Samassa ruhtinas säpsähti ikäänkuin omaa ajatustaan pelästyen.
— Mitä saattaa tapahtua? — kysyi Kmicic.
— Ettei yksikään ruotsalainen pääse valtakunnasta! — vastasi ruhtinas synkästi.
Kmicic rypisti kulmakarvojaan ja vaikeni.
— Silloin, — virkkoi hetmani matalalla äänellä, — meidän onnemme painuu yhtä alas kuin se on ollut korkealla…
Andrzej-herra nousi äkisti tuoliltaan silmät säihkyen, posket punaisina ja huusi:
— Mitä tämä merkitsee, teidän ylhäisyytenne?… Miksi te äskettäin sanoitte, että valtakunta on joutunut perikatoon ja että ainoastaan te yhdessä ruotsalaisten kanssa voitte pelastaa sen?… Mihin minun on uskominen? Siihenkö, mitä äskettäin sanoitte, vai siihen, mitä nyt sanotte? Jos asian laita on niinkuin teidän ylhäisyytenne nyt sanoo, niin miksi pitää ruotsalaisten puolta sen sijaan että antaa heille selkään?… Minua ihan ilahduttaa, kun ajattelen, että niille kerran saisi antaa selkään!
Radziwill katsoi ankarasti nuoreen mieheen.
— Sinä olet röyhkeä! — sanoi hän.
Mutta Kmicic oli jo innostunut omista ajatuksistaan.
— Myöhemmin voimme puhua siitä, millainen olen. Mutta vastatkaa nyt, teidän ylhäisyytenne, siihen, mitä kysyin.
— Hyvä on, minä vastaan… — sanoi Radziwill painostaen eri sanoja. — Jos asiat alkavat kääntyä sille tolalle, josta puhuin, niin siinä tapauksessa alamme tapella ruotsalaisia vastaan.
Andrzej Kmicic iski kädellä otsaansa ja huudahti:
— Minä hölmö!
— Siitä en ala kiistellä, — virkkoi ruhtinas, — mutta lisään, että sinä saatat unohtaa itsesi. Muista, että matkasi tarkoituksena tulee olemaan tapausten seuraaminen. Katson isänmaan parasta, en mitään muuta. Mitä äsken sanoin, on vain otaksuma, joka luultavasti ei koskaan tule toteutumaan. Mutta meidän tulee olla varovaisia. Ken tahtoo välttää hukkumista, sen täytyy osata uida, ja ken kulkee tiettömässä metsässä, sen täytyy usein pysähtyä tarkkaamaan, minne päin on mentävä… Ymmärrätkö?
— Selvä kuin päivä.
— Peräytyminen on meille mahdollista ja välttämätöntä, jos isänmaan etu sitä vaatii, mutta me emme voi tehdä niin, jos ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa. Hän on mahtanut kadottaa järkensä! Jos hän jää sinne, niin täytyy hänen ilmoittaa olevansa jommankumman ystävä, joko ruotsalaisten tai Jan Kasimirin, ja se olisi kaikkein pahinta.
— Hölmö olen, teidän ylhäisyytenne, nyt en minä taaskaan ymmärrä mitään!
— Podlasie on lähellä Masoviaa, ja joko ruotsalaiset sen valtaavat tai preussilaiset kaupungit lähettävät joukkoja ruotsalaisia vastaan. Silloin täytyy valita.
— Miks'ei ruhtinas Boguslaw voisi valita sitten?
— Siksi, että niin kauan kuin hän ei valitse, niin kauan ruotsalaiset pitävät meitä hyvänä; sama on vaaliruhtinaan laita. Jos meidän tulee muuttaa menettelytapaamme ja ryhtyä ruotsalaisia vastaan, silloin hän tulee toimimaan välittäjänä minun ja Jan Kasimirin välillä ja helpottamaan minun siirtymistäni, mitä minä en muuten voisi tehdäkään, kun olen ilmoittanut olevani ruotsalaisten puolella. Koska hänen Podlasiessa pitäisi pian tehdä valintansa, olisi parasta, että hän kiireimmän kautta lähtisi Preussiin, Tilsitiin, ja odottaisi siellä, mitä tulee tapahtumaan. Vaaliruhtinas asustaa kreivikunnassaan, ja silloin tulee Boguslawilla olemaan ylin valta Preussissa, sopiva tilaisuus koota joukkoja ja asettua huomattavan armeijan etupäähän… Silloin kummatkin menettelevät niin kuin me määräämme voittaakseen meidät puolelleen, ja meidän sukumme arvo ylenee yhä, mikä on pääasia.
— Mutta teidän ylhäisyytenne sanoi äsken, että isänmaan paras on pääasia?
— Älähän nyt takerru jokaiseen sanaani, sillä sanoinhan heti alussa, että se on yhdentekevä, vaan kuuntele, mitä sinulle sanon. Tiedän varsin hyvin, että vaikka ruhtinas Boguslaw allekirjoitti sopimuksen ruotsalaisten kanssa täällä Kiejdanyssa, häntä ei kuitenkaan pidetä heidän puoluelaisenaan. Levitä matkalla huhua, että minä olen pakottanut hänet allekirjoittamaan sen. Kyllä se uskotaan todeksi, että sukulaiset kuuluvat eri puolueihin. Siten hän voi päästä neuvotteluihin konfederaattien kanssa, pyytää niitten johtajat luokseen, vangita ne ja viedä Preussiin. Tällainen petos on nyt mitä suurimmaksi hyödyksi isänmaalle, muuten ihmiset sen kokonaan tuhoavat.
— Siinäkö kaikki, mitä minun tulee tehdä? — kysyi Kmicic ikäänkuin hän olisi vapautunut innostuksestaan.
— Se on vain osa, eikä läheskään tärkein. Ruhtinas Boguslawin luota ajat viemään minun kirjettäni itse Kaarle Kustaalle. Aina tuosta kahakasta saakka Klawanyn luona minä en tule toimeen kreivi Magnuksen kanssa. Hän katsoo minuun yhä ikäänkuin alta kulmain eikä lakkaa ajattelemasta, että jos ruotsalaisille onni kääntää selkänsä, jos tataarit lähtevät toista vihollista vastaan, niin minäkin kääntäisin aseeni ruotsalaisia vastaan.
— Siitä päättäen, mitä teidän ylhäisyytenne on puhunut, on Magnuksella täysi syy sitä epäillä.
— Olkoon tai ei, mutta minä en siitä pidä, enkä tahdo, että hän katsoo kortteihini nähdäkseen, mitä valtteja minulla on kädessäni. Sitäpaitsi hän henkilökohtaisesti ei suhtaudu suopeasti minuun. Varmaan hän kirjoittaa sieltä kuninkaalle, että olen joko heikko tai epäluotettava. Se on korjattava. Sinä jätät minun kirjeeni kuninkaalle, ja jos hän kyselee sinulta Klawanyn kahakasta, niin kerro niinkuin asia on. Voit mainita niistä miehistä, että minä olin tuominnut heidät kuolemaan, mutta että sinä olit saanut minut muuttamaan päätökseni. Mitään pahaa sinulle ei tule tapahtumaan suoruutesi tähden. Magnus-kreiviä sinun ei pidä moittia suoraan, sillä hän on kuninkaan sukulainen. Mutta jos kuningas noin sivumennen utelee, mitä ihmiset täällä oikein ajattelevat, niin kerro hänelle, että Magnus ei kylliksi kunnioita hetmania ja että ruhtinas — nimittäin minä — suree sitä. Jos hän vielä sattuisi kysymään, ovatko kaikki vakituiset joukot hylänneet minut, niin sano, että se ei ole totta, ja mainitse oma lippukuntasi esimerkkinä. Huomauta, että olet eversti, niinkuin oletkin… Selitä myöskin, että herra Gosiewskin puoluelaiset ovat yllyttäneet joukkoja kapinaan ja että hän ja minä olemme verivihollisia. Sano, että jos Magnus olisi lähettänyt minulle vain jonkinverran tykkejä ja ratsuväkeä, niin minä olisin jo aikoja sitten kukistanut kaikki konfederaatit… ja että se on yleinen mielipide. Muuten, pidä silmällä, mitä kuninkaan ympärillä tapahtuu ja kerro näkemästäsi ja kuulemastasi, ei minulle, vaan ruhtinas Boguslawille Preussissa, jos suinkin saat tilaisuuden tehdä sen. Mahdollisesti saat hänen väkensä mukana lähetetyksi hänelle uutisia. Puhutko saksaa?
— Eräs kuurinmaalainen toverini, jonka laudalaiset surmasivat, opetti sitä minulle aikanaan. Häneltä opin sitä auttavasti.
— Se on hyvä.
— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin kuninkaan?
— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä, milloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi, sillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.
— Ajanko siis vielä muittenkin luo?
— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun välttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla on Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten puolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää mitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt sinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle… Mutta älä sitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon, että herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan kahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni tekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani hyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten siellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko antamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota siis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan, ja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy minuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen. Minun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta joka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka tulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä toista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä yhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes koko maailmasta… Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka saada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun.. Koetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies on kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin valtakuntaa…
— Mitä minun tulee hänelle sanoa sitten?
— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa… Mutta siitä on annettava hienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta henkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on vielä liian varhaista… Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni palkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin joutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin käsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia pyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon. Minut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden minä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen vallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle asettamaan rajaan saakka!
Ja ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen näkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen innostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:
— Niin… kun ajatus lentää… ikäänkuin aurinkoa kohti… sanoo sairaus mementonsa [memento (mori) – muista (kuolemaasi)]… Tapahtukoon mitä hyvänsä… mutta soisin kuitenkin kernaammin, että kuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä…
— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi kieltävästi kädellään.
— Ei tarvitse… ei tarvitse… minun on jo parempi… Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa… Pidä silmäsi ja korvasi auki!… Kas niin… Nyt on kohtaus jo ohitse… Ymmärrätkö kaiken selvästi?
— Kyllä. Jos epäonnistun, on se oma syyni.
— Kirjeet ovat jo melkein kaikki kirjoitetut. Milloin aiot lähteä?
— Tänään. Niin pian kuin suinkin!…
— Eikö sinulla ole minkäänlaista pyyntöä minulle?
— Teidän ylhäisyytenne!… — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.Sanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.
— Puhu suusi puhtaaksi! — virkkoi hetmani.
— Pyydän… — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä hänelle… mitään paha tehtäisi…
— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota tyttöä?…
— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta… mistäpä minä sitä itsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan… Piru ties! Kaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli hänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi… Teidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille… En käsitä itsekään mitä puhun… Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!… Älkää kiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo minulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella…
— Minä ymmärrän sinua vallan hyvin. Ole huoletta, minä en päästä ketään heidän luokseen enkä myöskään heitä mihinkään. Piakkoin tulee täällä olemaan ulkomaalaisia sotureita tulvillaan ja sentähden jonkinverran epävarmaa… Mutta minä lähetän tytön ruhtinattaren luo Taurogiin, Tilsitin läheisyyteen… Ole rauhassa, hyvä Andrzej!… Mutta lähdekin nyt varustamaan itseäsi matkalle ja tule sitten syömään kanssani päivällistä…
Kmicic kumarsi ja poistui. Radziwill hengitti vapaammin. Hän iloitsi Kmicicin lähdöstä. Ruhtinaalla oli vallassaan hänen lippukuntansa ja nimensä; miehestä hän vähemmän välitti.
Kmicic saattoi lähettiläänä tehdä hänelle suuria palveluksia, vaikka hänen läsnäolonsa olikin ollut ruhtinaalle rasitukseksi. Hetmanista tuntui varmemmalta pitää hänet etäällä kuin läheisyydessään. Kmicicin hurja mieli ja tulisuus saattoi milloin hyvänsä aiheuttaa Kiejdanyssa yhteentörmäyksen heidän välillään ja molemmille hyvin vaarallisen käänteen asiain kulussa, mutta hänen lähtönsä esti kaiken sen.
— Lähde kauas, sinä hurja paholainen, ja palvele minua koreasti! — mutisi ruhtinas silmäillen oveen, joka juuri oli sulkeutunut orszalaisen lipunkantajan jälkeen.
Sitten ruhtinas kutsui palvelijan luokseen ja antoi tälle käskyn, ettäGanchoffin oli tultava hänen luokseen.
— Sinä otat huostaasi Kmicicin lippukunnan ja koko ratsuväen ylipäällikkyyden. Kmicic lähtee matkalle.
Iloinen ilme vilahti Ganchoffin kasvoilla.
Uskottu tehtävä oli mennyt häneltä sivu suun, mutta sen sijaan hän oli saanut odottamattoman ylennyksen.
— Uskollisesti palvelemalla tahdon palkita teidän ylhäisyytenne armon, — vastasi Ganchoff ja jäi ääneti odottamaan.
— Mitä vielä tahdot sanoa? — kysyi ruhtinas.
— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies Wilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen teidän ylhäisyyttänne vastaan.
Radziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä mielentilansa.
— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui senjälkeen syviin mietteisiin.
Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan. He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka omallatunnolla oli monta rikosta.
Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.
Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.
Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:
— Joko lähdetään, herra komendantti?
— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.
— Hevoset ja miehet ovat valmiina linnan pihalla…
Vääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka Kmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt hyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin olivat jo aika rattoisalla tuulella.
— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua ruhtinas Boguslawille… Suurenmoinen ritari… jonka vertaista ei löydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin saapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii paremmin kuin itse kuninkaan kartanossa.
— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi Charlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä ratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit olivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia hollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia keikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti, että olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä kovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä taistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen, sanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw ratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan ympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin hetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat maalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät sotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun tauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen kauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten valui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja ensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.
— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja itse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin meidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.
— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä puhutaan yhä enemmän.
— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän vihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.
— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin ajatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että ruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä, että me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat…
— Nyt me otamme heidät vastaan avosylin! — keskeytti Ganchoff.
— Niin, niin… sellaista se nyt on! — mutisi Kmicic.
— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja kruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.
— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra eversti, palatkaa terveenä!… Täällä teitä odottavat palkinnot…
— Ja neiti Billewicz, — lisäsi Charlamp.
— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoiKmicic päättävästi.
— Ei olekaan… sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi… odottakaahan… milloinkas se taas olikaan… niin, meidän nykyisen kuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana…
— Nykyisen?… Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeyttiGanchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.
— Se on totta… Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen luonto]… Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana, olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se oli suloinen, pikku peto… Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin. Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa. Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin kanssa… Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!
— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.
— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta jaKruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.
— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?
— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt eukko…
— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.
— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!
— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!
— Voikaa hyvin!
— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se… jos tahdotte unohtaa.
— Jumalan haltuun!
— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.
— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.
— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta eikä toisiamme vastaan.
— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.
Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden! Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei olisi ajatellut sitä.
»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.
Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki, mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi, oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.
Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin avuttomaksi… Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.
Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen selkään!
Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?
Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?… Mennäkö hänen luokseen ja sanoa: »Kaikki on lopussa… menkää omaa tietänne, minä menen myös omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä. Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!
»En mene!» — ajatteli Kmicic.
Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan… ja etsiköön kumpikin meistä onneamme omalla tahollaan.»
Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»
»En mene!» — mutisi Kmicic.
Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.
Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut hänen tukkaansa…
Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.
Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.
— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.
— Herra miekankantaja on upseerien luona.
— Entä neiti?
— Neiti on sisällä.
— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle matkalle ja tahtoo tavata häntä.
Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja astui sisälle.
— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko tässä elämässä enää nähdä teitä…
Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:
— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään, sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi. Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa. Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto… Älkää tuomitko minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi. En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä… Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin… Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen… Tämä matka on minulle yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle… Muussa tapauksessa menettäisin järkeni.
— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.
Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynytKmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänenkasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.
— En vihaa teitä… — virkkoi hän hetken kuluttua.
— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic. — On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä… Ihminen ei ole tehnyt mitä on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut… on kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni… Miksi? — Sitä en itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle, kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!
— Minä en pidä teitä enää petturina!… — virkkoi Oleńka.
— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!… Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden… Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei myöskään pidä tuomita… Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon. Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi… Sen sanon teille nyt, ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!
Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.
— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi, se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla anteeksi…
Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät kyynelistä.
— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!…
— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle tielle, jolta olette eksynyt!
— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon sitten Jumala… Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!… Huomenna en enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen, mahdollisesti en koskaan… Ah, Oleńka!… Oleńka! Emmekö ikänä enää saa nähdä toisiamme?…
Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.
— Andrzej hyvä!… Hylätkää petturit… ehkä kaikki silloin…
— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on mahdotonta!… En voi… Paras on, kun et puhu siitä… Mieluummin minä nyt kuolisin… vähemmän olisi tuskia… Miksi piti kaiken tämän kohdata juuri meitä?!… Voi parhaiten!… viimeisen kerran… Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana… Miksi itket?… Älä itke, tulen mielettömäksi!…
Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli, niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:
— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!…
Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä tiellä.
Yö oli tullut.
Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän saapui Trotskin vojevodakuntaan.
Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.
Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella seisovia kasakkajoukkoja vastaan.
Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt» — kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa, eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.
Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.
Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut oli naulattu kiinni.
Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.
Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta, mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen olisi heitä uhannut joka hetki.
Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.
Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli, harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.
Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.
Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois. Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:
— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille…
Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi, pelastajaksi.
Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:
»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön, mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»
Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana, vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.
Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.
»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta, niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on väärässä enkä minä… Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»
Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus, että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa, jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.
Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle, hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa levähtämään.
Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli: »Minä tulen takaisin!»
Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan, ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata tuon kosken juoksua.
Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä, miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko valtakunta.
Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.
Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt, hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun. Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.
Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.
Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa. Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.
— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä tunnissa selvän meidän auttaessamme.
— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.
— Eivät sanoneet… emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa…
— Minne?
— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi, että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä tule uudelleen näille maille.
Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:
— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?
— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin etevältä soturilta kuin todella oli…
— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.
— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.
Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta ehtisi edetä mahdollisimman kauas.
Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen luokseen.
— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.
— Hyviäkö?
— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon. Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.
— Mikä kuningas?
Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.
— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.
Kmicic hypähti pystyyn.
— Mikä ruhtinas? Boguslawko?
— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.
Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.
— Kylläpäs sattuikin hyvin!
Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon edustalla.
Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään. Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava, kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi ratsumiestä uusissa puvuissa.
Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.
Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.
Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.
Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä. Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:
— Täällä on ruhtinas.
Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.
Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.
Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.
Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.
Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.
Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.
— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.
Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.
Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:
— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?
— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.
Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.
— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?
— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.
— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?… Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!
Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsellaAndrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oliKmicic hänen mieleisensä mies.
— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?
— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja sanoi:
— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne, kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä veljeäni… Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin, ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä mailla hirveästi… nenäni ei sellaista kestä… Mutta!… Osaatteko ranskaa, tai saksaa?
— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..
— Jumalan kiitos!… Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne puhuessa saattavat huulet halkeilla.
Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja jatkoi:
— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!… Mutta minä lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen… Ja, miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!
— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien Chmielnickin koko armeijan läpi.
— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt vaimon Tykocinissa… Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä urhoollisesti?
— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.
— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?
— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on tavattavissa?
— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole, siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä, mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin. Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia, eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa riittävästi joukkoja…
— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.
— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.
— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa.
— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä…
Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi otsaansa ja kysyi:
— Ettekö lähde Podlasieen?
— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.
— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi, että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa, niin käsken hänet tänne.
Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herraHarasimowicziä. Sitten hän jatkoi:
— Se sopii mainiosti!… Teiltä säästyy pitkä matka… Vaikka saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.
— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.
— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa! Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys… Marsalkalla on ollut aikomus saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen… Eiköhän vain hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?…
— Kyllä, siitä juuri on kysymys.
— Mutta molemmat ovat vielä lapsia… Hm! Se on hyvin arkaluontoinen tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi…
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.
Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä pitkin huoneen lattiaa.
Yht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:
— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte rehellisesti kysymykseeni.
— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat, mutta minä en pelkää.
— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunneLubomirskin kanssa?
— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herraLubomirskin nimeä.
— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!
— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.
— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinasJanusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.
— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.
— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu kymmenittäin… Ja tiedättekö, miksi?
— En.
— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.
— Kiitän luottamuksestanne… mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä minä en ole mikään Radziwillien palvelija.
Boguslaw avasi silmänsä suuriksi.
— Mikä te sitten olette?
— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.
— Sukulainen?
— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.
Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:
— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen sukulaisuudesta…
Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.
— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.
Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi hänelle kirjeen.
— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:
»Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijanuskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, teZabludowissa ja herra Przynski Orlessa…»
— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään pakosalle…
Harasimowicz kumarsi ja jatkoi:
»… ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja, veroja, vuokramaksuja…»
— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas taas.
»… niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen, mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua konfederaattien käsiin…»
— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! — virkkoi ruhtinas Boguslaw.
»…ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet ryöstää maatilojani…»
— Alkaneet ryöstää… Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!
»… ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa teurastaa ne viimeiseen mieheen…»
— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa, herra Harasimowicz.
— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea edelleen:
»Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),niin myykää kaikki..»
Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin päähänsä.
— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa, teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes tynnyrit olisi kuormattu?
Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:
— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!
»… mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan. Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu. Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!… Polttakaa tämä kirje!»
Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä puuttui puheeksi: %
— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain: liian myöhään, kuten tavallista!… Jos hän pari viikkoa sitten olisi tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää… Saatte mennä, herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.
Harasimowicz kumarsi ja poistui.
Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin ikkunaan.
Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi voimansa ja hillitsi itseään.
— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin… Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.
— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni? — kysyi ruhtinas.
— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi. En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan rehellisesti tiedusteluihini?