin latinankieltä.
Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota taisteluun.
Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.
Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat, ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.
Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.
Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja »vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja, jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.
Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa. Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja. Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.
Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat valtion eduksi.
Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan. Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei ole esimerkkejä historiassa.
Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon. Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen. Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään, kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.
Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle, sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa lähempänä pääalttaria.
Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja kastellaaneja.
Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.
Kuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.
Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein kasvoin, papin ääni kaikui: »Ecce Agnus Dei!» ja kuningas nautti Herran ehtoollisen.
Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja nosti molemmat kätensä.
Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan. liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:
»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas, — astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan, Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa hädässä nöyrästi anon…»
Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:
»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni, ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden muistoksi.»
Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:
»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»
Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit, aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat: »Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala antaa heille voiton ruotsalaisista.
Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.
Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia, uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.
Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten voitoistaan.
Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.
Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle, turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa arvoaan.
Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:
— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi Beresteczkon luona verissänne.
Michal polvistui ja vastasi:
— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.
— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään rauhallista kotielämää?
— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on palvella kuningasta ja isänmaata.
— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!
— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.
— Kertokaa siitä!
— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta alussa lausuen:
— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin virkavacat. Ei sevacat, sillä annan sen hänelle.
— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä nimityksestä!
Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.
— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!… Radziwill ja Opalinski… ja aivan samaan aikaan… Älä tuomitse heitä, Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!
Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.
— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun, — että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät, parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa. Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.
— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää ruotsalaisia vastaan.
Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:
— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?
— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin sotilaskuria vastaan.
Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:
— Ei ollut muuta mahdollisuutta!
— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista upseereista Radziwillin luo?
— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin, joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona, sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.
— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.
— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.
— Koskeekohan se Kmiciciä?
— Aivan niin, teidän majesteettinne!
— Tunsitteko Kmicicin?
— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.
— Mikä on mielipiteenne hänestä?
— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon, niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma on helvetillinen.
— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin keksintöä… Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta miehestä entisiltä ajoilta?
— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.
Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunutKiejdanyssa.
Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.
—Vir incomparabilis! Vir incomparabilis!— toisteli hän. — Onko hän täällä matkassanne?
— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..
— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.
— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.
— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi kuningas.
— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen…
— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.
— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä. Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin… Meille hän lähetti tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut meidät yksitellen… En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin… Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi…
— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.
Hän löi yhteen käsiään.
— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi kynnykselle.
Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz vakuuttaa todistukseni oikeaksi.
— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin juhlallisimmatkaan vakuutukseni!
— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.
— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä… Onpa täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.
Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun päälaen kulkevaa valkeata arpea.
— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!
— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi kuningas.
— Kuinka niin, teidän majesteettinne?
— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä Radziwillin rikostoverin… Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor, jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen on tuo uusi Kmicic… Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän ansaitsee sen!
Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä sanoisi, mutta kuningas lisäsi:
— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.
— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahtiWolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?
— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.
— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.
He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.
Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja ritarit jäivät kahden kesken.
— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä sanoi. Siellä on myös Charlamp.
Mutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.
— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.
— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.
— En minä upseereista kysy!… Mutta oliko naisia?
— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.
Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:
— Voi minua! Voi minua!
— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoiWolodyjowski.
Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä. Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi, jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto, että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.
Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti MichalKmiciciä käsivarresta ja sanoi:
— Rauhoittukaa!… Ei epätoivo teitä auta!
— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon hänen verensä!
— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten joukosta!
— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet kirkossa…
— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.
— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!
He kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:
— Missä hän nyt on?
— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää parhaiten.
Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös jyrkkää vuorenrinnettä.
— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.
— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi siihen kahakkaan!
Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan, niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän rauhoittui jonkin verran.
— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko, johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.
Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli. Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja päästäen turkin käsistään huudahti:
— Jeesus! Maria!
Ennenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:
— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan puolesta!
Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa, mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:
— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä, ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin Taurogiin.
— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba. — Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään. Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu maahan.
— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! — sanoi Jan Skrzetuski.
Charlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.
— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin. Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet… Hyvät herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!
Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja alkoi hommata juotavaa.
Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saadaCharlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.
— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.
— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin, sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.
— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian suurta tuskaa.
— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.
— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun ne olivat kovin konstikkaita.
— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.
— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.
— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.
— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen. Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen. Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän, mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä noustaessa.
Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuinJumala auttaa! — hoki hän.
Äkkiä hän hyppäsi paikaltaan.
— Hyvästi, hyvät herrat!
— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.
— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini! — sanoi Kmicic.
— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?
Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.
Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin käsin ja tyhjensi sen.
— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa. Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja itsenne.
— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.
Kmicic puri hammasta.
— Minä kuuntelen kärsivällisesti!
— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile, ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.
— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.
— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.
— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidinBoguslawille! - sanoi Skrzetuski.
— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki ruhtinaanarcana. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!», mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren kättä… Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on hänen pakko tehdä sitä.»
— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei ole vaarassa! — huudahti Zagloba.
— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.
— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia, eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.
— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyyTaurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennäad extrema.
— Missä hän nyt on?