The Project Gutenberg eBook ofVedenpaisumus IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vedenpaisumus IHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Reino SilvantoRelease date: January 23, 2024 [eBook #72788]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vedenpaisumus IHistoriallinen romaaniAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Reino SilvantoRelease date: January 23, 2024 [eBook #72788]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Vedenpaisumus I
Historiallinen romaani
Author: Henryk SienkiewiczTranslator: Reino Silvanto
Author: Henryk Sienkiewicz
Translator: Reino Silvanto
Release date: January 23, 2024 [eBook #72788]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1926
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS I ***
Historiallinen romaani
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Puolankielestä suomentanut
Reino Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Nimissä äännetään(suunnilleen):
c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h; rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski, lue: Skshetuski.
Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi. Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet, mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.
Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.
Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita sukuja.
Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin. Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.
Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia, onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen, sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin johdolla.
Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa, Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.
Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin, Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.
Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.
Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä, alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko, suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.
Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne, jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin, suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.
Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset, jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi, sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita, niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia. Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen, hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo, joka oli Pacunelessa ensimmäinen.
Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.
Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi, että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen, lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin menee, Laudan koko aatelin… »joka on ollut minulle hyväntahtoinen (sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana, jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”
»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet, ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni, niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä, Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni. Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin, menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.
»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö, koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon…»
Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt. Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti, ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta puhumasta.
Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä, tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa. Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt, miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.
Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio. Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja. Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä etsimään herra Andrzej Kmiciciä.
Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli, herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin Aleksandra-neiti itse.
Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon, jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle, heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen Lauda lähti miehissä liikkeelle.
Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen uutisia.
Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään, paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.
Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä, mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.
Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut, viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.
Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa. Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin. Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.
Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan toisilleen virkkamatta.
Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut, kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät, sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen samogitialainen jyristi yhä myllyään.
Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.
Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.
Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen, ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.
Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä, muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä ollut seurustellut hänen kanssaan.
»Missä on hän nyt?… Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.
Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka. Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan, jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa, mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä ei vain kuulunut mitään.
Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.
Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia, tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita. »Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?… Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»
Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.
Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin sanoistakin:
— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.
Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.
— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle samogitialaiselle.
Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä virkkoi laiskasti:
— Herra Kmitas.
— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.
Kehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.
Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.
Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä. Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:
— Hei, missä teidän neitinne on?
— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.
Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja sanoi kumartuen:
— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat, kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.
Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja virkkoi:
— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.
— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi neiti Billewicz.
— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta, jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti. Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.
Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:
— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?
— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja, jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän nyt ympäri. Kas noin!
Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.
— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä milloin häät?
— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.
— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!
— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.
— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!
Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:
— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.
— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.
— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.
— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!
— Nyt te laskette leikkiä… Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.
Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.
— Kyllä kai täti tulee kanssamme?
— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?
— Minun neiti Kulwiecini.
— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?
— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.
— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.
Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.
Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.
— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin prinssin tulevan.
— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua sellaista vastaan.
— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.
— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja kukapa ei sitä tekisi?
— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit, menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.
— Onnellinen neiti!
— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.
— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan PakoszGasztowtin luona, on myöskin pulska poika.
— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!
— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui epäkuntoon.
— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä! Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!… Ei ole sellaista edes Kiejdanyssakaan!
Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.
Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:
— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne, vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla korkilla?
— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en ole niitä.
— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.
— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että ihan kummastuttaa.
— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava, sillä niin tulee aina olemaan!
— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.
— Ehkä heitänkin… Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt aikani leireissä enkä hoveissa.
— Eihän se mitään… isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveliherra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.Soturi myönsi:
— Te olette aina minun toimiani johtava!
— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.
Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.
— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten…
— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?
— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:
— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun… ja tätikin voi tulla…
Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa silmiin.
— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.
— Nouskaahan nyt.
— Nousen jo.
— Istukaa tuohon.
— Istun jo.
— Petollinen olette kuin itse Juudas.
— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!…Saanko näyttää toteen?
— Ei millään muotoa!
Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren oriin.
— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!
— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta tänne, niinpä istukaa nytkin!
— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!
— Parempi, jos en sallisi.
— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!
Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.
Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.
He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.
Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.
— Orszastako on nyt matka?
— Mistäpä minä sen oikein tietäisin… Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.
— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!
— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!
— Samaa sanoi isoisä-vainaja… Onpa onni, että ette ole kaatunut.
— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta… Erinomaista hanhea!
— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.
— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?
— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille…
Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:
— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?
— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?
— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. KauttaJumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!
— Syökää, olkaa hyvä.
— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!… Jätin osan lurjuksistani Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin vierailemaan… Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.
— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?
— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.Ilman heitäkin olisin tänne tullut.
— Juokaa, olkaa hyvä.
— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!…
— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja testamentista?
— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?
— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään muuta…
— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan, että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset. Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin sata paria raippoja saatte.
Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.
— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen kummastellen.
— Älkää pelätkö, hyvä neiti… En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin: syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.
— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut katsoa teitä silmiin.
— Kuinka niin?
— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta. Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan. He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!
— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien, vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.
— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi määrännyt heitä holhoojikseni.
Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.
— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen aatelin?
— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.
— Silloin olisin heidät… Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän on kymmenkunta sukua… Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?… Älkää, hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!
— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus. He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä, vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko ikäni… koko ikäni, herra Andrzej…
Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:
— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse Radziwilleillakaan!
Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:
— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi. Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi, voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi olemassa.
Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:
— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin kaikki on hyvä!
— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä…
— Entä kauanko minun täytyy odottaa?
— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.
— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!
— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.
— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania… Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.
— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.
— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?
— Kyllä minä laitan oppaan…
— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat… Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan… Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä… Jo on aika lähteä!
Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.
— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?
— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?
— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!
Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.
— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!
— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.
— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin… Hyvää yötä!
— Jumalan haltuun!
Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.
Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.
Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan. Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin siivillä reen jälkeen, jossa istui… Metsää kahden puolin leveätä tietä, jolla ajaa… herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut. Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse Radziwilleillakaan…»
— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka, — juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti… Verraton!
Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin levottomuutta, joka sekin oli suloista.
Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä kädessä.
— Kauhean kauan viipyi… — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä, jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa. Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?
Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:
— Täti kulta!
— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.
Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet, ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei yksikään heistä tullut häntä vastaan.
Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä, kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski, kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden. Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs, herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.
Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja lauloi:
— Juo kanssamme rakas, isäntämme,rakas isäntämme!Me yhdess' juomme halki elämämme,halki elämämme!
Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansaKmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.
Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:
— Minun neitoseni terveydeksi!
— Eläköön!… Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut helisivät lyijyisissä kehyksissään.
Alkoi sadella kysymyksiä:
— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?
— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan tyttäret hänet nähtyään!… Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole koko maailmassa!
— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —Entä milloinka häät ovat?
— Suruajan päätyttyä.
— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.
— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]
— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.
— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme häitten malja!
— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!
— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna… Nyt pöytään!
— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämäLubicz, — virkkoi Ranicki.
— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.
Zend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.
— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.
— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.
— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!
— Pöytään, pöytään!
Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.
— Eversti Billewiczin malja!
— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?
— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!…
— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!
Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan tapaan.
— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, — virkkoi Kmicic.
— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!
— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.
— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.
— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.
— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä kuin miltä hän näyttää.
— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja pellolle meitä poloisia.
— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!
Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen:
— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne… Yks, kaks, kolme — noin!
Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi kädellään sanoen:
— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan mittelössä.
— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.
— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.
— Dukaatti vetoa!
— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:
— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!
— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.
— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!
— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!
He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.
Ranicki sieppasi pistolin.
— Onko ladattu? — kysyi hän.
— On.
— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.
— Hiljaa! Ohi ammut!
— Ohiko? Katsopas!… Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin… Yks, kaks…
Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätäRanickia. Ampuja kohotti kätensä… se vapisi…
— Kolme! — kirkaisi Kmicic.
Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.
— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.
— Vielä kaksi laukausta!
— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt palvelusväki huoneeseen.
— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!
Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki ilman.
— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.
Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa niihin miekalla.
Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä. Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.
Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien korvat olivat mennä lukkoon.
— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!
— Lintusia! Lintusia!
— Tanssimaan!
Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen, jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja, sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.
Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.