— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahtiOleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.
— Mitä minulta vaadit?
— Kunniallisuutta!
Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä, eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana. Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä sietämättömämmältä.
— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.
— Lähtekää, ja johtakoon Jumala askeleitanne! — vastasi Oleńka.
— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli leipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!
— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka itkunsekaisella äänellä.
— Hyvästi!
— Hyvästi!…
Kmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan luo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:
— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin hevoseltani maahan?
Oleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja syleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:
— Lyö minua, lyö, älä sääli!… Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä teen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois… sovitan Upitan asian… minä alan elää toisin… sillä minä rakastan sinua… Hyvä Jumala, sydämeni on haljeta… minä teen kaikki, kunhan et vain itke… ja rakastat minua edelleen…
Näin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja sanoi:
— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole vihaa… vaan tuskaa…
Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.
Vääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:
— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?
— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun, kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa… Häntä vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa. Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt, jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa, mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä…
Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri, ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.
Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi, ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä. »Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki, mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.
— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua tällaisena nähneet…
Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka äkkäsi sen, huomautti sotilaille:
— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta hänen kynsiinsä!
Herra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen henki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi myrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät metsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei ollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko edellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän päätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon päin huutaen:
— Täyttä vauhtia!
Hän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen kintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma kummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan saattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen sotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja jäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset katot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.
Kartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei kukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi hevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina ja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta ainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli; muuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi ensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään jalustinta.
— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput tallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!
— Ymmärrän! — vastasi vääpeli.
Kmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja eteisessä kylmä kuin pihalla.
— Hoi! Onko siellä ketään? — huusi Kmicic. Ei vastausta.
— Hoi! — huusi hän vielä kovemmin. Hiljaista.
— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen kiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli vavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja irstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin enemmän.
Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.
— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän rauhattomasti.
Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä jalallaan.
— Ylös, naudat! Ylös!…
Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut, ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti hänen mieleensä.
Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi sillä makaavien kasvoja.
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan hirvittävä… Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia… Toisena rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen, Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen… Neljäntenä oli herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille, ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.
Hän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.
— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!…
Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat, mutta sulkeutuivat kohta jälleen.
— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:
— Jendrus!… Pappia!…
— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.
— Bu-try-mit… — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.
Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli kuollut.
Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.
Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä. Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:
— Tänne! Miehet! Tänne!
Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.
— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.
Sotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät päreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen hetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat joutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi, ja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat vain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä kaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi eikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.
Sotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia. Kmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä pystyyn ja ärjäisi:
— Hevosille!
Kaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista tietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen riivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa kajahteli villejä huudahduksia:
— Lyökää! Surmatkaa!…
Kuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen hohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin maasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi koko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä oli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki savupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa kansaa…
Läheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä pienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille katsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia: »Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää… Tuo ei ole mikään tavallinen tulipalo!»
Laukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin, vahvistivat tällaisia otaksumisia.
— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako veljiemme sortua!…
Kun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten selkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.
Wodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa oveen.
— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.
— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?
— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!
Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien kimppuun.
Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään. Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.
He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus nousi heidän rinnoistaan.
— Älkää avatko! Älkää avatko!
Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle tyttöjen parvea.
— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?
— Onko hän yksin?
— Yksin on.
— Mene avaamaan!
Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. NeitiKulwiec ja tytöt seurasivat häntä.
Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja silmissä mieletön ilme.
— Hevoseni kaatui metsässä!… — huusi hän. — He ajavat minua takaa!…
Aleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?
— Olemme!…
Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.
— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!… Hyvä on! — huusi Kmicic kuin pyörryksissä.
Aleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:
— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt tupaan!
Sitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:
— Menkää tuonne!
Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän heti sulki.
Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.
— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.
— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!…
— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.— Nyt tahdomme hänen päänsä!…
— Hänen päänsä!… Verta! Surma rosvolle!
— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa kiinni!
— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa metsästä…
— Täällä häntä ei ole… Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!
— Hän on piiloutunut metsään! — huusi joku.
— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! — sanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!
Oleńka kohotti molemmat kätensä ylös.
— Minä kiroan hänet, kuten tekin!
— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!Kyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!
— Surma! Surma!
Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.
Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut Kmicicin.
— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!
Herra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.
— Oleńka… — alkoi hän.
Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen olkapäänsä.
— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa matkoihinne!
— Oleńka!… — voihki Kmicic ojentaen kätensä.
— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!
Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta turhaan.
Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut, jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen varustautuvalta kaupungilta.
Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä, jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari, sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.
Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.
Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, jaStoröstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.
Laki oli häntä rankaiseva.
Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon, sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa, oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan. Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.
Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.
Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan Kmicicin väkivallan.
Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia. Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta neiti oli jyrkästi sitä vastaan.
— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä, laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.
Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa rauhassa maatilallaan.
Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies. Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:
»Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut, onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin, kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin tekoihin…»
Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»
Niinpä hän vastasikin tähän tapaan:
»Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani, vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa välttämättömämpi…»
Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi kirjeen ja vei sen itse lähetille.
— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.
— Metsistä olen, armollinen neiti.
— Entä missä on isäntäsi?
— Sitä en saa sanoa… Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.
— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?
— Terve on kuin metsähärkä.
— Eikö hän kärsi puutetta?
— Hän on rikas herra.
— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi… odotapas… sano, että toivon Jumalan häntä auttavan.
Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat. Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat tavallisia.
Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet. Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten, milloin nyyhkyttäen.
Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).
Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut, jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset, joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua, ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia…
Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan. Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia.. Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä turvaa.
Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa kohdaten, kuten linnojen luona.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill, jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen. Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja Buturlinia vastaan.
Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista, valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.
Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot, jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.
Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli, ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset tulivat toivehikkaammiksi.
Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.
Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui, kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset, että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista. Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta, sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona, ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä. Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen, kilpailivat kohteliaisuudessa.
Ja herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka Kiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän kuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt hänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun hän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut ylpeillä.
Kmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet tilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi etsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä kokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on tahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä pyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet sydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra Wolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa kelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.
Kun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herraWolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sittenAleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:
— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja määrätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden tuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes ajatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään sellaista… Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene, vaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.
Näin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat palasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra Wolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka, Maryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia, sinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut säästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori oli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa, luuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra Wolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja auliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei ollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman rakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti, etenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti hokea miesten petollisuudesta.
Usein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle, tyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan. Viehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia vyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa sodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli nähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja sisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun Wolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa ja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi kadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni ulkoa! huusi vihlovasti:
— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!… Tytöt säikähtivät kovasti. Herra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti tuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi hänen jalkojensa juureen.
— Auttakaa, herra eversti!… Neiti on ryöstetty!…
— Kuka neiti?
— Wodoktyssa…
— Kmicic! — huudahti herra Wolodyjowski.
— Kmicic! — huusivat tytöt.
— Kmicic! — toisti sanantuoja.
— Kuka sinä olet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Wodoktyn vouti.
— Me tunnemme hänet kyllä! — virkkoi Terka.
Uninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui kaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.
- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä ajakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!
— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä lyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.
— Milloin teidän neitinne ryöstettiin? — kysyi Wolodyjowski.
— Äsken juuri… Siellä talonväkeä vielä tapetaan… Pääsin töin tuskin lähtemään… Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon neiti ryöstetty?
— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää apuun!
Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!
— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!
Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:
— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on paikkakunnalla!
Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja, pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.
Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.
Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.
— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.
— Gasztowteja täällä on!
— Me olemme Butrymeja. Domaszewiczit ovat myöskin jo täällä.
— Kuka teitä johtaa? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Jozwa Jalaton, herra eversti.
— Mitä tiedätte asiasta?
— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet kiertääkseen Wolmontowiczen.
— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä aikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.
— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He aikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja hevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska noin rohkeasti toimii.
— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse käsistämme. Montako pyssyä teillä on?
— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta enemmän.
— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä vartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!
Lähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa Jozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen kymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä muita liikkeelle.
— Ettekö ole nähneet Gosciewiczeja? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat jo tulossa… tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on vienyt neidin Lubicziin?
— Kyllä. Mutta siellä hän ei kauan saa rauhassa olla.
Kmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta, kun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei näet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin sotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin, kun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä vastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.
Yhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin Gosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen sydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen komentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että siinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra Wolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa saisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.
Niinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli äskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta valaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten kärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä harvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin keskellä yötä.
— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs Domaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin nähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.
— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt tuntemattomia kerjäläisiä… — lisäsi eräs toinen.
— Mitä miehiä sillä Kmicicillä tällä kertaa on?
— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic ollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän on ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.
— Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tuoda kasakoita näin kauaksi?
Kun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi, kääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:
— Hiljemmin, hyvät herrat!
Laudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä asestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia varovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa. Kun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla olevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein taistellut. Hän mutisi itsekseen:
— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti mennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!
Eversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton sekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat edestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen tavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos tallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.
Krzysztof Domaszewicz, sukunsa vanhin, astui herra Wolodyjowskin luo ja sanoi:
— Herra eversti! Ne aikovat kai lastata koko Lubiczin rattaille.
— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi eversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut sotilas: ei yhtään vahtia!
— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti; niitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet sotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa kylän läpi kuormineen matkoihinsa.
— Sanokaahan, onko taloon vain tämä yksi tie? — kysyi Wolodyjowski.
— Tämä yksi on vain, sillä takana on lammikoita ja soita.
— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti satuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon kaikkine rakennuksineen.
Herra Wolodyjowski lähestyi päävoiman kanssa porttia
— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin annan merkin!
Portille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat heidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja kurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului uhkaavia huutoja:
— Hoi! Keitä siellä on?
— Ampukaa! — huusi eversti.
Yhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun herra Wolodyjowski komensi uudelleen:
— Eteenpäin!
— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät eteenpäin.
Kasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut aikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia vastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu kuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät muurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja vihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja halki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat Domaszewiczit ja Gosciewiczit.
Kmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen takana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun tulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia miehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai ulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.
Mutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta kiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia sinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.
— Seinänvierustalle! — huusi herra Wolodyjowski.
Todellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla. Piiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei voinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä herra Wolodyjowski käski särkemään oven.
Mutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty paksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla, joihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet hyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi oli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli sitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan yhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet keittiön ovelle.
Tunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui jo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja. Butrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta kauheammin.
Herra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä päin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan joukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.
Uusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin, koska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:
— Heretkää! Älkää hakatko! Kuulkaa, piru vieköön!… Keskustelkaamme!
Wolodyjowski käski keskeyttämään ja kysyi:
— Kuka se on, joka puhuu?
— Kmicic! — kuului vastaus. — Entä kuka siellä on?
— Eversti Michal Jerzy Wolodyjowski.
— Armollinen herra…! — kuului oven takaa.
— Tässä ei ole aikaa kohteliaisuuksiin! Mitä haluatte?
- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua enkä minä teitä… Miksi olette hyökännyt kimppuuni?
— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi, jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae [naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.
— No, avaa se sitten!… Ei sitä kukaan estä!
— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!
— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!
— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko talon ja meidät kaikki ilmaan… niin totta kuin Jumala on olemassa! Ottakaa minut nyt, jos haluatte!
Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä. Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!
— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —Kyllä hän sen vielä tekee!
Samassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.
— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani kaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!
Kului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.Laudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.
— Sapeleillako? — kysyi Kmicic vihdoin. — Käykö, sellainen päinsä?
— Käy, jollet arkaile!
— Anna kunniasanasi, että saan lähteä vapaasti.
— Kunniasanani!…
— Ei, ei! — kuului ääniä Butrymien joukosta.
— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää sekä itsensä että teidät ilmaan.
Butrymit vaikenivat, mutta hetken kuluttua virkkoi muuan heistä:
— Olkoon niin kuin herra eversti sanoo.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?
— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.
— Vannokoot sitten!
— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.
Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:
— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan ja pyhän ristin kautta.
— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni ja neidin kanssa.
— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi aatelisille!
— Mahdotonta!
— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neitiBillewiczin tähden.
Seurasi taas vaitiolo.
— Olkoon menneeksi! — sanoi Kmicic vihdoin.
— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette voi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!
— Vannokaa! — toisti herra Wolodyjowski.
— Me vannomme Jumalan ja pyhän ristin kautta. Amen.
— Ulos nyt! — huusi herra Michal.
— Oletko jo valmis toiseen maailmaan?
— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli sisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.
Herra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa. Ovi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin poppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo lankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi rohkeasti laudalaisiin ja sanoi:
— Luotan sanaanne… Jumala ties, teinkö oikein… Mutta vähätpä siitä nyt!… Kuka teistä on herra Wolodyjowski?
Pienikasvuinen eversti astui esiin.
— Minä.
— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.
— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on minulla helppo tehtävä edessäni.
— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.
— Tässä!… Piha on tasainen kuin pöytä.
— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!
— Oletteko varma?
— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette… Minä en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?… Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain omaani… Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen, etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin minut täällä vastaan?… Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin valmis suorittamaan vahingonkorvausta… hyvän naapurin tavoin. Parempi on, että…
— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.
— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan hankkiakseni itselleni oikeutta.
— Vai niin?… Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa, jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne orszalainen miekkailumestari.
— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.
Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä, etenkin talon vieressä.
— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?
— Yhtä kaikki.
— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen, — tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä orszalaista tanssia!
107
Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa. Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:
— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:
— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina. Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin. Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin lintu aamuhetkellä.
— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.
Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi… Ahaa! Tuo on sitä orszalaista… Te puitte kai siellä viljanne itse, koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte! Oletteko te todella paras koko Orszassa?… No, tuo on muodissa vain renkien kesken… Tuo on sitä kuurinmaalaista… Tuolla tempulla sopii koiria kutsata… Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy… Ottakaa ylös!
Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä taakse.
— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.
Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:
— Ottakaa ylös!
Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.
Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa kolmaskin… Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli mestarien mestari.