Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä. Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi. Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä siellä tapahtuu.
Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja vastaan, siinä kaikki.
Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet, ikkunat, ovet, rautaromu — kaikki korjataan pois.
Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden, katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta, kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla. Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.
Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan, puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.
— Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, — sanoo hän.
Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän. Andreas jää yksikseen.
Silloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä äsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee maakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka nousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka ovat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa, molempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo tekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka ulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka piilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina etäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa vedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.
Kauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole sitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen, hän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on oikeus niin tehdä, — jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä viidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.
Andreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä keskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä pitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen itsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja menee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne nurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta purjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää Andreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee pahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.
Kuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään poletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja kukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi olla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään iloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi, ja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää hän kirveen pois ja menee alas valkamalle.
Siellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen rannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä oli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja kalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi hän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt. Sitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu erisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten olisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä ollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja kehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.
Ikäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet veteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä päällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella sidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee, eikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.
Sitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan. Hän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin kuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli hänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän oli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä silmästä.
Niin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä, jättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä käänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei enää palaa.
Mutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän, kun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä näyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa vääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän nostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja kantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.
Aspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä ja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka oli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään saarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää omaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että ihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.
Kun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei heillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli kerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen luokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.
Lars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä renkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus tehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti toteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän tuimassa taistelussa.
Johannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin ennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että hän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut häneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan, ei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter ei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen yläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään edessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma asiasta.
Kun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että saarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars Petter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle tilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten vaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi, hoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli itsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään sormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli käynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla tuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen. Sisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.
Vävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter näki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan asuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta Aspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sanoiksi:
"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen."
Andreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä aavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi työ häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat ja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä estäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin paljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä oli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes tahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa Aspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli hänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin ei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa mieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.
Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa. Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi, ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja voittaa ne.
Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana, ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta. Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat päivät olisivat olleet lopussa.
Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes, ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:
— Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?
— Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.
— Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään samaa tietä kuin omasikin, — kähisi Lars Petter.
Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa sisuansa.
Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan ottaisi hänen omaisuuttansa.
Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö saattoi häntä hautaan.
Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet saaneetkaan.
Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.
Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:
— Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,Andreas?
Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.
— Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi tyytyväiseksi, — jatkoi vaimo.
Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi miettiväisenä käyntiänsä.
— Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, — sanoi hän matalalla äänellä, — ja se on toisinaan hyvä.
Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.
"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä maihin kiinnitettynä.
Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi ylös, avasi oven ja kuulusteli.
— Tuuli on tauonnut, — sanoi hän.
Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla, ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.
Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.
Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.
— Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, — sanoi Andreas lyhyesti.
Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.
Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa, myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä. Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.
Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi, joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään, ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä kuuluu kaatuvien puiden rytinää.
Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka" keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan, maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja ryömii eteenpäin.
Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu. "Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten, ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen; yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.
Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi toivoa ja toisi huojennusta.
Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!
He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.
Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.
Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää, ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot. Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät kuin jätteet aavelaivasta.
Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös maalle.
Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä, että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren vahvuinen köydenpätkä.
Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin. Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä. Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä sanoisi tai tekisi.
Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten, louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet jättiläisluurangosta.
Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta. Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen, siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.
Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.
Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä. Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi, muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin niistä kumpaisestakin.
Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui, haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.
Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan. Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla. Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina, ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja pahemmin harhaan.
Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat, joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!
Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", — joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään". Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt. Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa. Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.
Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle. Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:
— Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko? Parasta että tiedät sen ennakolta.
Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.
Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa, teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa, hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi. Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän, joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa taloa ja omaa metsää.
Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan. Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi minulle aina onnettomasti."
Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva häviävän näköpiirin ulkopuolelle.
Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä, uhkamielisenä.
Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään. Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.
Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi. Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä. Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä. Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja kostoa.
Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.
Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.
— Hyvää päivää, — tervehti Andreas.
— Hyvää päivää, — vastasi patruuna. — Tuletko sinä minun luokseni?
Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta.
Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:
— Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin, minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.
— Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, — sanoi Andreas matalalla äänellä.
— Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!
Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu siitä, ja jotenkin niin olikin laita.
— Mitä sinä nyt tahdot? — kysyi hän lopuksi.
Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä. Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin helposti suorittaa.
Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.
— Sinäpä vasta mies olet, — hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia omista sanoistaan.
— Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, — sähähti hän. — Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen siellä raastanut. Muistatko sitä edes?
Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli ajatellut oli kaikki käynyt.
Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon johtuvan jostakin muusta, jatkoi:
— Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit niin kohtelias minulle? Mitä?
— Minä otin, mikä minun oli, — pääsi Andreakselta.
Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä pimenivät.
— Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.
Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän luuli kuulleensa väärin.
Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:
— Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.
Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.
— Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, — sanoi maakauppias.
Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:
— Istu.
Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat, lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.
Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty. Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan, pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut, mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen. Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.
Vihdoin sanoi Blidberg:
— Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä kerran.
Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.
Että Adrian Blidberg niin nopeasti muutti menettelynsä Andreasta kohtaan, ja että hän vähääkään panematta huomiota hänen kiivaaseen puheeseensa, niin äkisti kutsui hänet takaisin, se ei luonnollisestikaan tapahtunut ilman syytä. Tukeva maakauppias, joka muutamissa vuosissa oli tullut rikkaaksi mieheksi ja seudun valtijaaksi, oli nimittäin tunnettu siitä, että hän osasi hyvin valita ne uhrit, joita hän tarvitsi lisätäkseen rikkauttansa ja enentääkseen valtaansa niin pitkälle kuin nimi Blidberg oli tunnettu. Herkkätuntoisuus siihen nähden, miten muut häntä arvostelivat, ei ollut Blidbergin ominaisuuksia, ja että Andreas oli loukannut häntä persoonallisesti, se oli hänestä aivan yhdentekevää. Blidberg teki siitä vain sen johtopäätöksen, että Andreaksessa oli miestä pystymään kenties mihin tahansa, ja sellaiset henkilöt olivat Adrian Blidberpin mieleisiä, sillä niistä hänellä oli hyötyä. Kuten hämähäkki istuu verkkonsa keskellä ja houkuttelee kärpäsiä, jotka verettömiksi imettyään viskaa syrjään, samoin Adrian Blidberg istui konttorissaan ja veti uhrinsa luokseen rahan ja häikäilemättömyyden yhdistetyllä voimalla.
Pahempaakin kuin sellaista kuiskailtiin maakauppiaasta, ja se kaikki, mitä hän oli ansainnut, ei ollut tullut hänen käsiinsä edes lainmukaisen vääryyden tietä. Kukapa ei muistanut, miten Blidberg, kun salama iski alas Maröllä, käden käänteessä ansaitsi kaksitoistatuhatta kruunua vakuutuksesta? Jotkut sanoivat, että summa oli vieläkin suurempi, ja olipa se iso tai pieni, tietoja oli, että hän ansaitsi. Hirveä hälinä siitä syntyi, sillä ken päivän muisti, jolloin onnettomuus tapahtui, tiesi, ettei sinä päivänä pilveäkään näkynyt taivaalla Landsortin majakalta Arholmaan asti. Ei liioin ollut kukaan kuullut ukkosen käyvän. Kuinka suuri puuvarasto siellä oikeastaan oli, siitäkin oltiin erimielisiä. Ne, jotka tuntuivat hyvin olevan selvillä asiasta, olivat suorastaan tietävinään, että rakennustarpeet, jotka olivat Maröllä, olivat vain riukuja ja rankoja, joita tuskin olisi kannattanut pois kuljettaa. Siitä tuli tietysti oikeudenkäynti Blidbergin ja vakuutusyhtiön välillä. Herroja Tukholmasta tuli ja meni, he pitivät tarkastuksia palopaikalla ja kuulustelivat asiaa. Mutta Blidberg voitti jutun kaikissa oikeusasteissa. Hänellä oli selvät todistajat, jotka ottivat valallensa, kuinka kaikki oli käynyt, ja että palo oli raivonnut Maröllä, niin että koko saari oli näyttänyt olevan tulessa, se oli kyllin tunnettua.
Adrian Blidberg pisti vakuutussumman taskuunsa ja antoi ihmisten puhua, ja sitä nämä eivät suinkaan jättäneet tekemättä. Hänellä oli onnea vielä enemmänkin. Sillä hänelle sattui useammin kuin kerran, että tulipalo osui sopivasti. Eräänä yönä paloi asuinrakennus poroksi hänen päänsä päältä, ja itse hän hädin tuskin pääsi vahingoittumattomana. Jokainen saattoi nähdä, että hän oli ollut vähällä palaa sisään. Vanha palvelijatar, joka oli hoitanut taloutta maakauppiaan luona vuosikausia, ja joka yksinään oli ollut läsnä onnettomuustilaisuudessa, kylmetytti itsensä samana yönä ja kuoli vähän jälkeenpäin keuhkotulehdukseen. Ei ollut ketään muita kuin Blidberg, joka olisi voinut kertoa, miten asian todellinen laita oli. Laivoja, jotka korkeasti vakuutettuina olivat hukkuneet, oli hänellä myöskin ollut. Mutta kun laivat hukkuivat syys- ja kevätmyrskyissä, ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan, ja kun onnettomuus sattui, teki se tehtävänsä perinpohjaisesti. Alukset saivat vaurioita ja upposivat. Miehistö hädin tuskin pelastui veneissään.
Sellaisia rumia juttuja puhuttiin runsaasti Blidbergistä tämän milloinkaan ottamatta vaivakseen sanoa niitä vastaan. Eräs hänen renkinsä, joka oli suuttunut ja kuului uhanneen isäntäänsä jollakin ilmiannolla, löydettiin jonkun ajan perästä kuolleena eräästä suosta sisämaassa. Siinäkin arveltiin Blidbergin käden olleen mukana. Eikä hän silloinkaan tehnyt mitään hillitäkseen huhuja, joita asiasta liikkui. Hänestä sanottiin, että hän mielellään tiesi olevansa peljätty ja että hän varoi vain yhtä asiaa: joutumasta tekemisiin lain kanssa.
Kaiken sen, mitä Blidbergistä puhuttiin, ja vielä enemmänkin tiesi Andreas. Hän tiesi vielä, että juuri sellaisia, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen, etsi Blidberg, sai ne valtaansa ja teki ne juhdakseen. Sillä henkilöllä, joka tekee konnantöitä, täytyy itse rangaistuksesta säilyäkseen olla varmoja miehiä, joihin voi luottaa, miehiä, jotka ilman häntä eivät mitään ole eivätkä mihinkään kykene.
Sen vuoksi oli Andreas arka ja häpeissään sinä iltana tullessaan kotiin ja siellä vaimolleen kertoessaan, missä oli ollut ja mitä oli tapahtunut.
— Hyvä, ettei se mennyt pitemmälle, — oli Esterin vastaus — Mieluummin menemme kodistamme ja menetämme kaiken, ennen kuin otamme apua sellaiselta.
Siinä asiassa luotti Ester mieheensä. Sillä oikein tämä oli tahtonut menetellä, tieten tahtoen ei Andreas milloinkaan ollut tehnyt sitä, mikä oli väärin ihmisten ja Jumalan edessä. Hänen käyntinsä Adrian Blidbergin luona, kun se pelkkään käyntiin rajoittui, tulkitsi vaimo teoksi, jota ei voinut pitää rikollisena silloin, kun hätä uhkasi ovella.
Syksy kului vähitellen, ja useammin kuin kerran oli Andreaksen kotona puute ruoasta. Kun korkoja piti viimeksi maksaa, otti nimismies kaksi lehmää. Kolmas oli vanha ja lypsi huonoa maitoa. Silakanpyydykset tuhoutuneet myrskyssä. Ja Andreas ei saattanut mennä Lars Petterin luo kerjäämään.
Joulu tuli, ja sellaista joulua eivät Ester ja Andreas olleet koskaan viettäneet. Jouluillaksi heidät kaikki oli kutsuttu enon luo, ja Johannes sai mennä, sillä hän oli lapsi ja tarvitsi vähän hauskuutta. Andreas ei tahtonut lähteä, kun ei luonnoltaan voinut näyttäytyä muille. Sen vuoksi jäi Esterkin kotiin.
Ilta kului kuin ei olisi juhlaa ollutkaan. Pöydällä puolisoiden välillä paloi lamppu. Ester oli ottanut esille raamatun, koska oli joulu, mutta ei Andreas eikä hän itsekään ajatellut lukea.
Kauvan istuivat he vaiteliaina. Vihdoin virkkoi Andreas:
— Tällaiseksi et elämäämme ajatellut silloin kun tulit vaimokseni.
— Älä siitä nyt puhu — vastasi Ester.
— Miksikä en? lausui mies. — Kerran siitä on puhuttava. Ja sanon sinulle tänä iltana sen, mikä kuitenkin on sanottava. Niinkuin asiat nyt ovat, ei minulla ole muuta neuvoa kuin kääntyä Blidbergin puoleen. Käyköön sitten, kuinka on käydäkseen.
Kuukausia oli kulunut miehen virkkamatta siitä asiasta sanaakaan. Ester oli aivan unohtanut, että joku sopimus oli ollut kysymyksessäkään hänen miehensä ja pelätyn maakauppiaan välillä. Hän ei lainkaan osannut uskoa, että mies puhui täyttä totta.
— Älä puhu sellaista nyt, — pyysi hän. — Älä jouluiltana.
— Minusta ei tunnu, että tässä paljon joulusta tietäisimme, — keskeytti Andreas. — Tiedätkö sinä jotakin muuta neuvoa? Sano, jos tiedät!
Silloin painoi Ester kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaa. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki paha nyt ollut heitä kohtaamassa. Kaikki, mitä ennen oli tapahtunut, tuntui hänestä mitättömältä sen rinnalla. Aavistuksen voittamaton tuska valtasi hänet. Oli kuin olisi mies sanonut myövänsä itsensä paholaiselle.
— Minkätähden itket? kysyi Andreas vihdoin vasten tahtoansa. — Vielä ei ole mitään tapahtunut.
Ester katsoi ylös.
— Lupaa minulle, Andreas, — sanoi hän, — tapahtuipa mitä tahansa, että hänen kanssansa et koskaan ryhdy tekemisiin.
— Miksi sellaista lupaisin? väitti Andreas. — Voitko sanoa, minkä vuoksi?
— Sen vuoksi, että sitten en saisi rauhaa. Sinun pitää toki ajatella vähän minuakin.
Andreas sävähti sitä kuullessaan, ja hänen äänensä oli kiivas, kun hän vastasi:
— Sinua minä juuri ajattelen. Luuletko, että miettisin sellaista, jollei minun täytyisi pojan ja sinun vuoksi.
Hetkisen oli hän vaiti, ja hänen oikea kätensä puristui vitkalleen nyrkkiin.
— Jos ei minun täytyisi pojan vuoksi ja sinun, niin menisin mereen.Ymmärrätkö nyt?
Silloin vaikeni Ester. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni yksinään pihalle. Siellä oli maa valkoisena lumesta, naapuritalon ikkunasta loistivat joulukuusen sytytetyt kynttilät, ja monihaarainen joulukynttilä valaisi pöydältä.
Yksinään seisoi Ester ulkona, ja ensi kertaa pitkästä ajasta rukoili hän Jumalaa, rukoili, että Hän varjelisi heitä kaikkia niin suuresta onnettomuudesta.
Talvi oli lauha sinä vuonna, ja eräänä päivänä kun oli kuulas, selkeä ilma, tuli patruuna Blidberg purjehtien Aspölle. Puettuna turkkiin ja suuriin saappaisiin hän tuli, koputtamatta astui hän sisään Andreaksen luo. Kuin olisi kaikki jo ollut valmiiksi puhuttua heidän kesken, pyysi patruuna Andreasta mukanaan ulos. Tunnin tai kaksi kierteli hän sitten saarta, katseli kaikkea ja kyseli kaikesta. Kun hän jälleen purjehti pois, oli Andreas joutunut työhön patruuna Blidbergille Hammarbyhyn. Purjehdusajan aljettua piti hänen johtaa purjealusta, joka välitti tavarankuljetusta Norrlantiin. Siihen asti sai hän tehdä kaikellaista työtä lautapihassa. Kaikesta siitä saisi Andreas palkan, ja kun hän vihdoin alhaalla venevalkaman alla tuli kysyneeksi, kuinka kävisi talon, joka keväällä täytyisi myödä, ellei velka tulisi maksetuksi, vastasi patruuna ainoastaan:
— Sen selvitän minä.
Ja niin hän käänsi selkänsä kysyjään, astui veneeseensä ja laski ulos laiturista.
Andreas seisoi paikallaan ja katseli mietteissään lahdelle, jolla purjevene eteni poispäin. Aivan kuin vaimo kerran oli ajatellut, tuntui Andreaksesta nyt, kuin olisi hän myönyt itsensä paholaiselle. "Se mies ei tee mitään ilmaiseksi", ajatteli hän. "Mitä tahtoo hän minusta?" Kaikki mitä hän oli kuullut ja tiesi maakauppiaan konnantöistä, tuli hänen mieleensä siinä. "Kukaan muu ei tahdo auttaa", mutisi hän ikäänkuin puolustukseksi itselleen. Mutta valoisammalta tulevaisuus ei sen vuoksi hänestä tuntunut.
Kotona istui Ester ja odotti miestänsä saadakseen kuulla, miten oli käynyt. Nähdessään patruuni Blidbergin tulevan pihamaan yli oli hän hiipinyt ullakolle ja siellä viipynyt siksi kun tämä oli mennyt ulos ovesta. Pihalta oli hän sitten pitänyt silmällä miesten kulkua, ja Andreaksen palattua hän puhkesi sanomaan:
— Ethän vain ole myönyt itseäsi hänelle?
Ester lausui sillä miehen omat ajatukset, mutta juuri sen vuoksi, että niin oli laita, pistivät sanat Andreasta, joka tahtoi puolustautua sekä vaimonsa että itsensä edessä.
— Kiittäisitkö minua siitä, että antaisin sinun ja pojan istua täällä ja kuolla nälkään? — kysyi hän terävästi.
Ester astui miehensä eteen. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja silmät loistivat.
— Sinä olet tehnyt sen siis kuitenkin, vaikka olen niin paljon pyytänyt sinua. Sinä teet paljon, sinä, joka et mitään tiedä, ja sinä et keneltäkään kysy, mitä teet. Koskaan ennen en ole sanonut sinulle pahaa sanaa. Kaikki, mitä minulla oli, sinä otit. Sinä veit minut pois täältä ja annoit minun istua metsässä yksinäni, niin etten nähnyt ihmisiä kahteen vuoteen. Kun sinä sitten tulit tänne, sait sinä silloinkin, mitä tahdoit. Toisen kerran hävitit meiltä kodin ja konnun. Kaikki, mitä täällä oli, sait sinä minulta, ja sinä et voi sanoa, että minä olisin valittanut. Mutta sen, mikä nyt edessä on, sen sinä saat kantaa yksin, Andreas. Sillä sitä kurjuutta minä en tahdo jakaa kanssasi.
— Jos ajattelet lähteä luotani, niin lähde, — vastasi Andreas.
Hän oli vihoissaan, ja hänen mieltään vihloi, kun vaimo moitti häntä omaisuuden menettämisestä. Kieltää hänen olevan oikeassa ei hän voinut.
Ester katsoi toisaanne hänen puhuessaan ja sanoi hiljaisesti:
— Sinä tiedät, että sitä en koskaan tee.
— Miksi sitten puhut? — iski Andreas.
Enempää ei siitä asiasta sanoja vaihdettu, ja enempää ei vaimo saanut siitä tietääkään. Mutta siitä päivästä alkaen kulkivat Andreaksen ja hänen vaimonsa tiet erillään. Andreas antoi vaimolleen, mitä irti sai, ja vaimo otti vastaan, mitä tarvitsi itselleen ja pojalle. Mutta vaitelias vihamielisyys vallitsi heidän välillään, ja mitä Andreas teki tai aikoi, siitä hän ei sen päivän perästä kellekään puhunut.
Näytti kuitenkin kauvan siltä kuin ei maakauppiaalla olisi ollut muuta kuin kunniallisia aikeita ryhtyessään auttamaan Andreaksen asioita tolalleen. Kun kevät tuli, maksoi hän lopun Andreaksen vanhasta velasta, antoi miehen kirjoittaa uuden velkakirjan ja otti kiinnityksen taloon. Kun Andreas joskus puhui velkakirjan lunastamisesta, lyhennysmaksuista ja sellaisista, kohautti maakauppias olkapäitään ja arveli, että sillä ei ollut mitään kiirettä, aikanaanhan voisi sellaisesta keskustella. Kaikesta siitä ei Andreas virkannut vaimolleen sanaakaan, eikä tämäkään häneltä siitä mitään kysellyt.
Enemmän kuin puolitoista vuotta kului, ja sinä aikana oli Andreas miltei alkanut unohtaa epäluulonsa, jotka olivat häntä ahdistelleet silloin, kun hän joutui tekemisiin pahamaineisen isäntänsä kanssa. "Moni on parempi kuin maineensa", ajatteli Andreas toisinaan. Ainoastaan velka, sitä kun ei oltu maksettu eikä näyttänyt tulevankaan maksetuksi, toisinaan painoi hänen mieltään. Hänestä oli arvoituksellista, että Blidberg, joka oli niin kova muita kohtaan, osottautui niin suopeaksi hänelle. Sen ajatuksen herätessä ei Andreas nähnyt muuta neuvoksi kuin koettaa sitä tukahuttaa. Sietämättömältä hänestä muutenkin elämä tuntui. Kovin raskas se hänestä oli ilmankin.
Siihen aikaan synnytti Ester Andreakselle toisen pojan; sille annettiin kasteessa nimeksi Göran. Toivottu ei lapsi ollut, syntyen aikana, jolloin vanhemmilla oli niukat ja vaikeat olot. Harvoin oli Andreas kotona. Kun hän tuli, viipyi hän veneineen puolen päivää tai, jos tuuli oli huono, kokonaisen päivän. Sitten oli taas poissa, kuin ei olisi lainkaan käynytkään. Ester eleli yksinään ja päivät kävivät hänelle jälleen raskaiksi. Pojan syntyessä oli Andreas poissa merellä.
Että lapsi jollakin tavalla kuului hänelle, siitä Andreaksella ei ollut tunnettakaan. Kun hän saapui Hammarbyn satamaan, oli siellä kirje odottamassa häntä; siitä sai hän tietää tapauksen. Andreaksen mieli synkkeni, kun hän kirjeen luki. Katkeruus, jota hän vaimoansa kohtaan oli tuntenut siitä päivästä alkaen, jolloin tämä perintönsä hävittämisestä oli häntä moittinut, virisi hänessä kaksinkertaisena. Kirjeessä mainittiin myöskin, että Ester tarvitsi rahaa. Ja Andreaksesta tuntui se pyyntö kohtuuttomalta ja häikäilemättömältä. Häntä pelotti ajatellessaan lasta, hän tunsi itsensä avuttomaksi ajatellessaan, että hänellä oli vielä yksi suu lisää ruokittavana, yksi ruumis lisää vaatetettavana. Oman kohtalon mietiskeleminen oli tehnyt hänet luonnottoman kovaksi, niin ettei hän mitään muuta enää osannut ottaa huomioon kuin oman itsensä. Raskaampaa kuormaa ei kukaan kanna.
Andreas ei ennättänyt vastata siihen kirjeeseen, kun Adrian Blidberg lähetti sanan laivalle, pyytäen saada puhutella laivuria. Kun Andreas sitten tuli konttoriin, oli maakauppias pahalla tuulella. Hän istui tuolillaan pulpetin ääressä, piteli papereita, selaili kirjoja ja yhteen menoon valitti huonoja aikoja. Rahdin kuljetus huonontui yhä, väki tuli yhä kalliimmaksi. Puhuessaan katsoa vilautti hän pienillä silmillään tuolia kohden, jolla Andreas istui, ja vinossa suupielessä lerkkui hänen tapansa mukaan puoleksi poltettu, sammunut sikaarinpätkä. Viimein nousi hän ylös ja katsoi ulos ovesta, ikäänkuin nähdäkseen, ettei kukaan ollut ulkopuolella kuulemassa, mitä puhuttiin. Sitten palasi hän paikalleen pulpetin ääreen ja sanoi aivan lyhyesti:
— Milloin aijot maksaa velkasi? Oletko ajatellut sitä? Minä tarvitsen rahan ihan juuri nyt.
Andreas hymyili kouristuneesti, mutta ei kyennyt vastaamaan. Hän tunsi, että nyt tuli selvitys, selvitys kahden vuoden aikaisesta käsittämättömästä hyväntahtoisuudesta. Maakauppias istui äänetönnä ja odotti vastausta. Hänen silmänsä kävivät teräviksi kuin naskalit. Kun vastausta ei kuulunut, selkenivät hänen kasvonsa.
— Sinä et voi, et, minä tiedän sen kyllä. Mutta sinä voit sen sijaan auttaa minua. Sillä minä tarvitsen rahoja niinkuin sinäkin. Ja silloin olet autettu itsekin.
Sanat menivät kuin ohi Andreaksen hänen siinä istuessaan. Hän ei niitä kuullut, ja kuitenkin hän aavisti, mitä isäntä häneltä tahtoi. Maakauppias ei ollut ymmärtävinään toisen tuskaa. Hän piti uhristaan lujasti kiinni eikä ajatellutkaan hellittää otettaan. Jotakin petoeläimen julmuutta oli hänen katseessaan.
— Sinä lastaat, kuten on puhuttu, — hän jatkoi. — Nyt on syksy ja yöt ovat pimeät. Matkalla hukkuu laiva. Onko asia selvä?
Sillä kerralla maakauppias pysähtyi odottamaan vastausta. Kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:
— Oletko kuullut, mitä minä sanoin?
— Kyllä, — vastasi Andreas.
Enempää hän ei voinut sanoa. Hän ymmärsi nyt kaikki, toisen ei tarvinnut lisätä mitään uhkauksia, ei tarvinnut sanoa, että jos hän kieltäytyisi tottelemasta, joutuisi hän kylmälle mäelle vaimoineen ja lapsineen, köyhempänä ja yksinäisempänä kuin koskaan ennen.
Maakauppiaankaan mielestä ei ollut tarpeen mitään lisätä. Sen sijaan jatkoi hän:
— Kun olet tehnyt työn hyvin, niin sitten kuitataan puoli summaa, ja loppu saa jäädä toistaiseksi.
Maakauppias puhui enemmän siitä asiasta, ja Andreas vastaili. Kun hän lähti konttorista, luuli hän koettaneensa päästä vapaaksi, mutta onnistumatta. Hän luuli luvanneensa tehdä, mitä kiusaaja häneltä vaati. Mutta hän ei ollut siitä varma, hän tiesi vain, että hänellä taskussaan käden sisällä oli neljä kokoonpuserrettua pientä seteliä, jotka hän oli saanut etukäteen sen vuoksi, että oli tarpeessa.
Andreas suuntasi askeleensa alas satamaan, ja kävellessään tuli hän ajatelleeksi, että oli muita, jotka olivat tehneet samaa, mitä hänellä nyt oli edessä. Andreas tunsi ne miehet. Monta ei niitä ollut, ehkä kaksi tai kolme, joista sellaista kuiskailtiin. Andreas oli ennen tuominnut heitä ankarasti ja halveksinut heitä. Nyt hän tiesi, miten vaikeata heidän elämänsä oli ollut. Aina siihen päivään asti oli hän tuskin osannut uskoa, sellaista mahdolliseksi. — Hän muisti äkkiä, että hänen pitäisi mennä kotiinsa vaimonsa luokse. Mutta samassa tuokiossa hänestä tuntui kuin olisivat he olleet vihollisia. "Sinne en voi mennä", ajatteli hän. "Näyttää kummalliselta, jollen käy katsomassa lastani", ajatteli hän taas toiselta puolen.
Andreas oli tullut alas venesillalle, ja katsahtaessaan ylös, näki hän toisen Aspön pojista seisovan edessään ja tervehtivän häntä. Hän oli tullut Hammarbyhyn ostamaan jauhoja.
— Kuinka voitte kotona? kysyi Andreas.
Nuori mies kertoi, mitä oli tapahtunut, ja miten kaikki oli.
— Andreas nyt varmaankin tulee kotiin? sanoi hän lopuksi.
Silloin muisti Andreas jotakin, jonka oli unohtanut, ja hän pisti kätensä taskuun ja otti esiin setelit. Kokoon rypistyneinä, kuten olivat, hän ojensi ne toiselle laskematta.
— Anna ne Esterille, — sanoi hän, — ja sano hänelle, että minä tulen sitten kun voin.
Niin lausuttuaan hän astui veneeseen ja seisoen siinä suorana meloi airolla laivaa kohden, joka oli laskenut ankkurinsa satamaan.
Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.
Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.
On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.
Andreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja tullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä saattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa kehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli kulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut määränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen päähänsä pälkähtää äkisti ajatus: "Miksi en hukuta itseäni täällä, lopeta kaikkea paikalla?" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan tukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen johdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja vaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt, miten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.
Silloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän näkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja soutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei liikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän sillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. "Tulkoon, mitä on tullakseen", ajattelee hän. "Pahempaa ei minulle missään tapauksessa tule."
Andreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen edessään.
— Onko kaikki kunnossa nyt? — kysyy patruuna.
Andreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. "Vai niin, hän on peloissaan", ajattelee hän. "Hän ei ole voinut nukkua, hänkään."
— On, vastaa hän lyhyesti. — Kaikki on selvää.
— Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan, — jatkaa patruuna.
— Se on mahdollista, — vastaa Andreas, — sikäli kuin ei mitään tapahdu.
— Mitä tapahtuisi? — kysyy toinen nopeasti.
Andreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.
— Mitä tahansa saattaa tapahtua, — vastaa hän kuivasti.
Patruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas lastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta yhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän ajatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä unesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt. Omatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä äänekkäästi. "Miksi minä tämän teen?" kysyy hän itseltään. "Pakoittaa ei kukaan minua voi."
Hän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja hypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä havaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen:
— Tule ylös sieltä alhaalta!
Samassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen ja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen lastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita. Päättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi Jumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän tietävinänsä mitä tekee.
Silmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä hämmästyneenä häneen tuijottaa.
— Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.
— Tällä kerralla teen minä niin, — vastaa Andreas.
Hänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.
— Se voi käydä sinulle kalliiksi, — väittää toinen.
— Voi kyllä, — vastaa Andreas. — Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan vallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala minua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin pitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua konnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa tehdä se, joka kykenee.
Niin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja asettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta puristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas ymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan. Lujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä aukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.
Viipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta irtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän vain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis vaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä häämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.
Andreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan, saaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat. Hänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt vihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen edelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on hän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana, etempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä. Jonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää niemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on hänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.
"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa", ajattelee Andreas. Ja hän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi odottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen pitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon puhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen jälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy. Hän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti tapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi lapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.
Siellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo elämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta tietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään salaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt tahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus häntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta vähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko punaisena metsän takaa.
— Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, — lopetti Andreas, — enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista, jota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut, ainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin sinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit kotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli kuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin. En antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni. Kun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä sinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan ole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen ajatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona käymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään, siitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut. Sellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista kokenut.
Äänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:
— Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt kaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista töistäni. Mutta kun hän — sinä tiedät — hän, jota en enää tahdo nimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun kynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että pääsin irtautumaan.