Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.
Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:
— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen… Panin joku päivä sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa perille.
Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.
Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.
Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja siivoudesta.
Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla miehillä.
Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä puolalaisen näköinen.
Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan kirjeistä.
»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi hän käyttää valenimeä.»
— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.
— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!…Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olenvelvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni onKmicic!
Vojevoda peräytyi pari askelta.
— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleenaBoguslawille?
Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.
Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan kirjeen kohdasta:
»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»
Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.
— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.
Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten keskuudessa kuuluville.
Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava Boguslawin.
Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.
Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.
— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä, mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa. Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet. Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle, nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä kuningastamme vastaan, on valetta!
— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa puuhissaan.
— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän, tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin käsistä.
— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.
— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että pintaa karmii.
— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.
— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi, ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.
Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä kehuskella.
— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy kyllä Radziwillinkin kimppuun!
— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä levittänyt tuollaisen valheen!
— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!
— Hän kostaa aivan varmasti!
— Me kostamme sitä ennen!
— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!
— Niin se oli! — sanoi hetmani.
Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:
— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi hetkessä erehdyin.
Tässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:
— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat, että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!
Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.
Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman maan miehet.
Anusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic tataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan saapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei missään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties hän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä ja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin konfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt tuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille hän toi tuntuvan avun.
Mutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä sodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia vastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin oikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.
Senvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt hän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen sotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki suunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa neuvotteluun.
Näissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi Radziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin vapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä puolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä puolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.
Mutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän nimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan, olemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä yhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten menetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.
Samaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista luonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.
Mutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen syynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka tarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin. Siinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä antaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät samaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja menevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen, jonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut vain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä niin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi. Lähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki osoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan muutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi vihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani huoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan Bialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen ratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa, Horotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja vapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.
Nämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani lähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia tulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun omituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.
Bialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui päivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.
Vojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi läsnäoleville:
— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä oli tämä itse menettää henkensä.
Syntyi äänettömyys, jonka viimein katkaisi itse hetmani.
— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa mieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin joukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut tuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas Boguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.
Hetken kuluttua saapui päivystävä upseeri uudelleen huoneeseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin joukosta pyytää päästä puheillenne.
Luvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat ja repeytyneet vaatteet.
— Oletteko Horotkiewiczin rykmentistä? — kysyi Sapieha.
— Olemme.
— Missä hän on nyt?
— Surmattu, tahi jos on elossa, niin emme tiedä missä.
Vojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti kyselyään.
— Missä on rykmentti?
— Ruhtinas Boguslaw löi sen hajalle.
— Kaatuiko paljon?
— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin. Jotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän haavoittui. Me pakenimme vankeudesta.
— Missä hyökättiin kimppuunne?
— Tykocinin luona.
— Miksi ette vetäytyneet linnoituksen suojaan?
— Tykocin on valloitettu.
Hetmani pani käden silmien eteen ja alkoi sitten sillä sivellä otsaansa.
— Onko Boguslawilla paljon miehiä?
— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä. Ratsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän onnistui karata.
— Mistä pakenitte?
— Drohiczynista.
Sapieha avasi silmänsä selälleen.
— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla joDrohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?
— Kaksi viikkoa sitten.
— Onko hän siis nyt Drohiczynissa?
— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty jokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.
— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.
Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään, että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:
— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia, eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen seutuun. Hän on tulossa luoksemme… Menkäämme kohteliaina isäntinä vierasta vastaan.
Hän kääntyi päällikköjen puoleen:
— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa lähdemme… Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää meille ensitilassa kielen.
Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista vain lähti.
Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta, sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä tee turhan vuoksi.
Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana. Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää! vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.
Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivätBabiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.
— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, — sanoivat he.
Oskierka, joka tiesi, kuka Babinicz oli, sanoi Sapiehalle:
— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa voiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä vastaan pian käy varsin ikäväksi.
— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen hukkunut, — vastasi hetmani.
Tosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja. Sapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt missään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että Boguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko hän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten kanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella hetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä Czarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja, sillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen miesluvusta saattoivat olla virheelliset.
Mutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät oli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen, jonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan tykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat tiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani keräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan niillä.
Boguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja kyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia asujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat, kuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.
Siellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat perin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja vihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.
Pari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin, ilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.
— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt ripitän!
Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä. Kuului huutoja:
— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!… Paljon kahmaisi!
Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten huudoista tahi piiskain iskuista.
— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.
— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.
— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?
— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.
Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.
Hetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:
»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä, vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»
Hetmani keskeytti lukemisen sanoen:
— Sehän on itse piru! Sitten hän luki eteenpäin:
»Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi…»
— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani.— Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!
Mutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:
»Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin. Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot, niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi, ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä, mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»
— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä.— Kunhan hän vain ei valehtelisi?
— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri sotajoukko.
— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoiSapieha.
— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.
— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!
Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä, alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa. Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».
Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan joukko lähti kiireesti eteenpäin.
Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:
»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz. Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume vaivaa häntä yhä.»
Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.
Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:
— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!
Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.
— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös hänen kuolinhetkellään.
— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte, että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä omianne.
Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.
Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa, hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli tartuttava aseihin.
Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti. Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.
Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.
Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.
Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä rauha.
Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti suosiotaan.
Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.
— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.
— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut terveenä.
— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne
Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja sanoi:
— Sääli on hukata aikaa… En oikein saa selvää, mitä ruhtinas tarkoittaa… Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?
— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun saamani ohjeet…
Sapieha keskeytti.
— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa koirille antautumista?
— Olemme saaneet lisäjoukkoja.
— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.
— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.
— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan uskollinen.
— Voimakkaamman oikeudella.
— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.
— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.
— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!
— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.
— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut keskustelua.
Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi kääntää katseensa alas.
Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?
— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää salamurhaajia.
Sapieha hämmästyi suuresti.
— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?
— Niin.
— Te olette hullu!
— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen huulten välistä.
— Voi hirveätä!
— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.
— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan, valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty Taurogiin.
— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!
Vastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä rosvon tavat.
— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!
Hetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.
— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.
— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi ruhtinaalle.
— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!
Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:
— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?
— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta riistää hänen henkeään.
— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?
— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. — Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin… Ruhtinas Boguslaw on vienyt Taurogiin neiti Billewiczin… Rakastan tuota neitiä… hän on morsiameni… Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän oli semmoisen henkilön käsissä…
— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?
— En… Tyttö ei olisi lukenut sitä.
— Miksi?
— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni kuninkaan!
— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!… Tunteeko ruhtinas tuon kiinni saadun miehen?
— Kyllä. Se on vääpeli Soroka… Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin kiinni.
— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.
Vähän mietittyään hän lausui:
— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.
— Onko se teistä niin tärkeä asia?
— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani… On kantanut minua käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni… Jumala rankaisisi minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.
Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:
— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän välikappaleenanne ilman omaa syytään.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi niitä kolmekymmentä.
— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa teidätkin hengiltä.
— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.
— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.
— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen, kunhan saan tuon sotamiehen!
— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan nimittämättömälle.
Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.
»Pyytämänne turvakirjan lähetän»,
— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —
»ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon, että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia, ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden ruhtinassanallani olen edelleen etc.»
Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.
Oli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset vartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin kiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta verestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas muut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.
Boguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea. Koska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän henkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän oli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään tulleen.
Tämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä ja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.
— Oletteko Sapiehan lähetti?-kysyi ruhtinas.
— Olen.
— Mitä herra Sakowicz siellä tekee?
— Herra Oskierka pitää häntä vieraanaan.
— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz?Herra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.
— Se asia ei kuulu minuun! - vastasi Kmicic.
— Huomaan, että ette ole varsin puhelias.
— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.
— On siis yksityinen asia?
— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.
— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua. Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei ole tilaa.
Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä. Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan… Lyö! Lyö!
Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää vyöstä komentosauvaa.
— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!
Kmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.
— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen hevosensa pelästyi jotakin.
Kantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin hiukset nousivat pystyyn.
— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi yhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä hetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä. Olen aatelismies, sinun palvelijasi… Älä johdata minua kiusaukseen!
— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. — Kuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja tarvitsen lepoa.
Kmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin vieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että kylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä pelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä sanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän vannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään muuta, varsinkaan ei Oleńkaa…
Ja hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun hän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja kenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla Tässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua hän tuntuvasti rauhoitti.
Oli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi rotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja sanoi.
— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme sitten keskustella.
He tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus melkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin lämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti päänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.
Kmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume oli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten ennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti hiukan ruumista tahi vahakuvaa.
Andrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät alkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen, ja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.
— Jos olet aave, niin en pelkää sinua! — sanoi hän, — poistu!
— Toin kirjeen hetmanilta! — vastasi Kmicic.
Bohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua painajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:
— Ammuin siis ohitsenne?
— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. —Tässä on kirje!
Boguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen silmänsä kummallisesti.
— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna taistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.
— Meistäkin se on hyvä, — vastasi Kmicic.
Vallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi leppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:
— Arvaan, että te minua noin ahdistelitte tataarilaisten kanssa.
— Minä.
— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?… Meillähän on keskenämme selvitettäviä asioita… Voin antaa vaikka nylkeä nahan teiltä.
— Voitte, teidän ylhäisyytenne.
— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha sitä tahtoi… Mutta te olette uhannut henkeäni… Siellä on Sakowicz vankina, mutta… herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin nähden, kun minulla taas on teihin…
— Tulin esittämään erään pyynnön teidän ylhäisyydellenne.
— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä.Mikä pyyntö se on?
— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat minua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi sokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.
Boguslaw mietti.
— En pyydä teidän ylhäisyydeltänne sitä ilmaiseksi, — sanoi Kmicic.
— Mitä annatte hänestä?
— Itseni.
— Ah, onko hän sellainenmiles praeciosus?… Te maksatte runsaasti, mutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun muunkin lunastaa minulta.
Kmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti, että ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti puheenainetta.
— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. — Minulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut loukkaamattomuutenne.
— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt vapaaehtoisesti.
— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne.Olette tehnyt hänelle suuria palveluksia… Eikä hän päästä tänneSakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.
— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan kunniasanani, että tulen mihin käskette.
— Huomenna kenties kaadun. En minä tee sopimuksia huomispäivän varalle.
— Pyydän teidän ylhäisyyttänne! Tuon miehen takia minä…
— Mitä?
— Luovun kostosta.
— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan keihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni. Minä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä tunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi. Tunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden vuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan, milloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.
— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta sepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä, ja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette osaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja… Minä neuvon itse keinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun, niin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi rikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.
— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken pyhän nimessä…
— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!… Hahmonnekin muuttuu… Älkää vain tulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä avuksi… mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!
Boguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella säkenöivin silmin Kmiciciä.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti ristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.
— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä, mutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta pyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!… Otsa lattiaan, niin saatte vastauksen heti!
Andrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa, silmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi ruhtinaasta siirtynyt häneen.
— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen… niin… minä… olen valmis lankeamaan… teidän ylhäisyytenne… jalkoihin.
Tyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt vihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja kostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.
Kmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta oli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai tarttuuko rintaan.
Pitäen häntä silmällä koko ajan Boguslaw sanoi:
— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin hän huusi:
— Tulkaa!
Ovi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja muukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.
— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan lähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki olisitte todistajina!
Kmicic huojui kuin juopunut, voihkaisi ja lankesi Boguslawin jalkain juureen.
Mutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa kosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.
Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi, että jotakin erikoista oli tekeillä.
Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan mukaansa vain kaksi hovilaista.
Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.
Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.
Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu, kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä vain sapelit.
— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.
Kmicic katsoi häneen älyttömänä.
— Glowbicz…, — sanoi hän tuntien upseerin.
— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi, sitten pääsette vapaasti lähtemään… Siksi pyydän teitä olemaan tekemättä vastarintaa.
— Sitokaa! — vastasi Kmicic.
Ja hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois huoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin vielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic kuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat Boguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin uteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle kentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista ratsuväkeä.
Sotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala. Siinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia, ynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.
Näitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys kulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.
— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut hevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!
Mutta hän erehtyi, sillä paalu oli varattu Sorokaa varten.
Lepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui jakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana. Joku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa matalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi, mutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki hänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.
Molemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain leuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.
— Soroka! — voihkaisi viimein Kmicic.
— Kuten käskette! — vastasi sotamies.
Taas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä hetkellä?
Teloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas häntä ja sanoi:
— No, ukko, aikasi on tullut!
— Tehkää tehtävänne nopeasti!
— Älä pelkää!
Soroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen, alkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:
— Vielä viinaa…
— Ei ole!
Samassa yksi sotamiehistä tuli esille rivistä ja ojensi tuoppinsa:
— On. Antakaa hänelle!
— Paikoillesi! — komensi Glowbicz.
Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.
— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen vuoden palveluksen jälkeen… No, onhan aika!
Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.Kaikki valtasi kaamea tunne.
Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa, joka tuli yhä kovemmaksi.
Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo nähdä kidutusta.
— Vaiti! — huudahti Glowbicz.
Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»
Äkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:
— Seis!
Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät kääntyivät Kmiciciin.
— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi kuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna kuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan! Mutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan hetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!… Valitkaa! Kuolema ja häpeä tahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka miehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia! Eläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!
Syntyi suuri huuto ja rivit hajosivat. Monet äänet huusivat:
— Eläköön kuningas!
— Riittää jo tätä palvelusta!
— Kuolema petturille!
— Seis! Seis! — huusivat toiset äänet.
— Huomenna kuolette häpeällä! — karjui Kmicic.
— Tataarilaiset ovat Suchowolossa!
— Ruhtinas on petturi!
— Taistelemme kuningasta vastaan!
— Lyö!
— Ruhtinaan luo! — Seis!
Mellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi heti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan teloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:
— Minun jäljessäni hetmanin luo!
— Tulen! — huusi Glowbicz. — Eläköön kuningas!
— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia välähti yht'aikaa ilmassa.
— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka tahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he vaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken kuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.
— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti järjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.
Jonkin matkan päässä he kohtasivat etuvartijat.
Kuului huuto:
— Kuka siellä?
— Glowbicz joukkoineen!
— Tunnussana?
— Torvet!
— Menkää!
He kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin täyttä laukkaa.
— Soroka! — sanoi Kmicic.
— Kuten käskette! — kuului vääpelin ääni hänen vierellään.
Kmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle ikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.
Sotamies painoi tämän käden ääneti huulilleen.
Samassa puhui Glowbicz toiselta puolelta:
— Teidän armonne! Jo kauan sitten tahdoin tehdä sen, mikä nyt tapahtuu.
— Ette kadu tätä tekoa!
— Ikäni olen teille kiitollinen!
— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia sotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?
— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit eivät tunne teitä.
— Ja eikö minulle olisi tehty mitään?
— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte yrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.
— Siis hän olisi uhrannut Sakowiczinkin! — mutisi Kmicic
Tällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän vaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.
— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusivat useat äänet.
— Hän nukkuu! Ei saa herättää! — vastasivat palvelijat.
Mutta ruhtinas nousi istumaan ja huusi:
— Valoa!
Samalla kuin tuotiin valoa, astui sisälle myös päivystävä upseeri.
— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanutGlowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus.
— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi viimein Boguslaw.
Upseeri poistui, ja ruhtinas oli taas yksin.
— Hän on hirveä mies! — sanoi ruhtinas hetken kuluttua itsekseen.
Ja hän tunsi uuden kuumepuuskan olevan tulossa.