Murtovarkaus.
Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.
Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki. Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu "valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa. Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat, joten hän saattoi puikahtaa — kuten hän sanoi — alas ja ylös paljoa helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös. Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.
Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja, eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.
Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella, ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi, joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta, että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään. Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa. Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin omaksi yksityishuvikseen.
Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin hoitajassa — ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä, mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.
Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain. Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edesMerkkitorvenfinanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan. Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää olevan kykyä.
Ja sitten eräänä päivänä yleisö näki hänen toimistonsa ovella nimikilven alapuolella toisen ilmoituksen:
Sihteeri ja taloudenhoitaja —E.H. Mackin.
Hänessä oli herännyt mukava ajatus.
Useat kauppiaat muodostivat syyskaudella joulua varten kulutusklubeja — hanhiklubeja, kalkkunaklubeja, viskyklubeja. Heidän vaatimattomat asiakkaansa suorittivat määrätyn summan viikossa kauppamiehelle, joka otti tallettaakseen sen ilmaiseksi, ja sovitun ajan tultua he perivät koko summan tavaroissa — kuolleina tai elävinä, syötävänä, juotavana tai yllä käytettävänä. Denryn aivot synnyttivät ajatuksen yleisestä säästöklubista. Hän suunnitteli sen käsittämään Kaupunkiviisikon jokaisen jäsenen. Hän näki neljänkymmenen tuhannen työläisperheen suorittavan viikkomaksunsa hänen klubiinsa. Hän näki säästöklubinsa tekevän sopimuksia koko alueen kaikkien pääliikkeiden kanssa, niin että säästöklubin jäsenet saattoivat ostaa klubin pileteillä missä kulloinkin halutti. Hän näki säästöklubinsa paisuneena niin mahtavaksi, ettei yksikään kauppias tullut toimeen rupeamatta liikeyhteyteen sen kanssa. Hän oli saanut koko Llandudnon suorittamaan saman teon päivittäin melkein kokonaisen huvikauden ajan, ja nyt hän halusi saada koko avaran Kaupunkiviisikon suorittamaan saman teon hänen hyödykseen iankaikkisesti.
Ja päälle päätteeksi hän voisi esiintyä ihmisystävänä. Hän totuttaisi työmiehen ja tämän vaimon säästäväisyyteen. Hän hoitaisi työläisen rahoja tämän itsensä käytettäviksi; ja säästääkseen työläiseltä vaivan hän kävisi itse työläisen kotona noutamassa työläisen rahoja. Sitä paitsi hänellä oli tarjottavana erikoinen houkutuskeino, joka lisäksi osoitti hänen säästöklubinsa tavallisia klubeja suunnattomasti paremmaksikin: hän sallisi työläisen käyttää klubimaksunsa täyden määrän heti, kun vain puolet siitä oli maksettu. Suoritettuaan siis kymmenen shillinkiä Denrylle työläinen saattoi ostaa punnan arvosta tavaraa Denryn valitsemasta myymälästä, ja Denry maksaisi viipymättä täyden hinnan myymälään, mutta keräisi erotuksen viikoittain käymällä itse työläisen kotona. Mutta tämä ennakko-osto-oikeus tulisi menetetyksi tai lykätyksi, jos työläisen varemmat suoritukset olivat osoittautuneet epäsäännöllisiksi.
Ja Denry lahjoittaisi kaikki nämä ihmeelliset edut työläiselle ottamatta siitä mitään maksua. Jok'ikisen suorittamansa pennin saisivat jäsenet itse käyttää. Yritys oli suunnattoman filantrooppinen.
Denryn vaatimaton palkkio oli tuleva kauppamiehiltä, joille tämä uusi suunnitelma tuottaisi virtanaan uusia liikkeisiä. Heidän oli myönnettävä hänelle ainakin kahden pennyn hyvitys shillinkiä kohti kaikista ostoista, mikä tekisi yli 16 prosenttia hänen pääomalleen; ja hän uudistaisi pääomansa kolme kertaa vuodessa. Hän arvioi, että viisikymmentä prosenttia vuodessa riittäisi käyttökustannuksiin ja jäisi vähä ylitsekin.
Tietysti hänen oli taivutettava puolelleen kauppiaat. Hän ajoi muulillaan Hanbridgeen ja valitsi ensimmäiseksi Bostockin, Kaupunkiviisikon suurimman, joskaan ei hienoimman villatavaramyymälän. Hänen onnistui saada toiminimi vakuutetuksi joka suhteessa paitsi omaan vakavaraisuuteensa nähden. Toiminimi Bostock teki sellaisen vihjauksen, että hän näytti liian ilmeisesti poika-pahaselta voidakseen olla vakavarainen. Vastaukseksi hän tarjoutui sijoittamaan sen huostaan viisikymmentä puntaa, ennenkuin ryhdyttäisiin liiketoimiin, ja uudistamaan summan etukäteen heti, kun hänen klubinsa jäsenet olivat sen kuluttaneet. Maksuosoitukset puhuvat selvää kieltä. Lähtiessään hänellä oli luettelonsa ensimmäisenä Bostockin nimi, ja sitä hän käytti tehokkaana todistuskappaleena toisissa myymälöissä. Mutta hänen nuoruutensa herättämä ennakkoluuloisuus oli voimakas ja yleinen. "Aivan oikein", vastasivat liikemiehet, "teidän puheenne on kyllä paikallaan, mutta te olette niin nuori." Ikäänkuin vihjatakseen, että miehen täytyy olla joko roisto tai narri, ennenkuin on täyttänyt kolmekymmentä, samaten kuin hänen täytyy olla joko narri tai lääkäri neljäkymmentä sivuutettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli jo saanut luetteloonsa useita kymmeniä myymälöitä.
Hänen äitinsä sanoi:
"Miksi et kasvata itsellesi partaa? Nyt sinä kulutat rahaa partaveitsiin ja hiaisimiin, saippuaan ja harjoihin ja sitä paitsi neljännestunnin ajastasi joka päivä — ja vielä viillät kasvoihisi haavoja — estääksesi vain saamasta sellaista, mikä olisi sinulle suureksi avuksi liikehommissa. Parrakkaana sinä näyttäisit ainakin yhdenneljättä ikäiseltä. Isälläsi oli komea parta, ja saisit sinäkin sellaisen, jos haluaisit."
Tämä oli ylevää viisautta. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Asia oli sellainen, että hänessä oli jonkin verran keikaria.
Lopulta hänen suunnitelmastaan ei puuttunut muuta kuin "oikein hyvä alkupotkaisu", kuten Denry sitä nimitti. Lyhyesti sanoen hieno ilmoitus, joka panisi lumipallon liikkeelle. Hän olisi voinut saadaMerkkitorvenkoko ensi sivun (siihen aikaan) viidelläkolmatta punnalla. Mutta hän oli niin tottunut ilmoittamaan ilmaiseksi tavalla tai toisella, että tuntui vastenmieliseltä maksaa sellaisesta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Chellin kreivitärtä, joka sattui oleskelemaan Knypessa. Jos hän saisi tuon korkean ylimyksen, tuon entisen pormestarittaren, tuon hurmaavan haltiattaren, tuon paikkakunnan hyväntekijättären rupeamaan hänen säästöklubinsa suojelijattareksi, silloin olisi menestys taattu. Kaupunkiviisikossa virnisteli jokainen kreivittärelle sanoen häntä hätiköksi; hänet oli siellä ristitty "Intoilevaksi Irikseksi" (Iris oli muuan hänen yhdestätoista ristimänimestään). Kaupunkiviisikon väestö oli hurjan demokraattista — teoriassa. Käytännössä kreivitärtä palvottiin; hänen hymynsä oli ainakin viiden punnan arvoinen ja hänen teekutsustaan oltiin valmiit maksamaan mitä tahansa. Vilpittömämmin ei häntä olisi voitu jumaloida edes Yhdysvalloissakaan, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kotimaassa.
Denry sanoi itselleen:
"Ja miksi en voisi saada hänen nimeään suojelijattareksi? Minun täytyy saada hänen nimensä suojelijattareksi."
Siitä aiheutui hänen matkansa Sneyd Halliin, joka oli muuan Chellin jaarlien vanhoja koteja.
Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa — kuten useimmat Kaupunkiviisikon asukkaista — sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa. Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.
Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea, kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä, kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.
Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.
Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta. Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.
"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.
Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitärvoisisyödä hänet. Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.
Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia, jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.
"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.
"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.
Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.
"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.
Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.
Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:
"Oh, harmillista!"
Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.
Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse. Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.
Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen — ja hävisi oikeanpuoleisesta ovesta.
Denry oli nyt sisällä.
"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta. Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä ovesta. Denry epäröi — hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja. Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen, vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö, joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin väliin.
Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat. Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla. Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan, mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.
Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä, mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.
Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa. Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti, ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä. Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen — ehkä joku kamarineito — oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku iäkäs ja kuuro palvelija — hän tiesi historiallisista romaaneista, joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt loukkaaminen sovinnaistapoja.
Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.
Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti. Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia kaikella väellään.
Ja viimein hän karjui: "Hei — hei! Ettekö kuule?"
Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.
"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.
Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle; tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan; ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän polki jalkaa.
Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät, suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello, kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.
Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea. Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.
Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin. Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi, että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.
Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan. Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia. Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.
"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.
Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää. Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.
Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja. Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa Staffordin—Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut vallan turha.
Tänä tappionaamuna muuan hänen hallintonsa alaisista vuokralaisista, joka pistäysi mökkiin suorittamaan erääntynyttä vuokraa, tiedusti häneltä, milloin Yleinen säästöklubi aloittaisi toimintansa. Denry jutteli yrityksestä kaikille vuokralaisilleen, sillä juuri vuokralaistensa keskuudessa hän toivoi saavansa asian alulle. Siinähän hänellä oli valmis asiakaspiiri, ja tuntien tarkoin kunkin olosuhteet hän saattoi arvostella, kuka oli luotettava ja keneltä oli evättävä jäsenyys. Pitäessään iltaisin neuvottelukokouksia asuntojensa portailla vuokralaiset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Yleinen säästöklubi oli laitos, joka olisi pitänyt saada pystyyn jo vuosia sitten. Heistä se oli kaikkien taloudellisten haittojen parannuskeino ja oikea paratiisin portti. Vaimoihminen, joka esitti hänelle yllä mainitun kysymyksen tappion jälkeisenä aamuna, halusi saada mattoja, uuden teekannun, hopeisen rintasoljen ja keittokirjan; ja kaikesta päättäen hän luotti lujasti Denryyn. Asiata harkittuaan Denrystä tuntui luonnolliselta, että Yleinen säästöklubi sai alkaa itsestään, oman sisäisen oivallisuutensa voimasta. Vaimoihminen merkitsi kolme osaketta, suoritti puolitoista shillinkiä sisäänpääsymaksuksi, sitoutui maksamaan kolme shillinkiä viikossa ja sai asiakirjan, joka oikeutti hänet kuluttamaan 3 puntaa 18 shillinkiä kuudessakymmenessä viidessä myymälässä, niin pian kuin hän oli suorittanut Denrylle 1 punnan 19 shillinkiä. Se oli ihmeellinen suunnitelma. Huhu siitä levisi nopeasti; ennen päivällistä oli Denryn luona käynyt toisiakin jäsenyyteen pyrkiviä ja hän oli lähettänyt Bostockin liikkeeseen maksuosoituksen, tosin pikemmin näön vuoksi kuin välttämättömyydestä; sillä eihän yksikään jäsen voinut mennä Bostockin puotiin ostolippuineen, ennenkuin ainakin kaksi kuukautta oli kulunut.
Mutta heti päivällisen jälkeen, kunMerkkitorvenvarhaisen painoksen sisällysluettelot liehuivat kaduilla, hän sai aihetta toisenlaisiin ajatuksiin. Toimistoonsa käydessään hän näki erään sisällysluettelon. Siinä oli seuraava hirvittävä tarina:
Hämmästyttävä murtovarkausyritys Sneyd Hallissa.
Sanomalehteä ostaessaan hän tunsi huimausta. Ja kuvaus Sneyd Hallin tapahtumista olisi riittänyt huimaamaan vaikka neekeriäkin. Selonteko oli peräisin Sneyd Hallin emännöitsijän rouva Gaterin suusta. Hän oli kertonut eräälle haastattelijalle, kuinka hän, käydessään juhlahuoneistossa ennen maatapanoa, oli siellä yllättänyt murtovarkaan, voimiltaan herkulesmaisen ja kooltaan jättimäisen. Onneksi hän tiesi velvollisuutensa eikä häikäillyt. Voro oli uhannut häntä revolverilla ja sitten, huomattuaan moisen keinon turhaksi, hypännyt suoraa päätä ulos isosta lasi-ikkunasta ja kadonnut. Rouva Gater ei voinut käsittää, kuinka tämä mies oli päässyt sisään. Hän selitti vielä, että rosvo oli varmaankin laatinut suunnitelmansa mitä pirullisimmalla taidolla; että hän lienee tutkinut kartanon jokapäiväistä elämää kärsivällisesti viikkomäärin, ehkä kuukausiakin; että hän tunsi epäilemättä jok'ikisen sielun tavat ja menot siinä paikassa ja tiesi täsmälleen, milloin kreivitär oli päättänyt ajaa Staffordiin ennättääkseen Lontoon pikajunaan.
Kävi myöskin selville, että ottamatta lukuun neljää palvelustyttöä, juoksupoikaa, kahta koiraa, kolmea puutarhurinrenkiä ja keittiörenkiä rouva Gater oli yksinään kartanossa. Loppuiltapäivän ja alkupuolen iltaa he olivat kaikki olleet rotanajossa tallin puolella, ja varmaankin murtovaras tiesi tämän. Sitä ei rouva Gater voinut ymmärtää, kuinka pahantekijä oli päässyt pujahtamaan puutarhasta ja puistosta, sillä hän oli samassa silmänräpäyksessä hälyyttänyt talon. Hän ei tietänyt varmasti, oliko mies vienyt mukanaan mitään arvoesineitä, mutta asiata tutkittiin parhaillaan luettelon avulla. Vaikka hänen tähtensä tuskin tarvittiin mitään luetteloa, koska hän oli ollut emännöitsijänä Sneyd Hallissa kuusikolmatta vuotta ja voi kehua tuntevansa ulkoa kartanon koko sisustuksen! Poliisi oli käynyt käsiksi asiaan. Jalanjälkiä ja merkkejä oli tutkittu. Oli puhetta hankkia etsiviä Lontoosta. Siihen mennessä kuin lehti joutui painoon, ei vielä oltu keksitty mitään avainta, mutta rouva Gater oli varma siitä, että asia selviytyisi, ja vakuutti tuntevansa murtovarkaan, kun tämä oli saatu vangituksi. Tämän kuutamossa nähdyt piirteet olivat ikiajoiksi syöpyneet hänen muistiinsa. Hän oli nuori mies, hyvin puettu. Jaarli oli sähköteitse luvannut kaksikymmentä puntaa voron vangitsemisesta. Vangitsemiskäsky oli jo julkaistu.
Niin kertoi tarina.
Denry näki selvästi, miten tahdittomasti hän oli menetellyt edellisenä päivänä. Hänen ei olisi pitänyt käydä sisään kutsutta. Mutta kerran sisään jouduttuaan hänen olisi pitänyt pysyä lujasti rauhallisen arvokkaana, kunnes emännöitsijä saapui, ja sitten hänen olisi pitänyt selittää asia juurta jaksain emännöitsijälle esittäen todistuskappaleensa ja ilmaisten suoraan loukkautuneensa siitä kokemuksesta, minkä jonkun törkeä huolimattomuus oli hänelle aiheuttanut.
Mutta sen sijaan hän oli käyttäytynyt tavattoman typerästi, ja tuloksena oli, että hänen päästään oli luvattu palkinto. Sneydin-matka ei ollut tuottanut mitään siveellistä vaikutusvaltaa ja tehokasta apua, se oli päin vastoin peräti tuhonnut hänet Yleisen säästöklubin perustajana. Säästöklubia ei voi johtaa vankilasta, eikä kymmenen vuoden tuomio herätä luottamusta tietämättömässä roskaväessä. Hän vapisi ajatellessaan, mitä tapahtuisi, kun poliisi saisi kreivittäreltä tietää, että muuan Machin niminen mies oli jättänyt hänelle käyntikorttinsa juuri, kun hän oli lähdössä Sneyd Hallista.
Mutta poliisi ei saanut koskaan tietää tätä kreivittäreltä, joka oli matkustanut syksyksi Roomaan. Kävi selville, että kamarineito oli vain ilmoittanut kreivittärelle erään "miehen" haluavan tavata häntä ja hukannut nimikortin. Tarkka tutkimus osoitti, että voro oli tullut häirityksi, ennenkuin sai tilaisuuden varastaa. Ja nostettuaan hirvittävän hälinän paikkakunnalla koko juttu häipyi vähitellen unohduksiin.
Silloin julkaistiinMerkkitorvessaDenryn allekirjoittama kyhäys, joka sisälsi täydellisen kuvauksen Sneyd Hallin juhlahuoneistosta. Hän oli saanut tavan avustaa silloin tällöinMerkkitorvea. Kyhäys alkoi seuraavasti:
"Sneyd Hallissa äskettäin sattunut huomattava murtovarkaus on kiinnittänyt huomion tämän suurenmoisen kartanon juhlahuoneistoon. Koska varsin harva, ottamatta lukuun perheen persoonallisia ystäviä, on saanut tilaisuuden nähdä näitä historiallisia suojia, jotka tietysti ovat suljetut suurelta yleisöltä, olemme arvelleet selonteon huvittavanMerkkitorvenlukijakuntaa. Käydessämme siellä viimeksi…", jne.
Hän ei jättänyt kuvaamatta mitään kohtaa niiden loistosta.
Tätä kyhäelmää selosti sanomalehdistö aina Birminghamiin asti. Ihmisten mieleen muistui Denryn kuuluisa valssi Bursleyn kaupungintalon muistettavissa tanssiaisissa. Ja heidän täytyi pakostakin olettaa, että täten alkanut tuttavuus oli jatkunut suuremmassa tai vähemmässä määrin. Heitä ihmetytti Denryn hämmästyttävä vaatimattomuus, hän kun ei koskaan kerskaillut siitä. Denryn kurssi kohosi yleisen arvonannon markkinoilla. Denrystä puhuessaan ihmiset puhuivat Yleisestä säästöklubista, joka edistyi nopeasti, ja Denryn myönnettiin olevan sitä lajia, joka menestyy ja ansaitsee menestystä.
Mutta ainoastaan Denry kykeni täysin ymmärtämään, kuinka suuri Denry oli, kun oli kääntänyt niin nöyryyttävän tappion itselleen niin ihmeelliseksi voitoksi.
Hänen leukansa katosi verkalleen näkyvistä varsin mukiinmenevän parran suojaan. Mutta kasvattiko parran kunnioitus äidin älykästä neuvoa kohtaan vaiko tarkoitus eksyttää Sneyd Hallin emännöitsijä jäljiltä, sitä on vaikea sanoa.
Naisten pelastaja.
Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein epäonnistumistakin pahempi — nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta. Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma, jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi. Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan kirjanpitoon, jota hän vihasi.
Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla; ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa; ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:
"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"
Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain lisääntyi.
Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin, asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti, vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän; eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa. Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka asennossa. Tehty Englannissa."
Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät. Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.
Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä. Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella, niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.
Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä. Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä. Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa. Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.
Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.
Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja tehtävä joutuisasti.
Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä, vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään raaputellen seuraavaan tapaan:
"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"
Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi. Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja, vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja, kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia, lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia, lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.
Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota, joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin, niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.
Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia, mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö, se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.
Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti. Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle. Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa. Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:
"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.
Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.
Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin. Muulikin katsoi taakseen — sellainen on muulien tapa — ja jos koira olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.
"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.
Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan, joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään, ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.
"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette ruvennut käyttämään partaa."
Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään, ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.
"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"
"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."
Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen toimiaan.
"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.
"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut Kaupunkiviisikkoon.
"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen minuuttia."
Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä, hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko. Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko — mutta uskoisiko sitä kukaan poliisiklubilla?
"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne kello kolmeksi", sanoi Denry.
Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.
Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään. Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä. Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin — tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea, mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon, kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin, jaMerkkitorvioli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.
Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä, kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.
He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa — aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin, ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä, joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.
Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.
"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"
Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".
He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin automaattisiin jarruihin ja seisahtui.
"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.
Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä. Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista — nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.
Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry käytti väärin sen suopeamielisyyttä.
Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."
Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.
Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli tehtävä jotain.
"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.
Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita kohtaan, joita kreivitär itse helli.
"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.
"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää oli kadonnut klubia kohti.
"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.
Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.
"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli kreivitär.
"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."
Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.
Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi. Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä — ei laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta. Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita, lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi; mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.
"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär. "Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.
Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa, että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.
"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te myöhästy — ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa mäen takana."
"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.
"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."
"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille."Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.
"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.
"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.
"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."
He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.
Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen. Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin, kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita merkkimiehiä — ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan pylväs.
Sir Jee — kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää — oli saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori, hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen — ei ainakaan sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella. Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön kahteen luokkaan — aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia — Sir Jee myönsi sen — mutta aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö, ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.
Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa — kreivittären ja itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään (hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana, hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan, ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.
Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:
"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin siirrymme saliin?"
"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkätehaluatte jotain?"
Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.
Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.
"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen hän lisäsi: "Entäte?"
Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta Denryn esiintymisessä. Ryhmä — jokainen ryhmän jäsen — huomasi selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään porkkanaa.
Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään. Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen. Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli tapahtunut yhtä ja toista.
Sitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli rakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen pormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla ja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa loisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja poliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side oli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse. Itse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta ilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli yleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää tapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä kreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina. Hän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset merkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä niiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät hänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi. Se ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.