— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.
Sitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:
— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni. Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.
— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen, — sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.
— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.
— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp. — Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana hyökkää Czarnieckia vastaan.
— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdataBoguslawin! — sanoi Wolodyjowski.
— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.
Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:
— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne, että voitte vaikkapa kaatua kadulle.
— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.
— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.
He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita, armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia Chmielnickin polttamista kylistä.
Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina ruotsalaisia vastaan.
Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan eteenpäin.
— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni…
— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.
— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin, saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.
Tässä hänet taas keskeytti huuto:
— Tulevat! Tulevat!
Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset ratsumiehet.
— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista tataarilaisilla.
— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski. - Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!
Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä, vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata. Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit, joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat. Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä, löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki, lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin katuja.
Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.
— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, — sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.
— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen paula hänen kaulassaan.
— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.
— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!
— Komea joukko! — sanoi Zagloba.
Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli, mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita. Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin, mutta erittäin nopeat juoksemaan.
Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.
Kun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:
— Nuoauxiliatulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa he hävittävät maata.
— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.
— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?
— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.
— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!
— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku upseereistamme päälliköksi.
— Entä mitä tuo paksu aga tekee?
— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!
— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.
— Mihin on niin kiire?
— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun komennettavakseni!
Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos näkyisi merkkiäkään kapinasta.
Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.
Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä. Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja poistui.
Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän, mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä. Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen kanssa heti sotaan!
— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten he alkavat kohta polttaa ja ryöstää… Siihen vain en voi suostua, että lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole arpeutuneet.
— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän kurissa ja taivutan tahtooni.
— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?
— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!… Eikä minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!
— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin sotaretkellänne!
— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani, vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä tämän pihan!
— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.
— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!
— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. – Totisesti en voi löytää parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?
— Huomenna!
— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.
— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon jalan, jos säälii hevosia.
— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt… nyt on jo myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä, uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!
Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja miettimään matkasuunnitelmaa.
Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä ajatteleminen.
Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:
— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo olevansa nimeltä Soroka.
— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.
Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle…
Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen, mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:
— Mitä käskette, herra eversti!
— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli surmattu Częstochowossa.
Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa polvia.
— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.
— Częstochowosta, teidän armonne!
— Oletko etsinyt minua?
— Olen kyllä.
— Keneltä sait tietää, että olen elossa?
— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti, että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.
— Onko isä Kordecki terve?
— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.
— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?
— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt sotaan ja että olen myöhästynyt.
— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!
— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän armonne otti Chowańskin kätköistä.
— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä Kordeckille.
Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.
— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon kukkaroitten viereen.
Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä verran niitä oli ja sanoi vääpelille:
— Tästä saat!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!
— Kuinka niin?
— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.
— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!
— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.
— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.
Sitten hän huusi palvelijoilleen:
— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!
Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.
Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.
— Istu ja syö! — komensi Kmicic.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa. Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.
Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.
— Ei voi muuten… Täytyy lähettää tämä sinne… Käsken sanomaan hänelle… Ei, hän ei usko!… Kirjettä hän ei rupea lukemaan, koska pitää minua petturina ja hulttiona… Älköön tuppautuko hänen näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.
Sitten hän äkkiä huusi:
— Soroka!
Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi seisomaan suorana kuin tikku.
— Kuten käskette!
— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.
— Kuten käskette!
— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz… ruhtinas Boguslawin luona… Otat selville, onko hän siellä… ja pidät kaikkea silmällä… Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu, niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy hullusti.
— Kuten käskette!
— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?
— En, teidän armonne!
— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut löydät sieltä, missä silloin olen… Kysy tataarilaisia ja herra Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo… Huomenna lähdet matkaan.
Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.
Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa. Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä sinistä silkkinuoraa.
Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle Akbah-Ulanin leiriin.
Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös muuttui kopeaksi.
— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.
— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic, — mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.
Sitten hän sanoi:
— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä oppaaksi… Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen majesteettinsa tahtoa.
— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasiAkbah-Ulan.
— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan. Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei pantaisi nuoraan kuin koira.
— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.
– Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.
Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui tikariin.
Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:
— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!
Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen päätään siihen.
Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt selkänsä takana vyössä, ja sanoi:
— Katso, orja!
— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.
— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.
Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.
Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.
Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.
Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat metsän petojen kaltaisia.
— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!
Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä oli taipumusta pöyhkeilyyn.
— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta, että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni… Odotahan, ruhtinas Boguslaw!
Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:
— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.
Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan piteli uuden päällikön jalustinta.
Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet, ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa kavioitten kapsetta.
Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi suoraan Kmicicin luo.
— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.
— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen teille, toinen Vitebskin vojevodalle.
— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!
— Lukekaahan ensin kirje!
Kmicic avasi kirjeen ja luki:
»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan, vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja herra Sapiehaa vastaan. Koskamagna parsherra Sapiehan sotavoimia on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. —Jan Kasimir, kuningas.»
— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic. — En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?
— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit, Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta, ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt ruotsalaisiin.
— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! — huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!
— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle, joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni samalla vielä lausua teille jäähyväiset.
Kmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.
— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! SuokoonJumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!
— Pyh! Aioinhan ampua teidät!
— En olisi ansainnut parempaa!
— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy leikkiminen!
— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!
— Hyvä!
— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa! Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.
— Suokoon Jumala!… Onnea matkalle!… Antakaapa vähän kyytiä preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.
— Olkaa huoletta!
Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulaninkanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänenChowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisinLembergiin.
Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.
Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat, että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien hyökkäyksen.
Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.
Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.
Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa, vastasi hän:
— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä? Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.
Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.
Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen maineessa.
Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa kasvattamiseen.
Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että hän oli suuren Jeremin poika.
Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen, hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.
Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi, että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.
Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu, kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.
Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:
— Mikä västäräkki tuo on?
— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti, kun ette tiedä, kenestä puhutte… Ei se ole mikään västäräkki, vaan neiti Borzobohata-Krasenka… Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö, muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!
— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa, — vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne myöten häneen rakastunut!
— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos päästään ja istuu kirin neuloilla!
— Huomaan sen kyllä!
— Mitä te huomaatte?… Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki, Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!
— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta kuukaudessakaan!
— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?
— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse pelätä rosvoa.
— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä olet tänne tullut?
Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja kuljetti häntä huoneissa.
— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?
— Kyllä.
— Tunsitteko siellä Podbipientat?
— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!
— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka… Se on hyvää sukua!… Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla olen tuon tytönkin holhooja.
— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.
Zamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:
— Mitä? Eikö olekin herranterttu?
Mutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.
— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —Koetitte panna koukun tielleni!
— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.
Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollutKmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.
— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany, Myszykiszki… sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.
— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi valita itselleen miehen senaattorien joukosta.
— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?
— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.
— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on vihollisen hallussa.
— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on sielläkin maapalanen.
— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!
Kmicic alkoi nauraa.
— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herraSapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin miesLiettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.
— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö olisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen hyväkseen.
Kmicic katseli ihmetellen Zamoyskia.
— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä pois? — ajatteli hän.
Mutta Zamoyski jatkoi:
— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet voisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea kysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne lähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä, mutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi joku, joka veisi hänet turvallisesti perille!… Te voisitte ottaa hänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne kirjeen… ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.
— Minähän johdan tataarilaisjoukkoa!
— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta.No niin! Suostutteko esitykseeni?
— Hm!… Miksikä ei, jos sillä teen teille palveluksen… Mutta…
— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu… Aivan varmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä…
Zamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:
— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa, sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun… mieluummin saisi tulla ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että minä itse lähetän tytön täältä pois.
Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen jälkeensä ja mutisi:
— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään ovela vehkeilijä.
Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —
Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.
Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän kulki tuolien edessä.
Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:
— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari. Oletteko huomannut hänet, sisareni?
— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän sotilaan vaikutuksen.
— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu neiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja Radziwillien rikkauksille.
— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät on turvattu, — sanoi ruhtinatar.
— On vain sepericulumolemassa, että sukulaiset vievät tuon omaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla avuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman tyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se ratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan itsensä matkustettava sinne…Installatio pro formaon välttämätön, ja siinä on hänen oltava läsnä.
Tuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja otaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.
Ruhtinatar mietti vähän ja sanoi:
— Kuinka hän nyt voi mennä, kun ruotsalaiset ovat tiellä?
— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä puolen on vapaa.
— Kuka sitten veisi Annamme herra Sapiehan luo?
— Vaikkapa tuo samainen Babinicz.
— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä väkeä!
— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.
Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi katsoa kysyvästi veljeensä.
Zamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:
— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.
— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle. Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja tuntemattoman miehen huostaan.
— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista, jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.
Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti veljeään:
— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?
— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!
— Jan!… Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi tytön?
— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitanSapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistuZamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.
— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?
— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä rikkaudesta. Muuten… tunnustan, että minusta hänen poistumisensa täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan, enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja katsotte minuun tuimasti… Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä, ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.
— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.
— Minä en sano mitään pahaa tytöstä… Ei hän kiemaile Michalin edessä sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että äidin rakkaus on sokea.
Ruhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.
Zamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:
— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen reiästä… Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö vain… mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!
Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi lähteäkseen.
Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.
— Jan! — sanoi hän. — Odota!
— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoinprimotodistaa, että epäilette minua suotta,secundo, että teidän on syytä kohdistaa huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla ei ole muuta sanottavaa.
Zamoyski kumarsi ja poistui.
Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.
Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa, joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.
Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia, joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan, suostui ruhtinatar lähtöön.
Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon, mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön saattajaksi.
Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.
Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman henkensä uhalla.
— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että kukaan ei teiltä sitä ryöstä!
— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja sanani minä aina pidän!
— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä erityisiin varokeinoihin.
— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.
— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?
– Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi viivähtänyt.
— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani… Annan teille hyviä saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.
— Miksi minun on jäätävä tänne?
— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.
Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän päätöksensä ja sanoi:
— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:
— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä virittää jokin ansa.
— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle, suulle ja rinnalle.
— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen. — Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi, ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!
Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen. Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa Zamoyskille kelpo opetuksen.
Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä. Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti, että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.
Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti. Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.
Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus. Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti Anusia itkemään.
Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:
— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!
— Moukka! — ajatteli Anusia.
He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.
— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, — ajatteli Kmicic.
Sitten hän kuunteli tarkasti.
— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.
— Kuuluu kavioitten kapsetta!… Joku ratsastaja nelistää jäljessämme! — vastasi upseeri.
Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja huusi:
— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!
Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn valossa:
»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon nepericula, jotka voivat kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään. Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset määräykset ratsumiehillemme.»
Samassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun urhoollisuuteni turviin.
Kääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:
— Eteenpäin!
Mutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:
— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?
— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic tekeytyen yksinkertaiseksi.
— Te olette saanut jonkin määräyksen.
— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.
— Seis! — huusi upseeri.
— Eteenpäin! — toisti Kmicic.
— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! — sanoi upseeri tiukasti.
— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!
— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. MenkääHerran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.
Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä, mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin järjestetty.
— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.
Samassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.
— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa tavanneet viisaampanne!
Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman, joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.
Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin pelästyneelle upseerille:
— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra Sapiehan luo.
Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot, jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät kappaleiksi.
— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa meille.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi, ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!
Kmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän sanoi:
— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?
— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.
— Herra Babinicz…
— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.
Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.
Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen. Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään väännellen:
— Armahtakaa, ritari!… Mitä minä olen rikkonut?… Armahtakaa!Säästäkää!
— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.
— Miten minä olen rikkonut?
— Kenties olette itsekin liitossa?
— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!
— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.
— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:
— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?
Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan toisteli vain:
— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!
— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin… Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää teidät… Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.
— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?
— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.
Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.
— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. — Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!
Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käskiheitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.
Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.
— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! — ajatteli tyttö.
— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?
Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:
»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää. Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne, käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt. Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän uskollinen ja harras palvelijanne. —Babinicz.»
Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.