The Project Gutenberg eBook ofVeikaten vihilleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Veikaten vihilleRomaaniAuthor: Kaarlo TerhiRelease date: August 29, 2023 [eBook #71520]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKATEN VIHILLE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Veikaten vihilleRomaaniAuthor: Kaarlo TerhiRelease date: August 29, 2023 [eBook #71520]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1915Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Veikaten vihille
Romaani
Author: Kaarlo Terhi
Author: Kaarlo Terhi
Release date: August 29, 2023 [eBook #71520]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1915
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKATEN VIHILLE ***
Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.
Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.
Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt, kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.
Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti aina vaimon pää ja luomakunnan herra.
Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden — naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.
Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi. Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän kumarsi ja sanoi:
"Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?"
"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena", vastasin mielestäni purevasti.
Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat. Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:
"Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?"
Mietin hetken ja vastasin:
"Ajatellut! Olen — ja siksi jäinkin naimattomaksi."
Viekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti hymyillen ja sanoi:
"Olisi hyvä, jos joku huolehtisi teidän ulkoasustanne!"
Tämä letkaus selvitti aseman. Jotakinoliepäkunnossa. Olinko saanut mustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki selässäni?
Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua, se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni, hieman peiliä."
"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!"
Tyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.
"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?"
Tuttavani hymähti säälivästi:
"Niin että millekö virnistellään?Kravattisi istuu niskassa!"
Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa hommissaan.
Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini. Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin kaupungille.
Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin haihtuvan.
Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä vapaudestaan.
Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:
"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua innoissaan.
"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.
Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin, etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan. Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he kallistavat minun terveydekseni.
Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin iletä kuin humalaisten lavertelut.
"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?" kysäisi muuan.
Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella, annoin vastaiskun:
"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?"
Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä, että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut tappiolle.
Mutta samassa kysäisi muuan herroista:
"Mikähän siihen on syynä, ettei tuosta Kallesta tytöt huoli?"
Ja he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös noukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että ulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua naista, joka minun muijakseni suostuisi.
Mutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään ja lausuin:
"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän vuoden loppua?"
Aviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin minua kohden käsiä:
"Minä lyön! Minä myös! Ja minä!"
Ehdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä päättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi toisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.
Minä tingin viisisataa, mutta hän epäröi.
"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi", yllyttivät toiset.
Holopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa pienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.
Vedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi jäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni tarjouduin:
"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen minun välitykselläni."
Omituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin puolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka puhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli tavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin tolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti otus minuun kuin härkä ja karjaisi:
"Aasi!"
"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne", sanoin minä ja jatkoin matkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.
Kadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja pyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä sain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun taskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa aviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin taakse.
Käveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen kotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä kesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin ajoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä portaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan lopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään. Se ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin röykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa. Vihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan ärjäisi:
"Kuka tänne soittaa sydänyönä!"
Pyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin — olin näet noussut porrasvälin liikaa.
Olin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen sellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu ilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi syntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.
Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin hintainen. Se sai siis armon.
Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja mollissa kirkunut:
"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko, vanhapoika!"
Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua, näytti pitkäänenää ja virnisteli:
"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!"
Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen:päätin mennä avioliittoon… Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani voinut toisin tehdä.
Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.
Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti, yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä päätökseni. Ja minä sanoin:
"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani peräydyn."
Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.
Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.
Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.
Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä muuta kuin jaa ja aamen.
Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa, kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan täydellisyyteen.
Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä, kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino, millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s. ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.
Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun verran romantillisissa olosuhteissa.
Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi — se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän, ja hänen silmänsä painuivat alas.
Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella, mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään huomannut minua, mutta miten lieneekään:andante'naikana kohtasimme toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!" Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.
Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.
Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan "vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään — se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.
Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen, mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja, osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella, että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta. Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minäitsenauroin vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.
Moiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.
Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen. Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.
Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:
"Kalle kulta!
Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe. Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä, vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisitsuudellutminua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia, vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.
Apropos!Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle. Vakuutan että tulet iloiseksi.
Näkemiin! Tuhannet tervehdykset ja tulisimmat suudelmat omalta
Katriltasi.
P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta, ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."
Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani kävi naisvieraita.
Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.
"Arvaahan, mitä tässä on?"
Minä en rohjennut edes yrittää.
"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi, kun lanka loppui kesken."
Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli, takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.
Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.
"Miellyttääkö se sinua?" kysyi hän.
"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!"
"Runo!" kuiskasi hän.
"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen suudelman."
Katri punastui ja sanoi:
"Yhden…!"
"Kaksi… kolme… neljä… viisi…"
Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista kyllikseen.
Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin herätessäni.
Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:
"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat menettelemään toisin kuin tahto olisi."
"Katri-kulta, minä en käsitä…"
Hän istui kauan ääneti.
"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen. Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme seurustelleet ilman…"
Tiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.
"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.
"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että meidän on erottava tai…
"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton, Katri-kulta."
Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi kätensä kaulaani ja sanoi:
"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?"
Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja pahoitteli:
"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut."
Vähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:
"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin syitä."
"Esimerkiksi?"
Viivytin tahallani vastausta.
"Muun muassa se, että… että minä… että minä niin kamalasti rakastan sinua."
Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä kaulaani hän puheli:
"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen toisen…"
"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"
Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:
"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."
Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen, keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:
"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen."
Katri nauroi ja sanoi:
"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut."
Nipistin häntä korvasta ja sanoin:
"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä vielä ole voitettu."
Hän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:
"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan lopullisesti. Äitikin arveli…"
Hän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.
"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi… veto… tiedäthän…"
Katri tukisti minua ja sanoi:
"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"
Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa. Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti! Minä peruutan jokikisen sanan."
Me vietämme häitä ja kuherruskesää.
Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.
Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä, uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.
Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran kihlauksemme jälkeen.
Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.
Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti, että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:
"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!"
Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.
Mutta Katri torui:
"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja."
Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui; sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen, johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:
"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."
Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.
Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.
Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä päättelivät, ja jatkoimme matkaa.
Samassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin korvaan:
"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen."
Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa vakavaraiselle kannalle.
Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä lieneekään se veitikka tarkoittanut.
Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä sateensuojakin kainalossa.
"No, kah, setä!" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.
Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän kuitenkin Katriin.
"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinunuusihempukkasi?"
Katri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.
"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni", esittelin minä.
Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:
"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siistaason uusi! No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat! Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä, vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."
Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.
"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"
Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin puolin yhtyä.
* * * * *
Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.
Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.
Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla, etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.
Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta täysissä talvitamineissa ja sanoi:
"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä väleissä neitosten kanssa."
Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.
Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.
Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin, vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa, kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:
"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!"
Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.
Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti samanmoisen summan.
"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne…"
"Hyi, setä!" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.
Setä nauroi, jotta maha hytkyi:
"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin…
"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen", sanoin häpeissäni Katrin puolesta.
"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se mieleenne, rakastuneet narrit."
Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt väliin. Katri sanoi äkäisesti:
"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi saada."
Setä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.
"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."
"Me ristimme sen Samuliksi", lupasi Katri.
"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua suudelmalla."
"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut", puutuin minä puheeseen.
Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia esteitä ilmaannu.
Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme elämämme ihaninta aikaa viettämään.
On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa. Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä, jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään. Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.
Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista 15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.
Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.
Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli ihaillut.
Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden, joka peittää virheet.
Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen. Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni, sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.
Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaanyhtä.
Myötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä. Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen ylläpito vaatii.
Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista. Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.
Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.
Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut vastustavallekaan kannalle asettua.
Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori, lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai seuraavan muodon: "Nuori,toistaiseksilapseton pariskunta" j.n.e. Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.
Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla. Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala: takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat varmaan ottaneet 60 markkaa.
Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua. Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli ruhtinaallinen tulo minun oloissani.
Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta. Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri. Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa, josta summasta minä kirjoitin vekselin.
Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen. Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.
"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki kuin rasvattu."
Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani ajoin.
Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin, jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä, suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään. Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan. Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä. Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.
Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri, elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.
Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet minä kerran sanoin:
"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin vuokraisimme oman huoneuston."
"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua silmiin.
Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena. Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja, puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani: "Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko…"
"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."
"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.
Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot lähteä ostamaan!"
"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi itsekseen:
"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä… Piironki sopii paraiten nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka…"
Sitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut kuulla.
Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:
"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne jotakin."
"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä mallisia huonekaluja otetaan.
Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset saisi lainaksi naapureilta.
Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.
Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä. Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi — useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.
"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi tekee?" kysyin.
"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen keittokirjaa", selitti Katri.
Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän käski minun maksaa ja lähti.
Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi, tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin, että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.
Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin esimakua.
Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä moinen herkku oli nimeltänsä.
"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.
"Eikö sillä ole sukunimeä?"
Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian- vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko "muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:
"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen niitä, vieläpä kiitänkin."
"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."
Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.Lupasi laittaa "vanukasta".
Syötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.
"Tuossa on!" sanoi hän ja suuteli minua. "Saako olla lisää?"
"Samahan tuo, jos sinulta liikenee", sanoin minä.
"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.
Pöydästä noustessa kiitin ja sanoin:
"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."
Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se, jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa; päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa, perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!
* * * * *
Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan, että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan. Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.
Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä — rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten! Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja vangitsi minut lopullisesti.
Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.
Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine, jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin, tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti, ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä koholla ja sanoin:
"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"
Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:
"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:
"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"
Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset: uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä ansaitsenkaan."
Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"
"Historian! Onko sillä sellainenkin?"
Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.
Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti! Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua silmissäni.
"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.
"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri hymyillen.
"Mutta historia?"
"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa onnea ja että madonna kuulee rukouksen."
Nyt nauroin minä vuorostani:
"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaanJumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."
"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?"
"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."
Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.
"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!"
Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.
"Mitä, runo!" huudahdin.
"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.Sovitin palaset yhteen ja luin:
Ma katson kuvaa lapsosen ja pyhän, puhtaan neitsyen, ja sydämeni heltyy ain': Madonna, kuule huutoain!
Jumalan äiti, miksi niinsa painat lasta parmaisiinkuin kohtalonsa aavistain! —Madonna, kuule huutoain!
On ilta, päivä mailleen käy,mut ystävääni vain ei näy.Oi, etkö helly itkustani!Madonna, kuule huutoain!
Oi neitsyt puhdas taivahan,oi lapsi, Poika Jumalan,sa auttaos mua murheissain!—Madonna, kuule huutoain!
Oot puhdas yli kaikkien,mut minä kurja syntinen.Ah, jospa pyhyytes ma sain!Madonna, kuule huutoain!
"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!" huudahdin.
"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken oikku, päähänpisto."
Liikutettuna kysyin:
"Missä, milloin on se syntynyt?"
"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.Huokaukseni sai rukouksen muodon."
"Kuuliko madonna rukouksesi?"
"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut."
Minusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.
"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?" kysyin.
"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"
"Katri!"
Hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:
"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen."
Minä vedin hänet rinnoilleni.
"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."
Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden loisteen… näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme…