Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa. Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-, toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä, kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta näkyi otsaluu.
Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle, jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.
— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.
Sitten hän kääntyi poikien puoleen:
— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!
Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka, alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:
— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.
— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!
— Rupea Bohuniksi, vaari!
— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi tänne!
Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:
— Vaari, rupea Bohuniksi!
— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse… Olkoon sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista, tämän kerran vain.
Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.
Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.
Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta piestä kinttuihin.
Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun allevoihkien:
— Oh, noita poikaviikareita!… Ihan tähän läkähtyy!…
Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja hoki yhä innokkaammin:
— Vaari, rupea Bohuniksi!
Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen, että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:
— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?
— Sinä, sinä! — vastasi ukko.
— Tuleeko minusta ritari?
— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon, että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon vastoinkäymisiä kokea kuin hän…
— Kerro, paljonko isä on tappanut!
— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole totinen tosi, niin…
Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista urotöistään.
Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen, joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias, piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja katsoi niinipuuhun päin.
Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.
Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:
— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!
— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.
Pojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:
— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?
— Päivälliseksi oli porsaanpaistia… siis mieluummin simaa.
— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona, siitä voi saada kuumetta.
— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?
— Hän meni aittaan.
Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee, niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.
Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien kasakkajoukkojen lävitse.
Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien silmänsä.
— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän itsekseen.
Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.
Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä. Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan. Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia, milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin olisivat laulaneet päivällisuneen.
— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä kuin leikki… Niin, niin…
Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua…» ja nukahti makeasti.
Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut, vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan Skrzetuskin kaltainen.
— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin, ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.
— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut: Skrzetuskeja.
— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee aina kunnioituksella.
— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura [tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.
— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.
Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta, avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan.
— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?
— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.
— Herran tähden!… Mitä te puhutte!… Antautuivat?…
— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja valtakunnasta… Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.
— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan kuullut?… Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin kuninkaan arvonimestä.
— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee…Jumala ties.
— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!… Ja te olette ollut Ujsciessa?… Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne… Se on petos, jollaista historia ei tunne!
— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin. Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu. Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi, jollaista ei vielä ole tapahtunut.
— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?… Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?…
— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat… Minä, molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan. Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta, ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!
— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?
— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.
Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin toiseen…
— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. — Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia, eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole armollinen isänmaallemme!…
— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa…
— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.
— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan. Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän vaimoni ja lapset sinne.
— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli leimahtaa näillä mailla.
— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä tiedä siitä.
Hän kääntyi herra Zagloban puoleen:
— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa erämetsiin?
— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään, mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta. Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!… Kirput kai kiipeilevät taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät maleksimaan vieraille maille… Kyllä minä ne heput tunnen, sillä Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin… Varmaankin ovat nuo lurjukset saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette? Mutta vartokoot vain!… Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa, otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän vanhentunut? Odotapas, Jan!… Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!
— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.
— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä, saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.
— Se on mahdollista.
— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa, hyvät herrat… Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan. He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.
— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan, että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.
— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.
— Saattaa olla niin.
— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.
— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.
— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä, vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan, Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa, ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin. Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut vangiksi.
— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras toimia.
— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään juuri Bialowieźin erämetsäin halki.
— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsiStanislaw.
— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.
— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, — virkkoi herra Stanislaw.
— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin kanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat tehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni kanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi kuntoon matkaa varten.
— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.
— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän itkee… Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»
— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.
— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw, olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska matkalle on valmistauduttava.
He läksivät.
Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti, sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin; kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.
Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.
Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina. Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin, missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.
Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika, joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa. Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui metsästämään.
Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään. Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran vuodessa tekemään tilin toimistaan.
— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, — mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa. Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat… ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa, jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä puutetta…
Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä itseään jäämään.
Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.
Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen lippukuntansa kanssa Ukrainassa.
Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.
— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! — sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!
— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat suoraa päätä painaa kuninkaan luo… Mutta minä sanoin, että miks'emme verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi ruotsalainen.
— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.
— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.
— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba, — sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa, niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat: »terveydeksi!»
— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa. Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena kukaan ei enää epäillyt… Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme, vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista…
— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyiJan.
— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen johdollaan taistellut?
— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?
— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa… Tosin hän on äskettäin joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä kahdeksaakymmentätuhatta vastaan… Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta heidän kanssaan voiton kunniaa… Jumala ties, miten asian laita on… Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt… Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan lähtee Liivinmaalle.
— Miksi niin otaksut?
— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.
— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet, sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin latina.
— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, — sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.
Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan tukkaansa.
— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut hänelle Liettuan hetmanin sauvaa… Kaikki tämä on totta, samoinkuin sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa, että pitää kerettiläiskokouksia… Mutta otan valalleni, että hän ennen vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät… Me tulemme sotimaan niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.
— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa… Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja luulevat heti olevansa viisaita… Muita moittivat, mutta kun sapeliin on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei sotilasluonto voiton.
— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on riittävästi, mikä on tärkeintä.
— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.
— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma, että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen. Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista Ujscien luona.
— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.
— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.
— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.
— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herraWolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.
Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon laskua he olivat jo Krakinowissa.
Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin, mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.
— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.
— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, — sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.
— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa ollut enää hampaita.
— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa, veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?… Muistatko kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi, sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit tusinoittain ostaa markkinoilta.
— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin siihen tulla!… Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on matkustanut… Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken… Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun…
— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.
— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi, minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat! — Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä… Se kävi niin sydämelleni, etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.
Zagloba alkoi nauraa.
— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja — rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä ja sopiva neitonen…
— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski. — Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties, missä hän nyt lienee.
— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!… Se oli ihanata aikaa, joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole vähääkään huonompia kuin Radziwillit.
— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.
Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.
Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.
Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.
— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.
— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?
— Tuolla. Tornit näkyvät.
— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.
— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin ensimmäisiä rakennuksia.
Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:
— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla, eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä, ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia. Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan. Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.
— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, — tiuskaisi Zagloba.
— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.
— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi yhtä hyvin kuin Radziwill.
— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä…
Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan harvinaista.
Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna. Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.
Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä. Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti, jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.
— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka tuolla harjoittelee rakuunoita.
— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?
— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.
- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.
Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä vauhtia hänen luokseen.
— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.
— Hyvä oli, että tulit!
— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba, johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan, kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..
— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! — huudahti herra Charlamp.
— Kunniaa!
— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.
— Vai Ujsciesta?… Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman häpeän?… Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.
— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista tapahtuisi.
— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski…
— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.
— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani. Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus on tällä kertaa lopussa.
Sen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:
— Käännös vasempaan — päin!
Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle päin.
— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä katseli rakuunarykmentin lähtöä.
Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.
— Olkaa hyvä!… Asekartano on tuolla linnan takana.
Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa ääressä jutellen uudesta sodasta.
— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen. Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia Harasimowiczin kanssa.
— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten, mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.
— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee vielä vuotamaan… Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne, jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.
— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herraWolodyjowski.
— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot. Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.
— Hän itse käski minua tulemaan.
— Mitäpä siitä… Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi… en tiedä, voinko herroille sanoa… mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki puhuvat… Täällä on suuria asioita menossa…
— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.
— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta varmaan olette kuulleet…
— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!
— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski panna vahteja kummankin oven taakse.
Herra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.
— Se ei ole mahdollista!
— Se on ihan totta… Kummankin oven takana on nyt asestettuja skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä ketään ulos tai sisälle.
Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.
— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu… Suurhetmani on vanginnut sotahetmanin… — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?
— Sitä en tiedä. Ja Judycki… tuo urhea ritari!
- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet syytä? Etkö ole kuullut?
— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.
- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.
— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja sanoi: »He ovat pettureita!»
— Pettureita?… Pettureita?… — huusi herra Wolodyjowski pidellen päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä ja isänmaataan rakastavina miehinä.
— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja omanvoitonpyynnistä?… Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin, oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.
— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herraJudyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.
— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba. — Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole… Ja kuinkas muuten?… Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on hänelle tarpeen… Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka asettuvat hänen tielleen.
— Se on ihmeellistä… se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, — sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan ei ole oikeutta.
— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.
— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.
Jan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:
— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa hallitsijaansa vastaan.
— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.
— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.
Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:
— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä… Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.
Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen, alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Yritäpäs vain!
Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:
— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeatauskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikäRadziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!
— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea ruotsalaisia.
— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!… hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!
— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään ystävällisempi kuin milloinkaan… Hän on ollut meille kuin isä. Ennen hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka…
— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.
— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.
Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet, viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:
— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!… Ahaa, herra eversti, armollisin palvelijanne!
— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?
— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.
— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?
— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut… Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!
— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.
— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp, en väitä sitä vastaan… Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan, herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes alistaarosta.
— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen serkkunsa Stanislaw.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.
— Tämä on herra Zagloba.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen!…
— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni, — sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy taistelutanterella.
— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.
— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu tällaiset vieraat tervetulleiksi… Mutta sitä ennen, millä saan palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain vieraitten käytettävissä.
— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta simasta, — ehätti Zagloba.
— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi. Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.
— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, — vastasi Stanislaw.
— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.
Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää lyhyemmäksi.
— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?
— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu, koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen… Meidän herramme ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt… Hän on syypää kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!
— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?
Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti kohotettuna:
— Kaikki on menetetty, iäksi… Kolmea sotaa ei valtakunta kestä yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, tapahtukoon Jumalan tahto!… Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa Liettuan…
Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti synkissä mietteissään.
— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.
— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja epätoivo silloin karisevat.
- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.
— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä yhteenkään! — valitti Stanislaw.
— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. — Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia aikoja!
— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoiStanislaw.
— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.
Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään, että ruhtinas tahtoo tavata herroja.
Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno palaa!… Varsova on valloitettu!… Ei ole vielä valloitettu!… Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.
Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal! Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.
Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla, tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin; toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään. Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt, mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.
Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä luokseen.
Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen, valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa, etteivät heti huomanneet tulijoita.
Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen, hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!
Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä, kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian ahtaiksi.
Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten kuuluvasti:
— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.
— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!
— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]
— Adieu.
Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien puoleen.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit. Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.
— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.
— Te olette kai staarosta… suokaa anteeksi, olin unohtanut..
— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.
— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt Zbarazin luona?
— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.
— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen… ei, mitä minä sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!… Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta… samoin kuin ei teitäkään, eversti Wolodyjowski.
— En ole ansainnut vielä…
— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.
— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti Michal herra hämillään.
— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän, mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan Skrzetuski tai Zagloba…
— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.
— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että Zagloba on jo ikämies.
— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin latinasta.