Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:
— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan, mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät silpuksi…
Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian neljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra Kmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän tapaan:
— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä! Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.
— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa, enemmän kuin meidänkään maineemme!
— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua haukuttiin ja pisteltiin.
— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?
— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä, ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua kaksintaisteluun.
— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua kaksi juttua odottaa.
— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta! Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne. Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin, jos hiiskuvat sanallakaan.
— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti tulet kulkemaan talutusnuorassa.
— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi, sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä hän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia, niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle… Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi, ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt… Hyi olkoon, kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja viattomuutta suoraan silmiin… Pahinta ovat ne tytöt…
— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja mesi… eikä pahasti äksyjä.
— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.
— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä», — sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.
Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:
— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla… muka eksyneinä… mitä?
— Entä sinun maineesi?
— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos sikseen tulee… tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt Oleńkan holhoojiksi.
— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?
— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut määrätä heidät pitämään minua silmällä.
— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.
— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!… Kumartakoot he minulle ja totelkoot komennustani!
— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies… Mikäs hänen nimensä olikaan?… Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat kuitenkin saaneet.
— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta soturista… Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!
— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan sitä sitten rakennella.
— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveliKmicic ikäänkuin itsekseen.
Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:
— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä, säpäleiksi silvon.
— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.
— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!
Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä pihalle.
Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.
— Sinä puhut kauniisti… — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.
— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi, sillä Jendrus häiritsi minua.
— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.
Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään oli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä ja sanoi:
— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen kamppaillut viimeisessä sodassa.
— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta syntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.
Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin rohkeasti.
Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäenKokosinskia kylkeen:
— Astu esiin, astu esiin…
Herra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:
— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi pilviin saakka, kohoaisi pilvien… minä tarkoitan, ihan pilviin saakka…
— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.
Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassaKmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.
Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:
— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!
Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:
— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas erinomaisen arvokkaasti.
Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:
— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanneMitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.
— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.
Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.
— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?… Ja sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?… Oletko koskaan nähnyt sellaista?
— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa… vaikka kyllä minä tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.
— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaanKiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?…Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!
— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!
— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista naamaasi!
— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette tapella.
— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,Jendrus, mutta minä pidän sanani!
Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla. Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki, jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki menivät kuistille.
— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.
— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä… se on nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni palkinnut.
— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.
Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.
Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta ja ajajain huutoja.
Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:
— Onko hyvä olla?
— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan vinhalta viimalta.
Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä huutaa… Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin… Oleńka tuntee, kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä… tuntee samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa… silmät eivät jaksa avautua, ne ovat unenraskaat… He lentävät… lentävät… Vihdoin herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:
— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:
— Kuin omaa sieluani!
— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko tämä huimaava vauhti.
Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.
— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.
— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.
— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!
— Ei, ei… Olemme jo lähellä Mitrunya.
— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!
Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:
— Hei… vaan! Hei… vaan!
— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista reistä.
— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.
— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!
— Hei… vaan! — kuului hento naisen ääni.
— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!
— Toverit nauraisivat.
Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic alkoi laulaa:
— Ja pihalta katseli neitonen päin kaukaista peltojen rantaa. »Kas, äitini, joukkoa ritarien! Oi, mitähän kohtalo antaa?» »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi jo käsilläs valkeilla peitä, sun sydämes särkyisi varmasti, jos sotaan käyt vastahan heitä.»
— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyiAleksandra-neiti.
— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.
Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin kovasti:
— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.
— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.
Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että se nousi takajaloilleen.
— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.
— Mitä nyt, Soroka?
— Upita palaa… siellä tapellaan!
— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.
— Ei mitään hätää, Oleńka… Kutka tappelevat?
— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen aivan hengästynyt…
Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki, Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja ympäröivät keskustelevat.
— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.
— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä hälinä, ja hätäkelloja soitetaan…
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.
— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.
— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!
Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi nostaen katseensa taivasta kohti:
— Iskekää, Jumalan nimessä!
— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua hakemaan.
— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.
— Ei sanaakaan! — sanoi hän.
Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti elivätkin niin veljellisesti keskenään.
— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin, etteivät ne siellä pysyisi rauhassa… Mutta kyllä ne kohta rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa, kohta käyn talossa taas…
Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:
— Upitaan!
Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa, sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies, vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.
Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.
— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi tavata?
— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin isoisältä ja nyt minulta.
— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! — murahti Jozwa synkästi.
Oleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:
— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on kuin miekan terä.
Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa, viittasi kädellään ja virkkoi:
— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.
— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? — uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?
— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä vastaan, en siitä puhuisi.
— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?
— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!
— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli, kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.
— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.
Oleńka loi katseensa maahan:
— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian…
— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan, sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!
— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään meille! Amen!
— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.
Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:
— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän on myös oleva minun holhoojani.
— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun asioihisi? — kysyi Jozwa.
— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä Pakosz?
— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi uudestaan vanhan Butrymin puoleen:
— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!
— Enhän minä… ajattelen vain…
— Sanokaa pois, mitä ajattelette!
— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!… Herra Kmicic on jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia. Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan. Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!… Hyvä naapurini Pakosz, mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?… Että he ovat kunniattomia miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita. He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma, eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa. He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.
Oleńka peitti käsillä silmänsä.
— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!
— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon tyttöjä irstaillakseen!… Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä milloinkaan ole ollut!… Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!…
Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:
— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa? Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan. Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan! Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy vieressä, ja minkätähden?… Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen on saapunut paikkakunnalle.
— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.
— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa? Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta puhuu vain tästä.
— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?
— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!
Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia tovereita — murhamiehiä ja roistoja.
— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä en pelkää…
— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.
— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa… Olkoot millaisia hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!… Häpeällistä! Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä, hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni näkemään… Nyt tiedän mitä on tehtävä.
Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.
Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.
Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin, Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan, mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.
Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.
— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.
Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen hengitystä.
Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa: tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta mitä hän kykeni tekemään?… Ei mitään! Hän saattoi vain itkien rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei hän suostu siihen?…
— Jollei suostu…
Hän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.
Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.
— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!
Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja juoksi ulos.
Tuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.
— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, — ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat väittivät…
Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.
Kahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.
— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollutLubiczissa.
Oleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.
— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti…
He menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.
— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.
— Herra ei ole vielä palannut…
— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?
— Oh…
— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen toverinsa ilkivaltaisia?
— Ettäkö vain ilkivaltaisia…
— Puhu suoraan.
— En saa, hyvä neiti… pelkään… On kielletty.
— Kuka on kieltänyt?
— Isäntä.
— Vai niin.
Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä silmillään.
Yht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.
— Kenen palveluksessa olet?
— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.
— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja kerro nyt kaikki, mitä tiedät!
Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.
— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään kuin maailman loppu olisi tulossa!… Rosvoja ja murhamiehiä siellä vain on… Et tiedä, milloin hetkesi on tullut…
Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:
— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?
— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä tapetaan, lampaita myös… Talonpoikia sorretaan… Eilen surmasivat tallirengin, vaikka syytön oli…
— Surmasivat tallirengin?!
— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt, vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä…
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin kasvoille.
— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?…
— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.
— Tänne?… Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää palata.
— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!…
Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli menetellä.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naisetWodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain kokoLubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneetlähteä Kmicicin avuksi Upitaan.
Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat, että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä aavistaneet mitään.
Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja lausui:
— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme vähäisen porvarien suonta.
— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te tottelette.
Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.
— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.
— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana olisitte.
— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain aseita ja väkeä.
— En anna aseita enkä väkeä!
— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi onnettomuus?
— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!
Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.
— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne, ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!
— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä on? Emmehän vain torku, asetoverini?
Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen ovea:
— Ulos!
Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea silmät salamoita sinkahutellen.
Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:
— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti… niin… meillä ei muu neuvoksi kuin… kumartaa… armolliselle emännälle ja lähteä… kiittäen vieraanvaraisuudesta…
Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen, vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet niin kestävät kuin tahtonsa.
Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia, sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin. Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen, jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit. Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä, röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi kuitenkin.
— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.
— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia…! — huudahti Rekuc innostuneesti.
Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.
— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdottiKokosinski.
— Eipä ole hullummaksi! — vastasi yksimielinen kuoro.
He nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään tupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset seisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa tai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja harvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja nahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen yhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat heistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia, alle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta talvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen kutsuntaan.
Nähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota ja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä miellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra Kmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»
Kavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa tirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen peitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan päin istuvain takana.
Juoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen mielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin painuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis, ja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.
Kavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin nuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan ääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että he olivat naisia.
Zend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni, ja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen vikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti epätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla uroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.
Butrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo vaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin vain Rekucin kimakan äänen:
— Takan luona istuu lintusia!
— Todellakin! — virkkoi Kokosinski varjostaen kädellä silmiään.
— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä ennemmin huomannut.
— Mitähän heillä on tekeillä?
— Ehkä ovat tulleet tanssimaan.
— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen äänensä hän huusi:
— Suloiset tyttäret, mitä te siellä takan ääressä teette?
— Jalkoja lämmitämme! — vastasivat hennot äänet.
Kavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui kymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla tulen ääressä.
— Vai niin, armolliset naiset lämmittävät jalkojaan? — kysyi Kokosinski.
— Niin, niitä paleltaa.
— Sieviä jalkoja! — vikisi Rekuc kumartuen tukille.
— Anna olla! — tiuskaisi yksi tytöistä.
— Minulla on parempi keino kylmettyneille jaloille, ja se on: tanssi.
— No tanssitaan sitten! — huusi herra Uhlik.
— Ei tässä tarvita viuluja, kun minä soitan teille tshekanikkaani.
Ja otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon välttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit astuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä. Naiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut mitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä miehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien» maine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva Jozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta, tarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:
— Jos haluatte tanssia, niin ehkä ensin minun kanssani?…
Kulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi kiertää viiksiään.
— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän kanssanne…
Ranicki juoksi siihen kasvot hehkuvina; hän aavisti tappelun olevan tulossa.
— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.
Uhlik herkesi soittamasta, ja Kokosinski huusi:
— Hei, pojat! Riviin! Riviin!
Mutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen kuin karhut.
— Mitä te tahdotte? Tappeluako, vai mitä? — kysyi Kokosinski.
— Mitäs se sinulle kuuluu? Mene matkoihisi! — vastasi Jozwa tyynesti.
Ranicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman tappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja huusi:
— Lyökää!
Miekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä jättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan penkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.
Pöly pöllähti ja peitti tappelevat. Alkoi kuulua valitushuutoja…
Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn. Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle, ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa, mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin sellaisesta hän rankaisi ankarasti.
Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään. Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista. Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic, millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti, mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.
Sellainen oli Kmicicin sotajoukko.
Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn. Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti. Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä, keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.
Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon paahteessa.
»Hän rakastaa minua… epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej sanoi:
— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!
— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.Jumalan kiitos, että tulitte!
— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta…
— Ja rauha palasi?
— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt, sillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista kuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita kauniita silmiä… Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin lämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.
— Käsken heti lämmittää teille viiniä.
— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne ulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja konttaisia ovat.
— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää huolta.
Ja Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui hiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.
Kmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän parhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.
— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta neuvoksi… sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat taas puhua talutusnuorasta…
Ja hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.
Tulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään, mennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä tinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä höyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli Kmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi Andrzejn isältä.
Herra Andrzej harppasi emännän luo.
— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et pelastu!
Ja Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä taaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.
— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten pudotan viinin!…
Mutta ritari ei antanut uhkauksen peloittaa itseään. Sitten hän huudahti:
— Hyvä Jumala, sinun suloutesi sekoittaa järkeni!
— Se on tainnut sekaantua jo aikoja sitten… Istukaa, istukaa!
Kmicic istuutui tottelevasti. Oleńka täytti tuopin.
— Ja nyt haluan kuulla, miten tuomitsitte syyllisiä Upitassa.
— Upitassa? Kuin itse Salomon!
— Jumalan kiitos!… Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?
Kmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:
— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta. »Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»
— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?
— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit, ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja muutamia porvareita jo rauhoittivat…
— Mitenkä rauhoittivat?
— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.
— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!
— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa, hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne vastatkoon sotilaistaan.»
— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! — huudahti Oleńka.
— Jos menettelin?…
Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.
— Kuningattareni!… Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla äänellä. — Älä vain suutu minulle…
— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.
— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.
Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.
— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu… En ole vielä tunnustanut kaikkea…
— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.
— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin, mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia Orszassa…
Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja hänen kasvoilleen nousi puna.
— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.
Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten toisenlaisella äänellä:
— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?
— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!… Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat teihin kuin rosvoon!
— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.
— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!
— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?
— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan vihaa… ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö, niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa jalosukuinen ritari.
— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua vielä!
— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien veri kiehua.
— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne! Oikeus on minun turvani!… Luuletteko, etten tiedä teidän Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?… Ette tunne minua, jos luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä sitä voi mikään testamentti estää… Päinvastoin, isoisäni tahto oli, että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.
Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä alas ja kysyi hiljaisella äänellä:
— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?
— Koko paikkakunta siitä puhuu.
— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa… ja silloin soturit eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee, niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.
— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat…
— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani…
- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!
Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.
— Vai ajoit sinä heidät ulos?
— Ajoin.
— Ja he menivät?
— Menivät.
— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa… sillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut maksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat nätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!
Ja herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä viiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä enemmän, ja hän sanoi:
— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut tällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:
— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät. Täällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät pois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman lipun alla samassa sodassa… Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista toveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat henkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on minulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend, josta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et löydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii kaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.
Herra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän välillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka väänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen käsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä, kunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä, kaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta. Tämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan mielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö oli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet vakuutetuksi?
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta kieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!
— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.
— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin… jollette te minusta, niin minä teistä… Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!
— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua. Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut ovat laskeneet kätensä!
— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta miehestä!
— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä, jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun täytyisi myydä sieluni pirulle…