The Project Gutenberg eBook ofVedenpaisumus IIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vedenpaisumus IIHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. TrastRelease date: January 29, 2024 [eBook #72821]Language: FinnishOriginal publication: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS II ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vedenpaisumus IIHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. TrastRelease date: January 29, 2024 [eBook #72821]Language: FinnishOriginal publication: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Vedenpaisumus II
Historiallinen romaani
Author: Henryk SienkiewiczTranslator: V. K. Trast
Author: Henryk Sienkiewicz
Translator: V. K. Trast
Release date: January 29, 2024 [eBook #72821]
Language: Finnish
Original publication: Otava, 1926
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS II ***
Historiallinen romaani
Kirj.
Puolankielestä suomentanut
K. V. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Uskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien tietämättä itsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.
Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä, mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.
— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun selässä niinkuin paras meistä.
Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan lähti vain yksi sana:
— Juotavaa!
Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä, mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa. Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä, ja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta tahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin, sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.
Mutta Soroka lohdutteli häntä:
— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla selviydymme.
Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskuaKmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:
— Mitä huminaa se on?
— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.
Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni, laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle metsään.
Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:
— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.
He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. ÄkkiäSoroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkastitutkia maata.
— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.
— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? — sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.
— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä ne näkyvät kuin kämmenellä.
— Kenties on karja kulkenut siitä.
— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.
— Seuratkaamme siis jälkiä.
— Tehdään niin!
Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle. Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta. Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.
— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.
— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.
Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli kipinöitä.
Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat päälläpäin.
— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.
— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.
— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.
— Älä pelkää! — vastasi Soroka. — Ei olla rosvoja!
— Menkää tiehenne! Ei teillä ole täällä mitään tekemistä!
— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme. Etkö näe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?
— Keitä te sitten olette?
— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi, moukka! Vie meidät majaan, muuten keitämme sinut omassa tervassasi!
— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee lisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.
— Lisää meitäkin tulee. Näytä tietä!
— Tulkaa vain, asia ei liikuta minua!
— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me kuljetamme herraa, joka maksaa.
— Jos hän täältä hengissä selviää.
Näin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja liedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli verraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien vieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.
— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. — Pankaa ruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on pidettävä silmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi yön ulkona, me emme luovuta heille tätä asuntoa.
— Herrat eivät tule tänään, — sanoi tervanpolttaja.
— Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me lähdemme, — vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä meidän on nälkä, äläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.
— Mistä minä kaurat otan tervahaudassa, jalosukuinen herra sotilas?
— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on kaurojakin — ethän sinä niitä tervalla ruoki.
— Ne eivät ole minun hevosiani.
— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten meidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin arvoinen!
Tervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan Andrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti ja bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä varsin hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi melkoisen nassakan viinaa.
Hän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä sotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä maja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa hirnui hevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli paikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki seinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia ynnä kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten taloista. Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat palaisivat, saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta taikka edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää sitä hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.
Päästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti sotamiehet vartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:
— Ota lyhty ja tule mukaani!
— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä ei ole.
— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se minua liikuta.
Nämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa löytyikin. Soroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen jäljessään pistoli kädessä.
— Kuka tässä majassa asuu? — kysyi hän heidän kulkiessaan.
— Herrat asuvat.
— Minkä nimiset?
— Sitä ei minulla ole lupaa ilmaista.
— Minusta tuntuu, mies, että haluat luodin ruumiiseesi!
— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin jonkin nimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.
— Olet oikeassa! Paljonko noita herroja on?
— Vanha herra ja kaksi nuorta herraa ja kaksi palvelijaa.
— Aatelisiako?
— Tiettävästi.
— Ja täälläkö he asuvat?
— Vähin täällä, vähin herra ties missä.
— Entä mistä nuo hevoset?
— Herrat tuovat niitä, mutta en tiedä mistä.
— Puhu totta! Ryöstelevätkö herrasi maantiellä?
— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.
Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa, ja menivät sisälle keskustaan asti.
— Valaise! — sanoi Soroka.
Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään, maiskutteli suutaan ja mutisi:
— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen… On puolalaisia, moskovalaisia… tuo ori on saksalainen… ja tuo varsa myös… Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?
— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi sarkaa kauroja.
— Hyvä on! — sanoi Soroka.
Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään otsaansa.
— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja pakotettava opastamaan meidät maantielle.
Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on ruhtinas joukkoineen… Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.
Näin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat ovella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja Sorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon tulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin vaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse vuoteelle Kmicicin vuoteen viereen.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista säveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen houreissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:
— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi… He ovat pettureita…Ilmaisen kaikki heidän salaisuutensa… Valtakunta on punainen verka…Hyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas… Maltahan!… Armollinenkuningas!… Tänne, sillä siellä on petosta!
Soroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas huudahti pari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja huusi:
— Oleńka, Oleńka, älä ole vihainen!
Vasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui kunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti majan ovelta kuuluva hiljainen koputus.
Hän avasi heti silmänsä, hyppäsi jaloilleen ja meni ulos majasta.
— Mitä siellä? — kysyi hän.
— Herra vääpeli, tervanpolttaja karkasi.
— Tuhat tulimmaista! Nyt hän tuo tänne nuo rosvot. Kuka häntä vartioi?
— Bilous.
— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.
— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?
— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet, niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi livistämään… Peijakas hänet periköön!
— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se… Hiisi hänet vieköön!
Vääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:
— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi tulla millä hetkellä tahansa.
Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten kapsetta tahi hirnuntaa.
Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden kiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului joka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä sadan askelen päässä majasta.
— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoiBilous.
— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies saapuu heidän luokseen, — sanoi toinen sotamies.
— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa seinien alta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.
— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen kädellään vajaan päin.
— Otammeko ne?
— Hölmö! Eihän täältä ole ulospääsyä, suot vain joka puolella.
— Mutta mehän pääsimme tänne.
— Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään elävä sielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.
— Maantie on päivänmatkan päässä, tuolla suunnalla, — sanoi Bilous.
— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä? Parempi on täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.
— Kuinka niin, isäkulta? — kysyi Bilous.
— Siellä jo varmasti meitä etsitään.
— Kuka etsii?
— Ruhtinas.
Soroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin pelästyneinä.
— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.
Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.
— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.
— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee toista sarvipäätä.
He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan. Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien sotamiesten väsyneet kasvot.
Majan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi:
— Soroka, hoi!
Sotamiehet hyppäsivät pystyyn.
— Hyväinen aika, teidän armonne on jalkeilla, — sanoi Soroka.
— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois ja viskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.
— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti. Nukahdimme vasta, kun oli jo täysi päivä.
Kmicic katseli ympärilleen.
— Missä me olemme?
— Metsässä, herra eversti.
— Sen näen. Mutta mikä tölli tämä on?
— Sitä me emme itsekään tiedä.
— Tule mukanani! — sanoi Andrzej. Hän meni majaan. Soroka seurasi häntä.
— Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas siis ampui minua?
— Niin.
— Miten hänelle kävi?
— Hän pääsi tiehensä Syntyi hetken äänettömyys.
— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi olisi ollut surmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.
— Niin aioimmekin, mutta…
— Mutta mitä?
Soroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli hämmästyttävän tyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa. Viimein hän sanoi:
— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit maantieltä?
— Pelkäsin takaa-ajoa.
— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia vastaan… pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin, emmekä siis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa…
Soroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän niin kovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä varmuus siirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.
Andrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida jotakin ympäriltään.
— Missä ovat kirjeeni? — hän kysyi.
— Mitkä kirjeet?
— Jotka olivat mukanani… Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö? — kysyi Andrzej kuumeisesti.
— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi hengittää. Tässä se on.
Soroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat taskut.Kmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.
— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja, mutta missä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla äänellä.
— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.
— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herraLubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli…
— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät kadonneet matkalla.
— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.
Mutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui Andrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään päähänsä vaikeroida:
— Oi!… Kirjeeni, kirjeeni!… Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi vain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona. Kmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut kadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei voinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli lyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä olisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o. suuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa täydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut sääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän havaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät Radziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan puoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina ja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja vieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella, ei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan sotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana vihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään; nyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo luvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä kaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin kimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen nämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa Radziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden taistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw hänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta. Mutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli Oleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että Kmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin oli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi Wolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät hänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina, uskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi vaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien puolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten veren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa kapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät kuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet, linnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon Samogitiassa… »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto olisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!… Voisin mennä, jos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta en näin tyhjin käsin!…»
Jos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut ruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa ruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin… Niillä olisi voinut pelastaa Oleńkan…
— Vedenpaisumus II.
Mutta jokin paha henki oli laittanut niin, että kirjeet katosivat.
Kun Kmicic ajatteli tätä kaikkea, tarttui hän uudelleen päähänsä.
— Petturi Radziwillien edessä, petturi Oleńkan silmissä, petturi liittoutuneitten mielestä, petturi kuninkaan edessä!.. Kaikki on hukassa: kunnia, maine, minä itse, Oleńka!…
Haavaa kasvoissa poltti, mutta sielussa oli sata kertaa sietämättömämpi polte. Kaiken lisäksi oli myös hänen itserakkautensa ritarina saanut kolahduksen. Boguslaw oli tuottanut hänelle häpeällisen tappion. Tämän rinnalla eivät olleet mitään ne iskut, joita hänelle Lubiczissa oli antanut Wolodyjowski. Siellä oli hänet voittanut asestettu mies kaksintaistelussa, täällä taas aseeton vanki, joka oli hänen vallassaan.
Hetki hetkeltä kävi Kmicicille yhä selvemmäksi, miten kauheaan ja häpeälliseen asemaan hän oli joutunut. Mitä enemmän hän katsoi, sitä lukuisampina hän näki jokaisesta pimeästä nurkasta uhkaavat kauhut — ja omituinen pelko valtasi lopulta hänen mielensä.
— Olenko minä todellakin tehnyt tämän kaiken? — ajatteli hän, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn.
— Mahdotonta! Tämä kaikki on kuumehoureita… Pyhä Neitsyt, se on mahdotonta!
— Sokea, tyhmä narri! — sanoi hänen omatuntonsa. — Mitään tämmöistä ei sinulle olisi tapahtunut, jos et olisi luopunut kuninkaasta ja isänmaasta ja jos olisit totellut Oleńkaa!
Ja katumus tuli kuin vihuri hänen sydämeensä. Ah, kunpa hän olisi voinut sanoa itselleen: ruotsalaiset sotivat isänmaatani vastaan, siis minä heitä vastaan! Radziwill on kuningasta vastaan; siis minä häntä vastaan! Silloin olisi hänen mielensä kirkas ja rauhallinen. Silloin hän olisi koonnut joukon ja kuljeskellut sen kanssa kuin mustalainen markkinoilla, lähestynyt ruotsalaisia ja polkenut ne ratsujen alle hyvällä omallatunnolla, säilyttänyt hyvän maineensa, ja vihdoin hän kunnian loisteessa olisi saapunut Oleńkan eteen ja sanonut:
— En ole enää kulkuri, vaan defensor patriae… Lemmi minua niinkuin minä lemmin sinua!
Entä nyt?
Mutta ylpeä mieli, joka oli tottunut antamaan itselleen paljon anteeksi, ei tahtonut heti tunnustaa koko syyllisyyttään. Radziwillit olivat hänet tällä tavoin tuhonneet ja pettäneet, vieneet hänen kunniansa, sitoneet hänen kätensä, riistäneet hänen rakkaimpansa.
Kmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä; hetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei tukahduttamalla äänellä:
— Kostoa! Kostoa!
Epätoivoissaan hän lysähti polvilleen keskelle huonetta ja alkoi puhua:
— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo petturit… ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen hengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas auttakoon! Amen!
Mutta samassa jokin sisällinen ääni kuiskasi hänelle:
— Palvele isänmaata, koston aika tulee myöhemmin!
Kuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko ruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen juoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas polvilleen.
— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin, muuten menetän järkeni!
Äkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi hongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.
Kmicic hyppäsi pystyyn, sieppasi sapelin ja riensi ulos.
— Mitä siellä on? — kysyi hän sotamieheltä, joka seisoi ovella.
— Laukaus, herra eversti!
— Missä on Soroka?
— Meni etsimään kirjeitä.
— Missä päin ammuttiin?
Sotamies näytti metsän itäistä osaa kohti:
— Tuolla!
Samassa kuului kavioitten kapsetta, vaikka hevosta ei näkynyt.
— Pidä silmällä! — huusi Kmicic. Tiheiköstä ratsasti esille täyttä laukkaa Soroka, kintereillään toinen sotamies. Molemmat pysähtyivät majan luo, hyppäsivät hevosen selästä ja käyttäen hevosia suojanaan suuntasivat muskettinsa tiheikköä kohti.
— Mitä siellä? — kysyi Kmicic,
— Joukko on tulossa! — vastasi Soroka.
Syntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin villisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.
— Montako niitä siellä on? — kysyi Kmicic.
— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, — vastasi Soroka.
— Silloin on voitto meidän. He eivät selviydy meistä.
— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni elävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.
— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut »pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova, ja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen askelen päässä majasta.
— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja, niin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna tiheiköstä tänne asti.
Soroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua muskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa:
— Jos vain joku tulee tiheiköstä näkyviin, niin kohta on tallukat taivasta kohti!
Jonkin ajan kuluttua kuului tiheiköstä kova ääni:
— Mitä väkeä te olette?
— Parempaa väkeä kuin maantierosvot.
— Millä oikeudella olette asettuneet asuntoomme?
— Rosvo kyselemässä oikeutta! Teloittaja opettaa teille oikeutta, menkää hänen puheilleen!
— Savustamme teidät sieltä ulos kuin mäyrän!
— Sopii koettaa! Katso vain, ettet itse tukehdu siihen savuun.
Ääni tiheikössä vaikeni. Nähtävästi hyökkääjät neuvottelivat. SilloinSoroka kuiskasi Kmicicille:
— Pitää joku houkutella esille ja ottaa kiinni, niin meillä on sekä panttivanki että opas.
Tiheiköstä kuului taas kysymys:
— Mitä te tahdotte?
Nyt alkoi Kmicic itse puhua:
— Niinkuin tänne tulimme, niin olisimme lähteneetkin, jos sinulla, lurjus, olisi käsitystä kohteliaisuudesta etkä olisi alkanut ammuskella.
— Ette te tänne jää, illalla tulee meikäläisiä sata ratsumiestä!
— Ennen iltaa tulee kaksisataa rakuunaa, eivätkä suot voi teitä pelastaa, sillä joukossa on sellaisia, jotka osaavat tien tänne niinkuin mekin.
— Olette siis sotamiehiä?
— Emmehän toki rosvoja ole.
— Mistä joukko-osastosta?
— Oletko sinä hetmani? Emme rupea sinulle tiliä tekemään.
— Puhukaa mitä tahdotte, piru vieköön! Miksi sitten olette tuppautuneet meidän majaamme?
— Tule itse tänne! Et sinä täällä päätäsi menetä. Tule lähemmäksi
— Kunniasanaa vastaan?
— Kunniasana on aatelismiehiä eikä rosvoja varten.
— Saako tulla kaksi miestä?
— Saa.
Tiheiköstä, joka oli noin sadan askelen päässä majasta, tuli esille kaksi pitkää ja hartiakasta miestä. Toinen oli hieman kumara ja nähtävästi ikämies, toinen kulki suorana. Kummankin yllä oli harmaalla veralla päällystetty puoliturkki, jommoisia pikkuaateli käytti, jaloissa pitkävartiset saappaat, päässä karvalakki silmille painettuna.
— Mitä pirua! — mutisi Kmicic katsellen tarkasti tulijoita.
— Herra eversti, — huudahti Soroka, — nehän ovat meidän miehiä!
Tulijat olivat saapuneet muutaman askelen päähän, mutta eivät voineet nähdä majan luona seisovia, koska näiden edessä olivat hevoset.
Kmicic astui äkkiä esille. Tulijat eivät häntä kuitenkaan tunteneet, sillä hänen kasvonsa olivat kääreessä. He alkoivat tarkastaa häntä uteliain ja levottomin katsein.
— Missä toinen poikasi on, Kiemlicz? — kysyi Andrzej. — Ei kai hän ole saanut surmaansa?
— Kuka? Mitä? Ken puhuu? Mitä? — sanoi vanha mies pelästyneenä ja jäi seisomaan silmät selällään. Pojalla, joka oli nuorempi, oli paremmat silmät. Hän tempasi äkkiä lakin päästään. — Herra Jumala! Isä, sehän on herra eversti! — huusi hän.
— Jeesus armahin! — lausui ukko. — Se on siis herra Kmicic!
— Haa, semmoisia poikia! — sanoi nauraen Andrzej. - Tervehditte minua haulisateella.
Vanha mies lähti nyt liikkeelle ja alkoi huutaa:
— Tulkaa tänne kaikki, tulkaa!
Tiheiköstä ilmestyi vielä muutamia miehiä, niiden joukossa ukon toinen poika ja tervanpolttaja. Kaikki juoksivat kiireesti aseet valmiina, sillä he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ukko huusi taas.
— Polvillenne, lurjukset! Polvillenne! Tässä on herra Kmicic! Kuka hölmö siellä ampui? Tuokaa se tänne!
— Itsehän sinä ammuit, isä! — sanoi nuori Kiemlicz.
— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut tietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko vielä silmiäni!
— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle kätensä.
— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me täällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.
Hän kääntyi poikiensa puoleen:
— Menkää pian, senkin tolvanat, tuomaan kuopasta simaa!
— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.
— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut. Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.
— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoiKmicic.
— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin. Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te tottelette isäänne?
Nuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.
— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyiKmicic.
— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä… Tapella ne osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa, niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti, käykää majaan, täällä on kylmä.
Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies, kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä kiintymyskin.
Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen, mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet, herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella. Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään. Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä käsittämätöntä pelkoa.
Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita, mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat olleet oikeassa.
Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin ja kysyi ankarasti:
— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?
— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen… Kas, poikaseni ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit siellä puuhailevat?… Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään. Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin naukattavaa ja haukattavaa… Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.
Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:
— Kannot on vieritetty.
— Hyvä on, — sanoi ukko Kiemlicz, — menen tuomaan simaa.
Hän katsahti poikiin merkitsevästi ja sanoi painokkaasti:
— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta. Kmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä kannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:
— Mitä te nykyisin teette?
— Otamme hevosia! — vastasivat kaksoset yht'aikaa.
— Keneltä?
— Keneltä sattuu.
— Mutta etupäässä?
— Zoltarenkon joukolta.
— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin olette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?
— Isä myy ne Preussiin.
— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä on ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten kanssa?
— Olemme.
— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä teitte, kun he pitivät puoliaan?
— Pieksimme.
— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että Zoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos joutuisitte heidän kynsiinsä.
Kosma ja Damian olivat vaiti.
— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten tapaista… Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia entisiltä ajoilta.
— On kyllä! - vastasivat Kosma ja Damian.
— Niin arvelinkin. Missä isänne asui ennen?
— Borowiczekissa.
— Oliko se hänen kylänsä?
— Oli, yhdessä Kopystinskin kera.
— Minne tämä sitten joutui?
— Me tapoimme hänet.
— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne,Kiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.
Ovi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi lasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:
— Menkää peittämään kuoppa!
Kaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti toisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.
Mutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin puhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:
— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä semmoista yhtä hyvin kuin haavurit.
Kmicic suostui siihen. Kiemlicz avasi siteen ja alkoi katsella tarkasti.
— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän läheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja hämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se surmannut teidän armoanne.
— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää, Kiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta leukaluitani kivistelee.
Ukko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä vielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti kuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota majassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.
— Nyt minun on hyvä, — sanoi Andrzej. — Käy istumaan, Kiemlicz.
Sensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään päätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä huoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä hajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa kanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin istuimellaan.
Äkkiä Kmicic pysähtyi hänen eteensä.
— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja, jotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?
Ukko vilkutti epäluuloisesti silmää.
— Aikooko teidän armonne heidän luokseen?
— En pyydä sinua kyselemään, vaan vastaamaan.
— Sanotaan yhden joukon olevan Szczuczynissa.
— Kuka sanoi?
— Juuri sen joukon miehet.
— Kuka on johtajana?
— Herra Wolodyjowski.
— Hyvä on! Kutsu tänne Soroka!
Ukko poistui ja palasi hetken kuluttua vääpelin kanssa.
— Löytyivätkö kirjeet? — kysyi Kmicic.
— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.
— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?
— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.
— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön, joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui itsekseen.
— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani eitiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.Hän on vallassani… Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää neVitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.
Hänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:
— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.
— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua pyssyllä.
— Vajan oven päälle on naulittu haukka.
— Tuo siipi siitä, pian!
Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa sitä tikarillaan.
— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.
Hän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.
— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.
Ukko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:
»Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa. Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni. Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa: jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä, kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. — Kmicic.»
»P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään, sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja Zabludowossa.»
Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat, sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän, joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan. Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.
— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä. Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä… niinkuin minä itse! Siitä olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.
Äkkiä hänen mieleensä nousi ajatus:
— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni etsimään muualta palvelusta?
Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa: »Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin huomannut…» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi itsekseen:
— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.
Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen, näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:
»Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa, sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille. Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne. Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet, epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»
Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.
Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej itseltään, mitä hän nyt tekisi.
Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, — mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?
Ja taas hänen mieleensä nousi:
— Mennä liittoutuneitten luo.
Mutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat tahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?
— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä tunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet kuin oma kunniansa.
Siitäpä vaikeudet alkoivatkin. Miehen mieli alkoi uudelleen kuohua.
— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän itsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole minulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan… Tulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka on se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin otan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»
Ja niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä ulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään ja rientää matkaan.
Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi töytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan keskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.
— Kuinka siis? Eikö erehdystäni voi pyyhkiä pois?
— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan jotakin muuta!
— Mitä? — kysyi Kmicic.
— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä, joka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?… Onko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden kanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua niinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta, vaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja mitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita miehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat kansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja katumuksen!
Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.
— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?
Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:
— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä, armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni, aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita, en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita, lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä hukun…
Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että kumahteli ja hoki edelleen:
— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!
Pannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:
— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!
Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään, ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:
— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?
— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä! Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan alla.
— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?
— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.
Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:
— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!