Ja hän nipisti Kmiciciä käsivarresta.
— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja hölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte saavanne petturin nimen?… Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä niin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä teille esitän… Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette, niin olkaa noudattamatta… en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa teidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa! Sehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo. Mitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset hyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa huomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon aatelisia, ylimyksiä, hetmaneja … Olisitteko te parempi kuin he? Kuka välittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää Radziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.
— Sanoitteko, että Sapieha antaa Radziwillille selkään?
— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja piirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!
— Kuinka niin?
— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei koskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään… Muuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat niin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.
— Eivätkö ruotsalaiset mene häntä auttamaan?
— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla… Vaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää hän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg tarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä vuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa nojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi, se on totta… Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle on selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan. Toistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen puolellaan.
— Entä Samogitia?
— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on raskaat käpälät, minä tiedän sen.
— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa oli kuninkaan veroinen?
— Hän sammuu, sammuu…
— Ihmeelliset ovat Herran tiet!
— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette? Suostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän puolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia huomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin nähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista… Tahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle…
— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat heille pahaa.
— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä. Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte, niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!
— Sanotte sen yksityishenkilönä?
— Aivan niin.
— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?
— Luonnollisesti!
— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi, konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä silmillenne?
Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa suustaan.
— Mitä?… Mitä?… Kuulenko oikein?
— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä silmillesi?
Kuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen kurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi hänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:
— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin kivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.
Kohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei voitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä siinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:
— Mitä teit niin kauan Kuklinowskin kanssa?
— Meillä oli luottamuksellinen keskustelu, — vastasi Andrzej.
— Mitä hän sinulle sanoi?
— Sanoi, että tieto kaanin tulosta on tosi.
— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja tehdä vihamiehistä ystävät!
— Hän sanoi myös, että Suur-Puola kapinoi.
— Jumalan kiitos!
— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä ruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on voittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat hänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia, jota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.
— Jumalan kiitos! Ettekö puhuneet keskenänne muuta?
— Kyllä, Kuklinowski kehoitti minua siirtymään ruotsalaisten puolelle.
— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies… Mitä sinä hänelle vastasit?
— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois lähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja puhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» — sanoi hän. Silloin…
— Mitä silloin?
— Silloin annoin hänelle korvapuustin niin että hän kieri alas.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
— Älkää olko vihainen, isä!… Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän siitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!
Priori oli vähän aikaa vaiti.
— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten. — Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden vihamiehen… Hän on pelättävä mies!
— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!… — vastasi Kmicic.
Sitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:
— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!
Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään. Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä, jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut, että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»
Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.
Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.
Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön että sotajoukon raivostumaan.
Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui, kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.
Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta, joka alkoi täällä, levisi kuin palo.
Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi, että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään:sursum corda! — herättääkseen joko voitollaan tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.
Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.
Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan. Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet, mihin ne kelpasivat.
— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.
Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia, luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen irtautuminen.
Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.
Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja, palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin, tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui rakennuksiin.
Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.
Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut, muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä, että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita katoille, torneihin ja muureille.
Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan. Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.
Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.
Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.
Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan kaatuneita sotamiehiä.
Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.
Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun. Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään enemmänkin.
Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.
Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.
Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin joukon.
Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä jatkanut tuhoisaa toimintaansa.
Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:
— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin yhden päivän.
— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä välin me jotenkuten korjaamme vauriot.
— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.
— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.
— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.
Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien viereen.
— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on kysymys?
— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt… Olen jo käskenyt manaamaan pahoja henkiä.
— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs tuuma on noussut mieleeni… Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä… Mutta menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.
— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.
Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa. Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita kasvoja. Tämä lausui:
— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.
— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.
— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa. Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä parempi.
— Hyvä Jumala!… Mitä tuo yksi mies voi tehdä?
— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma, ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv… tahdoin sanoa menee kappaleiksi.
— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?
— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltäBabinicz.
— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.
— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi? Ettekö tunne minua?
— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahtiCzarniecki.
— Osoittakaa toinenremedium, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin, että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen, että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.
— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.
— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — muttaaudaces fortuna juvat!
— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta, rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti ja lausui lopuksi:
— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä, että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!… Rukouksemme ja Jumalan suojelus sinua seuraavat.
— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!
— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin, sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi, lapseni, rakas poikani!
— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia. Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on hyödyksi minullekin.
— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?
— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru kimppuuni.
— Tee sitten se ensiksi.
Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti suorittamaan matkavalmistuksia.
Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.
Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn, niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.
— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy näkyviin! — sanoi Czarniecki.
— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!…
Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.
— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!
— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden suunsa eteen.
— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.
— Siinä onkin koko yrityksenpericulum, sillä minun on iskettävä tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu, ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.
— Minkätähden? — kysyi priori.
— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.
— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä taivasta kohti.
— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.
— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.
— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!
He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli Czarniecki siellä yksin.
— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.
— Jo meni! — vastasi Czarniecki.
— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut tämän skapulariumin hänen kaulaansa.
He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:
— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen jaloissaan.
— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.
He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina lakkasivat kuulumasta.
— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa… Suokoon Jumala hänelle menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.
— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen joukon vihollisia.
— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa… Uh!
Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä tuntui, kuin hän tukehtuisi.
Priori alkoi tehdä ristinmerkkejä.
Äkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.
— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.
— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.
— Kuinka? Mitä?
— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven… ja meni.
Zamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?
— Yksin.
— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!
— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin ettäBabinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.
Zamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.
— Rukoilkaamme! — sanoi priori.
Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.
— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.
Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset olisivat iskeneet maahan.
— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.
Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:
— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!
Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:
— Mitä on tapahtunut?
— Väkirynnäkkö!
— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.
— Ihme! Ihme!
— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!
— Missä on isä Kordecki?
— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!
— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.
— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi meitä vahingoittaa!
Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille valleille ilmestyi tulta.
Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot kaikuivat.
Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.
Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut takaisin.
Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa suunnitelmansa?
Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista, sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.
Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan edessään.
— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät varovaisiksi, — ajatteli hän.
Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen, sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.
— Se valli on paljon kauempana… suuntani on siis oikea! — ajatteli hän itsekseen.
Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.
Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.
Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies. Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille. Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.
Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.
Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi kaivaten heitä.
— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä yönä rikotuksi kuusi tykkiä!
Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi… Kunpa tuo tyttö nyt näkisi hänet… se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin luulee hänen palvelevan ruotsalaisia… Mitä mahtaa Oleńka ajatella kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee: »Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!… Semmoinen on tuo Kmicic!»
— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi tyytyväisyys itseensä.
Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla lähellä.
— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.
Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:
— Kuka siellä?
Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan.
— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.
— Tunnussana?
— Uppsala!
— Sotahuuto?
— Kruunu!
Kmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.
— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.
Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti hänen askeleitaan kuulumasta.
Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.
Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.
Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.
Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä, ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.
Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli suojailma.
Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa ylös pyrkien tykkiä kohti.
Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.
— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se tartu kurkkuun!
Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.
Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.
Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:
— Kuka on siellä juoksuhaudassa?
— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen tänne ja isken tulta löytääkseni sen.
— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.
— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä omansakin. Sitä parempi!
Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit kohosivat nopeasti ylöspäin.
Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä, jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti uteliaisuus vaaran tunteen.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon ylempänä kuin äsken..
— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.
Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat ruutilaatikot räjähtämään.
Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.
Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko esikuntansa kanssa.
Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa makaavan Kmicicin.
Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei entiselleen.
Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydänääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,Kaliński ja Kuklinowski.
Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan, hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät. Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:
— Minä tunnen tuon linnun… Hän on luostarin miehistöä ja nimeltäänBabinicz!
Kmicic oli vaiti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja ilme tyyni.
— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.
— Minä! — vastasi Kmicic.
— Miten sinä menettelit?
Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat toisiaan hämmästyneinä.
— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.
Mutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.
— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?… Mitä arvelette? Antautuvatko he?
Mutta Kmicic sanoi:
— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!
— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasiMüller.
— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin siellä on yksikään mies hengissä!
Seurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:
— Onko nimesi Babinicz?
Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin loiste on sitä ympäröivä.
— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on AndrzejKmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.
Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:
— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt heti! Nyt heti!
Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään. Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi, kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:
— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta pyydän saada puristaa kättänne!
Mutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.
— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan! — sanoi hän.
Zbrozek sävähti punaiseksi.
Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään. Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät, mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren vaikutuksen.
Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen ikkunan luo ja puhui:
— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet, kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia, mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin mies koko maassa…
— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.
— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?
— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa uljuutta ja rohkeutta… Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua… Ammutan hänet vielä tänään.
— Teidän ylhäisyytenne!… Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin puolelle.
— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahtiMüller.
— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista, niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia… Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.
— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.
— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää henkensä? Sehän on mahdotonta!
— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi hänet minulle.
— Mitä te hänellä teette?
— Minä… minä nyljen hänet elävänä.
— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä teillä on häntä vastaan?
— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut lähettiläänä luostariin.
— Onko teillä jokin syy kostaa?
— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään meidän puolellemme… Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei kukaan elämässä ole minua niin loukannut.
— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.
— Parempi on olla siitä puhumatta!… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan… Ah, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja joka maksoi minulle sillä tavoin… Antakaa hänet minulle, teidän ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin kyllä neuvot… Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.
Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.
— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?
Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.
— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.
— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!
— No, ottakaa hänet!
Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:
— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa menetellä niinkuin haluaa.
Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman halveksivasti:
— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?
Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:
— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä löytää minut!
— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.
— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meniKmicicin luo.
— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman väsähtänyt, tarvitset hoitelemista… Minä sinua vaalin…
— Roisto! — vastasi Kmicic.
— No, no, maltahan pikkuisen!… Tulehan nyt!
Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.
Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä, ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.
Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.
— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa tervaa!
Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.
— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.
— Roisto! — sanoi taas Kmicic.
— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa…
Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.
— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.
Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.
— Päästäkää! — kuului everstin komennus
Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän korkeudelle.
Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja puhui:
— No, Kmicic?… Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa, ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa… Se olikin oikein, sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua. No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi…
— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.
— Kas näin… näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.
Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:
— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa…
Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.
— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui sisälle.
— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti paikalla puheilleen!
— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on kysymys?
— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.
— Onko joku ollut kenraalin puheilla?
— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä vain hevosen kaviot kestivät.
— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin, ja sitten puhelemme taas!
— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.
— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!
Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.
— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut KuklinowskilleMüllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.
Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.
— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä, — katsellaksemme kummaa, sillä semmoista…
Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.
Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli tuntunut tutulta:
— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta asti olemme odottaneet tilaisuutta!
Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:
— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!
Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin änkytetyksi:
— Tekö?… Kiitos!
— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa, teidän armonne!… Pian!
Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.
— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?
— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta…
— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:
— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.
— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.
— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!
Hän istahti viljalaarin reunalle.
Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset liekit valaisivat.
Ukko astui hänen eteensä:
— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.
Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.
— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!
Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan tätä päällikköä.
Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui. Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.
— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?
— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella, sillä joku olisi huutanut.
— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näidenkimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!…Onko teillä kellään pistolia?
— Minulla on! — sanoi Kosma.
— Anna tänne! Onko se ladattu?
— On.
— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa hänen suuhunsa.
— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä…
Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.
— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on teidän!
— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on kieltänyt päästämästä.
— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!
Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.
— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.
— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:
— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat seuraavan keskustelun:
— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut hulluksi?… Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut käynytkään!… Mitä tämä on?
— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän armonne lähdettyä… Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja odottaa parhaillaan.
— Mitä tämä kaikki merkitsee?… Entä vanki?
— Riippuu.
Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan, painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.
Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla ja sanoi:
— Ahaa, se on herra Kuklinowski!… Nyt on minulla jotakin puhuttavaa sinulle!
Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin pelkoa.
— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.
Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.
Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat sidottuina.
Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata häntä.
— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vaiKuklinowski?
Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.
— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi… Sinun ruotsalainen kenraalisi on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut kärventää… Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa, tarjouduit hänelle toveriksi… Sinä varas, sinä iljetys, verikoira, kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle…
Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi riiheen.
Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä, jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja. Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.
Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja kulmakarvansa ja sanoi sitten:
— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä. Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.
Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:
— Hevosten selkään!
He lähtivät riihestä.
Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia, sillä kohta alkoi päivä sarastaa.
Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu, että kipu ei hänestä ollut mitään.
Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut äänekkääksi riidaksi.
— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!
— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.
— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette unhottaneet sormukset?… Valehtelette hävyttömästi!
— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.
— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne! Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!
Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.