"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."
Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa saanut tänään aika tavalla tehdyksi."
Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr. Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi. Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan, jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut, saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle — mutta että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä — äitini näet varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen — mutta minä en ole koskaan erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea, niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia. Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen lähetin käynnin jälkeen.
Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille.
Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.
Hyvä herra
Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä, enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut) ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian nykyisestä tilasta.
Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme) runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin, tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle, enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi, sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljettylettre de cachet'lla, ja on hän, joskin vapaalla jalalla, menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr. Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli Intiaan matkustamisesta — on mahdollista, että itse saan luvan seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya — mutta siihen hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun: pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja kauniille rouva Durielle, ja olen
kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne
Francis Burke.
Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin: kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan, ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä, mitä teimme.
Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä salaperäisyyttä ei harjoitettu — seudun salakuljetus tapahtui yhtä paljon väkivalloin kuin viekkaudella — niin opin pian tuntemaan yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta, sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä, samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut, tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli pysytteleminen sängyssä useita päiviä — seikka, joka paremmin kuin mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.
Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua. Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli tulossa lähetti.
Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta — jonne en koskaan ennen ollut uskaltanut kiivetä — ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa, että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka, mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.
Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut. Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.
"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus, "tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."
Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat, pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet, vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:
"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."
Nämä sanat saivat minut vapisemaan.
"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" — hän osoitti paria matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"
Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella, aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.
Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi minuun.
"Mitä nyt?" kysyi hän.
"Oletteko Ballantraen master?"
"Olen", vastasi hän, "ja te myöntänette, etten ole yrittänytkään pettää viekasta Mackellaria?"
"Mutta jumalan nimessä", huusin minä, "mitä te täältä haette? Palatkaa ajoissa takaisin!"
"Kiitos vain", sanoi hän. "Teidän herranne on niin tahtonut, enkä minä. Mutta kun hän kerran on valinnut, niin saa myöskin sietää seuraukset, samoin te. Ottakaa nyt tavarani ylös, olettehan asettanut ne selvään suohon. Tehkää mitä olen tehtäväksenne antanut."
Mutta minä en aikonut enää häntä totella, menin aivan hänen luokseen ja sanoin: "Ellette voi kääntyä, vaikka varmaa on että asiain näin ollen jokainen kristitty, jokainen kunnon mies empisi tulla —"
"Kuinka imartelevia puheenparsia", keskeytti hän.
"Ellei mikään saa teitä kääntymään takaisin", jatkoin minä, "tulee teidän ainakin noudattaa jonkinlaista soveliaisuutta. Odottakaa tässä tavaroinenne, niin minä menen edeltäpäin ilmoittamaan tulostanne. Isänne on vanha mies…" minä en tiennyt miten jatkaa, "niin, soveliaisuutta on noudatettava."
"Tietysti, tietysti", sanoi hän. "Tämä Mackellar näkyy voittavan, kun oppii hänet lähemmin tuntemaan. Mutta kuulkaahan nyt, hyvä mies, ja pankaa se päähänne kerta kaikkiaan — teidän kaunopuheisuutenne vuotaa hukkaan. Minä seuraan horjahtamatta omaa tietäni."
"Vai niin?" minä sanoin. "Sitten täytyy koettaa muuta keinoa!"
Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa, että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella, hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.
"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.
"Hän?" kysyi mr. Henry.
"Niin, juuri hän", vastasin minä.
"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa.Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"
Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin miksi.
"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"
"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."
"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.
Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.
"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut takaisin."
"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni, mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin kuin voin."
"Minunkohuoneessani vaisinun?Kummanko olisit sanonut?" tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen. Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä Durrisdeerin uuninnurkassa."
"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."
"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan hänen matkatavaransa taloon.
Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.
"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa; oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" — hän painosti viimeistä sanaa.
Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu huomautus uudelle vieraalle; muttahänoli niin pirullisen hävytön, että käänsi sen päinvastaiseksi.
"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?" kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.
Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle. Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten olemaan pitemmän ajan poissa salista.
Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla. Hän hypähti seisaalleen.
"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."
Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani, kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä. Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten, hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni todellakin hämmästyneenä.
Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian aikana teki — joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin aikoihin — kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea, ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä palvellessaan.
Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.
"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.
"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa — kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.
Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui veljelle.
Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.
"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä — hänen isänsä huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."
"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."
Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian ja taputti veljeänsä olkapäähän.
"No, no,Harry poika", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan, jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."
"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi hänen kaltaisekseen pahassakin."
"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.
"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen saat; tyydy siis siihen."
"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr.Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.
Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin, ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.
Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle, aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitäminäkärsin, ei ansaitse lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn kärsimyksiä kohtaan.
Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä, joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut, kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa, arvonimensä ja perintönsä.
"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.
Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti ja ynseästi: "En."
"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo toinen liikuttavan hellästi.
Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.
Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta. Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten, hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra — missä oli nyt koko hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara, jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin") olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.
Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta, voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää, että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa ja vauhtia omien keinojensa laadusta.
Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti, mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle, että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.
Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus — joka oli luvannut palkinnon hänen päästään — oli vaipunut syvään uneen. En tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn. Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta — kuten minä suutuksissani tapasin sanoa — eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä tervetulleena kuin mr. Henry — jota kohdannut vanha viha ei vielä ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota salakuljettajat uhkailivat.
Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä, joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt, kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä tapaamatta.
Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas, joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä. Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan — kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne). Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta roskaväkeä.
Mutta minä ennätän liian kauas. Eräänä päivänä niihin aikoihin, jolloin Jessie juuri oli alkanut häntä vaaniskella, tuli master luokseni konttoriin ja sanoi tavallista kohteliaammalla äänellä: "Kuulkaapa, mr. Mackellar, täällä juoksentelee inhoittavan ilkeä vaimoihminen. Minä en itse juuri voi asiaa auttaa ja tulen sen vuoksi luoksenne. Olkaa hyvä ja ottakaa se huoleksenne; on annettava ankara määräys, että talonväki ajaa naikkosen tiehensä."
"Mr. Bally", sanoin minä hiukan vavisten, "voitte itse pitää huolta likaisista asioistanne."
Hän ei vastannut mitään, meni vain menojaan.
Pian sen jälkeen tuli mr. Henry. "Mitä minun pitää kuulla!" huusi hän. "Tämä kaikki ei näytä riittävän, te lisäätte vielä taakkaani. Nyt te olette loukannut mr. Ballya."
"Armollisella luvallanne, mr. Henry", sanoin minä, "oli se hän, joka loukkasi minua, karkeastikin mielestäni. Mutta ehkä en ottanut huomioon teidän asemaanne puhuessani hänelle, ja jos se on teidän mielipiteenne kuultuanne, mitä on tapahtunut, niin sanokaa vain sana ja minä tottelen. Teidän tähtenne sen teen, olkoonpa että se olisi synti, Jumala paratkoon." Sitten minä kerroin hänelle tapahtuman.
Mr. Henry hymyili itsekseen; kamalampaa hymyä en ole koskaan nähnyt. "Te teitte aivan oikein", sanoi hän. "Hän saa nauttia rakkaan Jessie Browninsa sakkaan asti." Sitten hän avasi ikkunan, nähtyään masterin ulkona ja huusi tätä — mr. Ballyksi hän häntä nimitti — tulemaan sisään hiukan juttelemaan.
Kun kiusaajamme oli tullut sisään ja sulkenut oven jälkeensä — hän hymyili minulle, aivan kuin ajatellen, että minä nyt saisin nöyrtyä —, sanoi mr. Henry. "James, sinä valitit mr. Mackellarin käytöstä; valituksesi olen nyt tutkinut. Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että aina uskon hänen puheeseensa enemmän kuin sinun; mehän olemme nyt täällä yksin ja minä aion käyttää samaa vapaata puhetapaa kuin sinäkin. Mr. Mackellar on mies, jota pidän arvossa, ja niin kauan kuin olet tässä talossa, saat luvan välttää yhteentörmäyksiä tämän miehen kanssa, jota minä aion tukea, maksakoon se sitten mitä hyvänsä minulle ja omaisilleni. Mitä tulee hänelle selittämääsi asiaan, niin voit itse poistaa julmuutesi jäljet; ketään palvelijoistani et saa millään tavalla vaivata siinä asiassa."
"Isäni palvelijoita kai tarkoitit", sanoi master.
"Mene ja juttele hänelle tämä asia", sanoi mr. Henry.
Masterin kasvot kävivät aivan kalpeiksi. Hän osoitti minua sormellaan."Minä vaadin, että tuo mies erotetaan", sanoi hän.
"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.
"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.
"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr. Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään minuun iskeä."
"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.
"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.
"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."
"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr. Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi jotain huvia — sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.
Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui (kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.
"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään, jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin, kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni. On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa, että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia — kaikki tavallisia sotamiehiä — virittävän tuollaisen laulun, ja niistä kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): —
Puen ylleni punaisen hamehen, käyn kerjäten luo oman sulhasen, saa luulla muut minun kuollehen, luo Willyni käyn minä pois, käyn pois…
Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi. Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi, kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella, ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti. Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi huoneeseensa.
Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan, oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän, hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille, mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa, kaihoisessa onnentunteessa.
Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin vapauduimme tuskistamme.
Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla, häpeällisillä väreillä.
"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos minulla joskus on sellainen."
"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.
"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni, jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitäminäolen tehnyt ja mitähän. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."
En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se vähentää jaloutesi arvoa."
"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään jalomielisyydestä."
"Vieraitten läsnäollessa…", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa tilassa.
"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa, jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."
Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master taas olisi ollut varuillaan.
"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"
Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.
Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi; jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle. Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta. Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.
Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi tulla ilmi.
Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."
"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin täysissä juhlatamineissa.
"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja niin luulimme mekin."
Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr. Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen hänelle.
"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän on täällä?" huokasi mr. Henry.
"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa? Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin levollisesti kulkea missä hyvänsä."
"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle — nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli. Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä — Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan. Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.
"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar", sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä päivällisen aikaan."
Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.
"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin tekin."
"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit ulossuljettu."
Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.
"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu, mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."
"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän käyttäytyi kovin lapsimaisesti.
"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" — hän avasi kirjeen —: "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr. Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon, jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä suosiossa kuin tekin."
"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.
"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään. "Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni, suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu. Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä", jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi — "olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne. Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.
Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin henkeä.
"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.
"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan, joskaan ei aivan varmasti.
"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.
Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.
"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin kiinni.
"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."
Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.
"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme armollisen kuninkaan maljan."
Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?
Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan. Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta — joka on toimiva voima — kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa) vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en, on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua, että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.
Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757 (jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea, takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä. Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä, kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina. Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja sanoin:
"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."
"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta. Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään — kaikkein vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin, Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on keksittävä. Minä olen kärsivällinen — liiaksikin — liiaksikin. Minä alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."
"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.
Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.
Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.
Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.
Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla — uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.
Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.
"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus,cette lenteur d'hébeté qui me fait rager— ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."
Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "Quel lourdeau!Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä.Lourdeau, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" — tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin — "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana — enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."
Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.
Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä Jumalalta itseltään!"
"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"
"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.
Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi, yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"
"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.
"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.
"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee tarpeen."
"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."
"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän täytyy mennä ulos jonnekin."
"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.
"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."
"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.
"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.
"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."
"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.
"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.
Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.
"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", — samassa hän leikki miekallaan.
Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.
"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."
Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös, niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan pöydällä palaneet — ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.
"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.
"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa, "sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.
"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi — joka, kuten kyllä tiedät, on minuun rakastunut — vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta — kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti miekallaan sääntöjen mukaisesti.
Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat kalskahtivat yhteen.
En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin, oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli vastustajan miekka hänet lävistänyt.
Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten aivan liikkumatta.
"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.
"Se on aivan verinen", vastasin minä.
"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.
"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.
"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.
Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.