Ei mitään tapahtunut Rolandissa yhden viikon kuluessa. Roland kalasti, äiti auttoi Juhania järjestämään uutta asuntoaan; Pietari näyttäytyi ainoastaan ruoka-ajoilla.
Isänsä kysyi häneltä eräänä iltana:
— Minkä tähden käyskentelet ja katselet moisella hautajaisiin kutsujan katsannolla? Tämä ei ole ensi kerta, olen huomannut sen jo ennenkin.
Tohtori vastasi:
— Sentähden, että tunnen elämän niin kauheasti painavan.
Vanha mies ei ymmärtänyt sanaakaan ja vastasi äreästi:
— Se on lorua. Siitä saakka kun onnistuimme saamaan perinnön, tuntuu siltä, että te kaikki olisitte käyneet raskasmielisiksi. On aivan kun meille olisi tapahtunut joku onnettomuus, tahi kuin jotakin surisimme.
— Minä surenkin erään tähden, sanoi Pietari.
— Sinä? Kenen tähden?
— Erään, jota et ole tuntenut, ja josta minä paljon pidin.
Roland luuli, että hänen pojallaan oli ollut joku rakkausjuttu ja tutkaili:
— Luonnollisesti nainen.
— Niin.
— Joka on kuollut?
— Ei, sen pahempi, — jonka olen menettänyt.
— Ooh!
Vaikka vanhus kummasteli tätä poikansa äkkiarvaamatointa tunnustusta, joka tapahtui hänen vaimonsa läsnä ollessa, ei hän utellut asiaa sen tarkempaan, kun oli sitä mieltä, että semmoiset asiat eivät ketään muita liikuta.
Rouva Roland ei näkynyt kuulleen mitä sanottiin; hän näytti kipeältä ja oli hyvin kalpea. Usein oli hänen miehensä ollut hämillään, nähdessään hänen istuvan ikään kuin olisi pudonnut tuolille ja kuullessaan hänen huokaavan ikäänkuin hän ei olisi saanut henkeään vedetyksi, sanonut hänelle:
— Olet huonon näköinen, Loviisa, teet liiaksi työtä, pannessasi Juhanin huonetta kuntoon! Levähdähän toki vähän! Hänellähän ei mitään kiirettä ole, hänhän on rikas.
Äiti vaan pudisti päätänsä.
Päivän pitkään lisääntyi hänen kalpeutensa siihen määrin, että Roland huomasi sen jälleen ja sanoi:
— Ei, tämä ei mitenkään käy päinsä, sinun pitää todellakin hoitaman terveyttäsi.
Ja hän kääntyi poikaansa:
— Sinun pitäisi kumminkin nähdä että äitisi ei ole terve. Voisithan vähintäänkin kysyä, miten hänen laitansa on.
Pietari vastasi:
— En ole huomannut äitiä minkään vaivaavan.
Silloin tuskastui Roland?
— Ooh! Se on siis päivän selvää. Mitä se auttaa, että olet tohtori, kun sitäkään et edes huomaa, ettei oma äitisi ole terve. Katso nyt häntä! Luulenpa, että hän voisi kuollakin, eikä tuolla tohtorilla olisi edes aavistustakaan siitä.
Rouva Roland oli niin kalpea, että hänen miehensä huusi:
— Aivanhan sinuun koskee.
— Ei! Se ei ole mitään, se pian haihtuu… Se ei ole mitään.
Pietari oli lähestynyt ja tarkastaen kysyi:
— Katsotaan sitten mikä sinua vaivaa.
— Ei mikään… Ei mikään… Vakuutan sinulle … ei mikään.
Hänen ihoaan poltti, veri palpatti tuskallisesti ja riuhtomalla.Pietari mutisi:
— Tauti on jotensakin vaarallinen, sinun tulee saada jotakin tyynnyttävää. Määrään jotakin.
Ja sillä aikaa kun hän kirjoitti, sai tuskallisten huokausten, pidätetyn itkun ja takaisin vedettyjen hengähdysten hiljainen ääni hänet kääntymään ympäri.
Hän itki, kumpainenkin käsi kasvojen edessä.
Hädissään kysyi Roland:
— Loviisa, Loviisa, mikä sinua vaivaakaan? Mikä sinua vaivaa?
Hän ei vastannut; hän oli syvän ja kamalan surun murtamana.
Hänen miehensä tahtoi vetää vaimonsa kädet kasvoilta. Mutta toinen taisteli vastaan.
Isä kääntyi poikaansa:
— Mutta mikä vaivaa häntä? Tuommoisena en ole koskaan häntä nähnyt.
— Ei se ole vaarallista, sanoi Pietari, pieni hermoheikkouden puuska.
Yhtäkkiä nousi rouva Roland seisalleen, syöksyi ulos, ja sulkeutui huoneeseensa. Roland ja tohtori katsoivat toisiinsa.
— Ymmärrätkö siitä mitään? sanoi edellinen.
— Kyllä, vastasi tohtori, se on seurauksena hermoston sairaudesta, joka usein ilmoitaksen äidin ikäisissä. Varmaankin saapi hän monta samallaista kohtausta.
Hän sai todellakin miltei joka päivä uusia kohtauksia, joita Pietari näytti manaavan esille ainoastaan yhdellä sanalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut tiedossaan äitinsä tuntemattoman taudin salaisuus.
Mutta hän itse kärsi yhtä paljon kuin äitinsäkin. Hän kärsi suuresti siitä, ettei hän enää rakastanut häntä, kunnioittanut häntä, vaan piinasi häntä.
Kuinka kernaasti hän olisi tahtonut antaa anteeksi nyt! Mutta hän ei voinut, hän ei voinut unhottaa. Hän tuli kotia, täynnä rakkaita päätöksiä, mutta tuskin oli hän nähnyt hänet, miten hänen ennen niin rehelliset ja avonaiset silmänsä nyt arasti ja alakuloisesti pakenivat häntä, niin rasitti hän häntä vastoin tahtoansa — hän ei voinut pidättää niitä uskottomia sanoja, jotka tulivat hänen kielelleen.
Juhani huomasi usein veljensä katkeruuden, jonka hän luuli perustuvan kateuteen. Hän teki varman päätöksen antaakseen hänelle sopivassa tilassa aimo nuhteen.
Oli päätetty tehdä huviretki hänen muuttonsa johdosta ja sitten juoda teetä hänen luonaan päivällisen jälkeen. Vaunut vuokrattiin retkeä varten.
He ajoivat ulos meren rannalle. Vaunuissa istuivat Rolandin perhe, rouva Rosemilly ja kapteeni Beausire ääneti, sillä he eivät voineet rattaiden ratinalta kuulla puhetta, eivätkä pitää silmiään auki tomulta, joka pilvinä tuprusi ylös.
Kahden tunnin ajon perästä kääntyivät he kauniiseen pihaan ja pysähtyivät puoleensa vetävän talon edustalle, ravintolan, joka oli koko ympäristöllä kuulu.
Heidän täytyi syödä pienessä huoneessa, kun kaikki salit olivat tilatut. Äkkiä huomasi Roland muutamia krapuhaavia, jotka seisoivat pitkin seiniä.
— Hei vaan! huusi hän, pyydetäänkö krapuja täällä?
— Kyllä! vastasi Beausire, tämä on paras paikka koko rannalla.
— Emmekö lähde kravustamaan aamiaisen perästä?
Päätettiin, että kaikki jälestä puolen päivän menisivät kallioiden väliin krapuja pyytämään.
Päivällinen olisi valmis kello kuudelta, heidän palattuaan takaisin.
Lähdettiin siis matkaan, haavi olalla ja kori selässä. Rosemilly oli erittäin sievän näköinen maalaispuvussa, jonka hän oli saanut emännältä.
Juhani oli kohta perittyään kysynyt itseltään, menisikö hän naimisiin rouva Rosemillyn kanssa vai ei. Joka kerran kun hänet näki, tuntui aivan varmalta, että hän hänet ottaa vaimokseen, mutta jäätyään itsekseen ajatteli hän hyvin kyllä voivansa miettiä asiaa. Nähtyään hänen nyt kulkevan edellään, ajatteli hän: "Nyt pitää minun tehdä päätös. En löydä ketään parempaa."
Kun he, kulettuaan läpi laakson, olivat tulleet kuilun partaalle, näkivät he polun, joka vei alas pitkin rantajyrkkäystä, ja heidän allaan, miltei keskitiessä meren ja tunturin juuren välillä, joukon äärettömiä vuoren lohkareita, jotka olivat viskauneet sinne tänne, vierineet toinen toisensa päälle tuolla alangolla, joka epätasaisena ja ruohottuneena ulottui niin kauvas kuin silmä kantoi.
— Miten kaunista, sanoi rouva Rosemilly ja seisahtui.
Juhani oli tavoittanut hänet ja sykkivällä sydämellä antoi hänelle kätensä auttaakseen häntä astumaan sitä kaitaista porrasta alas, joka oli hakattu kallioon.
Sitten läksivät he astumaan alas ja Beausire kurkottautui niin pitkäksi kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, tarjotakseen käsivartensa rouva Rolandille.
Ukko Roland ja Pietari kulkivat jälkimäisinä ja tohtorin piti suorastaan vetää isäänsä jälessään, hän oli niin pyörryksissä, että hivuttiin istuillaan porras portaalta.
Nuoret astuivat rivakasti alaspäin. Äkkiä huomasivat he kallion lohkareella olevan puupenkin vierellä kirkkaan vesisuihkun, joka pulppusi esille kiven kolosta.
— Voi, kun minua janottaa! huusi rouva Rosemilly.
Hän koetti ammentaa vettä avoimella kädellään, mutta vesi vuoti pois sormien lomitse. Juhani nosti kiven tielle ja sen päälle rupesi rouva Rosemilly polvilleen, juodakseen lähteestä.
Kun hän nosti päänsä ja siinä kimalteli kirkkaita vesihelmiä tuhansittain hajallaan poskilla, tukalla ja kulmakarvoilla, nojautui Juhani hänen ylitsensä ja kuiskasi:
— Kuinka kaunis te olette!
Hän vastasi kuin lasta toruen:
— Oletteko vaiti!
— Vai niin, vastasi Juhani hämillään, mennään nyt, sillä muut tavottavat meidät.
Rouva Rosemilly ja Juhani alkoivat juosta ja ehtivät pian kivikolle rannalle. Siitä hyppivät vedessä oleville kiville. Vesi oli alhaisimmallaan ja meri oli tummine ja vaalean viheriäisine värin vaihteluineen pitkän matkan päässä, toisella puolen tuota sileällä meren ruoholla peitettyä rantamaata.
Juhani kääri housunsa lahkeet yli polvien ja hihansa kyynäspäihin, jottei tarvinnut pelätä vettä. "Yks, kaks, kolme!" huusi hän ja juoksi ensimäiseen veden syvänteeseen.
Varovammin, vaikka yhtä päättäväisenä panna jalkansa veteen, kulki nuori vaimo pienen veden syvänteen ympäri aroin askelin, sillä hänen jalkansa lipesivät liukkailla meren kasveilla.
— Näettekö mitään? kysyi hän.
— Näen! Teidän kasvonne, jotka kuvastuvat vedessä.
— Jos ette muuta näe, saatte varmaan huonon saaliin.
Hän mutisi:
— Hm! Sen saaliin tahtoisin saada ennen kaikkia muita.
Rouva Rosemilly nauroi:
— Koetelkaa, niin saatte nähdä, miten se mahtuu teidän haavinne silmukoiden läpi.
— Varmaan … jos te tahtoisitte?
— Tahdon nähdä teidän pyytävän krapuja … ei muuta tällä kertaa.
— Mennään toiseen paikkaan, täällä ei ole yhtään krapuja.
He tulivat pian suuremmalle syvänteelle.
Rouva Rosemilly huusi:
— Katsokaa tuonne, tuonne! Minä näen suuren korean kravun, tuolla alhaalla.
Hän veti haavinsa erään paikan ylitse, joka oli peitetty meren kasvilla. Ja kun hän uudestaan nosti sen veden pintaan, oli hänellä kolme suurta, kuultavaa krapua, jotka hän oli vetänyt esille niiden näkymättömästä säiliöstä.
Sitte löysi hän itselleen matalamman syvänteen ja juoksi siihen, väristen kylmästä, joka jäähdytti hänen jalkansa, ja rupesi itse pyytämään. Hän oli sukkela liikkeinen ja kokenut. Melkein joka heitolla sai hän eläimiä, joita hän vietteli sillä tyystin mietityllä hitaisuudella, jolla kuljetti haaviaan.
Ja kun heidän kasvonsa kuvastuivat toistensa vieressä kirkkaassa vedessä, naurahti Juhani tuolle päälle, joka katsoi häneen tuolta alhaalta, ja aina vaan heitteli hän sille sormisuukkosia.
— Oih! Teihin minä jo kyllästyn, sanoi nuori vaimo. Teidän ei koskaan pidä tehdä enempää kuin yksi asia kerrallaan.
Juhani vastasi:
— Minä teen vaan yhtä: rakastan teitä.
Rouva Rosemilly ojentui pystyyn ja sanoi totisena:
— Mutta, oletteko ihan järjeltänne?
— En ole. Rakastan teitä ja nyt vihdoinkin olen saanut kylliksi rohkeutta sanoakseni sen teille.
He seisoivat nyt kumpainenkin suolavedessä, joka ulottui heidän pohkeisiinsa asti, ja vettä tippuvine käsineen päätänsä pidellen katsoivat he toisiaan syvälti silmästä silmään. Sitten näytti Juhani yhtäkkiä tekevän päätöksensä.
— Istukaamme tälle kallion kappaleelle, sanoi hän, niin voimme rauhassa tarinoida keskenämme.
Istuuduttuaan toistensa viereen, alkoi rouva Rosemilly:
— Rakas ystävä! Te ette enää ole lapsi, enkä minä nuori tyttö enää. Kun tänään olette tunnustaneet minulle rakkautenne, oletan tiettävästi, että ajatuksenne on mennä kanssani naimisiin.
— Luonnollisesti!
— Oletteko puhutelleet isäänne ja äitiänne asiasta?
— En, tahdoin ensin kysyä teiltä, huolitteko minusta.
Rouva Rosemilly ojensi Juhanille kätensä, joka vielä oli märkä.
— Kyllä, hyvinkin huolin. Uskon että olette hyvä ja rehellinen…Mutta en tahdo tehdä vanhempienne mieltä vasten.
— Voi, luuletteko, ettei äiti ole aavistanut tätä, tahi että hän teistä niin pitäisi, jos hänellä jotain olisi avioliittoamme vastaan.
— Se on totta.
He vaikenivat. He olivat kumpainenkin hieman hämillään siitä, mitä oli semmoisella vauhdilla tapahtunut heidän välillään. He eivät tienneet mitä tehdä.
Rolandin ääni pelasti heidät.
— Tuolla tulee vihdoinkin äiti.
Rolandin rouva oli ensiksi jäänyt seisomaan kahden kesken Pietarin kanssa rannalle, sillä kumpaakaan heistä ei huvittanut kiipeillä kallion lohkareilla ja pudota hupsahtaa veden syvänteihin; mutta kuitenkin ajattelutti heitä jäädä yhteen. Äiti pelkäsi poikaansa ja poika samoin äitiään ja itseään sekä katkeraa mielen tilaansa, jota hän ei voinut hillitä.
He istuivat kumminkin aivan likelle toisiaan kivien peittämälle rannalle.
Ja täällä istuessaan kumpainenkin ajatteli samalla aikaa: "Kuinka kaunista täällä on mahtanut olla muinaisina aikoina."
Rouva Roland ei uskaltanut puhutella Pietaria. Hän tiesi saavansa pojaltaan lemmettömän vastauksen.
Pietari ei uskaltanut puhutella äitiään, sillä hänkin tiesi, että hän vastoin tahtoaan tulisi tätä puhuttelemaan kolkosti ja häijysti.
Istui vaan piirustellen kepillään pyöreihin kiviin ja lyöden niihin. Hän oli ajatuksissaan ottanut pieniä kiviä hyppysiinsä ja heitteli niitä nyt kädestä toiseen. Sitten rouva Roland epämääräisellä ja tuijottavalla katseellaan älysi kaukana rannalla poikansa Juhanin, joka kalasteli siellä rouva Rosemillyn kanssa. Hän seuraili heitä silmillään ja tarkasteli heidän liikenteitään, samalla kun hänen äidin-aistinsa hämärästi arvaili, että heillä nyt ei ollut tavallisia puheita keskenään. Hän huomasi heidän vieretysten kumartuvan alas, jolloin he näkivät toistensa kuvat vedessä, jälleen ojentuvan ylös ja seisovan kasvot vastakkain, kun he tutkiskelivat toistensa sydämiä ja lopulta miten he kiipesivät ylös ja istuutuivat kallion kappaleelle, jossa he antoivat toisilleen lupauksensa. Pietarikin tarkasteli heitä ja kuiva nauru pääsi häneltä. Kääntymättä häneen kysyi rouva Roland:
— Mikä sinua oikeastaan vaivaa:
— Otan oppia miten valmistautaan aisan kantajaksi.
Rouva Roland säpsähti, liikutettuna, loukattuna tuosta sanasta, toivotoinna siitä asiasta, jonka hän luuli ymmärtävänsä.
— Ketä sinä tarkoitat?
— Juhania tietenkin! He tuolla kaukana näyttävät jotenkin hullunkurisilta.
Rouva Roland sammalsi liikutuksesta vavisten:
— Voih, Pietari, kuinka julma sinä olet. Rouva Rosemilly on kuin rehellisyys itse. Veljesi ei koskaan olisi parempaa löytänyt.
Pietari alkoi väkinäisesti ja katkonaisesti nauraa:
— Ha, ha, ha! Rehellisyys itse! Kaikki naiset ovat rehellisyyden perikuvia … ja kaikki he nikartelevat aisoja miehilleen. Ha, ha!
Vastauksetta nousi rouva ylös, kiirehti joutuin alas pitkin rantaa ja kätensä ja jalkansa kaupalla juoksi hän, katsomatta oikeaan eli vasempaan, suoraan toisen poikansa luo.
Juhani näki hänen olevan hämillään ja kysyi kummissaan:
— Kuinka vaalea sinä olet! Mikä sinua vaivaa?
Hänen äitinsä sammalsi:
— Olin putoamaisillani, pelästyin oikein kovasti.
Juhani vei hänet etemmä ja kuiskasi:
— Arvaa mitä olen tehnyt?
— Minä … minä en tiedä.
— Olen kysynyt rouva Rosemillyltä, tahtoisiko hän tulla vaimokseni!
Äidin korvissa suhisi, ja hän oli niin oudostuksissaan, ettei hän ymmärtänyt juuri tuon enempää.
— Sinun vaimoksesi?
— Niin, olenko tehnyt oikein?
— Kyllä varmaan. Olet tehnyt oikein.
Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä äidin hellyydellä.
Mutta kun äiti oli kuivannut silmänsä, jotka olivat kosteat kyynelistä, huomasi hän rannalla ihmisen ruumiin makaavan vatsallaan kuni kuolleen, kasvot pikku kivien välissä: siinä oli hänen toinen lapsensa, Pietari, joka epätoivoissaan semmoiseen asemaan heittäyneenä ajatteli.
Palattuaan Havreen olivat he niin uniset ja jäykkäjäseniset, että heidän oli vaikea taas päästä ennalleen; Beausire ei tahtonut mennä Juhanin luo, jossa tee heitä odotti. Heidän täytyi jättää hänet hänen talonsa portille.
Nuoren asianajajan piti ensi kertaa nukkua uudessa asunnossaan ja hän oli ilonsa vallassa, kun sai näyttää kihlatulleen sitä kotia, jossa tämä piakkoin tulisi asumaan.
Palvelustyttö oli mennyt pois. Rouva Roland tahtoi itse lämmittää veden ja valmistaa teen.
Käytävässä pyysi Juhani seuruetta odottamaan. Hän tahtoi ensin sytyttää kynttelit ja lamput ja antoi rouva Rosemillyn, isänsä ja veljensä seisoa ulkona pimeässä. Vähän ajan kuluttua huusi hän: "Tulkaa sisään," ja avasi ovet seposelälleen.
Pitkä lasikatto sali, jota kynttiläkruunu ja moniväriset lamput valaisivat, loisti heitä vastaan. Komeus häikäisi vieraita. Hurmautuneina tästä loistosta huudahti Roland: "Kas peeveliä!"
Sillä aikaa, kun Juhani loisti ilosta ja keksi jos jonkin laisia hullutuksia, tarkasteli Pietari tätä kotia, joka olisi voinut olla hänen omansa, ja hän ärtyi yhä enemmän veljensä lapsellisuudesta, — hän huomasi hänet ylimalkaan yksinkertaiseksi ja köyhä-aatteiseksi.
Rouva Roland avasi yhden oven oikealle:
— Tässä on makuuhuone, sanoin hän.
— Voi! Kuinka se on sievä, sanoi rouva Rosemilly, joka tähän huoneeseen tultuaan oli käynyt hieman totiseksi.
— Oletko tähän tyytyväinen? kysyi Juhani.
— Äärettömän tyytyväinen!
— Kunpa tietäisit miten se on minusta mieleen.
He katsoivat toisiaan silmän räpäyksen syvällä silmäyksellä, joka oli täynnä hellyyttä ja luottavaisuutta.
Muutoin oli rouva Rosemilly hieman hämillään ja nolona tässä makuuhuoneessa, joka tulisi olemaan hänen morsiuskammionsa. Paikalla kun hän oli astunut sisälle, oli hänen silmäänsä pistänyt, että sänky oli hyvin leveä, oikea aviosänky, jonka rouva Roland epäilemättä oli valinnut ajatellen poikansa tulevia häitä; ja kuitenkin ilahutti häntä tämä äidillinen huolenpito, joka ikäänkuin sanoi hänelle, että hän oli perheeseen tervetullut.
Ruokahuoneen pöydällä oli hedelmiä tornin muodossa ja kaakkuja suuret röykkiöt.
He eivät olleet nälissään, he maistelivat hieman hedelmiä ja lohkoivat ainoastaan vähän kaakuista. Tunnin kuluttua pyysi rouva Rosemilly päästä vetäytymään kotiinsa.
Määrättiin Roland saattamaan hänet kotia ja menemään itsekin samalla, sillä aikaa kun rouva Roland heittäisi viimeisen silmäyksen asuntoon, ettei hänen pojaltaan mitään puuttuisi.
— Pitääkö palatakseni noutamaan sinua? kysyi Roland.
Hän mietti vähän, mutta vastasi sitte:
— Mene sinä vaan kotia ja pane maata, Pietari seuraa minua kotiin.
Kun he olivat menneet, puhalsi hän kynttelit sammuksiin, kätki kaakut, sokerit ja viinin yhteen kaappiin, jonka avaimet Juhani sai huostaansa, meni sitten makuuhuoneeseen, pani peitteen paikoilleen, huolesti raitista vettä karahviiniin ja akkunan kiini.
Pietari ja Juhani olivat jääneet ruokasaliin. Juhani yhä enemmän hämmentyi nähdessään veljensä tässä kodissa.
He istuivat tupakoiden kumpainenkin, eivätkä vaihtaneet sanaakaan.Sitten nousi Pietari tuota pikaa:
— Peeveli, miten leski oli työlästyttävä tänä iltana. Hän ei varmaankaan pitänyt huvimatkaa onnistuneena.
Juhani tunsi äkkiä olevansa raivoisan vihan purkauksen vallassa, joka tarttuu muutoin tyveniin ihmisiin, kuu he loukkaantuvat pyhimmissä tunteissaan.
— Kiellän sinua sanomasta: "leski", kun puhut rouva Rosemillystä.
Pietari kääntyi pilkallisesti häneen:
— Luulenpa että annat minulle käskyjä. Oletko hullu.
Juhani oli hypähtänyt seisalleen:
— Olen kyllä, mutta olen saanut liijaksi häpeämättömyydestäsi minua kohtaan.
Pietari irvisteli:
— Sinua kohtaan? Sinä ja rouva Rosemilly, onko se kenties sama asia?
— Kyllä! Sillä hän on kihlattu morsiameni.
Toinen irvisteli vielä pahemmin:
— Ha, ha! Sepä suloista. Nyt ymmärrän, minkä tähden minun ei pidä kutsuman häntä leskeksi. Hassullapa tavalla muutoin osasit kertoa kihlauksestasi.
— Minä kiellän sinua tekemästä pilkkaa … ymmärrätkö … minäkiellänsen.
Juhani oli lähestynyt kalpeana ja hänen äänensä vapisi, raivoissaan siitä ivasta, jolla Pietari puhui naisesta, jota hän rakasti ja jonka hän oli valinnut.
Mutta äkkiä myöskin Pietari raivostui. Kaikki se raivo ja viha ja mielen kuohu ja äänetön toivottomuus, mikä oli kokounut hänen sieluunsa, nousi hänen päähänsä ja vei hänen malttinsa.
— Sinä uskallat? Muttaminäkäsken sinun pitämään suusi, kuuletko, minäkäsken.
Hämmästyneenä tästä valtavasta purkauksesta oli Juhani muutamia silmän räpäyksiä hiljaa, jolla aikaa hän, melkein kadotettuaan vihansa kuohun, etsi sitä sanaa, joka katkeroittaisi hänen veljeään kaikkein enimmin.
— Tiedän kyllä, että olet kauan kadehtinut minua.
Pietari purskahti kohti kurkkua ivanauruun.
— Kadehtinut sinua! minä? ja minkä tähden? kasvojesi tiimalta kai ja lahjojesi?
— Olet kademielinen minulle ja olet ollut aivan siitä saakka, kun olimme pieniä; ja nyt olet raivostunut, kun hän otti ennemmin minut eikä tahtonut sinusta mitään tietää.
— Minä … minä … kademielinen sinulle? ja tuon typerän naikkosen takia, tuon itsestään pitävän kalkkunan, tuon lihavan kanan.
Juhani, joka huomasi pistoksiensa käyneen, pitkitti:
— Sinä olet sukkamielisyydestä pakahtumaisillasi! Ja saatuani rahat rupesit minua vihaamaan, sen olet näyttänyt jos jollakin tavalla. Ei kulu tuntiakaan, jolloin ei pursua sappesi.
Pietari puristi nyrkkiä vimmoissaan, ja tuli hänelle vastustamaton halu rynnätä veljensä päälle ja tarttua häntä kurkkutorvesta kiini.
—Siitäpidä suusi lukossa, elä vaan niistä rahoista virka.
Juhani huusi:
— Kateus säkenöi sinusta. Et sano sanaakaan isälle, äidille tahi minulle, jossa se ei ilmestyisi. Tultuani rikkaaksi olet käynyt myrkylliseksi ja kiusaat äidiltä hengen, ikään kuin se olisi hänen vikansa.
Pietari oli väistynyt kamiinin luo, suu puoleksi avoinna ja silmät selällään, sellaisen kurjan vimman vallassa, joka saattaa ihmiset rikoksiin.
— Suus kiini, suus kiini!
— Ei! Olen kauan tahtonut sanoa sinulle ajatukseni; nyt annat minulle siihen tilaisuuden. Minä lyön myrkkyhampaasi kurkkulakeesi! Minä pakoitan sinut pitämään itseäni arvossa.
— Pitämään arvossa … sinä … joka olet häväissyt meidät kaikki ahneudellasi.
— Mitä sanot? sano se uudelleen, jos uskallat!
— Minä sanon, ei oteta silloin toisen miehen rahoja, kun ollaan muka toisen poika.
— Mitä sinä sanot … sano se vielä kerran.
— Minä sanon, mitä kaikki ihmiset kuiskailevat, että sinä oletsen miehen poika, joka on jättänyt sinulle omaisuutensa. Eikä kunniallinen ihminen ota vastaan rahoja, jotka häpäisevät hänen äitiänsä.
— Pietari … Pietari … Pietari … tiedätkö mitä sanot?… Jasinä… sinä … tuon ilkeän panettelun lausut?
— Niin … minä. Et ole huomannut, että olen ollut kokonaisen kuukauden menemäisilläni turmioon surusta, että vietän yöni unetoinna ja päiväni piiloutuneena kuin villi eläin, etten tiedä mitä teen, tahi mitä minusta pitää tuleman, niin täynnä kuin olen häpeää ja surua, sillä aavistin sen ensin janyt tiedän sen.
— Pietari … ole ääneti… Äiti on täällä sivulla! Huomaa, hän voi kuulla meidät … hän kuulee meidän puheemme…
Mutta hänen täytyi purkaa sydämensä, ja hän sanoi kaikki, selitti miten epäluulo oli syntynyt ja kehittynyt hänen sydämessään, mitä hän oli kärsinyt, miten hän vihdoinkin oli varmistunut asiassaan. Hän puhui, kuin ei kukaan olisi kuullut häntä, hänen piti puhuman, hän oli liijaksi kärsinyt, liijaksi salannut vuotavaa haavaansa. Silmät kääntymättä tuijottaen eteensä, raivoisilla, epätoivoisilla liikenteillä, itku kurkussa puhui hän kuin olisi syössyt surunsa ulos näkymättömään ilmaan, jossa sanat kuivivat kokoon.
Juhani oli asettunut liikkumatonna seisomaan selkä ovea vasten, jonka takana hän aavisti heidän äitinsä seisovan ja kuulevan heidät.
Hän ei voinut päästä ulos, menemättä ruokasalin läpi. Eikä hän vielä ollut palannut takasin: hän ei siis ollut uskaltanut.
Äkkiä tömisti Pietari laattiaa ja sanoi:
— Minua tomppelia, kun sanoin sen!
Ja hän hyökkäsi ulos avopäin portaille.
Portin pamahdus, joka sulkeutui suurella kolinalla, herätti Juhanin tainnuksista. Hän hyvin kyllä tunsi, että nyt oli hänen ajatteleminen ja toimiminen, mutta hän kumminkin viivytteliin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää enempää, tietää enempää, muistaa enempää, niin peloissaan, niin heikko, niin pelkuri oli hän. Hän oli niitä, jotka alinomaa vaan vitkastelevat ja vitkastelevat.
Mutta se syvä hiljaisuus, joka nyt oli seurannut Pietarin voimakasta purkausta, synnytti hänessä semmoisen pelkuruuden, että myöskin hän sai halun paeta.
Hän koetteli koota ajatuksiaan ja miettiä. Hän tahtoi kernaimmin epäillä. Hänen veljensä oli luonnollisesti valehdellut vihasta ja kateudesta. Mutta miten voi hän olla kyllin kelvotoin sanoakseen jotakin semmoista äidistä, ellei hän olisi ollut järjeltään epätoivosta? Ja sitäpaitsi kaikuivat Pietarin sanat hänen korvissaan niin tosina intohimoisen miehen ilmauksina, että ne olivat yhtä vankkoja todisteita kuin itse totuus.
Hän jäi seisomaan kovin masennettuna voidakseen tehdä mitään päätöstä. Hänen sydämensä tuska tuli sietämättömäksi, ja hän tunsi, että oven sisäpuolella oli hänen äitinsä, joka oli kuullut kaikki ja nyt odotti häntä.
Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta! Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.
Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä. Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään. Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen, jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.
Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri, ettei huutaisi.
Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta. Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan, suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:
— Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin, se ei ole totta.
Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen kasvoiltaan.
Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja jatkoi:
— Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!
Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:
— Kyllä se on totta, lapseni!
Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas, kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja pitkitti:
— Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi minua, jos valehtelisin.
Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani polvilleen ja sanoi:
— Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!
Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:
— Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi hyvin!
Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini ja huusi:
— Mitä teet, äiti, minne sinä menet?
— En tiedä … mitä tietäisin … minulla ei ole enää mitään tekemistä … olenhan yksin nyt.
Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki vaan myötäänsä:
— Äiti, äiti, äiti…
Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:
— Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle, enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika poloiseni… Hyvästi.
Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja sulki hänet syliinsä.
— Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!
Äiti sopersi murtuneella äänellä:
— Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket, mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle anteeksi.
Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella, että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.
Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.
— Äiti, elä puhu niin!
— Kyllä, Juhani, minun pitääpäästäpois. En tiedä minne menen tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta minunpitääpäästä.
— Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.
— En, en.
— Äiti, sinunpitää, sinunpitää.
— Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi saavat minut luomaan omani alas.
— Se ei ole totta, äiti!
— Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt, kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni. Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani, luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä ajatteleva joka hetki päivästä.
— Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?
Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi:
— Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua … lähtisin pois ainiaaksi.
— Äiti, äiti…
— Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä. Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa, jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta, ettet ole Rolandin poika … olen kärsinyt kylläksi … en jaksa enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä, sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni, lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa, kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin… Miten elämä on surkeaa… Siinä ei mitään pysyväistä ole… Sitten tulimme tänne; enkä ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme voi olla yhdessä.
Juhani vastasi lempeästi:
— Jää, äiti!
Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.
— Mutta Pietari… Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä tulee.
Juhani kuiskasi:
— Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan yhdessä.
Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.
— Ei, ei, ei! Pelkään häntä niin.
— Minä kyllä keinon keksin. Sen sulle lupaan, äiti.
— Mutta paikalla, et aavista mitä minussa liikkuu nähdessäni hänet.
— Pysy nyt vaan lujana, äitini. Minä kyllä kaikki järjestän, sen sinulle lupaan, paikalla huomenna. Kello 9 olen kotona. Ota nyt hattusi. Minä saatan sinua.
Äiti koetti nousta ylös, mutta liikutus oli ollut liian valtava, hän ei vielä voinut seista jaloillaan. Juhani sai hänet juomaan hieman sokurivettä ja valeli hänen kulmiaan etikalla. Vihdoinkin tunsi hän jaksavansa lähteä ja otti Juhania käsivarresta. Kello löi kolmea heidän kulkiessaan raatihuoneen sivu. Ulkopuolella katuovea suuteli Juhani häntä ja sanoi:
— Hyvästi, äiti, pysy nyt lujana!
Nopein askelin nousi hän hiljaisia portaita myöten ylös, meni makuukamariin, riisuihe nopeasti ja panihe maata Rolandin viereen, joka makasi ja kuorsasi.
Pietari oli ainoa talossa, joka oli hereillä ja joka kuuli hänen tulevan kotia.
Kun Juhani oli tullut takaisin kotia, vaipui hän sohvalle. Hän tuntui niin väsyneeltä, ettei voinut liikahtaakaan, sielultaan ja ruumiiltaan raukealta, läpeensä masentuneelta.
Kun hänen mielensä vihdoinkin oli hiukan rauhoittunut, antausi hän tutkimaan sitä asemaa, johon hän oli joutunut. Se piti selvitettämän paikalla, jo seuraavana päivänä tuli vaikeudet voittaa.
Ensiksikin se omaisuus, jonka hän oli ottanut vastaan, voiko kunniallinen mies pitää sen?
Hän vastasi ensin itselleen: "ei!" ja päätti antaa sen köyhille. Ja tämän miehekkään ja raskaan päätöksen elähyttämänä nousi hän ylös ja meni pois ja painoi otsansa ruutua vasten. Köyhä oli hän ollut ja köyhäksi jäi hän.
Sitten tuli hän ajatelleeksi rouva Rosemillyä, ja hänen sydämensä oli kokoon kutistua sen syvän surun puristamana, jonka raskaat ajatukset saavat aikaan. Kaikki hänen päätöksensä epätoivoa herättävät seuraukset olivat yhdellä kertaa hänen edessään selvinä. Hänen oli pakko luopua aikeestaan naida tämä vaimo, luopua onnesta, kaikesta. Rouva Rosemilly oli ottanut hänet rikkaana. Köyhän hän kenties myöskin ottaisi, mutta oliko hänellä oikeus pyytää häneltä sitä? Eikö ollut parempi pitää nämät rahat uskottuna tavarana? Ja äkkiarvaamatta juolahti hänen mieleensä: "Kun en ole sen miehen poika, jota isänäni olen pitänyt, niin en voi enää ottaa häneltä mitään vastaan, en hänen eläessään enkä hänen kuoltuaan. Silloinhan varastaisin veljeltäni."
Minä siis antanen isäni perinnön Pietarille, kun minä en ole hänen isänsä poika. Niin on asia oikein. Mutta eikö se myöskin ole oikein, että minä pidän vaan isäni rahat?
Hän päätti pitää Maréchalin rahat, sillä jos hän hylkäisi kumpaisetkin rahat, tulisi hän olemaan suorastaan köyhä.
Tämän hankalan asian reilaan saatuaan palasi hän takaisin kysymykseenPietarista ja perheestä. Miten saisi hän hänet pois?
Hän oli joutumaisillaan epätoivoon miten ratkaiseisi asian, kun samassa jonkin satamaan purjehtivan höyrylaivan vihellys näkyi antavan hänelle neuvon.
Täysissä vaatteissa hän viskausi vuoteelleen ja nukkui päivään asti.
Kello 9 meni hän ulos saadakseen varmuutta mikäli hänen tuumansa oli mahdollinen panna täytäntöön. Muutamissa paikoissa käytyään meni hän kotiin vanhempiensa luo. Hänen äitinsä odotti häntä huoneessaan.
— Ellet olisi tullut, sanoi hän, en olisi uskaltanut mennä alas.
Samassa kuului Roland huutavan portailla:
— Emmekö, koira vieköön, tänä päivänä syökään.
— Nyt tulemme.
Hän meni Juhanin kanssa alas.
Nuoren miehen nähtyään huusi Roland;
— Mitä, oletko sinäkin täällä. Tuliko kotonasi ikävä?
— Ei, isäni, mutta minulla oli äitille asiaa.
Juhani meni häntä vastaan antaen kättä, mutta tuntiessaan vanhuksen isällisen käden puristuksen, sai hänet syvä liikutus valtoihinsa, ikäänkuin silloin kun erotaan ja hyvästellään, eikä ole toivoa toiste näkemisestä.
Rouva Roland kysyi:
— Eikö Pietari ole tullut?
Hänen miehensä kohautti olkapäitään:
— Ei, hän on aina liian myöhäinen. Alottakaamme ilman häntä.
Rouva Roland kääntyi Juhaniin päin:
— Menisit sinä häntä hakemaan, hän loukkaantuu, ellemme odota häntä.
— Kyllä, äiti!
Ja hän meni.
Hän meni portaita myöten alas pelkurin kuumeen tapaisella varmuudella, silloin kun hänen on taisteluun meneminen.
Pietari istui ja kirjoitti pöytänsä ääressä.
— Hyvää päivää, sanoi Juhani.
Pietari nousi ylös.
— Päivää,
He antoivat toisilleen kättä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Etkö tule alas ruualle?
— Kyllä … mutta … minulla on paljon puuhaa.
Pietarin ääni vapisi ja hänen hätääntynyt katseensa kysyi veljeltä, mitä hänen tulisi tehdä.
— Odotamme sinua.
— Onko … onko äiti alhaalla?
— On … hän itse lähetti sinua kutsumaan.
— Niinpä tulen.
Ruokahuoneen oven edessä hän miettii, mutta avaa sen sitten äkkiä ja huomaa isänsä ja äitinsä pöydässä, vastapäätä toisiaan.
Kaikki ne moitteet, jotka hän oli itselleen viaksi lukenut, sentähden että hän oli sanonut nuo kamalat sanat, tulivat jälleen hänen mieleensä yhtä ankaroina, kuristivat kokoon hänen kurkkunsa ja lukkosivat hänen suunsa, niin ettei hän osannut puhua eikä syödä.
Hänellä oli vaan halu mennä tiehensä ja jättää se koti, joka ei enää ollut hänen. Hän tunsi, että nyt se oli mennyttä, että hän ei voinut enää jäädä sinne, niitten luokse, joita hän pelkällä läsnä olollaan vasten tahtoaan aina tulisi kiusaamaan.
Juhani puhui Rolandin kanssa. Pietari ei kuullut. Hän luuli kumminkin huomaavansa tarkoituksen mukaisuuden veljensä äänessä ja koetti päästä asian perille.
Juhani sanoi:
— Siitä tulee kaunein heidän laivoistaan. Sanovat sen vetävän kuusi tuhatta viisi sataa tonnia. Se tekee ensi kuussa ensi matkansa.
Roland kummasteli:
— Vai niin! En uskonut, että se valmistuisi kulkukuntoon jo kesäksi.
— Kyllä, työtä on kiirehditty, että se voisi tehdä ensimäisen matkansa valtameren yli ennen syksyä. Olin tänään yhtiön konttorissa ja tarinoin erään johtokunnan jäsenen kanssa. Kun kaikki ympäri käy, on elämä hauskaa noilla suurilla siirtolaislaivoilla. Ollaan enemmän kuin puolet joka kuukautta maissa, kahdessa suuressa kaupungissa, New-Yorkissa ja Havressa ja muu aika merellä kunnon ihmisten seurassa. Katteini voi ansaita kokonaista viisikolmatta tuhatta francia vuodessa, ellei enempää…
Juhani pitkitti, kun Roland oli kummastuksissaan huudahtanut.
— Ruuan pitäjä voi saada kymmenen tuhatta, lääkäri viisi tuhatta vakinaista palkkaa, paitsi vapaata asuntoa, ruokaa, valoa, lämmintä ja muuta sellaista. Se on todellakin sangen edullista.
Pietari, joka oli kohottanut katseensa, tapasi veljensä silmät ja ymmärsi hänet. Tuokion perästä kysyi hän:
— Onko vaikeaa saada moinen lääkärin paikka siellä?
— Kaikki riippuu asianhaaroista ja hyvistä tuttavuuksista.
Pietari epäröi. Siitä tulisi suhteiden selvike, jos hän voisi päästä tähän höyrylaivaan lääkäriksi. Hän sanoi vähän vitkastellen:
— Jos voisin, tahtoisin mielelläni saada semmoisen paikan.
Juhani kysyi:
— Mikset voisi?
— Kun en ketään höyrylaivayhtiön jäseniä tunne.
Roland puhkesi sanomaan:
— Minä menen puhuttelemaan Poulin'ia, jonka hyvinkin tunnen! Hän on assessorina kauppaoikeudessa ja yhtiön asiain kanssa tekemisissä. Tunnen myöskin yhtiön isännän Lemieutin.
— Tahdotko, että puhuttelen Marchaudia?
— Kyllä, kiitoksia. Kenties minunkin tulisi kirjoittaa opettajilleni yliopistossa. Jos voisin saada hyviä suositteluja heiltä, tulisivat ne kenties ratkaisemaan pikemmin ja paremmin kuin kaikki epävarmat suosittelut. Olisi kylläksi antaa nämä kirjeet johtokunnalle ystäväsi Marchaudin kautta.
Juhani oli aivan samaa mieltä.
— Kirjoita heille vielä tänä, päivänä.
Pietari nousi ja meni ulos.
Sitten kääntyi Juhani äitiinsä:
— Noo, äiti, mitäs sinä aijot hommata?
— En mitään … en tiedä.
— Lähdetkö kanssani rouva Rosemillyn luo?
— Lähden, lähden.
— Tiedätkö, että on tarpeellista mennä sinne tänään.
— On … on … se on oikein.
Kun he seisoivat kadulla, kysyi Juhani häneltä:
— Tahdotko nojata käsivarteeni?
Hän otti tarjouksen vastaan ja nojasi Juhaniin. Muutamaan hetkeen he eivät puhuneet. Vihdoinkin sanoi Juhani hänelle:
— Etkö huomaa, että Pietari on paikalla valmis lähtemään!
Hän sopersi:
— Poika poloinen.
— Miksi? Hänellä ei tule olemaan huonot päivät "Lothringen" laivalla.
— Ei … tiedän kyllä, mutta semmoisia ajatuksia syntyy.
Hän mietti kauvan, mutta sanoi sitten äkkiä sillä kummallisella äänellä, jota väliin käytetään pitkän, salaisen ajatusjuoksun lopettamiseksi:
— Miten elämä on sentään surkeaa! Jos siinä kerran löytää rahtusenkaan hyvää, niin maksaa siitä sittemmin kalliin hinnan.
Juhani sanoi hiljaa:
— Elä puhu siitä enää, äiti.
— Mutta minä ajattelen sitä aina.
— Se sinun tulee unohtaa.
Äiti oli jälleen vaiti, mutta sanoi sitten syvällä surulla:
— Aah, kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minulla olisi ollut toinen mies!
He olivat tulleet rouva Rosemillyn talolle.
Hän asui suuressa rakennuksessa, joka oli hänen omansa. Hänen akkunoistaan voi nähdä koko Havren sataman.
Nähtyään rouva Rolandin, joka ensiksi astui sisään, levitti hän sylinsä ja suuteli häntä sen sijaan kun hän muutoin ojensi hänelle ainoastaan kätensä; hän arvasi käynnin tarkoituksen.
— Et ole ollut ulkona tänään? kysyi rouva Roland.
— En! olen vähin väsyksissä.
Ja ikäänkuin kiittääkseen Juhania ja hänen äitiään kertoi hän miten mainion hauskaa oli ollut eilesellä huvimatkalla. Heidän pitäisi panna toimeen toinen samanlainen…
Nuori mies keskeytti hänet:
— Ennenkuin toisen alamme tulee meillä olla ensimäinen selvillä. Sainhan eilen itselleni tietoon vaimon. Ja nyt tulee äiti kanssani kysymään, onko hän tänään mieltä muuttanut.
Rouva Rosemilly myhähti:
— En ole — en koskaan muuta ajatustani.
Niin ojensi Juhani hänelle leveän kätensä
ja hän asetti siihen omansa elävällä liikutuksella. Ja Juhani kysyi:
— Niin pian kuin mahdollista, eikö totta?
— Milloin tahdot.
— Kuuden viikon perästä?
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mitäs äiti sanoo?
Rouva Roland vastasi surun sekaisella hymyilyllä:
— Sen saatte itse määrätä. Minä kiitän sinua vaan, ettäs olet tahtonut ottaa Juhanin, tee hänet hyvin onnelliseksi.
— Voimieni mukaan.
Liikutettuna ensi kerran nousi rouva Rosemilly ylös, sulki rouva Rolandin syliinsä ja suuteli häntä; näiden uusien rakkauden osotteiden alla paisui vaimoparan kipeä sydän reunojensa yli mahtavasta liikutuksesta. Tuntui surulliselta ja onnelliselta samalla kertaa. Hän oli kadottanut yhden pojan ja hänen sijaansa sai hän nyt täysi-ikäisen tyttären.
He keskustelivat sitten monista asioista, joita heidän tuli miettiä lähestyvien häiden takia.
Päästyään jälleen kadulle poikineen sanoi rouva Roland:
— Emmekö mene sinun luoksesi. Tahtoisin mielelläni lepuuttaa itseäni.
Hän tunsi itsensä kodittomaksi, suojattomaksi, turvattomaksi. Hän pelkäsi omaa kotiaan.
He astuivat Juhanin luo.
Mutta levon asemasta, kuten hän oli sanonut, rupesi hän aukomaan laatikoita, selailemaan liinavaatteita sekä lukemaan nenäliinoja ja sukkia.
Tultuaan valmiiksi lähestyi hän äkkiä Juhanin tuolia takaa päin ja kietoen oikean kätensä hänen; kaulaansa, pani hän samassa pienen kapineen, joka oli paperiin kääritty, kamiinille.
Juhani kysyi:
— Mikä se on?
Toinen kun ei vastannut, ymmärsi hän mikä se oli, hän tunsi puitteiden muodon.
— Anna minulle se! sanoi hän.
Mutta äiti kääntyi takaisin laatikolleen. Juhani nousi, otti kuvan, meni poikki lattian ja kätki sen pöytälaatikkoonsa, ja väänsi lukon avainta kahteen kertaan. Niin pyyhki sitten äiti kyyneleen, joka ripahti hänen silmästään kasvoille, ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Nyt tahdon nähdä, pitääkö uusi palvelustyttösi kyökkiä siistinä. Hän on mennyt ulos, niin että voin oikein tarkastaa, onko kaikki niin kuin olla pitää.
Suosituskirjeet saapuivat Parisin professoreilta ja annettiin ne transatlantilaiselle höyrylaivayhtiölle. Ei vielä oltu valittu lääkäriä "Lothringen" laivalle ja Pietarilla oli siis onni saada nimitys muutamien päivien perästä.
Hän eli nyt vanhempiensa talossa mykkänä ja itseensä sulkeuneena, aivan kuin olisi ollut vieras. Sen illan perästä, jolloin hän oli julki sanonut sen kunniaa loukkaavan syytöksen, minkä perille oli päässyt, tunsi hän katkaisseensa viimeisetkin siteet, jotka sitoivat hänet muuhun perheesen. Häntä vaivasi aina katumus, kun oli aukaissut suunsa.
Hän piti itseään alhaisena ja pahana, mutta kuitenkin tunsi hän itsessään helpoituksen siitä, että oli puhunut suunsa puhtaaksi.
Hän ei milloinkaan enää kohdannut äitinsä eikä veljensä silmäystä. Heidän silmänsä liikkuivat pelkäävällä nopeudella, etteivät tapaisi toisiaan ja he koettivat karttaa toisiaan kuin viholliset, jotka pelkäävät tulla toistensa kanssa yksiin.
Samana päivänä, kun hän oli saanut nimityksensä, näytti hän sen perheelle. Hänen isänsä taputti käsiään. Juhani vastasi totisesti, mutta sielu iloa täynnä:
— Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Sinulla oli paljon kilpailijoita.
Hänen äitinsä kumarsi päätään ja mutisi:
— Olen niin iloissani, että sinä olit paikan saaja.
Viimeinen side oli katkennut, nyt häntä ei enää mikään pitänyt kiini. Silloinkaan kun hän oli riuhtaissut rakkautensa juurineen päivineen irti, ei hän ollut tuntenut sitä tuskaa, — koiran surua, joka herransa on menettänyt — joka nyt sai hänet valtoihinsa.
Ei mitään varmaa maata jalkojen alla, vaan aaltoileva meri, joka mylvii ja vaatii saalistaan. Ei mitään paikkaa enää ympärillä, jossa olisi voinut mielin määrin astella, vaan ainoastaan muutamia kyynäriä lautoja, jossa kävellä kuolemaan tuomittuna muiden vankien keskellä.
Ja tähän kuljeksivaan orjaelämään oli hän tuomittu ainoastaan sen tähden, että hänen äitinsä oli antaunut vieraan miehen hyväilylle alttiiksi.
Eräänä iltana, kun hän tuli kotia, sanoi hänen äitinsä, uskaltamatta katsoa häntä silmiin:
— Sinulla kaiketikin on koko joukko asioita, pantavia toimeen matkaasi varten, enkä minä neuvoa tiedä. Olen tilannut mitä liinavaatteita tarvitset, ja olen käynyt räätälin luona vaatteita tilaamassa; mutta onko vielä mitään muuta, jota tarvitset?
Hän avasi suunsa sanoakseen: Ei. Mutta sai miettineeksi, että hän ainakin tarvitseisi jotakin matkalle sopivaa pukinetta, ja hän vastasi sentähden tyvenesti:
— En tiedä vielä oikein, mutta tiedustelen asiaa höyrylaiva-konttorilta.
Hän sai täällä luettelon välttämättömimmistä pukukappaleista. Kun hän ojensi tämän äitilleen, katsoi tämä häneen ensimäisen kerran pitkään aikaan ja hänen silmillään oli niin nöyrä katse, niin lempeä, niin surullinen ja rukoileva, kuin koiralla, joka rankaisua kärsiessään pyytää armoa.
Lokakuun 1 p:nä tuli "Lothringen", mennäkseen määräyksen mukaan seitsemäntenä jälleen New-Yorkiin. Ja Pietari Rolandin tuli muuttaa pieneen, keinuvaan kajuuttaansa, joka tulevaisuudessa tulisi olemaan hänen vankihuoneensa.
Mennessään seuraavana päivänä kaupungille tapasi hän äitinsä. Hän seisoi Pietaria odotellen ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
— Etkö tahdo että autan sinua panemaan kajuuttaasi reilaan?
— Ei kiitoksia, se on kunnossa.
— Tahdon mielelläni nähdä sen.
— Siinä ei mitään näkemistä ole. Se on mitätön ja pieni.
Sillä hyvällänsä hän läksi ja jätti äitinsä kalpeaksi ja murtuneeksi seinää vasten nojaumaan.
Samana päivänä kävi Roland laivalla ja päivällispöydässä hän vaan siitä tarinoi ja kummasteli suuresti, ettei hänen vaimonsa halunnut nähdä laivaa nyt, kun heidän poikansa siinä oli lähdössä.
Pietari ei ollut seuraavina päivinä paljon perheen kanssa yksissä. Hän oli kärtyisellä tuulella ja äreänä; hänen poislähtönsä oli kuin piiska heille kaikille. Mutta päivää ennen lähtöään oli hän yhtäkkiä tullut aivan toiseksi mieheksi. Siinä tuokiossa, jolloin hän hyvästeli vanhempiansa, ennen kun meni laivalle, nukkuakseen siellä ensimäistä yötä, kysyi hän:
— Tulette kai aamulla laivalle hyvästiä sanomaan? Matkustamme yhdentoista aikana. Olkaa siellä jo puolivälissä kymmenen.
— Kuule, huudahti hänen isänsä, kun olemme sanoneet sinulle hyvästimme, menemme me "Helmeen" odottaaksemme sinua rannassa ja nähdäksemme sinua vielä viimeisen kerran. Eikö niin, Loviisa?
— Kyllä.
Tunti sen perästä makasi Pietari pienellä tilallaan, joka oli pitkä ja kapea kuni ruumiskirstu. Kauvan makasi hän avoimin silmin ja ajatteli kaikkea sitä, joka kahden viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään. Hänellä tuskin enää oli uskallusta olla kenellekään vihoissaan ja hän antoi harminsa vuotaa hiekkaan, samoin kuin koko olentonsakin. Hän tuntui niin taistelustaan väsyneeltä, uupuneelta hyökkäystensä tähden, uupuneelta kaikesta, eikä hän osannut enempää, vaan ainoastaan koetti upottaa sydämensä unheesen.
Hän oli nukkunut raskaasti, kun matruusien liikkeet herättivät hänet. Oli valoisa. Hän nousi ylös ja rupesi käyskentelemään ympäriinsä laivalla, näiden suruisain ihmisten keskellä, jotka haeskelivat siellä itsekukin kajuuttaansa ja heidän utelemisensa ja vastauksensa kaikuivat joka taholta. Alhaalla keskikannella löyhkysi häntä vastaan köyhien ja likaisten ihmisten tukahduttava haju. Täällä alhaalla aivan kuin syvässä maanalaisessa kellarissa, joka oli hiilikaivoksen kaltainen, huomasi Pietari satoja miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka makasivat ja loikoivat pöydillä tahi mullin mallin joukkioissa lattialla. Hän näki vaan hämärissä piirteissä tämän likaisen ryysyisen joukon onnettomia ihmisiä, jotka elämän taistelussa voitettuina, masennettuina ja murtuneina menivät matkoihinsa kuihtunein vaimoin, nälistynein lapsin, pois tuntemattomaan maahan, toivossa etteivät kuolisi nälkään.
Ja silloin kun hän ajatteli kaikkea mitä he olivat kärsineet ja reutoneet aikanaan, heidän hyödyttömiä ponnistuksiaan, heidän toivotointa kamppailuaan, joka jokikinen päivä oli alkanut entiseen tapaansa, nuot raukat, jotka nyt saivat alkaa uudelleen saman surkean, viheliäisen elämänsä, tietämättään missä — ajatellessaan kaikkea tätä, teki tohtorin mieli huutaa heille: "Hypätkää järveen vaimoinenne, lapsinenne, kaikkinenne", ja hänen sydäntään myötätuntoisuudesta niin veti kokoon, että hänen täytyi mennä pois — hän ei kärsinyt nähdä heitä.
Hänen vanhempansa, Juhani ja rouva Rosemilly olivat jo tulleet ja odottivat häntä.
— Näinkö aikaiseen? sanoi hän.
— Näin aikaiseen, sanoi rouva Roland vapisevalla äänellä, tahdoimme hieman runsaammalta aikaa jäähyväisiimme.
Pietari katsoi häntä. Hän oli mustissaan, ikäänkuin surua kantava ja yhtäkkiä huomasi Pietari, että hänen tukkansa, joka vielä viimeisellä kuukaudella oli ollut harmaa, nyt oli käynyt aivan valkeaksi.
— Ei tule paljon ilmaa sisään moisesta akkunasta, sanoi rouvaRosemilly.
Pietari näytti lasin paksuuden, joka voi vastustaa pahimmatkin puuskaukset ja selitti juurta jaksain aatteen sen sulkemisessa. Siiten kysyi Roland:
— Sinulla kai on kokonainen apteekki muassasi?
Tohtori avasi yhden kaapin ja näytti heille kokonaisen kokoelman pikkusia pulloja, latinalaisine nimineen. Tuskallisen vaiti olon perästä tuli hyvästi oton hetki.
— No nyt meidän pitää lähteä, jos mieli ennättää "Helmeen". Hyvästi, poikaseni, hyvästi.
Isä suuteli Pietaria hänen poskiparralleen ja avasi oven.
Rouva Roland ei hievahtanut, vaan jäi istumaan kalpeana ja maahan luoduin silmin.
Hänen miehensä nykäisi häntä.
— Hyvästele joutuin, tässä ei ole enää tuokiotakaan liikaa.
Hän nousi ylös, otti askeleen poikaansa päin, ojentaen hänelle ensin yhden sitten toisen kalpeita kasvojaan, joita Pietari suuteli sanaakaan virkkamatta. Sitten puristi hän rouva Rosemillyn kättä ja viimeksi veljensä, samassa kysyen:
— Milloin vietätte häitänne?
— En tiedä oikein. Sovitamme ne matkojesi mukaan.
He menivät kaikki kajuutasta ulos ja nousivat kannelle. Höyry elämöi laivan avarassa sisustassa, joka ikäänkuin vapisi levottomuudesta.
Pietari hyvästeli heitä uudelleen ja hänen perheensä jäsenet poistuivat. Vaunut seisoivat ulkona ja odottivat heitä. He ajoivat alas satamaan, jossa "Helmi" oli valmis lähtemään purjehdukselle.
Roland huusi heidän rantaan tultuaan:
— Tuolla se on, näen mastot ja kaksi piippua. Nyt se tulee ulos tokasta.
Rolandin rouva veti nenäliinansa esille taskustaan ja peitti sillä silmänsä.
Tuo suunnaton höyrylaiva ui hiljalleen ulos satamasta. Kiikari silmien edessä ilmoitti Beausire:
— Katsokaa nyt! Pietari seisoo peräkannella itsekseen. Hänet tuntee helposti.