Ja viimein kuultiin sellaisten miesten, jotka ilmeisesti pystyivät näkemään yhtä hyvin pimeässä kuin päivänvalossa, selittävän, että toinen pelastusvene oli lähellä aallonmurtajaa. Ja sitten jokainen näki sen tuokion ajan — aavemaisen ilmiön, joka kalpeana kohosi yöstä silmänräpäykseksi ja sitten taas katosi. Ja pieni joukko hurrasi.
Seuraavassa tuokiossa valaisi bengaalituli aallonmurtajaa, ja pelastusvene kuvastui omituisen tehoisana myrskyä vasten. Ja joku heitti köyden ja sitten lennähti toinen köysi mereltä ja putosi Denryn olkapäälle.
"Alkakaa vetää siellä!" karjui käheä ääni. Bengaalivalo sammui.
Denry kiskoi voimainsa takaa. Tilaisuus oli ainoalaatuinen. Ja nuo muutamat sekunnit olivat Denrylle samanarvoiset kuin hänen koko kallis elämänsä — niin, mukaan luettuina myöskin ne sekunnit, jolloin hän oli suudellut Ruthia, ja ne minuutit, mitkä hän oli tanssittanut Chellin kreivitärtä. Sitten kaksi parrakasta miestä otti köyden hänen käsistään. Ilma kajahteli nyt huudoista. Lopulta joukko miehiä hyökkäsi rautaportaikkoa aallonmurtajan alaosaan, joka oli kymmenen jalkaa lähempänä vettä.
"Jääkää te tänne, te molemmat!" komensi Denry.
"Mutta, Denry —"
"Jääkää tänne, minä sanon!" Koko miehinen puoli hänessä oli herännyt. Hän katosi miesten jälkeen. "Malttakaa hetkinen", hän sanoi palaten heidän luokseen. "Ottakaahan nämä huostaanne!" Ja hän ammensi takataskustaan heidän käsiinsä noin kahdentoista shillingin verran kuparia, vuokrista saatuja vaihtorahoja. "Jos sattuisin uppoamaan", hän sanoi kadoten jälleen.
Se oli hänelle perin luonteenomaista, tuo tyynen harkitsevaisuuden ylenpalttisuus keskellä äärimmäistä hätää.
Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin sepittää kuvauksenStaffordshiren Merkkitorveen. Pelastetut ja pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä, jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi, hän virkkoi synkkänä:
"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta, joka nousi ja laski mustilla aalloilla.
Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia. Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä. Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.
Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä. Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.
Denry saattoi kuulla hänen sanovan:
"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä sille vertoja."
Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä, joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi uusi jakelu.
Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:
"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä mitään.
Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen korviaan. "Typerää!" hän mutisi.
Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja hyväsydämisyyttä.
Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon. Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa. Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.
Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti huudahtaen luoksi.
"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.
"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.
"Ne ovat puolen pennyn lantteja."
"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.
"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä on vielä voikaramelleja — ne ovat melkein yhtä hyviä — ja kultapäisiä savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko sinulla enemmän pennyn-lantteja?"
"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua.Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"
Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja hän epäröi.
"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.
"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi tiehensä liittyen Nellien seuraan.
Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.
Hän mutisi: "Paksua, paksua!"
Tämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli palannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa selvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat varsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli naitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä kuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi parhaaksi purkaa… Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä mitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys kunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli kauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta äänettömyyttä Denryn osalta.
Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja. Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata, edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta lähettääkseen sepustuksensa aamujunassaStaffordshiren Merkkitorventoimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.
"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.
Ja sitten Nellie puraisi siitä.
"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.
"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."
Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi (kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."
Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä päin vastoin.
"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.
Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli avuton.
He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä myrskyssä hionut maihinHjalmarinkoko miehistön; ainoatakaan ihmishenkeä hukkaamatta.
"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja täti saavat puhella hetkisen."
Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.
"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.
Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen. Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä huolimatta Denry hätkähti.
"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"
"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."
"Niinkö", sanoi Denry.
Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi henkeään.
"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja toissapäivänä… Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha luistaa käsistä!"
"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille — vain omalle sydämelleen.
Ruthille hän ei sanonut mitään.
"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."
"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.
Vain nämä muutamat sanat — ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko hänen Llandudno-retkensä — epäilemättä lainan muodossa — ja yritys oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon, jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli sanonut vain: "Mikä vahinko!"
"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"
"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.
Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa, elleivät juuri maksaakseen?
"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth rupatteluretkensä päätettyään.
"Sepä ikävää", virkkoi Denry.
Hän ei lähtenyt linnastaan.
Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoiCregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.
"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan kokoFleetwing, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."
Ja Denry vastasi rohkeasti:
"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"
"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen, "missä te tapasitte mun tänä aamuna."
"Hyvä on", virkkoi Denry.
Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko laillaMerkkitorveensepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.
Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.
Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti häntä liehittelevästi.
"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.
"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth kylmän ja lyhyen kohteliaasti.
Tämä ei miellyttänyt Denryä.
Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.
Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten. Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat, ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa. Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä, ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan hirvittäviä tapauksia — tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä, että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet viettäneet koko iltapäivää yhdessä.
Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin puoliseitsemän teelle — mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä, joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujensaapuvantäynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa alempiin kerroksiin.
Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista. Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana se oli todellisesta hienostuneisuudesta.
Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki. Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.
"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.
"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.
"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.
"En muista", vastasi Denry.
Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan — ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.
Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.
Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.
"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan katseeseen.
"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"
"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän suoriutuvan hyvin yhdessä."
Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.
Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen arvokkuutensa — ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää sen mistä hinnasta tahansa.
Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle juuri saapuneenStaffordshiren Merkkitorvensisällysluetteloa. Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat sanat: — "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan "rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E. H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija", j.n.e.
Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta, kuinka ankarasti hän koettikin.
Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.
"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.
Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta — paperiveitsiä, kyniä, paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia, Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa. Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli. Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli "loppuunmyyty".
"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.
Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.
"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"
Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.
"Rothschild", virkkoi Denry.
Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi, että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja oli melkein ylenpalttisen kohtelias.
Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen."En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.
"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka saisi sanoa 'Rothschild'?"
Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.
Kauppalaiva.
Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin koppeliksi" nimitetyssä mökissä — John oli Llandudnon aallonmurtajan vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).
"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.
"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.
Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan. Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli tunnettuLlandudnonnimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.
"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainenJohn.
"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.
Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään CregeenilleFleetwingin, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemäänFleetwinginomistajaksi ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.
Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen, vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassaHjalmarinmiehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena kuin käyttövoimana.
"Asia on järjestetty", sanoi Denry.
Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.
"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.
Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja tyyntyi vähitellen lepotilaan.
Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:
"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."
"Sitä parempi", arveli Denry.
"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen heilahdellen.
"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."
"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."
"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.
Ajatus oli seuraava:
"Nyt se on tehty!"
Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.
Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian — sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?
Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.
Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivatHjalmarinjäännökset mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuinHjalmarolisi kauan kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"
"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä, jos niinkuin ymmärrätte asioita."
Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia siitä, että vene oli iso ja leveä.
"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.
Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot katosivat jälleen.
Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.
Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta. Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:
"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.
Nellie."
Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis, niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla höystettyä suklaata — tuota herkullista, mutta miellyttävää yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento! Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt. Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan,rauhoittavanmaun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."
Kello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka taisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä ahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:
Joka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti samaPELASTUSVENE, joka pelasti
haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä norjalaisia.
Simeon Edwards, perämies.
Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä käyttäen, 2 1/2 shillinkiä
Huom.! — Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.
E.D. Machin.
Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko, jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle retkelle.
"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä ja vene liukui tiehensä.
"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.
Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.
"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.
Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko, että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt, tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli rahoja.
"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän lauloi juhlallisesti.
Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.
Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.
Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:
"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"
Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat tulimmaista!"
Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna, koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten) ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.
Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen, kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi iankaiken kestää!"
Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:
"Tuossa on se pelastusvene-porho!"
Tai lyhyemmin:
"Se on hän!"
Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä henkilöä.
Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti kuin kaulustaan.
Pelastusvene-retketHjalmarillemuodostuivat ominaiseksi piirteeksi Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen — mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen. Kujeilijat käyttivät leikillään hylystäInkermannimeä. Tämä nimen ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen. Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla, voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry toivoi, ettäHjalmarolisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin. Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaanHjalmaroli tuottanut hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentäHjalmariajoutunut haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet, hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!
Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta. Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn pelastusveneessä.
Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa puntaa rikkaammaksi viikossa.
Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa. Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen, ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen rantakaistaleelle.
Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:
"Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse. Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa. Maksamattomia tilauksia ei suoriteta."
Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu. Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa, kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan. Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä. "Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet "onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta, vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen miehistön jäsenelle.
Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti, että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa. Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleenStaffordshiren Merkkitorvessajulkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle valokuvausosastonsa liikkeiselle.
Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan. Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä, mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin siinä oli sitruunan kirpeä maku — maku, joka herätti vatsassa hyvän käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa." Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin syömään siitä vain vähäisen kerrallaan — ei pureskellen, vaan sallien sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä "nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin. Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki. Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut. Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:
"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon vaaditte?"
Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen "Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?
"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.
"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään enempää."
Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta — oikeudesta saada kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.
Hän pudisti päätään.
"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.
Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti hänen voimiaan.
Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla. Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi puntaaFleetwingista, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin Simeon ukko näytti arvelevan, ettähänelläoli oikeus saada melkoinen prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella — laituripaikasta, valokuvaajan rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;— ei, vaadittiin tekemään lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi. Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.
Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas, hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn avulla — ilmaiseksi.
Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli hänelle mieltä liikuttava elämys.
"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."
Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi, viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien, lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi, ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.
"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.
Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!" sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä. Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa. Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella häntä "nuorena miehenä".
"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen — mitä sanotte?"
Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa, missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän puheen vaikutusta.
Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot hehkuivat.
"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssaniMajesticissa."
Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta. Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.
Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.
Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan. Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti, ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.
"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana? Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut —"
"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.
"Mutta ettekö te — eikö teistä — eikö hän — eikö se —"
"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin hauskaa."
"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä — minä sanoin hänelle —"
"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry."Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä jaPelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."
"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"
Ei ollutkaan.
Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa — mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!
Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: — "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.
Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.
Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".
"Se pelastusvene — se oli aika hyvä ajatus, poikaseni — aika hyvä ajatus", hän sanoi.
"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."
"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."
"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entäte?"
Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:
"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"
"Minä —"
"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.
"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."
Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.
Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä uudistuvan ilon lähteeksi.
"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme. Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki kummastustaan kantajien tapaan.
"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"
Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.
"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."
Ja kaikki nauroivat.
Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille, ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän toisti saman sukkeluuden kultarahoista.
"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.
"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"
Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin. Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen kepposiinsa.
Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset, Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon, jonka hän oli asettanut tuolille.
"Mitä siinä on?"
"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.
Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.
Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti häneltä todellakin puhekyvyn.
Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.
"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."
Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja. Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin, jäänyt sinne.
Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.