The Project Gutenberg eBook ofVeljeksetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VeljeksetAuthor: Guy de MaupassantRelease date: February 17, 2014 [eBook #44944]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VeljeksetAuthor: Guy de MaupassantRelease date: February 17, 2014 [eBook #44944]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Veljekset
Author: Guy de Maupassant
Author: Guy de Maupassant
Release date: February 17, 2014 [eBook #44944]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Guy de Maupassant
Suomensi F. A. C.
Helsingissä 1890,G. W. Edlund, kustantaja.
Kuopiossa,Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1890.
— Ei! Nyt olen kohta saanut kylläni tästä! huusi äkkiä vanha Roland, joka kokonaisen neljännestunnin oli istunut hiljaa ja katsoa tuijottanut veteen, samalla kun hän hiljakseen kosketteli siimaansa edestakaisin sen jouduttua pohjaan saakka.
Rouva Roland, joka istui ja nuokkui peräpuolessa venhettä rouva Rosemillyn vieressä, jonka he olivat kutsuneet mukaansa kalastusretkellensä, säpsähti ja sanoi kääntyen mieheensä:
— Noo! mik' on hätänä?
Vanhus vastasi nurpeissaan:
— Ei syö, ei ensinkään. Nyt en ole saanut en kalan ruotaa klo 12 perästä. Ei pitäisi milloinkaan lähteä naisten kanssa kalaan. Ne eivät koskaan joudu lähtemään ajoissa.
Hänen kaksi poikaansa Pietari ja Juhani, jotka istuivat siimat etusormen ympärillä, alkoivat kumpainenkin nauraa ja Juhani vastasi:
— Et ole liioin kohtelias rouva Rosemillylle, isä.
Roland tuli hämillensä ja antautui selityksiin:
— Pyydän anteeksi, rouva, senlainen olen. Pyydän naisia mukaan, kun minua heidän seuransa miellyttää, mutta päästyäni kerran vesille, ei mielessäni ole muu kuin kalastus.
— Teillä on siis huono saalis, huomautti rouva Roland.
Mutta hänen miehensä pudisti päätänsä samassa kuin hän kumminkin katsahti tyytyväisenä koriin, jossa hänen saamansa kalat vielä potkiskelivat ja katselivat verkalleen heitä tappavaan ilmaan.
Roland vanhus otti korin polviensa väliin ja käänsi sitä niin, että kalat hivuivat laidan yli ja hän voi nähdä pohjimmaiset.
— Kuinka monta olet sinä saanut, tohtori?
Hänen vanhempi poikansa, Pietari, kolmenkymmenen vuotias mies, vastasi:
— Enpä vainen erittäin, kolme, neljä kappaletta.
Isä kääntyi nuorempaan:
— Ja sinä Juhani?
Juhani, joka oli veljeänsä paljon nuorempi, vastasi:
— Melkein saman kuin Pietarikin, neljä, viisi kalaa.
Roland oli ennen ollut kultaseppänä Parisissa, mutta vastustamaton halu kalastukseen oli karkoittanut hänet tiskin äärestä, niin pian kuin hän oli saanut rahoja kylläksi voidaksensa niillä elää.
Hän vetäytyi Havreen takaisin, osti purjevenheen ja rupesi sporttimieheksi.
Hänen kaksi poikaansa, Pietari ja Juhani, jäivät pitkittämään lukujansa Parisiin, mutta tulivat kotia tuon tuostakin ja ottivat osaa isän iloihin.
Pietari oli Juhania viittä vuotta vanhempi. Hän oli koetellut itseänsä viedä eteen päin puolessa tusinassa eri tieteen haaroja, mutta oli kyllästynyt niihin kaikkiin ja aina vaan heittäytynyt jollekin uudelle alalle.
Vihdoinkin oli hän ryhtynyt semmoisella innolla lääketieteesen, että hän valmistui siinä tavattoman lyhyessä ajassa.
Juhani, joka oli yhtä vaaleaverinen, kuin veli oli musta, ja yhtä tyven, kuin veli oli kipakka, oli muitta häiriöittä lopettanut lakitieteelliset lukunsa.
Kumpainenkin levähti vanhempiensa luona ja kumpainenkin ajatteli asettua Havreen, jos se kävi päinsä mukavasti.
Heidän välillänsä oli tuommoista pientä kateellisuutta, jota usein nähdään veljesten välillä. He kyllä pitivät toisistaan, mutta olivat varuillansa. Pietari, joka oli viiden vuoden vanha, silloin kun toinen syntyi, oli lempilapsen ynseydellä katsonut tuota toista, joka yhtäkkiä oli ilmaantunut hänen isänsä ja äitinsä syliin ja jota he niin hyväilivät. —
Juhani oli aina ollut hyvien tapojen ja hyvänsävyisyyden esikuva ja Pietari oli lopulta ärtynyt aina ja ijankaikkisesti kuullessansa ylistettävän tuota lihavaa poikaa, jonka kilttiyden hän piti yksinkertaisuutena. Hänen vanhempansa nuhtelivat aina häntä hänen vastahakoisuudestansa ja hänen monesta turhaan rauenneesta yrityksestänsä johonkin suureen, joka voisi tuottaa hänelle kunniaa ja arvoa.
Äiti ymmärsi kumminkin aina sovittaa ne pienet riitaisuudet, joita ilmaantui hänen kahden poikansa kesken. Vähäpätöinen tapahtuma häiritsi muutoin juuri nyt hänen rauhaansa, sillä hän oli viime talvena tehnyt tuttavuutta naapurinsa, rouva Rosemillyn kanssa, joka oli erään merikatteinin leski. Tuo sangen nuori, kolmenkolmatta vanha leski oli tottunut tulemaan käsitöinensä ja pitämään iltatarinaa hyvien naapuriensa kanssa, jotka aina tarjosivat hänelle kupin teetä.
Nuo kaksi talon poikaa, jotka tullessansa kotia tapasivat tuon kauniin lesken alinomaa vierailemasta vanhempiensa luona, olivat paikalla alkaneet kisailla hänen kanssansa, vähemmän halusta miellyttääkseen häntä, kuin toistensa uhalla.
Heidän äitinsä, joka oli käytännöllinen ja ymmärtäväinen vaimo, toivoi hartaasti, että toisella heistä olisi onni muassansa, sillä nuorella leskellä oli omaisuutta; mutta hän tahtoi myös mieluummin, että se tapahtuisi toisen siitä kärsimättä.
Rouva Rosemilly näytti antavan etusijan Juhanille, joka veti häntä puoleensa luonteensa yhtäläisyydellä, mutta muutoin tämä ei tullut näkyviin kuin melkein huomaamattomassa tavassa puhutella ja katsoa häneen sekä siinä, että hän seurasi hänen neuvojaan.
Hänellä näytti olevan se luulo, että Juhanin mielipiteet tulisivat tukemaan hänen omiansa, samalla kuin Pietarin ajatukset olisivat ennakolta hänen mietteillensä vastaisia.
Ennenkuin pojat tulivat kotia, ei Roland vanhus milloinkaan ollut kutsunut häntä mukaansa kalastusretkille, yhtä vähän kuin hän milloinkaan otti vaimoansa mukaansa, sillä hän tahtoi kernaammin purjehtia ulos ennen auringon nousua katteini Beausiren kanssa, joka oli entinen laivan kuljettaja, jonka hän oli tavannut haminassa ja jonka kanssa hän oli tullut hyväksi ystäväksi, sekä vanhan matruusi Bartin keralla, joka hoiti purjevenhettä.
Mutta sitten eräänä iltana edellisellä viikolla oli rouva Rosemilly, joka oli syönyt päivällistä heidän luonansa, sanonut: "Mahtanee olla hauska kalastaa!" Ja vanha kultaseppä vastasi:
— Tahdotteko olla mukana?
— Kyllä, kiitoksia!
— Tiistaina?
— Hyvä.
— Oletteko mies nousemaan aamusella klo 5?
Hän huusi jotenkin kauhistuksissaan:
— Mitä Te sanotte, kello 5!
Hän laimistui tuumassansa ja alkoi epäillä koko matkaan lähtöään.
Hän kysyi kumminkin:
— Milloinka Te sitten luulette olevanne valmis?
— Aah, klo 9 aikana!
— Ette ennen?
— En! Se olisi kaikkein aikaisinta.
Tuo kelpo mies mietti asiaa. Mutta veljekset olivat kiiruhtaneet järjestämään retkeä ja samalla puhuneet kaikki asiat valmiiksi.
Siis olivat he jo olleet kalastamassa kello 12:sta saakka, niin torkuksissa, kalastaneet ilman kalan nykäisyä ja Roland vanhus oli saanut kyllänsä.
Nyt katsoi hän saalistansa itaruuden ilolla; sitten nosti hän silmänsä taivasta kohden ja nähden auringon olevan alempana, sanoi hän:
— Noo lapset! Emmekö jo ala hiljakseen kääntyä takaisin?
Kumpainenkin poika nosti siimansa ylös ja kääri ne kokoon.
— Aivan tyyni, sanoi Roland, airoille, pojat!
Pietari, joka istui lähinnä naisia, otti ala-airon. Juhani yläairon, mutta he eivät ruvenneet soutamaan, ennenkuin katteini oli huutanut: "Soutakaa pois!" Sillä ukko piti siitä kiinni, että liikkeiden piti käydä kaikkien merisääntöjen mukaan.
Samalla aikaa ja samalla voimalla panivat he aironsa veteen ja nojausivat eteenpäin samalla kuin he vetäsivät voimainsa perästä: ja kilpailu alkoi näytteeksi siitä, mihin heidän jäntereensä kelpaisivat. Ensin pääsi Pietari voitolle. Puristetuin hampain ja rypistetyin otsin kiinnitti hän kätensä airoon, niin että se notkistui hänen tiukassa otossaan; ja "Helmi" lähestyi rantaa.
Vihdoinkin komensi katteini: "Seis!" Kumpainenkin airo nostettiin samalla haavaa ylös, ja isän käskystä sousi Juhani muutamia vetäsyjä itsekseen. Mutta nyt pääsi hän voitolle. Hän tuli kiihkoihinsa ja lämpymiinsä, samalla kun Pietari hengästyneenä ja väsyksissä voimainsa ponnistuksesta kävi voimattomammaksi. Lopuksi sammalsi tohtori hiessä otsin ja posket kalvakkana, nöyrästi ja tuskaantuneena:
— En tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.
— Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.
— Ei, kyllä jaksan!
Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.
Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen seuraamina.
— Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.
— Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.
— Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.
— Kenen prokuraattorin?
— Kanun.
— Mitä se herra tahtoi?
— Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.
Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä, juttujen alkamisesta, — asioista, joita toivoo ja asioista, joita pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:
— Mitä mahtanee se merkitä?
Rouva Rosemilly naurahti:
— Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.
Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he voisivat periä.
Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.
Roland meni häntä vastaan.
— Hyvää päivää rakas asianajaja.
Rouva Rosemilly nousi ylös:
— Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.
Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut, vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan häntä.
Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:
— Kuppi kahvia?
— Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.
— Kuppi teetä sitten?
— Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.
Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut muuta, kuin kellon tasainen tik tak.
Asianajaja alkoi:
— Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?
Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:
— Kyllä! Totta kai!
— Se oli eräs ystävänne?
— Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.
— Hän on kuollut.
Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä, kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja pitkitti:
— Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin pääperilliseksensä.
Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:
— Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä toiveita, jotka olivat heränneet.
— Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.
Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset. Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.
Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa paikassa seuraavana päivänä taloon.
Hän kysyi:
— Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?… Mitään vastaväitteitä?
Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:
— Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa perinnön vastaan.
— Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?
— Kyllä.
— Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa nimensä alle?
— Ei, ei. Huomenna konttoorissani kello 2, jos Teille sopii.
— Se on sovittu.
Asianajajan mentyä pois tuli taas äänettömyys valloilleen, siitä meni sitte Roland vanhus nuorimman poikansa luo, löi kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:
— Noo! Sinuas onnen myyrää?
Juhani myhäili.
Vanhus ei osannut iloansa hillitä.
Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja huudahteli ehtimiseen:
— Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.
Pietari kysyi:
— Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?
Isä vastasi:
— Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."
Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:
— Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa moisia.
Juhani nousi ylös:
— Kävelen hieman, sanoi hän.
Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen. Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:
— Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa kuin putoaakin syliimme taivaasta.
Rouva oli tullut hyvin totiseksi.
— Voit olla oikeassa Juhanin suhteen, mutta Pietarin?
— Pietarin! Hän on lääkäri, hän kyllä ansaitsee … rahoja. Ja voipihan hänen veljensäkin tehdä hänen hyväkseen.
— Sitä hän ei ottaisi vastaan. Ja sitä paitsi on perintö Juhanin, eikä kenenkään muun. Siten ei Pietarilla ole lainkaan niin hyvät toimeentulon ehdot.
Rouva Roland heittiin aprikoimaan lampun ääreen, jonka sydän yhä enemmän sysiytyi.
Kun Pietari oli tullut ulos, ohjasi hän askeleensa päin Parisin katua, Havren pääkatua, joka pitkin pituuttaan oli valaistu, meluava ja elämää täynnä. Hän oli alakuloinen ja pahalla tuulella. Ei mikään määrätty asia tehnyt häntä murheelliseksi. Teki kipeää jossakin, mutta hän ei tiennyt missä; hänessä oli paikka, jota vihavoi, arka kohta, josta ei tiedä missä se on, mutta joka uuvuttaa; tekee alakuloiseksi ja rasittaa, — tuntematon ja samea tyytymättömyys — surun siemen.
Kun hän tuli sitte torille, jolla teaatteri sijaitsee, tuntui hänestä kuin Tortonin kahvilan akkunain valo olisi hänet voittanut ja hän lähestyi niitä verkalleen; mutta juuri kun hän oli menemäisillään sisään, juolahti hänen mieleensä, että hän täällä tapaisi ystäviä ja tuttavia, ihmisiä, joiden kanssa hänen pitäisi puhella; hänet valtasi äkillinen vastoinmielisyys moista toveriseuraa vastaan. Ja hän kääntyi takaisin ja kulki taasen alas pääkatua, joka vei haminaan.
Tultuansa alas suurelle rantamakadulle, pysähtyi hän vähän ja kääntyi siitä alas laiturille.
Hän etsi yksinäisyyttä, ja asettui yhdelle penkille aallon murtajalla, väsyneenä kävelyyn, ennen kuin hän oikein oli alkanutkaan. Hän kysyi itseltään: Mikä minua oikeastaan vaivaa? Ja hän rupesi penkomaan muististaan, mikä oli voinut käydä hänelle nurinpuolin, kuten sairaalta kysytään hänen tautinsa syytä.
Ja hän kysyi itseltään: Mahtaisiko se olla Juhanin perintö?
Niin, aivan! Kun asianajaja oli ilmaissut tämän uutisen, oli hän tuntenut sydämensä tykyttävän.
Minä kadehdin siis Juhania, ajatteli hän. Se ei ole jalosti. Mutta ensimäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli hänen naimisensa rouva Rosemillyn kanssa. Enkä voi kärsiä tuota pientä kanaa, joka on niin olevinaan. Siis on tässä perusteetonta mustasukkaisuutta. Hän raapasi tulitikun lukeakseen luetteloa niistä laivoista, jotka purjehtisivat satamaan ensi nousuvedellä. Odotettiin höyrylaivoja Brasiliasta, Kielistä ja Jaapanista, kahta tanskalaista prikiä, norjalaista kuunaria ja turkkilaista höyryä.
Äkkiä kulki hänen sivuitsensa suuri aaveellinen varjo kahden laiturin kivivarusteen mustan välipaikan ylitse. Hän otti pari askelta, mutta havaitsi silloin miehen, joka istui äärimäisellä laiteella. Hän lähestyi uteliaana nähdäkseen tämän yksinäisen miehen kasvoja, ja tunsi veljensä.
— Mitä, sinäkö se olet, Juhani?
— Pietari … miten tulet sinä tänne?
— Minä nautin raitista ilmaa. Ja sinä?
Juhani nauroi:
— Minä nautin myös raitista ilmaa.
Pietari istui hänen viereensä ja jatkoi:
— Kun tulen tänne, saan semmoisen halun matkustaa täältä kaikilla näillä laivoilla, pohjoiseen tahi etelään. Ne tulevat kaikista maan ääristä, maista, joissa on uhkea kasvullisuus ja siroja naisia, maista, joissa on koliibreja, elefantteja, leijonia ja neekerikuninkaita, kaikista niistä maista, jotka ovat satumaisia meille. Ajatteles, kun voisi päästä huvimatkalle sinne. Mutta rahoja siihen tarvittaisiin ja paljon.
Hän vaikeni äkkiä; sillä hän tuli ajatelleeksi, että nyt oli hänen veljellänsä rahoja, ja että hän nyt voi, vapautettuna leipähuolista, vapaana ja esteettömästi matkustaa minne hyvänsä, kultakutristen pohjolatarten tahi tummakiharaisten Havannan naisten luo.
Hän nousi seisalleen.
— Jää sinä vaan istumaan ja uneksi tulevaisuutta; minun pitää mennä.
Hän puristi veljensä kättä ja pitkitti sydämellisesti:
— Noo! Juhani, niin olet sinä siis rikas! Oli hyvä, että tapasin sinut itseksesi, voidakseni sanoa sinulle, miten olen hyvilläni, miten sinua onnittelen ja miten olet minulle rakas.
Juhani sammalsi liikutettuna:
— Kiitos, kiitos… Se on kauniisti sinulta Pietari, kiitos.
Pietari kääntyi ja meni pitkin askelin, keppi kainalossa ja kädet selän takana.
Matkalla sai hän ajatuksekseen: pistäydyn sisään ja otan lasillisen likööriä Marowsko ukon luona.
Hän oli tullut tuntemaan vanhan Marowskon Parisin hospitaaleissa. Marowsko oli vanha puolalainen, joka oli tullut Ranskan maalle apteekkarin tointaan pitämään. Vanhuksen, entisen nihilistin ja keisarin murhaajan maine oli saanut valtoihinsa Pietari Rolandin elävän mielikuvituksen ja heistä oli tullut ystävät, vaikka ei Pietari olisi saanut vanhusta kertomaan hänen entisestä elämästänsä. Nuoren tohtorin syy oli siihenkin, että vanhus oli Havreen asettunut; hän laski mielessään, että uudistohtori voisi hankkia hänelle ostajia. Yksinäinen kaasuliekki paloi tiskin yläpuolella, joka oli pieniä pulloja täynnä. Tuolilla tiskin takana, jalat ristissä ja leuka rinnalla, istui vanha kyömynenäinen kaljupää mies ja nukkui. —
Ovikellon kilahtaessa heräsi hän ja nousi pystyyn. Nähtyänsä, ken se oli, meni hän tohtoria vastaan ojennetuin käsin.
Pietari istuutui ja Marowsko kysyi:
— Mitä verestä, tohtori?
— Ei mitään. Milloinkaan ei kuulu muuta kuin samaa vaan kaikkialla.
Kaksi pientä lasia likööriä tuotiin takahuoneesen ja asetettiin pöydälle.
He maistoivat likööriä ja istuivat muutamia minuuttia hiljaa.
Sitten sanoi Pietari miltei vastoin tahtoansa:
— Jotakin kummaa on tapahtunut meille tänä iltana. Eräs isäni ystäviä on kuollut ja jättänyt omaisuutensa veljelleni.
Sitten kun asia oli selitetty, näytti ukko olevan hämillään; näyttääkseen tyytymättömyyttänsä pitkitti hän moneen kertaan:
— Se ei näytä hyvältä.
Pietari tahtoi tietää, mitä Marowsko ajatteli.
— Minkä tähden ei se näyttäisi hyvältä? Minkä tähden näyttäisi se pahalta, että hänen veljensä perisi rahoja erään perheystävän jälkeen?
Varova vanhus ei tahtonut selittää sanojaan selvemmin.
— Sellaisissa tapauksissa jätetään kahdelle veljelle yhtä paljon. Minä sanon teille, se ei näytä hyvältä.
Silloin menetti tohtori kärsivällisyytensä, meni matkojansa, kotia ja levolle.
Muutaman ajan kuuli hän Juhanin viereisessä huoneessa käyskentelevän edestakaisin; mutta sitten hän sai unesta kiini.
Tohtori heräsi seuraavana aamuna vankoissa aikeissa hankkia itsellensä omaisuuden. Hän tunsi itsensä niin varmaksi onnestaan, että hän hyppäsi ylös sängystä ikään kuin tuota päätä anastaaksensa sitä ja pukeutui mennäkseen etsimään sopivaa asunto-paikkaa kaupungilta.
Hän seisahtui ovien eteen, joissa oli ilmoituksia, että asunto oli joutilas. Hän tarkasti niitä tärkeän näköisenä, ennen kaikkea sentähden että hän oli lääkäri, ja että hänellä oli suuret vastaan otot. Porraskäytävien tuli olla leveät ja kauniit, muutoin hän ei voinut asua toista kertaa korkeammalla.
Kirjoitettuansa muistiin koko joukon osoitteita, meni hän kotiinsa eineelle, neljännestunnin tavallistansa myöhemmin. Jo käytävässä kuuli hän talrikkien kalinan. He olivat siis käyneet pöytään ilman häntä. Sepä oli kummallista. Siinä talossa ei koskaan olla niin säännöllisiä. Hän tuli pahalle tuulelle ja tyytymättömäksi. Hänen tultuansa sisään sanoi Roland:
— Noo, Pietari, nyt mahtanet joutua! Kello 2 aikana tulee meidän olla asianajajan luona.
Tohtori istuutui vastaamatta. Puhelu, joka oli tauonnut, jatkui jälleen siitä, johon se oli loppunut.
— Sinun sijassasi, sanoi rouva Roland Juhanille, vuokraisin tuota pikaa komean asunnon, joka pystyisi silmiin, ja valitseisin pari huomiota herättävää asiaa ajaakseni. Nythän olet Luojan kiitos vapaa kaikista huolista.
Aina tuon tuostakin puhelun pitkittyessä katsoi Roland kelloansa.
— Soo! sanoi hän lopuksi, nyt mahtanemme lähteä.
Pietari nauroi:
— Kello ei ole 1 vielä. Tiedättekö mitä, ette olisi tarvinneet jäähdyttää minulle ruokaa.
— Menetkö sinäkin asianajajaan, kysyi hänen äitinsä.
Hän vastasi kylmästi:
— Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.
Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali, missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki vuokra — kolme tuhatta markkaa — hänet miettiväiseksi; hänen tuli nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli ottanut perintönsä vastaan.
Hänelle juolahti äkkiä mieleen miten vaikeata on kolmellakymmenellä vuodella niskassaan pyytää äitiltänsä silloin tällöin kultarahaa; ja hän aprikoi itsekseen:
— Kunpa olisi rahoja!
Ja taas pisti häntä veljensä perintö.
Hän poikkesi erääsen paikkaan, jossa hän tunsi pienen passaritytön, juodakseen lasin olutta hänen kanssaan.
Hän tapasi tytön nukkumassa yhdellä tuolilla melkein autiossa olut-salissa. Kun tyttö oli nähnyt hänet, nousi hän virkeästi ylös ja meni hänen luoksensa:
— Hyvää päivää! Miten jaksatte?
— Kyllä kiitoksia! Ja sinä?
— Hyvin. Te olette harvinainen vieras.
— Niinpä vaan, minulla on vähän aikaa. Tiedät, että minä olen tohtori.
— Mitä haluatte?
— Olutta, ja sinä?
— Kiitoksia! Myöskin olutta!
— Miks'et tule useammin, ystäväiseni? Tykkään sinusta paljon.
Mutta Tohtori oli kyllästynyt häneen. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta ja typerältä.
Tyttö kysyi häneltä:
— Kulit äsken kauniin vaaleaverisen herran kanssa, jolla oli suuri parta, oliko se veljesi?
— Oli.
— Hän on ihmeen kaunis poika.
— Siltäkö näyttää?
— Siltä! Ja hän näyttää myös iloiselta pojalta.
Pietari sai äkkiä kummallisen halun kertoa tälle passaritytölle Juhanin perinnöstä. Hän sanoi, pannen jalkansa ristiin:
— Niin, hän on onnellinen. Hän on juuri perinyt viisitoista tuhatta markkaa vuotuisissa koroissa.
— Herranen aika, kuka on määrännyt hänelle sen, hänen mummonsako, vai hänen tätinsä?
— Ei! vanhempieni vanha ystävä.
— Ainoastaan ystävä? Eikä hän sinulle ole mitään jättänyt?
— Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.
Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:
— Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.
Tohtori sai halun lyödä häntä vasten suuta, tietämättä oikeastaan miksi ja kysyi purren hammasta:
— Mitä sillä tarkoitat?
Hän näytti viattomalta:
— Minäkö? En mitään! Meinasin vaan, että hän on sinua onnellisempi.
Tohtori heitti rahat pöydälle ja meni. Nyt toisti hän lauseen: "Ei ole niin kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi." Mitä oli hän meinannut? Varmaankin oli siinä pohjalla ilkeyttä ja alhaisuutta! Niin! Hän oli luonnollisesti arvellut, että Juhani oli Maréchalin poika.
Se viha, jonka hän tunsi sen epäluulon johdosta, joka oli heitetty hänen äitiänsä vastaan, oli niin voimakas, että hän seisahtui ja etsi paikkaa, johon hän voisi istahtaa. Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Marowskon sanoja iltaa ennen: "Se ei tule näyttämään hyvältä." Oliko hän ajatellut samaa?
Ne perusteet, jotka näyttivät synnyttävän tämän ilkeän epäluulon sydämissä, sukelsivat nyt hänessä esille yksi toisensa perästä. Että vanha poika, jolla ei ole perillisiä, jättää omaisuutensa erään ystävänsä kahdelle lapselle, se on luonnollinen asia, mutta että hän antaa sen ainoastaan yhdelle näistä lapsista, se oli jotakin, jota ihmiset tavallisesti kummastelevat, juoruilevat ja nauravat. Miten oli se tapahtunut, ettei hän ollut nähnyt sitä edeltäkäsin, ettei hänen isänsä tuntenut sitä eikä hänen äitinsä sitä arvannut?
Hän nousi ylös päätettyään varoittaa veljeään ja huomauttaa hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka uhkasi heidän äitinsä kunniaa. Mutta mitä tahtoisi Juhani tehdä? Yksinkertaisinta olisi luopua perinnöstä, joka silloin lankeaisi köyhille, ja ainoastaan selittää ystäville, että testamentti sisälsi hyväksymättömiä ehtoja.
Kotimatkalla ajatteli hän, että oli parasta tavata veljeänsä itseään, ettei tarvitseisi puhella tästä asiasta vanhempien kuullen.
Jo ulkoa kuuli hän ääntä ja naurun porinaa ruokahuoneesta ja astuttuaan sisään kuuli hän, että hänen isänsä oli kutsunut rouva Rosemillyn ja katteini Beausiren kotiinsa päivällisille viettääkseen päivää hauskasti iloisen sattuman johdosta. Nyt oli Juhanin ilo puhjennut täyteen ääneensä. Asia oli aivan selvä, se oli päätetty nimien allekirjoituksella ja hänellä oli nyt viidettoista tuhannet vuodessa. Hänen vapaammasta olennostaan ja suuremmasta itsetunnostaan huomasi sen vakavuuden, jonka raha ihmiselle antaa.
Pöydällä loisti erinomaista ylellisyyttä.
— Niin, sanoi Pietari istuutuessaan, tämä on kyllä "rikkaan miehen" juhla.
Päivällisillä tarjottiin runsaasti viiniä ja kaikki puhuivat pian toistensa kilvalla. Rouva Rosemilly, Juhani ja hänen äitinsä tuumailivat erästä huviretkeä, jossa aamuruokaa tarjottaisiin ja josta he toivoivat paljon hauskuutta, ja Pietari istui ja katui ettei hän ollut syönyt päivällistä kaupungilla ja päässyt tästä touhusta, naurusta ja ilosta, johon hän ei osannut ottaa osaa.
Hän mietiskeli, miten hän kumminkin ilmaiseisi veljelleen pelkonsa ja saisi hänet hylkäämään perinnön, jonka hän jo oli ottanut vastaan ja josta hän jo edeltäkäsin oli joutunut kuohuksiin. Asia näytti vaikealta, mutta sen tuli tapahtua; tässä ei ollut mitään, josta sopi epäillä, heidän äitinsä hyvä nimi ja maine oli kysymyksessä.
Ilo nousi ylemmä lasi lasilta. Kun korkki pamahti ensimäisen samppanjapullon suulta, matki vanha herra Roland, joka oli käynyt hyvin vilkkaaksi, tämän pamahduksen ääntä huulillaan. Pietari, joka yhä enemmän ärtyi, sanoi uhkamielisesti:
— Joutaisi tuo sikseen, se on sinulle vaarallista.
Roland, joka oli juomaisillaan, pani täyden lasinsa pöydälle ja kysyi:
— Mitenkä niin?
Hän oli jo pitkän aikaa valittanut pyörtymistä ja pahoinvointia, joka aina vaan uudistui ja jota hän ei voinut selittää.
Tohtori vastasi:
— Se pilaa vatsan, panee hermoston kunnottomaksi, häiritsee veren juoksua ja valmistaa halvaukselle tietä.
Entisen kultasepän enenevä hutikka oli ikään kuin puhallettu pois. Hän katsoi poikaansa rauhattomalla katseella, samalla kun hän koetteli päästä sen perille, oliko puhe tosissa lausuttua. Myöskin rouva Roland sekoittui puheesen ja sanoi nurpeissaan:
— Herra Jumala, Pietari, mikä sulla on? Kerta ei kumminkaan tehne isällesi mitään. Ajattele mikä juhlapäivä hänelle sekä meille. Sinähän menetät kaiken ilon häneltä ja meiltä kaikilta. Se on ilkeästi sinulta.
Hän kohautti olkapäitään:
— Isä voi tehdä kuten hän tahtoo. Olen varoittanut häntä.
Roland vanhus katsoi epäilevästi lasiinsa kuten kettu, joka löytää kuolleen kanan ja epäilee ansaa.
Hän kysyi verkalleen:
— Sinä uskot, että se vahingoittaa minua paljon.
Pietari syytteli itseään, että hän antoi muiden kärsiä huonosta tuulestaan.
— Ei, yhden kerran voit juoda: mutta elä vaan mene liikoihin, eläkä ota sitä tavaksi.
Roland ukko nosti lasinsa, katsoi suruisesti siihen, himokkaana ja peloissaan samalla haavaa; sitten maistoi hän siitä ja joi sen pienissä härppäyksissä, vavisten levottomuudesta ja ilosta, lopuksi rupesi hän tuntumaan kuni syntisäkki, kun oli imenyt viimeiset tilkat. Yhtäkkiä kohtasi Pietari rouva Rosemillyn kirkkaat siniset silmät, jotka olivat kiintyneet häneen läpitunkevalla katseella. Hän arvaili sitä ajatusta, joka oli tämän silmäyksen takana; se sanoi: "Olet kateellinen. Häpiä sinä."
Hän kumartui ja rupesi uudelleen syömään. Hänellä oli halu mennä ja päästä näistä ihmisistä, päästä kuulemasta heidän tarinoitaan ja naurajaan. Ajattelematta joi hän aikalailla, mieluisa lämpö virtaili hänen jäseniinsä, levisi yli hänen ruumiinsa kuni hyvää tekevä virtaus, joka tuotti iloa mukanaan. Hän tuntui vähemmän tyytymättömältä, joka taas teki hänet iloisemmaksi ja hänen päätöksensä puhella veljensä kanssa nyt suli heikommaksi ja heikommaksi: hän kyllä tahtoi tehdä sen, mutta hän ei tahtonut niin pian karkoittaa tuntemaansa hyvin vointia.
— Mikä mies hän oikeastaan oli tuo herra Maréchal? kysyi katteini. Te varmaankin olette olleet varsin hyvissä välissä keskenänne.
Vanha Roland rupesi viinoissaan itkemään ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Veli … joita ei semmoisia löydykään … emme koskaan olleet toisistamme eroitettuina … hän söi joka päivä luonamme ja antoi meille teaatteripilettejä … tarvitsenko sanoa enempää kuin tämän? … Kuin tämän? Ystävä, todellinen … todellinen ystävä … eikö niin, Loviisa?
Hänen vaimonsa vastasi ainoastaan:
— Niin, hän oli uskollinen ystävä.
Pietari katsoi isäänsä ja äitiänsä, mutta kun kanssapuhe pian kääntyi toisaalle, rupesi hän jälleen ryyppimään.
Miten tämä ilta loppui, siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä. Oli juotu kahvia, nautittu likööriä, naurettu ja ilakoitu. Lähellä puolta yötä meni hän levolle, pää höyryjä täynnä ja raskaana. Hän makasi kuin kivi klo 9 saakka seuraavana aamuna.
Hän heräsi suopeassa mielentilassa. Voi hyvinkin olla niin, että palvelustytöllä oli ollut ilkeä ajatus, oikea porton ajatus, kuullessaan että yksi Rolandin poikia oli perinyt erään tuntemattoman; mutta hänen laatuiset olennothan epäilevät aina sillä tavalla kaikkia kunniallisia naisia. Mutta ei hän olisi varmaankaan uskonut sellaisten viittausten mahdollisuutta omasta äitiparastaan, joka oli niin kiltti ja rehellinen, ellei hänen sielunsa olisi joutunut pois tasapainostaan sen kateuden tähden, joka kaiveli häntä.
Rouva Rosemillyllä oli varmaankin naisen synnynnäinen tarkka vainu ja hyvä huomiokyky. Ja kuitenkin oli selvä, että tämä ajatus ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Siksi ei tohtori epäillyt, että hänen vastentahtoinen tyytymättömyytensä siihen onneen, joka oli kohdannut hänen veljeänsä, yhteydessä hänen rakkautensa kanssa äitiä kohtaan, oli suurentanut hänen epäilyjään.
Päästyään mielessään tähän päätökseen, tyyntyi hän ja päätti olla ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän ei myöhästynyt aamiaiselta ja ilahutti koko perhettä hyvällä tuulellaan.
Mutta kun hän päivällisen aikaan tuli ruokahuoneeseen, sanoi hänen äitinsä Juhanille:
— Pitkästä lasikattoisesta salista voi tulla muhkea. Panemme kukkia sinne.
— Mistä te puhutte? kysyi Pietari.
— Kauniista kortteerista, jonka juuri olen vuokrannut veljellesi. Siinä on kaksi arkihuonetta, pitkä lasikattoinen sali ja pieni pyöreä ruokahuone, oikein sopiva asunto nuorelle miehelle.
Pietari vaaleni. Hänen sydämensä kouristui harmista.
— Missä? kysyi hän.
— Frans I:sen Bulevardilla.
Hän ei epäillyt enää, että se oli sama, jonka hän oli valinnut ja istuutui niin epätoivoisena, että hänellä oli halu huutaa: "Tämä on kovaa! Hänen tulee siis saada kaikki."
Hänen äitinsä pitkitti kertoen Juhanin onnea ja sanoi:
— Kunpa vaan voisimme löytää sinulle jotakin samanlaista, mutta vaatimattomampaa, kun ei sinulla mitään ole. Vakuutan sinulle, se tulisi sinulle olemaan suureksi hyödyksi.
— Ooh, työllä ja tarmokkaisuudella aijon minä edistyä.
Hänen äitinsä pysyi entisessä puheessaan:
— Mutta kaunis asunto olisi myöskin suureksi hyödyksi.
Miltei keskellä päivällisiä kysyi Pietari äkkiä:
— Miten tulitte tuttavuuteen tuon Maréchalin kanssa?
Roland vanhus nosti päätään ja sanoi ajatellen:
— En tosiaankaan muista sitä niin tarkoilleen. Siitä on niin pitkä aika. Niin! Sinun äitisi tutustui puodissa, — eikö totta Loviisa? Hän pistiin tilaamassa yhtä ja toista ja sittemmin tuli hän yhä useammin puotiimme. Hän oli meidän tuttava kaupantekijänä, ennenkuin hän tuli ystäväksemme.
Pietari, joka istui ja söi papuja, pisti niitä toisen toisensa perästä kahveliin ikäänkuin vartaaseen ja pitkitti:
— Milloinka osapuilleen teitte sen tuttavuuden?
Roland ajatteli uudelleen, mutta kun hän ei voinut muistaa enempää, kysyi hän vaimoltaan.
Tämä muisteli mielessään ja sanoi varmalla ja tyvenellä äänellä:
— Se oli vuonna 1868. Pietari oli kolmivuotias. Hänellä oli silloin tuhkarokko; ja Maréchal, jota emme vielä paljon tunteneet, oli meille suureksi avuksi.
Roland huudahti:
— Se on totta, hän oli tosiaankin verraton. — Kun äiti ei enää jaksanut väsymyksen tähden ja minulla oli kiire puodissa, kävi hän apteekista sinulle rohtoja. Ja kun olit tullut terveeksi, et voi ajatella, miten iloinen hän oli ja miten hän sinua suuteli. Tästä saakka tulimme niin hyviksi ystäviksi.
Ja niinkuin salama, löi tämä ajatus äkkiä ja voimallisesti alas Pietarin sieluun: "Kun hän tunsi minut ensiksi ja oli minuun niin ihastunut, kun minä olen syynä siihen, että hänestä tuli semmoinen ystävä vanhemmilleni, miksi on hän sitten jättänyt kaiken omaisuutensa veljelleni eikä minulle mitään?"
Hän meni ulos ja rupesi taas mittelemään katuja. Mutta oli kylmä ja hän meni siksi Marowsko vanhuksen luo. Apteekkari istui tavallisuuden mukaan kaasuliekin alla ja nukkui. Huomattuaan Pietarin pudisti hän unen päältään ja toi lasin ja likööriä.
Pitkän vaitiolon perästä kysyi Marowsko, oliko Juhani nyt saanut perintönsä käsiinsä. Hänen kiintymisensä Pietariin loukkaantui siitä, että tämä oli syrjäytetty.
Ja Pietari luuli ymmärtävänsä, että vanhuksella oli oma mielipiteensä asiassa. Hän luuli lukevansa hänen poistuvassa silmäyksessään ja hänen äänessään piilevässä väreessä ne arvelut, jotka altis pyörivät hänen kielellään, vaan joita hän ei kumminkaan lausunut tahi tahtonut lausua — erittäin viisas ja varovainen kun oli.
Hän ei epäillyt kauvempaa, että vanhus ajatteli tähän suuntaan: "Ette olisi antaneet hänen ottaa vastaan tätä perintöä, joka saattaa ihmiset puhumaan pahaa teidän äidistänne." Hän uskoi kenties kuitenkin, että Juhani oli Maréchalin poika. Ja minkä tähden hän ei sitä uskoisi, siihen määräänhän suhteet olivat todenmukaiset ja mahdolliset?
Hän itse, poika, eikö hänkin sotinut tätä kamalaa epäluuloa vastaan?
Ja siinä paikassa tuli hänelle halu olla itsekseen, saadakseen punnita ja miettiä: yhtäkkiä tuli tämä halu niin valtavaksi hänessä, että hän nousi ylös, edes lasiaankaan tyhjentämättä, puristi hämmästyneen apteekkarin kättä ja sukelsi jälleen kadun sumuihin.
Hän kysyi itseltänsä: Minkä tähden on Maréchal jättänyt koko omaisuutensa Juhanille?
Nyt hän ei tehnyt kysymystänsä kateudesta, ei! vaan peläten jotakin kauheaa, peläten että hän itse tulisi uskomaan, että Juhani, että hänen veljensä olisi tuon miehen poika.
Hänen täytyi saada selvyyttä ja varmuutta, hänen täytyi tuntea olevansa aivan vakavalla pohjalla; hän rakasti ainoastaan äitiänsä koko maailmassa!
Voidakseen oikein luoda tulevaisuuteen ja tuntemattomiin tapahtumiin sen terävän silmäyksen, jolta ei mikään voi pysyä salassa, oli tarpeellista että hän oli tyven ja meni aivan yksinäiseen paikkaan. Ja hän päätti mennä istumaan satamalaiturille, kuten edellisenäkin iltana.
Hän istuutui sinne, nojaten kyynäspäänsä kraniittikiveystä vastaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Miehen nimeä hän ei ääneen lausunut, mutta ajatuksissa myötäänsä kulki nimi "Maréchal! … Maréchal!" Ja ummistettujen silmiensä edessä näki hän hänet yhtäkkiä, semmoisena kuin hän oli hänet tuntenut. Hän oli kuudenkymmenen ikäinen; valkea suippoparta ja tiheä kulmakarva. Hän oli hyvänsuovan näköinen lempeine, harmaine silmineen ja esiintyi vaatimattomasti, tehden kokonaisuudessaan hyvän ja suoran luonteen vaikutuksen.
Muistot valtasivat Pietarin mielen. Usein kun Maréchal oli nähnyt, että jokin häntä ahdisti ja arvasi, että hänen oli vaikea selviytyä siitä kuukausrahoineen, oli hän itsestään tarjonnut hänelle rahoja. Mies piti siis koko ajan hänestä, koskapa oli auttanut häntä. Mutta … miksikä sitten jättää koko omaisuutensa Juhanille? Ei! Hän ei ollut milloinkaan kenenkään läsnä ollessa näyttänyt rakastavansa nuorempaa enemmän kuin vanhempaakaan. Mutta jos niin oli … jos niin oli … niin on hänellä varmaankin ollut painava perussyy antaa kaikki Juhanille — kaikki — eikä mitään Pietarille.
Ja pistävä tuska, sanomaton ahdistus sai hänen sydämensä vavistukseen, kuni lehden tuulessa.
Ja hän vaikeroi, kuten unessa painajaisen ahdistaessa: "Minun tulee saada varmuus. Jumalani! Varmuus."
Hän muisti että Maréchal usein oli tuonut hänen äidillensä kukkia — hän, tuo varakas mies, tuo hieno ostaja — hänelle, joka seisoi puodissa miehensä, yksinkertaisen kultasepän rinnalla, Oliko hän rakastanut häntä? Miten olisi hän tullut näiden vähäisten ihmisten ystäväksi, ellei hän olisi rakastanut talon emäntää.
Ja niin, oi Jumala … mitä niin?
Vasta sitte kun hauta hänen ylitsensä oli suljettu ja hänen ruumiinsa muuttunut mullaksi, jokainen jälki hänestä kadonnut, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään säälimistä, pelkäämistä tahi salaamista, nyt oli hän jättänyt koko omaisuutensa tuolle toiselle lapselle!… Miksikä?… Hän oli järkevä mies… Hänen olisi pitänyt ymmärtämän ja tietämän ennakolta, että hän sillä tavalla voisi, niin, melkeinpä välttämättömästi tulisi herättämään epäluuloa, että tuo lapsi oli hänen.
Äkkiä lenti huima ajatus läpi Pietarin sielun. Maréchal oli ollut vaaleaverinen kuten Juhani. Nyt muisti hän kuvan, jonka hän kerran oli nähnyt Parisissa, heidän arkihuoneessaan, mutta joka kuva nyt oli kateissa. Minne se oli joutunut? Kadonnut vai piilotettu? Voi, jospa hän voisi saada nähdä sitä vaan tuokion!
"Minä olen hullu," ajatteli hän, "joka epäilen omaa äitiäni", ja rakkautta ja hellyyttä, katumusta ja surua virtasi lämmittämään hänen sydäntään. Omaa äitiään! Miten oli mahdollista epäillä häntä? Eikö tämän suoran, kunniallisen ja uskollisen vaimon elämä ollut selvä kuin päivä? Kun hänet näki ja tunsi, eikö hän silloin ollut vapaa kaikista epäluuloista? Ja hänen oma poikansa oli epäillyt häntä! Ooh! Jos hän olisi voinut tällä hetkellä sulkea hänet syliinsä, kuinka hän olisi hyväillyt häntä, heittäynyt hänen eteensä tomuun ja pyytänyt häneltä anteeksi.
Mutta epäilykset palasivat lakkaamatta jälleen. Hänen äitinsä oli varmaankin voinut rakastaa kuni muutkin; minkätähden olisi hän muita erilainen, senkötähden että hän oli hänen äitinsä? Hän oli ollut nuori kaikkine niine haaveksivine mielijohteilleen, jotka hämmentävät nuorten mieliä! Suljettuna kuni vankilaan tähän puotiin sivistymättömän miehen viereen, joka tarinoi ainoastaan kauppa-asioista, oli hän uneksinut kuun valossa matkustuksista, rakkauden kohtauksista iltahämärässä. Ja niin oli muutamana päivänä mies astunut sisään kuten rakastuneet romaaneissa, ja hänen puheensa oli soinut kauniilta kuten romaanisankarin.
Hänen äitinsä oli rakastanut häntä. Miks'ei? Hän oli hänen äitinsä! Mutta oliko tarvis olla kylläksi sokea hylkäämään sitä, joka oli päivän selvää, ainoastaan sentähden, että se koski häntä.
Ja Pietari nousi, vavisten vihan vimmasta. Hän syöksyi kotiinsa. Mitä tuli hänen tehdä? Hän paneutui paikalla maata, ja voimakkaalla tahdon ponnistuksella pääsi hän nukkumaan.
Mutta tuskin tunnin tahi pari sai tohtori vähän levätä. Herättyään pimeässä, kuumassa ja suletussa huoneessaan tunsi hän, vielä ennenkun hänen ajatuksensa olivat jälleen selvinneet, sen tuskallisen painon ja sielullisen pahoin voinnin, jonka suru, unen painama, jättää jälkeensä. Muisti palasi pian takaisin ja hän nousi istuilleen vuoteessaan.
Ja uudestaan alkoi hän hitaasti kertoa, yhtä toisensa perästä, kaikkia niitä järjen päätelmiä, jotka tänä iltana olivat rasittaneet hänen sieluansa. Ja kuta enemmän hän mietti, sitä vähemmän epäili hän.
Hänen oli jano, hänen oli kuuma ja hänen sydämensä löi. Hän nousi ylös avatakseen yhden akkunan, siten saadaksensa hengittää raitista ilmaa, ja kun oli päässyt jaloillensa, kuuli hän seinän takaa hiljaista ääntä.
Juhani makasi ja nukkui, levollisena ja hiljaisesti kuorsaten. Hän nukkui! Hän ei ollut mitään aavistanut, mitään arvannut! Mies, joka oli tuntenut heidän äitinsä, jätti hänelle omaisuutensa kokonaan. Ja hän otti rahat vastaan, ikäänkuin tämä seikka olisi luonnollisin asia maailmassa.
Hän ei tuntenut voivansa sanoa Juhanille, ettei hän uskonut hänen olevan heidän isänsä poika. Hänen piti haudata sydämeensä se häpeä, jonka hän oli löytänyt, peittää kaikkien silmiltä se pilkku, jonka hän oli huomannut, ja jota ei kukaan muu tulisi tietämään.
Hän sai äkkiä kiihkeän halun nähdä Juhanin, nyt tässä silmän räpäyksessä, katsoa häntä kauvan, nähdä hänet hänen nukkuessaan, kasvojen ollessa rauhallisina. Sillä tavalla tahtoi hän saada kiini hänen kasvojensa uinailevan salaisuuden; ja jos vaan oli olemassa jotakin vähänkään huomattavaa yhtäläisyyttä, niin ei se jäisi häneltä huomaamatta.
Mutta jos Juhani heräisi? Miten hän osaisi selittää tämän käyntinsä veljensä huoneessa? Hänen päähänsä pälkähti, että kahdeksan päivää sitten oli lainannut veljelleen opiumirohtoja kovan hammaskivun rauhoittamista varten. Hänellähän itsellään voisi olla tänä yönä hammaskipu ja voisihan hän tulla pyytämään rohtojansa pois. Hän meni siis sisälle, hiipien kuin rosvo.
Suu puoleksi avoinna makasi Juhani ja nukkui sikeästi kuin eläin. Hänen vaalea partansa ja tukkansa loisti valkeata vaatetta vastaan. Hän ei herännyt, mutta herkesi kuorsaamasta.
Kumarruksissa hänen ylitsensä tarkasti Pietari häntä himoitsevalla katseella. Ei! Hän ei ollut Rolandin näköinen! Ja toisen kerran muisti hän elävästi sielussaan Maréchalin pienen kadonneen kuvan. Hänen täytyi löytää se. Nähtyänsä sen, ei hän kenties epäilisi enempää.
Tohtori vetäysi varpaillaan takaisin ovelle, jonka hän lukitsi hiljaa.
Mitä tuli hänen tehdä?
Hän tahtoi matkustaa pois Trouvillen kylpypaikkaan ja nähdä ihmiskihermän kihisevän rantaäyräällä. Se kyllä veisi hänen ajatuksensa toisaanne, virkistäisi häntä ja antaisi hänelle aikaa valmistumaan sitä kamalaa löytöä varten, jonka jäljillä hän oli.
Niin pian kuin aamurusko koitti, pukeutui hän. Trouvillen höyryvenhe ei mennyt ennen yhdeksää. Tohtori ei luullut sentähden voivansa matkustaa ilman jäähyväisiä äidilleen.
Hän odotti sitä aikaa, kun äiti tavallisesti nousi ylös, ja meni alakertaan. Kun hän tuli äitinsä ovelle, löi hänen sydämensä niin kovasti, että piti seisottua henkeään vetääkseen. Hän kolkutti. Äidin ääni kysyi:
— Kuka se on?
— Minä — Pietari.
— Mitä tahdot?
— Sanoa hyvästit. Matkustan tänään Trouvilleen muutamien ystävieni kanssa.
— En ole vielä noussut ylös.
— No! Jää vaan sitte maata.
Mutta hän vastasi: En, avaan paikalla.
Hän kuuli äitinsä askeleet paljain jaloin lattialla, kun hän astui ylös vuoteeltaan. Se aika, jona hän puki ylleen, tuntui pitkältä kuin ijankaikkisuus. Sillä välin ehti Juhanikin ja itse ukko Roland tulla sisälle.
Kun äiti vihdoin astui huoneeseen, ei Pietari oikein tiennyt, miten puheensa alottaisi. Jotenkin sai hän kierrellyksi niin, että sopi kysyä tuota entistä Maréchalin valokuvaa, joka sittemmin oli näkyvistä kadonnut.
Äiti meni sitä etsimään.
Ja kohta alkoivat arvailut ja aavistukset kierrellä Pietarin aivoissa, niinkuin ennenkin. Hänestä tuntui että äiti oli enemmän rikkonut häntä, poikaansa vastaan, kuin itseään hänen isäänsä vastaan.
Rakkaus miehen ja naisen välillä on vapaatahtoinen sitoumus, jossa rikkoja kyllä tekee itsensä syypääksi uskottomuuteen; mutta vaimon tultua äidiksi on hänen velvollisuutensa kasvanut, sitten kun luonto uskoo kasvavan sukukunnan hänen huolenpitoonsa. Ja jos hän silloin lankeaa, on hän kelvotoin ja kunniatoin.
Vähän ajan poissa oltuaan, joka aika tuntui Pietarista pitkältä, vaikka se ei ollut kolmea minuuttia kestänyt, tuli rouva Roland jälleen sisälle.
— Tässä se on, sanoi hän hymyillen, melkein paikalla sen löysin.
Tohtori katseli kuvaa tarkasti. Ja huomatessaan äitinsä katsovan häneen, nosti hän hitaasti silmänsä veljeensä, verratakseen yhtäläisyyttä. Hän oli sanomaisillaan kiihkoissaan: "Katso! miten kuva on Juhanin näköinen." Jos hän ei uskaltanut sanoa noita kamalia sanoja, niin ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa siinä tavassa, jolla hän vertasi tuota elävää naamaa kuvan kasvoihin.
Heillä oli yhteisiä piirteitä: sama parta ja sama otsa, kumminkaan ei mitään niin selvää, että varmuudella olisi voinut päättää, että he olivat isä ja poika. Oli olemassa sukuyhtäläisyyttä, sukulaisuutta kasvon juonteissa, joka viittasi siihen. Mutta Pietarista oli vielä enemmän päättävää se seikka että hänen äitinsä oli noussut ylös ja selkä heihin käännettynä näkyi varsin tahallaan hitaasti, että sen aivan huomasi, lukitsevan sokerin ja liköörin erääseen seinäkaappiin.
Äiti oli ymmärtänyt, että hän tiesi, tahi että hänellä oli epäluulo!
Nyt ojensi Juhani kätensä ottaakseen kuvan. Hän katsoi sitä hetkisen ja sanoi suruisesti:
— En tunne häntä. Muistan ainoastaan hänen valkean tukkansa.
Hän antoi äidilleen kuvan takaisin. Tämä heitti aran katseen siihen sivulta ja sanoi tavallisella äänellään:
— Se on nyt sinun, Juhani, kun kerran olet hänen perillisensä. Viedään se uuteen asuntoosi.
Ja kun he tulivat ruokahuoneeseen, asetti hän kuvan kamiinille, pöytäkellon viereen, jossa se ennenkin oli ollut.
Sitten istuutui hän matalalle tuolille pienen pöydän ääreen, jolla lamppu oli, ja rupesi ompelemaan.
Sinä aamuna alotti hän yhtä mattoa, joka oli määrätty Juhanin asuntoon. Aina hetken perästä, kun hän laski neulan pistämiä, nosti hän sukkelasti ja arasti silmäyksensä kuolleen pientä kuvaa kohden. Ja tohtori, joka kulki edestakaisin, tapasi joka kerran äidin silmäyksen.
Olisi voinut sanoa, että he tahtoivat päästä toistensa perille, että sota oli julistettu heidän keskensä; ja kirvelevä kärsimätön levottomuus kuristi Pietarin sydämen kokoon. Hän tuumi itsekseen murtuneena vaan tyytyväisenä kumminkin: "Kuinka mahtanee hän kärsiä nyt, jos hän tietää, että olen nähnyt hänet läpi!" Ja joka kerran kun hän tuli kamiinin luo, seisahtui hän muutamia sekuntia tarkastaakseen Maréchalin vaaleaverisiä kasvoja, voidakseen oikein näyttää, että yksi ainoa ajatus oli hänet vallannut. Ja tuo pieni kuva, joka oli kämmentä pienempi, oli kuin elävä olento, joka vihamielisenä ja hirveän äkkiä oli astunut tähän taloon ja tähän perheeseen.
Yhtäkkiä soitettiin kelloa.
Rouva Roland, joka muutoin aina oli niin tyven, säikähti ja ilmaisi samalla tohtorille hermojensa ärtyneen tilan.
Sitten sanoi hän: "Se on varmaan rouva Rosemilly."
Pietari luuli ymmärtävänsä hänen pelkonsa ja levottomuutensa. Rouva Rosemilly voi nähdessään tämän ennen näkemättömänsä kuvan, huomata sen ja Juhanin yhdennäköisyyden. Silloin hän voisi ymmärtää kaikki. Hänet valtasi kauhea levottomuus siitä, että tämä häpeä tulisi ilmi, ja kääntyessään oven avautuessa ympäri, otti hän kuvan ja pisti sen kellon alle, hänen isänsä ja veljensä sitä huomaamatta.
Kun hän uudestaan kohtasi äitinsä silmät, näyttivät ne hänestä muuttuneilta, vetisiltä ja epävakaisilta.
— Hyvää päivää, sanoi rouva Rosemilly, tulen kysymään, tahdotteko minua teetä juomaan luoksenne tänä iltana?
Ja toisten tunkeutuessa hänen ympärilleen kysymään, miten hän jaksoi, poistui Pietari avonaiseksi jääneestä ovesta.