Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.
— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.
— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?
— Kyllä, minä olen täkäläisiä… Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?
— Kuninkaan luo.
Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.
— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?
— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.
— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on piiritetty.
— Menemme Sleesiaan.
— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?
— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se on samantekevää, kunhan pääsemme!
Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana puoluelaisena.
— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.
Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.
— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.
— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.
— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?
— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.
— Hyväinen aika!… Mitä teidän armonne puhuu?… Mitä?… Kuinka?..Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?
— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia…
— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.
— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan… Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta… Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.
— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.
— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!
Vanha veijari punastui ja sanoi:
— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!
— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.
Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:
— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.
— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!
— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.
— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.
— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.
— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.
— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herraWolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.
Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:
— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!
Ääneen hän sitten sanoi:
— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.
— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!
— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän… Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni… Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?
— Puhu vapaasti!
— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.
— Niinpä kyllä.
— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.
— Kuinka niin?
— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.
— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.
Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi:
— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.
— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.
— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.
— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.
— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.
— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?
— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]
— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?
— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.
— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!… Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa… Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!
Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:
— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä everstiksi, vaan Babinicziksi!
Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä valmiina lähtemään pitkälle matkalle.
Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi, joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.
Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:
— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.
— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on everstimme muuttunut… Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.
— Eteenpäin! — huusi Babinicz.
Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.
Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.
Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan. Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä, koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten kanssa.
Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa. Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin turhaan vaivasivat päätään.
Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin. Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä kertaa ollut muita vieraita.
Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.
Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.
Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.
Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän oli elänyt ruoan ääressä.
Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:
— Tulehan tänne, hyvä mies!
Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.
Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa paloi vähäinen tuli.
— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.
— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme matkustavaisia niinkuin tekin.
— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?
— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.
— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?
— Maamiehiä, mutta aatelia.
— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?
Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:
— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa, vain herneitä ja makkaraa.
— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.
Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:
— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä kruunu päästäni putoa.
Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka, kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun, olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.
— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir, jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään, jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.
Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:
— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.
— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista, mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.
— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?
— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.
— Mitä Liettuaan kuuluu?
— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.
— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?
— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.
— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?
— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.
— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!
— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko selälleen.
— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?
Kmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.
— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita… Minä vain pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.
— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on hevosista puute.
— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa eräälle heidän päälliköistään.
— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette ole menossa Podlasieen?
— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen sielläpäin liikkuessasi.
— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.
— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:
— Minkätähden sanottemyös, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota niitä väkisin?
Kmicic kohautti olkapäitään.
— Sanoinmyös, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi, sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.
— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen, että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn, jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja asujamille.
— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, — sanoi Kmicic.
Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja jatkoi:
— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut palvelijat.
— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa, että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.
Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja sanoi:
— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.
— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.
— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa. Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha kelpaa.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin ovela.
— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö, mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.
Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät niin, että haavaa kivisti.
Vieras jatkoi:
— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on silloin varma.
Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:
— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja pitää silmällä palvelijoitani.
Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun, niin että kaikki hampaat hohtivat.
— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.
— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra loukkautui ja sanoi:
— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.
— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.
— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.
Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli kiireesti huoneeseen.
— Herra pääll…
Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:
— Joitakin miehiä on tulossa.
— Mistä?
— Szczuczynista.
Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:
— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?
— Kymmenkunta ratsumiestä.
— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren herran puoleen sanoen:
— Ovatkohan ne ruotsalaisia?
— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.
Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui huoneeseen.
Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla.
Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.
— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.
— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.
Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.
— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.
— Entäs kuka te itse olette?
— Wasoszyn staarosta.
Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:
— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!
— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.
— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.
— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?
— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat tulleet Samogitiasta.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?
— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia…
— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?
— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on herra Skrzetuski.
— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.
Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin, ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä. Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen suunnitelmansa eivät toteudu… Hän päätti pysyä tuntemattomana ja vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:
— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.
Soroka nousi ja poistui.
Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan kehräämässä.
Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin, rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä, varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien… Oi, jospa hän olisi totellut!… Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava. Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut kuulla.
Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.
Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta, päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan. Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan päällä.
Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin jaPodlasiessa olevaan sotajoukkoon.
— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten selvitään, kun tulee talvi.
Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa sanoakseen pimeästä nurkastaan:
— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.
Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:
— Onko tuo teidän miehiänne?… Olen tavannut hänet jossakin.
— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla myymässä hevosia.
— Minne menette? — kysyi Józwa.
— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.
— Missä se on?
— Lähellä Pjontekia.
Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:
— Vastaa, kun kysytään.
— Millä oikeudella kyselette?
— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan, eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.
Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi poistumatta pimeästä nurkastaan:
— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko, niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.
— Niin on, — sanoi Rzedzian.
— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä niitä tarvitaan siellä paljon.
— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman tiemme, — vastasi Kmicic.
— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta, että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.
— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia, mutta pyrkivät niiden luo.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen. Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi sitä hävetä. Näyttäkäähän!
— Tulkaa hakemaan!
— Ettekö itse voi kävellä?… Minunko pitäisi sinne kulkea?
— Olen kovin väsynyt.
— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.
Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla, niin että se valaisi Kmicicin kasvot.
Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin että kipinät sinkoilivat ympäri.
— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!
— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää pysyä tuntemattomana.
Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:
— Hei, hei, ottakaa kiinni!
Sitten hän sanoi Andrzejlle:
— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!
Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä, ja Kosma kysyi:
— Isä, pehmitämmekö?
— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.
Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.
Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui selälleen kuin poikki hakattu tammi.
— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.
Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien alitse.
Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas katosi hänen näkyvistään pimeyteen.
Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät, kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.
Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.
— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.
— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.
Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa, nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:
— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!
Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää, mutta samalla kuului Kmicicin huuto:
— Seis!
Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä verisen sapelinsa lappeella.
Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.
— Teidän armonne… eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi
— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!
Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyäänKmicicin kumarsi syvään ja sanoi:
— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.
Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:
— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä… Kiejdanyssa en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on tapahtunut… Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä… Koko juttu ei kuulu minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni…
Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.
— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä. He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole… Annan heille taalerin mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi… Annan kaksikin… ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta…
— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa haavoittuneet ja menkää hiiteen!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:
— Teidän armonne… ne ovat meidän… totisesti ne ovat meidän!
Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja vaikenemaan.
Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:
— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan. Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata. Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani… Ehkäpä voin sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.
— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.
— Odottakaa!… Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi. Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen… Menkööt häntä vastaan ollakseen tarpeen vaatiessa apuna.
— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.
— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.
— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä parempi, — sanoi Rzedian.
— Miksi niin?
— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin tarkoituksiin.
— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette herra Wolodyjowskille.
Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.
Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä, joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.
— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista olla hänen tiellään.
Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?
— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska piileksii… Miten meille käynee?
Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:
— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes kaatuneitten taskuja tyhjentää!
Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.
— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.
Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.
Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten, luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?
— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen niin kauas kuin mahdollista… Jumala minua ohjatkoon… Herra, ole minulle armollinen!… Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.
Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa, varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä, joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä. Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa, jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan, niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni, kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain, Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.
Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät pelkoa.
Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun, ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja, kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain johtajaa puuttui.
Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen, mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona. Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.
Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat tekemisissä.
— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia, sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.
Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Eno ei valehtele!
Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka voisi väittää häntä vastaan.
Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin, kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen…
— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille lahjaksi.
— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, — sanoivat kuulijat.
Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.
Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki, katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.
Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin, että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.
Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan, joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin, että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän toimeen itseään.
Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.
Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.
— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.
— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä, että kaikki päät kääntyivät häneen päin.
— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.
Mutta toiset alkoivat huutaa:
— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän vallassamme? Eiköin liberis suffragiis? Kuninkaaksikin voi valita kenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi…
Nyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille, vaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:
— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette valitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä loukkaantua.
Syntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas huusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi ritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»
— Eläköön! Eläköön! — kuului yhä voimakkaammin.
— Antakaa sapelista vastaanhangoittelijoille! — huusivat kiihkeimmät.
— Ei ole vastaanhangoittelijoita! — vastasi joukko.
— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiäChmielnickille!
— Hän on pelastanut päällikötkin!
— Ja lyönyt ruotsalaiset!
— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja ilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.
Mutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut ehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä käännettä asiassa.
Kun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen hengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.
Innostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään hänen punastuvan he alkoivat huutaa:
— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin urhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!
Muut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski siveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja Rzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä Zaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää pystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.
Ensimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten puhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen puheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.
Zagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi ylipäällikkö seuraavat sanat:
— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa rannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien röykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin maan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se, joka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta niinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee verhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn seisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko kerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette kunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä minä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä on parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski, Tipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita ritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis valitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa… Ottakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!
— Ei, ei mitenkään! — huusivat sadat ja tuhannet äänet.
— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että heitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä vaatimattomina.
— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. — Tapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni, ja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle osoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta vannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön kohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä kuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!
Tavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset alkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi hikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:
— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta isänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät herrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä koskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet porttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta, missä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä teidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet. Osoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te vaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä luottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi, kun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt harhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä on Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat, ja kuka voi silloin meitä vastustaa?
— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! — kaikuivat uhkaavat huudot.
Zagloba ojensi kätensä pohjoista kohti ja alkoi huutaa:
— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin sotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona, emme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla, vaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten sotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban kanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!… Tule!…
Hän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli leirin:
— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan! Yksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset, kalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!… Annan heille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän niskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on kallis!
Tuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä huutaen:
— Johda meitä! Johda meitä!
— Huomenna lähdetään! Valmistautukaa! — huusi innoissaan Zagloba.
Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen, päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista. Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin, olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.
Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:
— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että minä en teitä unhota!
— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?
Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.
— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen luottamuksellisen suhteen… Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö. Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä. Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.
Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja istui penkin äärimmäisessä päässä.
— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä, herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.
— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä otetaan satoa ja elukoita?
— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa. Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille, että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.
— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.
— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin, veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne rakenna uutta Zbarazia.
— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä saamme tykkejä?
— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki, Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan. Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat. Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.
Wolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.